Kevätkirjallisuutta

Ajankohtaiseen kansainväliseen tilanteeseen liittyen hyvän johdatuksen Ukrainan tilanteen taustoihin ja alueen historiaan tarjoaa Johannes Remyn tuore perusteos Ukrainan historia. Kirja kuljettaa lukijan läpi maan ja kansan traagisen historian lähtien liikkeelle muinaisesta Kiovasta ja Kiovan Rusista ja kasakoiden sotilasluokan syntymisestä  Dneprin alajuoksulle, Puola-Liettuan ja Krimin kaanikunnan väliselle valtiottomalle alueelle. Kasakoiden yhteisöt ja heidän atamaani-, myöhemmin hetmaanin valtaan perustuneet valtionsa olivat ensimmäisiä ukrainalaisia valtiorakenteita. Painopiste on kuitenkin modernissa historiassa ja erityisesti Ukrainan kansallisen liikkeen syntymisessä ja toisaalta vuoden 2004 Oranssissa vallankumouksessa ja viime aikojen sodassa.

Huomionarvoisia, nykyistäkin tilannetta ymmärtämään auttavia havaintoja on mm. yhteisen ukrainalaisen valtion ja kansallisen identiteetin historiallinen heikkous. Kun nykyisen Ukrainan alue on läpi historian ollut tavalla tai toisella jakautunut itäosaltaan Venäjän, toisaalta länsiosaltaan Puolan ja Itävallan vallan alle, avaa se historiallisen näkökulman maan alueiden erilaisuuteen ja tämän poliittiseen merkitykseen. Ukrainalaisten jakautuminen historiallisesti eri valtioihin näkyy kansalaisten affiliaatioissa ja on yhteisen ”ukrainalaisen” identiteetin heikkous horjuttaa uskoa itsenäiseen, yhtenäiseen Ukrainaan. Ukrainalaista identiteettiä on historian varjossa rakennettu milloin ”demokraattisena lännen etuvartiona” ”moskovalais-aasialaista, kollektivistista orjamentaliteettia” vastaan, milloin nojaten vapaaseen kasakkakulttuuriin omaleimaisena ukrainalaisuutena. Tästä huolimatta erityinen suhde Venäjään ja venäläisyyteen on Ukrainan historian ja itseymmärryksen kannalta oleellisin kysymys. Vanha nimitys ”Vähä-Venäjästä” onkin havainnollinen – Ukraina määrittyy suhteessa Venäjään.

On myös mielenkiintoista nähdä suhteen toimivan myös toiseen suuntaan – toisin sanoen sen suhteen miten tärkeä Ukraina on Venäjän oman identiteetin ja ymmärryksen kannalta. Muinainen Kiovan Rus on maailmanhistorian ensimmäinen slaavilainen/venäläinen merkittävä valtio, jota pidetään venäläisen sivilisaation lähtöpisteenä. Tätä kautta Ukrainan merkitys venäläisen identiteetin kannalta on merkittävä. Toisaalta kirjasta löytyvä saksalainen sotilasarvio Ukrainan merkityksestä Venäjälle on tätä päivää ajatellessa kiinnostava: ”Isovenäjä voi olla olemassa vain hallitessaan rikasta Ukrainaa. Jos meidän onnistuu muuttaa Ukraina itsenäiseksi valtioksi, annamme samalla varman kuoliniskun Venäjälle. Ukrainan hallitseminen tekee Venäjästä eurooppalaisen suurvallan. Venäjästä erotettu Ukraina muodostaa muurin varsinaisen Venäjän, keskusvaltojen ja Balkanin väliin – sulkien Venäjän pääsyn Mustallemerelle.” Tämä arvio on ensimmäisen maailmansodan ajalta, mutta voisi olla tästä päivästä -ja voisi selittää Venäjän aggressiivista asennetta Ukrainan länsisuuntautumista vastaan.

Kirja on mielenkiintoinen, mutta itse olisin toivonut poliittisten järjestöjen lyhenteiden ja näiden liikkeiden henkisten johtajien lomaan hieman kulttuurihistoriallisempaa poljentoa ukrainalaisesta yhteiskunnasta, ihmisistä ja sen järjestäytymisestä. Ukrainan historian hirvittävimpiin jaksoihin kuulunut Stalinin hallinnon aiheuttama nälänhätä, Holodomor, ohitetaan muutamalla sivulla ja ohimenevällä toteamuksella miljoonista uhreista, toisaalta Euroopan historian kannalta tärkeän Kiovan kaupungin kehittymiseen, sen kulttuurista ja saamista tai antamista vaikutteista eurooppalaiselle sivistykselle ei myöskään saa juurikaan tietoa kirjasta saa. Näistä puutteista huolimatta kyseessä on oivallinen katsaus joka kannattaa erityisesti näinä aikoina lukea.

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty kertoo haikeankauniin tarinan Kalkutan slummeissa kasvaneista veljeksistä sekä heidän kohtaloistaan. Hillitty isoveli Subhash sekä kiihkeä pikkuveli Udayan kasvavat yhdessä , täydentävät toistensa leikit ja lauseet kunnes ajautuvat erilleen. Vanhempi veli lähtee Yhdysvaltoihin opiskelemaan, nuoremman veljen vie mennessään 60-luvun lopun vasemmistoradikalismi ja naksaliittiliike. Köyhien puolesta käytävä poliittinen taistelu muuttuu kohta väkivaltaiseksi, ja nuoren Udayanin elämä päättyy lapsuuden tulvaniitylle. Jäljelle jäävät valjuiksi haihtuvat vanhemmat ja raskaana oleva vaimo, Gauri.

Veli palaa kotiin, vain lähteäkseen uudelleen Amerikkaan. Nyt hän vie mukanaan veljen lesken, toimiakseen isänä hänen syntymättömälle tyttärelleen. Subhash toivoo, että heistä voisi tulla perhe. Mutta Gauri ei koskaan hyväksy häntä täysin lähelleen; ”Gauri ei koskaan ilmaissut tyytymättömyyttä eikä koskaan valittanut. Mutta hymyileväisyys ja huolettomuus – ne ominaisuudet, jotka olivat välittyneet ensimmäisiksi Udayanin lähettämästä valokuvasta ja jotka Subhash oli toivonut houkuttelevansa esiin – niitä puolia Gaurista Subhash ei ollut nähnyt milloinkaan.” Udayanin kuolema vei Gaurilta myös hellyyden lasta, Belaa, kohtaan. ”Aluksi hän oli sanonut itselleen, että hänen elämästään puuttuva sisältö oli kuin hukkaan mennyt esine, kuin lempikynä joka löytyisi muutamien viikkojen jälkeen sohvatyynyjen välistä tai paperipinkan takaa. Gauri vakuutti itselleen, että jos hän odottaisi tarpeeksi pitkään, se mikä puuttui, ilmaantuisi. Ei se kuitenkaan ilmaantunut. Viisi vuotta oli kulunut, mutta se rakkaus jota Gauri oli kerran tuntenut Udayania kohtaan ei syttynyt millään uudelleen. Sen sijaan Gauria haittasi ja heikensi yhä laajemmalle leviävä turtumus.”

Belasta tulee kiertolainen, kuten äidistään ja isästäänkin. Levoton sielu, joka ei pysy paikoillaan. Mutta joka kantaa mukanaan vuosien painoa ja paikkoja. Meihin vaikuttavat nekin ihmiset, joita emme ole koskaan tavanneet. Lopulta kyse on siitä, miten yhden ihmisen kuolema vaikuttaa muihin ihmisiin, yli maantieteellisten rajojen ja aikojen, sukupolvienkin yli.

Norjalaisen kirjailijan Åsne Seierstadin Yksi meistä – kertomus Norjasta on matka massamurhaaja Anders Behring Breivikin sielunelämään. Teoksen alku nostaa palan kurkkuun. Silminnäkijän kertomuksen perusteella käydään läpi miten laukauksien kajahdellessa nuorten ryhmä törmäilee paniikissa polulla. Piiloon ei pääse, juostakaan ei uskalla. He päättävät tekeytyä kuolleiksi ja jäädä maahan makaamaan. Paikalle kävelee mies, joka on tuohon mennessä surmannut muutamassa minuutissa kaksikymmentäkaksi ihmistä. Hetken vaikuttaa siltä, että huijaus onnistuu. Kunnes mies alkaa ampua. Yhden kerrallaan. ”Laukaus kiiti vaaleamman tytön päälaen, pääkallon, otsalohkon läpi. Hänen ruumiinsa tärähteli ja tärähtelyt ulottuivat lopulta käteen. Käden ote irtosi. Seitsemäntoista vuotta ei ole pitkä elämä, jälkeenjäänyt ajatteli. Sitten pamahti taas… Polulla oli sykkinyt yksitoista sydäntä. Nyt sykki enää yksi.”

Seierstadin kirja käy läpi Breivikin ankean ja vaikean elämän aina lapsuudesta hirvittävään joukkomurhaan ja terroritekoon asti. Hermoherkkä, masennukseen taipuvainen äiti, joka välillä veti lapsen lähelleen, välillä toivoi hänen kuolemaansa, nousee keskeiseksi hahmoksi. Hän kasvattaa yksin huomionkipeäksi, hyväksyntää janoavaksi mutta tunnekylmäksi kasvavaa poikaansa. Isä katoaa kuvioista jo varhain, diplomaatti ei halua pitää yhteyttä vaikeaan entiseen vaimoonsa ja etäiseen poikaan. Neljävuotias Anders oireilee tavalla johon sosiaalityöntekijät kiinnittävät huomiota. ”Andersilla on silmiinpistävän puutteellinen kyky eläytyä leikkeihin… vaikea ilmaista tunteitaan mutta esiin tulevat reaktiot ovat silmiinpistävän voimakkaita.” Nuoruuden graffitiharrastuksella Anders, nyt taitelijanimeltään Mork, pyrkii piireihin, mutta ”kingit” halveksivat ”leluna”, amatöörinä, pitämäänsä Andersia. Jatkuvien pettymysten ja hylkäämisen, kelpaamattomuuden kokemuksien jälkeen Anders sulkeutuu tietokonepelien maailmaan ja löytää kutsumuksensa kristikunnan esitaistelijana, temppeliherrana joka haluaa antaa elämälleen tarkoituksen ”Norjan ja Euroopan pelastajana” monikulttuurisuutta vastaan. Alkaa huolellinen valmistautuminen.

Toisaalla kirjassa kulkevat nuorten tarinat. Bano on pakolaisena Norjaan tulleen Rashidin perheen vanhempi tytär. Hän kohtaa pikkusisarensa kanssa raakaa rasismia lasten kesken. Mutta hän sisuuntuu, haluaa nousta täysiveriseksi norjalaiseksi. Hän ihailee Työväenpuolueen menestyvää naispoliitikkoa ja haluaa seurata hänen jalanjälkiään. Toisaalla pohjoisen pikkukylän Simon, lahjakas ja johtajanominaisuuksia omaava nuori mies, löytää AUF:n toiminnan, värvää koulun kauneimman tytön nuorisoliiton jäseneksi, edustaa Tromssaa puoluekokouksessa nuorimpana osallistujana. He molemmat odottavat innolla ystäviä, iloa ja kesän huippuhetkeä AUF:n kesäleirillä Utoyan saaressa.

Lopulta jäljelle jää epäusko, tilinteko ja jäljelle jääneiden työ elämän palauttamiseksi raiteilleen. Tyrmistys poliisin laiminlyönneistä, lasten ja lähimmäisten menettämisestä, katkeruus, mutta toisaalta myös selviytyminen.

Jean-Philippe Toussaintin TV on absurdi tarina kesäleskenä Berliinissä asuvasta, tutkimustyötä aloittelevasta taidehistorian professorista. Hän päättää luopua kokonaan television katselusta, joka taas käynnistää syvälliset pohdinnat milloin television asemasta ihmisen elämässä, milloin mistäkin. Yhteinen nimittäjä on se, että pohtiessaan muita merkityksiä itse kirjoitustyö lykkääntyy lykkääntymistään.

Toussaint tekee nykyiseen internet- ja sosiaalisen mediankin aikaan soveltuvia havaintoja kertojansa kautta. Milloin lyhytjännitteisyydestä, milloin pisteärsykkeistä, jotka estävät rauhallisen ja kokonaisvaltaisen pohdinnan sekä pitkäjänteisen ajatustyön. Mutta herkullisimmillaan kirja on myös siinä, miten se osoittaa itseään kulttuurisena eliittinä ja ”vastavirran kriittisinä kulkijoina” pitävien ihmisten oman sijaistoiminnan; oma työ jää tekemättä, kun on keskityttävä muiden maallisten tekemisten arvostelemiseen ja ylemmyydentunnon kokemiseen

Advertisement

Työtakuu pitkäaikaistyöttömille?

Työttömyys on suomalaisen yhteiskunnan pahin ongelma. Viimeisimmät tilastot osoittavat ongelmien edelleen pahentuneen taantuman pitkittymisen seurauksena. TEMin mukaan helmikuun lopussa Suomessa oli yli 355 000 ihmistä ilman työtä. Heistä pitkäaikaistyöttömiä on yli 100 000. Yli vuoden työttömänä olleiden määrä on kasvanut lähes viidenneksellä viime vuodesta.

Työttömyyden pitkittyminen on paitsi taloudellinen, myös potentiaalinen sosiaalinen ongelma. Työ on paljon muutakin kuin toimeentuloa, se on osallisuutta, sosiaalisia suhteita ja yhteenkuulumista. Työn saamisen merkitys näkyykin paitsi rahatilanteen helpottumisena, myös yleisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääntymisenä. Erityisen totta tämä on suomalaisessa työkeskeisessä kulttuurissa, jossa uudelta ihmiseltä tavataan helposti kysyä nimen jälkeen ”mitä sinä teet työksesi?”.

Vaikkei työn menettämisessä olekaan mitään häpeämistä, varsinkaan heikon taloudellisen tilanteen aikana jolloin tilanne voi kohdata ketä tahansa, stigman riski on suuri ja suurenee työttömyyden pitkittyessä. Suurin osa työnsä menettävistä löytää kyllä nopeasti uuden työn jopa matalasuhdanteessa, mutta aina on heitä jotka eivät yrityksistä huolimatta löydä uutta paikkaa. Riski pettymyksiin työnhaussa kasvaa sitä mukaa mitä iäkkäämmästä ja vähemmän koulutetusta työnhakijasta on kyse.

Mitä pidempään työnhaku ilman tulosta kestää, sitä vaikeammaksi tilanne käy. Työkyky kärsii, kun taidot ja tiedot eivät ole aktiivisessa käytössä – tai kääntäen, työkykyä pitää yllä parhaiten tehty työ. Työttömyys ei sinällään tuota kenellekään sosiaalisia ongelmia, mutta riskit kasvavat ja kasautuvat. Yhtä kaikki – työttömyyden pitkittyminen uhkaa usein muuttua pysyväksi asiantilaksi.

Kun yli vuoden työttömänä olleita on maassa sata tuhatta ja määrä kasvaa joka kuukausi, tarvitaan vakavampia toimia. Tarjontatoimista ei vaikuta olevan riittävää hyötyä, joten on pohdittava miten lisätä tämänkaltaisen työvoiman kysyntää sekä ylläpitää nykyistä paremmin työkykyä. Osaratkaisua voidaan hakea taatun työn suunnalta.

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne esitti ratkaisuksi erilaisten avustavien töiden takaamista pitkäaikaistyöttömyyden uhkaamille ihmisille. Ideana on katkaista pitkittyvä työttömyys takaamalla (osa-aikainen) työpaikka, josta maksetaan asiaankuuluva palkka. Työtä voisivat järjestää kunnat, järjestöt tai yksityiset sosiaaliset yritykset. Työjakso voisi kestää muutamia kuukausia, tavoitteena työelämävalmiuksien ylläpito, avoimille työmarkkinoille palaamisen helpottaminen sekä toimeentulon parantaminen. Taattuun työhön liittyisi velvoite ottaa työ vastaan.

Esimerkkejä eräänlaisista mahdollisuuksista tarjoavat jo nyt mm. Tampere ja Vaasa, jossa pitkäaikaistyöttömiä on työllistetty erilaisiin avustaviin tehtäviin pientä, mutta kuitenkin ihmisarvoista palkkaa vastaan. Rinne käytti esimerkkinä vanhustenhoidon avustavia tehtäviä, kuten esimerkiksi kaupassa käyntiä, pieniä korjaustöitä sekä ulkoilussa avustamista, mutta yhtä lailla kyse voi olla teknisemmistä töistä, nuorten tai lasten kanssa tehtävästä työstä, puhtaanapidosta ja kierrätyksestä ja niin edelleen. Arvokkaista ja tärkeistä töistä, jotka nyt jäävät osin tekemättä. Vantaalla on kokemusta vanhustenhuollon ”kumppaneista”, jotka toimivat varsinaisen henkilöstön apuna ja tukena.

Tärkeä kysymys on luonnollisesti se, ettei ihmisiä velvoiteta töihin, jotka eivät heille sovi tai joihin he itse eivät sovellu. Tästä tulee luonnollisesti huolehtia ja kunnioittaa ihmisten erilaista osaamista. Mutta kuten Tampereen ja Vaasan esimerkkien haastateltavat työllistetyt kertovat, heidän tekemiään täydentäviä töitä ei suinkaan tule pitää ”vähäarvoisena” työnä, vaan osana kokonaisuutta – alalla kuin alalla. Samaten tärkeää on, ettei olemassa olevaa työtä korvata, vaan takuutyönä teetettävä työ esim. kunnan hyvinvointipalveluihin liittyvissä tehtävissä on täydentävää lisää varsinaisten ammattilaisten työlle.

Kolmas tärkeä kysymys koskee korvaustasoa jolla työtä teetettäisiin. Reilusta työstä kuuluu reilu palkka. Esityksiä, jossa matalan sosiaaliturvan eteen teetetään työtä palkatta, ei tule hyväksyä. Niissä on kyse orjatyöstä. Sen sijaan työ, josta maksetaan asiaankuuluva tuntikorvaus josta jää aina enemmän käteen on aidosti osallistavaa ja työntekijää kunnioittavaa.

Uudistuksen kustannus julkiselle taloudelle riippuu siitä, mikä olisi tarjottavan taatun työn tuntimäärä, työsuhteen kesto sekä toimiin osallistuvien määrä. Mikäli työttömyysturvaa voitaisiin käyttää pohjana, jonka päälle maksettaisiin tuntien mukaan asiaankuuluvaa palkkaa, voidaan päästä eteenpäin maltillisilla kustannuksilla. Tarjottava työmäärä voisi vastata osa-aikaista työpäivää, jotta työnhakuun avoimelta sektorilta jää myös aikaa. Tällä hetkellä kunnat maksavat huomattavia sakkoja puuteellisesta aktivoinnista – tämänkin rahan voisi varmasti suunnata järkevämmin myös esimerkiksi kehittämällä välityömarkkinoita.

Myös saamapuolelle jäisi rahaa – ja mikä tärkeintä, hyvinvointia. Pienituloisten ihmisten käteen jäävien tulojen lisääminen tuo kysyntää kotimarkkinoille, vähentää muita sosiaalimenoja – ja tehdyn työn tulos näkyy parempana elinympäristönä meille kaikille. Mikäli takuutyöt auttaisivat ihmisiä työllistymään uudelleen avoimelle sektorille, säästäisi tämä työttömyysmenoissa pitkällä aikavälillä. Lisäksi työstä kokonaan syrjäytymiseen silloin tällöin liittyvät lieveilmiöt vähenisivät ja mikä tärkeintä – moni nyt tekemättä jäävä tärkeä työ tulisi tehdyksi.

Lopulta tärkeintä on omanarvontunnon palauttaminen ja oikeus osallistua yhteiskuntaan myös työn kautta. Jokaisella on annettavaa yhteiseksi hyväksi. Jos markkinat eivät kykene ihmisille riittävissä määrin työtä tarjoamaan, on yhteiskunnan velvollisuus auttaa ihmisiä mahdollisimman hyvään uuteen alkuun ja kiinni työn syrjään.

Sopeutusta veroilla vai ilman?

Eduskuntavaalikeskustelussa erot puolueiden välillä ovat alkaneet syntyä ennen muuta suhteessa verotukseen. Lähes kaikki puolueet pitävät  sopeutustoimien jatkamista perusteltuna myös tulevalla vaalikaudella – näkemyseroja on mittaluokasta, ajoituksesta ja järkevimmistä kohteista, mutta yhteisymmärrys siitä että menojen kasvua tulee hillitä ja tehdä myös suoria leikkauksia, on olemassa. Sen sijaan selkeä näkemysero SDPn ja oikeistopuolueiden välillä on siinä voidaanko sopeutusta tehdä myös veronkorotuksilla.

SDP haluaa kerätä miljardi euroa lisää verotuloja uudistamalla verotusta. Mahdollinen veronkevennysvara tulee suunnata pieni- ja keskituloisille osana palkkaratkaisun tukemista. Tätä kautta saadaan kotimarkkinoille luottamusta ja vauhtia. Mutta kun vaje julkisessa taloudessa on suuri, ei rikkaimmille suomalaisille meneviin verolahjoihin ikävä kyllä yksinkertaisesti ole varaa – ainakaan jos haluamme ylläpitää kouluja, terveyskeskuksia ja muita julkisia palveluita myös tulevaisuudessa.

Kun sopeutustarvetta joka tapauksessa on, on oikeudenmukaista kattaa osa siitä myös keräämällä lisää tuloja – ei vain leikkaamalla menoja. Paljon on puhuttu siitä, että sopeutustoimet tulisi tehdä reilusti ja kaikkia koskien – mutta menosopeutus luonnollisesti vaikuttaa voimakkaimmin niihin ihmisiin jotka ovat riippuvaisia hyvinvointivaltion palveluista tai eduista. Jotta heidän taakkaansa voitaisiin helpottaa, olisi hyvä että varakkaimmatkin kantaisivat kortensa kekoon.

SDP:n esitys sai luonnollisesti tyrmäyksen sekä Kokoomuksesta että Keskustasta. Kokoomus haluaa pelkkiä leikkauksia eikä hyväksy verotuksen kiristämistä. Päinvastoin, suuresta vajeesta huolimatta nykyinen pääministeripuolue haluaa 2mrd€ veroalen joka kohdistuu kaikkiin tuloluokkiin. Eli myös kaikkein suurimpia tuloja nauttiville. Keskustan ohjelma taas keskittyy vahvasti yritysten täsmäveronalennuksiin.

Argumenttina verouudistusta vastaan käytetään suosittuja hokemia siitä, että ”veronkorotusten tie on käyty loppuun” ja että ”veroaste on jo nyt liian korkea”, tai että ”verotuksen kiristäminen on haitallista kasvulle”. Kaikkia näitä on  toki hyvä arvioida. 

Kun katsotaan veropolitiikan suuntaa viime vuosina, on se ollut pitkään veroastetta laskeva. VATTin tuore tutkimus, jossa on arvioitu veromuutosten vaikutuksia vuosina 1993-2012 osoittaa, että ansiotuloverotus on tarkasteltuna aikana keventynyt merkittävästi. Tutkimuksen mukaan ansiotulojen verotusta on kevennetty kuluneena aikana yhteensä n. 8 ja puolella %-yksiköllä. Valtion ansiotuloverotusta on kevennetty 7 %-yksiköllä. Kun tulojen kasvu otetaan huomioon, ansiotulojen verotus on keventynyt 3%-yksikköä. Samana aikana verovähennykset ovat lisääntyneet. Kun mukaan otetaan pääomatulot, on verotus keventynyt perustemuutosten johdosta runsaat seitsemän prosenttiyksikköä.

Kun ajatellaan että verotus on tällä hetkellä selvästi kevyempää kuin mitä se on aiemmin ollut, voisi kuvitella että taloudellisessa kriisitilanteessa meillä olisi varaa – SDP:n esityksen mukaisesti – periä hieman korkeampaa veroa yli 70 000 euroa vuodessa ansaitsevilta ihmisiltä. Lisäksi yli 60 000 euron pääomatulojen saajien progression nostaminen jättäisi edelleen pääomatuloilla elävien ihmisten verotuksen kevyemmälle tasolle kuin palkansaajilla. On toki täysin legitiimiä olla tästä eri mieltä, mutta näkemys siitä että verotus nousisi näillä muutoksilla jotenkin ennennäkemättömän kireäksi on yksinkertaisesti väärä.

Kysymys veronkorotusten ja kasvun välisestä suhteesta ei sekään ole selkeä. On luonnollisesti totta, että kysyntälamassa veronkorotuksia olisi hyvä välttää. Mutta niin olisi suoria leikkauksiakin niiden syödessä suoraan kysyntää ja lisätessä kuluttajien epävarmuutta. Kyse onkin lähinnä siitä, että mikäli sopeutustoimien välitön jatkaminen katsotaan oleelliseksi, miten niitä kannattaa toteuttaa mahdollisimman vähin vahingoin.

Asiaa sivuaa mm. tuore artikkeli CEPRiltä, jossa arvioidaan ns. fiskaalikertoimia eri toimenpiteiden välillä. Tämä tarkoittaa siis sitä, kuinka paljon erilaiset kiristävät toimet vähentävät taloudellista kasvua. Tuore tutkimus on osoittanut, että taloudellisen laman aikana erityisesti leikkausten kasvua haittaavat vaikutukset ovat selvästi aikaisemmin arvioitua suurempia. Myös tämä uusi paperi osoittaa, lukuisiin aiempiin tutkimuksiin perustuen, että kasvulle haitallisinta on taantuma-aikana leikata julkisia investointeja.

Tämä havainto liittyy Suomen keskusteluun siitä tuleeko sopeutusta toteuttaa vain menoja leikkaamalla. Mikäli Suomi ei ole erityistapaus, on odotettavaa että pelkät suuret menoleikkaukset hidastavat kasvua huomattavasti enemmän kuin sopeutus, jota toteutetaan myös toteuttamalla veronkorotuksia. Eli: näyttää siltä  että taloudellisen kasvun kannalta järkevämpää on siirtää osa sopeutustarpeesta veroilla katettavaksi.

Entä veroaste? Suomen veroaste on kiistatta korkeahko. Mutta samalla se on matalampi kuin esimerkiksi Tanskassa. Samaten julkisen sektorin osuus työllisistä on Suomessa Tanskaa – ja muita pohjoismaita – pienempi. Myös julkisen kulutuksen suhde BKThen on Suomea korkeammalla tasolla. Eikä tilanne näytä vauhtia haittaavan – tanskalaiset ovat maailman onnellisimpia ja talous osoittaa piristymisen merkkejä.

Tästä emme toki voi suoraan päätellä että veroasteen korkeus tekisi ketään autuaaksi – mutta emme myöskään sitä, että sen nosto veisi Suomen turmioon. On läheisten esimerkkien perusteella täysin mahdollista todeta, että riittävän tulovirran takaaminen valtiolle nopeuttaa taloudellista kasvua ja lisää hyvinvointia – ei päinvastoin. Ja että keskeisimmät väitteet, jolla suurituloisten osallistumista verojen muodossa taloustalkoisiin pyritään minimoimaan, eivät yksinkertaisesti kestä lähempää tarkastelua.   

Should we resist the Borg?

Etukäteen paljon keskustelua herättänyt Ruotsin entisen valtiovarainministeri Anders Borgin (M/kok) ja eduskuntavaaliehdokas, VATTin ylijohtaja Juhana Vartiaisen (kok) talouspoliittinen raportti julkaistiin tänään. Kierroksia lisäsi Vartiaisen loikka SDPstä Kokoomukseen ja eduskuntavaaliehdokkaaksi. Ajoitus oli hienosti mietitty julkisuuden näkökulmasta – maksimaalista näkyvyyttä puolueen ja myös ehdokkaan kampanjalle.

Ministeripaikalta vaalien myötä tipahtanut Borg tilattiin Ruotsista pääministeri Stubbin (kok) toimesta kirjoittamaan raportti Suomen talouden haasteista. Hallituksen tilaustyöstä ei ole kysymys, vaan nimenomaisesti Kokoomuksen puheenjohtajan toiveesta kuulla ruotsalaisen puoluetoverin näkemyksiä. Ja miksipä ei. Ruotsin taloudella on monessa suhteessa mennyt viime vuosina Suomea paremmin. Tosin kasvun taustalla on tapahtunut myös nopeaa eriarvoistumiskehitystä.

Ennakkohypetykseen nähden raportti sisältää hyvin vähän mitään radikaalia tai odottamatonta. Siinä on paljon hyvää analyysia ja se poikkeaa edukseen monista muista raporteista kokonaisvaltaisuudellaan. Se on myös paikoin yllättävä ottaen huomioon erityisesti Vartiaisen hiljattaiset siirrot. Ottaen huomioon sen miten vahvasti mm. pääministeri Stubb ja Kokoomus on viimeaikaisessa retoriikassaan hyökännyt ”konsensusta” ja työmarkkinajärjestöjä vastaan on Borgin-Vartiaisen linja selkeästi työmarkkinaratkaisuja tukeva. Raportti arvioi palkanmuodostuksen perusperiaatteet toimiviksi ja itse asiassa korostaa palkkakoordinaation merkitystä. Samalla siinä halutaan pikemminkin vahvistaa luottamusmiesten ja ammattiliittojen asemaa paikallistasolla kuin heikentää sitä.

Kun Suomen talouden ”rakenteellisista ongelmista” puhutaan, syytetään usein liiallisia palkankorotuksia tai epäonnistunutta kotimaista talouspolitiikkaa. Mutta Borgin ja Vartiaisen tilannekuva itse asiassa haastaa tämän näkemyksen. Kun poistetaan metsä- ja televiestintäsektorien merkitys niin nähdään miten Suomen vienti kehittyy aivan vastaavalla tavalla kuin Ruotsin. Toisin sanoen vientiongelmat liittyvät näiden teollisuudenalojen rakenteellisiin ongelmiin ja muutokseen – ei yhteiskuntapolitiikkaan kokonaisuutena.

Konsensuskritiikiltä vie pohjaa myös havainto yksikkötyökustannusten kasvulta suhteessa kilpailijamaihin. Suomen suhteellinen asema lähti heikkenemään juuri silloin kun keskitettyä ratkaisua ei tehty – edellisen porvarihallituksen kaudella. Kun keskitettyihin ratkaisuihin taas, sosialidemokraattien hallitusvaltaan nousun myötä, palattiin, on suhteellinen kustannuskilpailukyky lähtenyt hiljalleen paranemaan. Absoluuttisesta kilpailukyvyn heikkenemisestä ei edes ole merkkejä, sillä Suomen kustannustaso on jatkuvasti pysynyt mm. Ruotsin alapuolella. Tässäkin suhteessa Borg ja Vartiainen osoittavat Stubbin Kokoomuksen konsensuskritiikin tyhjäksi.

Laajempi kysymys liittyy palkkapolitiikkaan yleensä. De facto nollalinja, jota raportin kirjoittajat esittävät, voi olla perusteltu jos asiaa katsotaan vain mekanistisesti ulkoisen kilpailukyvyn näkökulmasta. Mutta kysymys kuuluu mitä täydellinen nollalinja tarkoittaisi kotimaiselle kysynnälle? Sen varassa pyörii kuitenkin kotimainen palvelusektori ja sitä myötä valtava määrä työpaikkoja. On myös muistettava, että tuottavuuskehityksen  ylläpito vaatii usein myös palkankorotuksia. Mikäli palkat eivät nouse, ei yrityksillä ole vastaavia kannustimia työn tuottavuuden parantamiseen. Reaalipalkkojen aleneminen voisi pahimmillaan tuottaa laskevan tuottavuuskehityksen kehän, joka olisi erityisen tuhoisaa Suomen taloudelle.

***

Raportin ongelmat liittyvät kirjoittajien ideologisiin ongelmiin valtion aktiivisuuden suhteen. Kun kirjoittajat itsekin näkevät Suomen talouden ongelmien johtuvan paljolti Nokian ja sen ympärille rakentuneen klusterin romahtamisesta, he eivät kuitenkaan suostu näkemään ratkaisuna valtion aktiivisuutta uuden teollisuuden ja elinkeinotoiminnan luomisessa. Tässä lienee eräs kysymys, joka erottaa nyky-SDPn linjan Vartiaisesta. ”Uusteollistamista” ei voida ajaa, koska se sotisi vastaan käsitystä valtion patologisesta epäonnistumisesta uusien toimialojen valinnassa ja tukemisessa. Tämä olettamus ei kuitenkaan saa todellisuudesta tai taloushistoriasta juurikaan tukea. Pikemminkin on niin, että vaihtoehtoinen tarina aktiivisesta ja ”yrittäjähenkisestä” valtiosta on saamassa jalansijaa jatkuvasti enemmän kansainvälisessä tutkimuksessa. Borg ja Vartiainen ovatkin tässä suhteessa kuihtuvan markkinaliberalistisen regiimin edustajia – myöhäisherännäisiä joiden näkemykset edustavat väistyvää valtakäsitystä.

Työvoiman tarjonnan ongelmat saavat raportissa paljon tilaa. Tämä on, molempien poliittisen taustan ja erityisesti Vartiaisen aiempien lausuntojen pohjalta, ymmärrettävää. Niin tärkeä ja oleellinen kuin teema onkin, niin se mikä kirjoittajilta vaikuttaa unohtuneen on Suomen työvoiman perinteisesti suuri liikkuvuus työmarkkinoilta esimerkiksi opintoihin tai hoitovapaille. Näin tapahtuu kun työllisyystilanne on heikko – kuten se nytkin on. Piilevää työvoimapotentiaalia on siis paljon myös opintojensa tai perheidensä parissa olevien ihmisten joukossa. Raportissa on myös selkeä virhe, kun sen puitteissa vaaditaan saatavuusharkintaa vapautettavaksi ”asiantuntijoiden” osalta. Ns. asiantuntijat kun eivät tällä hetkelläkään ole saatavuusharkinnan piirissä – harkinta koskee enää erinäisiä työntekijäammatteja joiden piirissä ulkomaista työvoimaa, jo maassa olevaa, on usein käytetty häikäilemättä hyväksi.

Mielenkiintoinen havainto on raportissa esitetty vaatimus pienimuotoisesta elvytysvarasta mikäli rakenteellisissa uudistuksissa onnistutaan. Myös tämä näkemys on ristiriidassa Kokoomuksen linjan kanssa, joka painottaa rajuja leikkauksia tilanteessa kuin tilanteessa sekä elvyttämisen olevan ”Kreikan tie” kasvun tukemisen sijasta. Tämä osio jää kuitenkin kovin kevyeksi sillä mitään konkreettisia esityksiä elvytyspanosten käytöstä ei ole – kaupunkiseutujen infrahankkeet mainitaan mahdollisuutena. Jälleen mielenkiintoisena yksityiskohtana – Pisararata olisi ollut juuri tällainen ja senkin torppasi Vartiaisen nykyinen puolue.

Raportin suurin puute liittyykin investointien edistämisen unohtamiseen. Tämä siitä huolimatta, että investointilama sekä kysynnän puute ovat monella tapaa nykyisen taloudellisen kriisin ytimessä. Tämä kertonee kirjoittajien ideologiasta – vain työn tarjonta nähdään merkityksellisenä, koska teoria opettaa niin. Sen sijaan tulevaisuuden kasvu- ja tuotantopotentiaalia kasvattavien investointien merkitystä kasvulle ja sitä kautta kestävyysvajeen pienentämiselle ei nähdä relevanttina. Kuitenkin voisi nähdä myös niin, että onnistuneilla investoinneilla esimerkiksi infraan tai koulutukseen kasvatetaan kakkua pitkällä aikavälillä. Tätä ei kuitenkaan raportissa haluta myöntää tai antaa sille arvoa. Parempaan työllisyyteen päästään kirjoittajien mielestä luottamalla näkymättömään käteen ja antamalla mennä. Ottaen huomioon miten heikkoa taloudellinen kehitys on viime vuosina ollut kun sääntelyä ja valtion aktiivisuutta on karsittu, ei tällaiseen optimismiin ja luottamukseen tyhjästä ilmestyvästä lisääntyvästä kysynnästä liene aihetta.

Kokonaisuutena paperi on siis maltillinen ja sisältää monia täysin oikeita ja perusteltuja huomioita nykytilasta sekä perusteltuja toimenpide-esityksiä vaikkapa kotihoidontuen suhteen. Mutta kysynnän merkityksen ideologinen kieltäminen syö monelta tavoitteelta loogiset keinot ja typistää näin raportin sinällään mielenkiintoiseksi tilannekuvaukseksi muiden vastaavien joukkoon. Mitään uutta se ei suomalaiseen keskusteluun ikävä kyllä kyennyt tuomaan.

Talvi-iltain teoksia II

Hans Falladan huikea sota-ajan Berliiniä kuvaava suurteos Yksin Berliinissä kertoo Quangelin pienen perheen, sekä heidän rapussaan asuvien tarinan sodan ajan natsipääkaupungissa. Ranskan-valloitus aikaansaa riemua natsiaktiivi Persicken perheessä, jossa nuorin poika etenee nopeasti SSn riveissä, mutta sen sijaan hiljaisten ja vaatimattomien Quangeleiden perheeseen saapuu suru. Innokas radioamatööri, sotaan haluton vanhempiensa ainokainen Otto, Ottolainen, on kaatunut. Tämä herättää hiljaiset Quangelit vastarintaan Hitlerin valtaa vastaan.

Välineenä ovat postikortit, joita isä-Otto ja vaimo Anna alkavat kylvää ympäri kaupunkia. Ehkä joku lukee niitä, ehkä joku muukin ryhtyy vastarintaan. Mutta pelon ilmapiirissä kortit aikaansaavat löytäjissään enemmän pelkoa kuin ryhdistäytymistä. Kortit alkavat kertyä Gestapon pöydälle joka käynnistää etsintäoperaation.

Teemaksi nousee kaiken täydellinen lohduttomuus. Kaksi ikääntyvää ihmistä ja heidän yksinäinen, täysin turha ja toivoton taistelunsa ilman tulevaisuuden odotuksia. Uhreja ovat myös Quangeleiden jahtaajat, erityisesti epäsuosioon ajautuva, tapausta tutkiva Gestapon etsivä Escherich, joka ”on kuvitellut olevansa aivan eri maata kuin muut ihmiset. Ja kaiken tämän itsepetoksen hän on nyt joutunut mielessään myöntämään ja hautaamaan, itse asiassa jo niinä parina sekuntina kun SS-mies Dobat veti häntä nyrkillä suuhun ja hän oppi, mitä on pelko.”

Lopussa odottaa tuomio – ja kuolema. Mutta kuolema voi tulla myös armollisessa muodossa.

Erkki Tuomiojan aikalaisdokumentti Siinä syntyy vielä rumihia – Poliittiset päiväkirjat 1991-1994 luo ainutlaatuisen tarkkaa kuvaa sisäpiirin poliitikon elämästä turbulenttina aikana. Muutaman vuoden ajanjaksoon mahtuvat maailmanpoliittiset suurtapahtumat, Neuvostoliiton romahdus ja Baltian maiden sekä muiden neuvostotasavaltojen itsenäistymisaalto, Jugoslavian sisällissota, Suomen suuri lama sekä sen ajan talouspolitiikan hirvittävät virheet, EY- sittemmin EU-jäsenyyshakemuksen jättäminen sekä sitä edeltänyt keskustelu ja niin edelleen. Poliittiset mannerlaatat liikkuivat noina vuosina hämmästyttävällä nopeudella.

Ottaen huomioon ajan tapahtumien valtavan nopeuden ja mittasuhteet on poliittinen todellisuus Helsingissä kuitenkin verrattain pienen piirin toimintaa. Tutut nimet toistuvat kokouksesta ja palaverista toiseen. Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä, Elanto ja kansainväliset yhteydet korostuvat toiminnan paikkoina. Monet kirjan teemoista ovat myös jopa tuskallisen tuttuja ottaen huomioon että keskustelunaiheet ja niiden suunnat ovat yli kahdenkymmenen vuoden takaa. SDP:n vaikeus hahmottaa tarkalleen oma vaihtoehtonsa ja paikkansa, poliittisen lehdistön ahdinko ja pääkaupunkiseudun kuntien koko seudun kehittämistä vaikeuttavat riidat ovat kuin tästä päivästä.

Vaikka kirja tarjoaa huikean kurkistuspaikan milloin porvarihallituksen ja opposition välisiin neuvotteluihin, milloin jättimäistä vaalivoittoa odottaneen (ja sen sittemmin saaneen) SDP:n sisäiseen dynamiikkaan, ovat sen parasta antia harvoin toistuvat mutta silloin kovin terävinä piirtyvät viillot Tuomiojan omista, linjaavammista pohdinnoista liittyen oman poliittisen toiminnan motiiveihin ja suuntaan. Niistä piirtyy hieman surumielinen kuva vahvan mission omaavasta ihmisestä, joka kuitenkin huomaa ajautuvansa omasta näkökulmastaan hankalasti perusteltavissa oleviin positioihin. Kriittinen kyllä EU:lle, Ahtisaaren puolesta tehty kampanja, edessä olevien eduskuntavaalien jälkeisen poliittisen elämän suunnittelu tilanteessa, jossa Paavo Lipposen johtama SDP linnoittautuu Tuomiojan näkökulmasta liiaksi Iiro Viinasen talouspoliittisille linjoille ovat kaikki esimerkkejä tästä. Samalla vaihtoehdon rakentamisen vaikeus tulee esiin – sekä moraalinen pohdinta oman tekemisen tarkoituksesta.

Kaiken kaikkiaan kirja tarjoaa kirjoittajansa näköisen – ja siten voimakkaan subjektiivisen – kuvan ajan politiikasta, dynamiikasta ja toimintatavoista. Se myös paljastaa miten puolueiden sisäiset jakolinjat ovat usein merkityksellisempiä kuin niiden väliset, ja miten vaikea on yhdistää vaikutusvallan rakentaminen ja omalle itselleen rehellisen poliittisen äänen säilyttäminen kun omatunto ajaa hegemoniaa vastaan.

Pitkän linjan tutkijoiden, Immanuel Wallersteinin, Randall Collinsin, Michael Mannin, Georgi Derluguianin ja Craig Calhounin teos Onko kapitalismilla tulevaisuutta? nostaa esiin kysymyksen siitä onko nykymuotoinen kapitalismi peruuttamattomissa ongelmissa ja jos on, mitä sen jälkeen on tuleva?

Lähtökohtaisesti kirjoittajat pitävät kapitalismin romahtamista todennäköisenä, ainakin jos puhutaan nykyisestä länsimaisesta liberaalista finanssikapitalismista. Se, tapahtuuko tämä kerralla vastaavankaltaisena romahduksena kuin kommunismin kaatuminen Neuvostoliiton myötä, on kuitenkin epätodennäköistä. Pikemminkin tapahtuu suhteellisen aseman heikkenemistä – rinnalle syntyy toisaalta erityisesti Aasian talouksien nousun myötä erilaisia valtiokapitalismin malleja, toisaalta kärjistyvä eriarvoistuminen ja ympäristökriisi pakottavat pohtimaan myös liberaalin finanssikapitalismin vaihtoehtoja joissa kielteisiä ulkoisvaikutuksia pyritään hillitsemään.

Kapitalismi on historiallisesti uskomattoman muuntautumiskykyinen talous- ja valtajärjestelmä. Samalla se sisältää itse oman tuhonsa siemenet. Sisäisen logiikan suosiessa varallisuuden kasautumista, monopolien syntymistä sekä kustannusten ulkoistamista se uhkaa voittaessaan tuhota omat edellytyksensä. Finanssoituminen puolestaan uhkaa kapitalismin toista edellytystä – kulutusvoimaista työtä tekevää keskiluokkaa. Riskinä onkin, että markkinoiden jatkuva liberalisointi ja pääoman vallan kasvu itse asiassa syö kapitalistisen järjestelmän taloudelliset ja poliittiset edellytykset.

Kirjassa esitellään myös laajalti erityisesti Wallersteinin maailmanjärjestelmäteoriaa sekä kommentoidaan näkemyksiä  erityisesti uusliberalismin synnystä. Mielenkiintoinen on ajatus siitä, että uusliberalismin voittokulun avasikin 60-lukulainen instituutiokriittinen vasemmisto. Individualismille ja identiteeteille rakentaneelta liikkeeltä loppui oma aatteellinen polttoaine, ja järjestelmäkritiikin hedelmät kantoikin thatcheriläinen oikeisto.

Huomattavan painoarvon kirjassa saa myös mahdollinen tuleva teknologinen työttömyys ja keskustelu siitä kykeneekö kapitalismi korvaamaan automaation myötä katoavat työpaikat uusilla ja paremmilla. Randall Collins epäilee ja povaa institutionaalista muutosta pois kapitalismista juuri tästä syystä – yksityisomistukseen ja rahamuotoisen pääoman kasaamiseen perustuva järjestelmä ei voi toimia maailmassa, jossa työ vähenee radikaalisti. Michael Mann on sen sijaan optimistisempi ja katsoo matalamman kasvun ”sosialidemokraattisen kapitalismin” olevan saavutettavissa mikäli sodilta ja ekokatastrofilta onnistutaan välttymään.

Douglas Carswell on brittiläinen konservatiivipoliitikko, jonka kirja End of Politics – and the Birth of iDemocracy tarjoaa toisaalta ennustettavaa ja tylsää libertaristista byrokratia- ja hyvinvointivaltiokritiikkiä, mutta toisaalta erittäin kiinnostavaa analyysia teknologian demokratisoivasta potentiaalista tulevaisuudessa.

Carswell katsoo, että hyvinvointivaltioiden kasvu on johtunut ennen muuta progressiivisesta verotuksesta ja pääoman rajoitteista ja jotka ovat nyttemmin poistumassa keinovalikoimasta. Näin ollen julkiset sektorit tulevat supistumaan verkkopohjaisen kansalaisten itsehallinnon tieltä.

Carswellin mukaan paisuva hallinto on käytännössä kaapannut vallan myös demokraattisesti valituilta poliitikoilta. Kun aikoinaan parlamentit valittiin pitämään ”kansalaisten”  puolta valtiokoneistoa ja absoluuttista hallitsijaa vastaan, ovat ne hänen mukaansa tällä hetkellä muuttuneet lähinnä byrokratian edustajiksi kansalaisten suuntaan. Tämä on omiaan laskemaan äänestysprosentteja entisestään kun politiikka ei enää ”edusta meitä” vaan on eräänlainen hallinnon jatke. Hän pitää hyvinvointivaltiokehitystä myös suunnittelu-uskoisen kulttuurieliitin hankkeena – ei ”massojen” tarpeista nousevana sosiaalisena tilauksena.

Carswellin ennustuksessa nouseva iDemokratia tekee lopun keskusjohtoisesta asiantuntijavaltiosta. Hänen mukaansa digitaalinen vallankumous luo edellytykset todelliselle kollektiiviselle älylle ja vertaisryhmien synnylle joka voi syrjäyttää asiantuntijoiden harjoittamat valinnat omien valintojen tieltä. Median portinvartijarooli romahtaa kun jokainen voi luoda itselleen sopivan, kustomoidun mediamaiseman. Samaa logiikkaa voidaan hänen mukaansa seurata hyvinvointipalveluissa jotka luonnollisesti tulee rahoittaa palveluseteleillä niiltä osin kuin niitä kyetään enää yhteisesti rahoittamaan. Tulevaisuus kun on Carswellin mukaan matalien tasaverojen veropohjan romahtaessa maantieteen merkityksen vähenemisen kautta. Syntyy kuluttaja-kansalainen joka vaatii rahoilleen vastinetta ja haluaa päättää itse.

Kirjassa on paljon kiinnostavaa analyysia erityisesti digitaalisen ajan mahdollisuuksista avoimuuden ja poliittisen julkisuuden demokratisoimisen kannalta. Myös erikoismarkkinoiden syntyminen internetin ja mm. 3D-tulostuksen kautta tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia. Samalla kirja on korostuneen naiivi sivuuttaessaan täysin mahdolliset ongelmat iDemokratiaan siirtymisen kannalta – ja mitä siitä voisi seurata yhteiskuntien vakaudelle ja toimivuudelle. Ajatusten herättelijänä kuitenkin onnistunut, ja harvinainen piipahdus teknologiauskoisten libertaarien ajattelumaailmaan.

Pisararadasta pitää päättää

Pääkaupunkiseudun kehittäminen on ensiarvoisen tärkeää koko Suomen kannalta. Helsingin seudulla syntyy erittäin suuri osa koko Suomen BKTsta ja myös väestö keskittyy voimakkaasti alueelle. Tämän vuoksi on oleellista, että seudun asumisen ja joukkoliikenteen ratkaisut ovat toimivia ja tukevat taloudellista kasvua. Kyseessä ovat investoinnit, joilla Helsinki varautuu kilpailemaan koko Suomen puolesta erityisesti Tukholmaa, Tallinnaa ja Pietaria vastaan. Mikäli Helsinki ei kehity voimakkaasti, se ei onnistu kanavoimaan hyvinvointia myöskään muualle Suomeen.

Erityisen oleellisia ovat raidehankkeet, jotka yhdistävät toisaalta joutuisamman ja joustavamman matkanteon, myös kestävän kehityksen. Raideliikenteen tehostuminen vähentää yksityisautoilun tarvetta ja leikkaa siten päästöjä.

Näiden investointien osalta hallituksen viimeisten kuukausien oleellisin hanke on Pisararata. Kyseessä on hallitusohjelmassa sovittu keskeinen kasvuhanke, joka on osa pääkaupunkiseudun viime kesänä tehtyä sopimusta, jossa valtio sitoutui infrahankkeisiin ja kunnat lisäämään tonttitarjontaa 25 % MAL-sopimuksiin verrattuna. Kaavalisäykset tuottavat 3000 lisäasuntoa vuodessa, joista Helsinki vastaa 1250sta.

Ratahankkeen taloudellinen merkitys on valtava. Rakentamisvaiheen aikana syntyy arvioiden mukaan yli 3500 uutta henkilötyövuotta. Käyttövaiheessa puhutaan edelleen yli 2500 uudesta henkilötyövuodesta. Koko rakentamisvaiheelle, kun siihen vielä yhdistetään asuntorakentamiseen syntyvät työpaikat puhutaan yli 20 000 henkilötyövuodesta. Käyttövaiheen arvioidaan tukevan Suomen taloutta 433 miljoonalla eurolla – ja josta lähes puolet kohdentuu Helsingin ulkopuolelle. Asuntojen tarjonnan lisääntyminen vähintään hillitsee asumisen hinnan nousua, jolla on positiivisia vaikutuksia tavallisten ihmisten kukkarolle.

Tähän päälle tulevat liikenteelliset hyödyt. Pisara jakaa matkustajat kantakaupungissa useimmille asemille: kaupungin sisäinen liikkuminen nopeutuu, matkustajat pääsevät lähemmäs määränpäätä tai vaihtoasemaa.  Täsmällisyys parantuu merkittävästi kauko- ja lähiliikenteessä, kun rata- ja laiturikapasiteettia vapautuu ja talven aiheuttamat ongelmat vähenevät radan siirtyessä tunneliin.

Hankkeen kustannus on luonnollisesti suuri, lähellä miljardia. Mutta suuria ovat hyödytkin. Kyseessä on myös hanke, johon on mahdollisuus saada merkittävä, jopa 20% EU-tuki. Suunnitteluhankkeesta on jo päätetty ja siihen sidottu rahaa. Lisäksi suunniteltu rahoitusmalli jakaa kustannukset usealle vuodelle. Hyöty-kustannussuhde on arvioitua suurempi, koska konsulttien tekemät arvioinnit eivät esimerkiksi lainkaan kansantalouden kannalta tärkeitä hyötyjä kuten työvoiman liikkuvuuden parantumista tai yhdyskuntarakenteen tiivistymistä. Erityisen ongelmallista on, ettei HK-lukua laskettaessa arvioida hankkeen vaikutusta toimintavarmuuteen, joka on keskeisin liikenneverkon ominaisuus. Perinteisellä tavalla laskettu hyöty-kustannussuhde antaa Pisaran tyyppisessä hankkeessa täysin puutteellisen kuvan hankkeen kannattavuudesta, koska hyödyissä otetaan huomioon lähinnä matka-aikojen lyheneminen. Muut hyödyt, jotka Pisaran tapauksessa ovat mittavat, jäävät tarkastelun ulkopuolelle.

Kun asiasta on sovittu hallitusneuvotteluissa, kaupunkien kanssa ja EU-tuen hakemusdeadline häämöttää, niin missä ongelma? Eikö niin, että pannaan kuokka saveen ja aletaan rakentaa?

Ei vielä.

Murheita tuottaa ensinnäkin gallupjohtaja Keskusta, joka on ottanut hankkeen hampaisiinsa. Keskusta on lähtenyt varmistelemaan voittoaan maakunnissa hyökkäämällä vahvasti pk-seudun hankkeita vastaan. Kepu vastustaakin niin Pisaraa kuin Malmin lentokentän rakentamista kuin metropolihallintoakin. Samaan aikaan puolueen oma ohjelma vaatii maaseudun yksityisteiden rahoituksen tuntuvaa nostamista. Eli liikennerahoja pois sieltä, missä on käyttäjiä sinne missä heitä ei juurikaan ole. Kyseessä on vanhanaikainen tapa ajatella, jossa kotimaiset liikenneinvestoinnit nähdään nollasummapelinä.

Toisaalta neuvottelut seudun kaupunkien kanssa ovat olleet hitaita. Kuin esimerkkinä metropolihallinnon tarpeesta ja kuntien välisen osaoptimoinnin ongelmista yhtenäisellä työssäkäyntialueella Vantaa ja Espoo ilmoittivat etteivät halua osallistua Pisara-radan rahoitukseen aiotulla 1,5% osuudella. Tämä siitä huolimatta, että koko seutu hyötyy mm. lähiliikenteen aikataulupitävyyden paranemisesta ja saavutettavuuden lisääntymisestä joka nostaa maan hintaa koko seudulla. Nyttemmin kuitenkin on Helsingin kanssa saatu sovittua siitä, että se hoitaa myös Vantaalle ja Espoolle suunnitellut pienet osuudet rahoituksesta. Näiltä osin tämäkin este on nyt raivattu ja nyt olisi aika tehdä päätös.

Ellei päätöstä saada tehtyä, tapahtuu seuraavaa:

• valtion uskottavuus sopimuskumppanina romahtaa, koska Pisarasta on sovittu kuntien kanssa. Miksi kunnat ottaisivat jatkossa valtion vakavasti missään asiassa jos se ei kykene päätöksentekoon?
• sovittu asuntotuotannon lisäys sekä yhdyskuntarakenteen tiivistymisestä saatavat tuottavuushyödyt kaatuvat – hinnan maksavat tavalliset ihmiset asuntojensa korkeina vuokrina ja ostohintoina
• tuhannet henkilötyövuodet sekä satojen miljoonien taloudellinen kasvuvaikutus jää saamatta
• menetetään 20% EU-tuki hankkeelle

Ja nämä siis vain taloudellisina tappioina. Puhumattakaan paremmasta kaupunkiympäristöstä, vähenevistä liikenteen päästöistä, sujuvammasta matkustamisesta ja joukkoliikenteen toimintavarmuudesta.

Menestyvästä ja toimivasta pääkaupungista hyötyy koko maa. Siksi päätös Pisarasta tarvitaan nyt.

Perhepaketti, tasa-arvo ja mielen muuttamisen taito

Viikonvaihteen suurin poliittinen uutinen oli ehdottomasti hallituksen suunnitteleman ns. perhepaketin eli subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajauksen sekä kotihoidon tuen jakamisen peruminen. Hallituspuolueiden johtajat päättivät ettei pitkälle valmisteltuja esityksiä tulla viemään eteenpäin eduskuntaan. Näin ollen päivähoito-oikeutta ei rajata eikä kotihoidontukeen tule jakoa.

Kotihoidon tuen jakaminen molemmille vanhemmille olisi ollut tärkeä uudistus, joka toteutuessaan lisäisi merkittävällä tavalla työmarkkinoiden tasa-arvoa. Tällä hetkellä pitkät vapaat kasaantuvat lähes yksinomaan naisille. Tämä johtaa naisten lyhyempiin työuriin sekä riskialttiuteen työnantajien silmissä. Pelko siitä, että palkattu tai vakinaistettu nuori nainen jää pitkälle hoitovapaalle on suuri verrattuna samanikäiseen mieheen. Pitkät poissaolot työelämästä syövät työmarkkinakelpoisuutta, vanhentavat osaamista ja näkyvät ansiotason myötä aina eläkkeelle asti.

On siis harmillista, että tämä uudistus ei etene. Mutta hyvänä on sen sijaan pidettävä sitä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus säilyy nykyisellään.

Päivähoito-oikeuden rajaus olisi ollut kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla uskomattoman typerä uudistus. Ensinnäkin kyse on lasten, ei vanhempien, oikeudesta. Lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen, ikäiseensä seuraan ja virikkeisiin ei tule rajata hänen vanhempiensa aseman, työ- tai perhetilanteen perusteella.

Vaikka SDP onnistui kamppailemaan aiotut rajoitukset pois työttömien lapsilta (tämä rajaus olisi toteutuessaan tarkoittanut varsinaista lapsiapartheidia päiväkodeissa; ”Jessen on nyt lähdettävä kotiin kesken leikkien koska Jessen isä on työtön”), olisi suunniteltukin malli tuottanut lähinnä byrokratian lisääntymistä ja lasten jakamista kahteen kastiin. Rajoituksen piiriin olisi kuulunut vain hyvin pieni määrä lapsia, hekin iässä jossa omanikäinen seura on jo tärkeää. Sosiaalisin syin tapahtuva täyden päivän myöntäminen olisi tarkoittanut paperityön lisääntymistä. Ja niin edelleen.

Lattemammakeskustelussa unohtuu myös se, että mikäli perhe tosiaan halutaan pitää lasta päivähoidossa myös silloin kun itse ollaan kotona, voi päiväkoti itse asiassa olla lapselle oikein hyvä ja virikkeellinen paikka. Varhaiskasvatuksesta hyötyvät tutkitusti eniten heikoimmista oloista tulevat lapset joille pedagogian alan ammattilaisten tarjoama tuki sekä vertaisryhmä ovat arvokkaita tulevan opinpolun ja elämän kannalta. Rajaus siivoaisi korostuneesti juuri näitä lapsia pois päivähoidosta. Ei mitään järkeä.

Ratkaiseva virhe tapahtui, kun nämä kaksi esitystä sidottiin yhteen. Asiaa perusteltiin sillä, että rajaus tuo säästöjä joilla kuitataan tuen jaon mukanaan tuomia lisääntyneitä päivähoidon kustannuksia. Yhtälö ei kuitenkaan olisi mennyt mitenkään umpeen. Lisäksi yksi hyvä olisi tuonut mukanaan ketään hyödyttämättömän, yksin haitallisen uudistuksen. Jos olisi haluttu tehdä hyvää sukupuolten välistä tasa-arvoa lisäävää  politiikkaa, rajaus olisi pitänyt jättää alun perinkin päättämättä.

On odotettavaa, että paketin kaataneita, erityisesti SDPtä, tullaan arvostelemaan. Ensinnäkin on kuitenkin todettava, että viivyttämisen ja sovitusta luistamisen ovat hallinneet tässä hallituksessa aivan muut kuin SDP. Metropolilainsäädäntöä on viivytetty ja vesitetty, oppivelvollisuus jäi pidentämättä vaikka asia sovittiin moneen otteeseen ja niin edelleen.

Toiseksi kyse on järjen käytöstä. Kun sovittu uudistus näyttää valmistelun jälkeen yhä järjettömämmältä, viisautta ei ole painaa päälle ketään kuuntelematta. Viisautta on todeta tilanne ja muuttaa tarvittaessa suuntaa. Päivähoito-oikeuden rajaaminen olisi tuonut mukanaan erään keskeisimmän tasa-arvoistavan palvelun periaatteellisen haaksirikon, mitättömät säästöt ja merkittäviä ongelmia perheiden arkeen – siksi paketin kaatuminen ja puhtaalta pöydältä aloittaminen on parempi vaihtoehto.

Talvi-iltain teoksia I

Kalle Kniivilän Putinin väkeä on kirja, joka näyttää sen Venäjän joka lännessä jää usein piiloon. Hän on kiertänyt Venäjää ja tavannut laajan joukon erilaisista taustoista tulevia venäläisiä, jotka muodostavat sen laajan enemmistön jolle Putinin valta perustuu. Kirja osoittaa miten Venäjän presidentillä on aitoa ja laajaa kannatusta, jonka taustoja ja syitä Kniivilä kirjassaan tutkii.

Teoksesta piirtyy kuva hirvittävän kansallisen trauman läpikäyneistä entisen supervallan kansalaisista, joille poliittisen ja taloudellisen vapautumisen aika Neuvostoliiton romahduksen jälkeen näyttäytyi myös monin paikoin moraalin ja yhteiskunnallisen järjestyksen romahtamisen aikana. Jeltsinin aikana vahvat ja häikäilemättömät ryöstivät maata, sittemmin Putinin aika on tarkoittanut järjestyksen ja ennen muuta vakauden paluuta. Tähän palautuu myös länsimaisen demokratian heikko arvostus tavallisten venäläisten keskuudessa. Demokratia on monille synonyymi kaaokselle, köyhyydelle ja kurjuudelle. Jos demokratia tarkoitti järjestyksen romahtamista ja rikollisten sekä oligarkkien valtaa – kuka haluaa sellaista?

Putinin politiikka on mielenkiintoinen sekoitus kansallismielisyyttä, konservatiivista filosofiaa ja antielitismiä jota hänen poliittisessa kielenkäytössään edustavat sekä Moskovan liberaali eliitti että moraalisesti korruptoituneet länsimaat. Tärkeä havainto, joka on nähtävissä myös monissa läntisissä yhteiskunnissa, on kaupunkilaisen koulutetun nuorison sekä epävarmemmin tulevaisuuteen suhtautuvan iäkkäämmän, maalla asuvan väestön välissä ammottava -ja edelleen kasvava -arvo- ja arvostuskuilu. Valtiollisen median karkealle propagandalle voidaan naureskella pääkaupungin kahviloissa, mutta viesti osuu ja uppoaa muualla – ja se riittää. Virallisella kertomuksella Venäjän ongelmien syistä on myös pitkät kulttuuriset juuret. Vihollisten ympäröimä Venäjä, jota yritetään heikentää ulkopuolelta maassa toimivan ”viidennen kolonnan” kautta on kuulunut Venäjän johtajien kansalle kertomaan tarinaan vuosikymmeniä, ellei -satoja.

Elintason tasainen nousu sekä potentiaalisten seuraajien tai haastajien tien katkominen heti alkuunsa ovat toki näytelleet merkittävää osaa Putinin aseman turvaamisessa. Vaikkei olisi kaikkeen tyytyväinenkään, mikä olisi vaihtoehto? Venäläiset ovat tottuneet myös pelkäämään muutoksia ja suhtautumaan epäillen. Toisaalta politiikka ei kiinnosta – parhaiten menee kun ei sotkeennu asioihin joihin ei kuitenkaan voi vaikuttaa. Ja siksi myös muiden harjoittamaan veneenkeikutukseen suhtaudutaan epäillen. Kuten haastateltava Aleksandr toteaa: ”Mikään muu ei pelota kuin että Putin voisi erota ja joku muu tulla hänen paikalleen. Niin hyvin kuin nyt asiat eivät koskaan ennen ole olleet Venäjällä. Ja jos on niin, että Putin on saanut apua öljyn vientihinnoista, niin se johtuu siitä, että hän on mies jolla on aina onni myötä.”

Kirja saa myös miettimään tämänhetkistä tilannetta Ukrainassa ja Venäjän-vastaisten pakotteiden sekä öljyn hinnan romahduksen vaikutusta Putinin suosioon ja sitä kautta hallintoon. Tilanne iskee voimakkaasti Venäjän talouteen, mutta toisaalta sen selkeimmät ja rajuimmat vaikutukset kohdistunevat siihen osaan väestöä joka ei tällä hetkelläkään kannata Putinia ja jolle hän on kirjan tulkinnan mukaan monin paikoin jo kääntänyt selkänsä. Muutos lienee kuitenkin väistämätön sillä tasapainoilu vaatii yhä enemmän rahaa jonka hankkiminen halventuneen raaka-aineen vientiin perustuvassa taloudessa on vaikeaa. Silti se tullee olemaan hidas, eikä välttämättä kehity siihen suuntaan kuin mikä lännestä katsoen vaikuttaisi loogisimmalta. Pikemminkin Venäjän konservatiivisessa ja autotäärisemmässä käänteessä on piirteitä, joita kytee myös läntisissä liberaaleissa demokratioissa.

Antti Alajan Kalevi Sorsa -säätiön julkaisusarjassa julkaistu uutuusraportti Valtionyhtiöistä yrittäjähenkiseen valtioon osoittaa monipuoliseen kansainväliseen tutkimukseen pohjautuen julkisen sektorin ja valtion merkittävän roolin onnistuneen elinkeinopolitiikan ja talouskasvun luomisessa. Perushavainto on, että pelkkä kaupan vapauttaminen sekä globalisaatiokehitys eivät johdata yhteiskuntia taloudellisen kasvun tielle, vaan usein kestävän kasvun edellytyksenä on aktiivinen ja päämäärätietoinen, kehitystä ohjaava valtio.

Nk. kehityshenkisestä valtiosta oli kyse Itä-Aasian talouksien voimakkaassa nousussa 50-luvulta lähtien. Japani, Etelä-Korea, Taiwan ja Singapore olivat esimerkkejä maista, joissa valtio ohjasi erittäin voimakkaasti talouden kehitystä, investoi teknologiaan, otti riskiä ja suojasi omaa kehittyvää tuotantoaan. Tämä johti erittäin nopeaan talouskasvuun sekä maiden yleiseen vaurastumiseen. Ns. Washingtonin konsensuksen mukaiset talouspoliittiset uudistukset valinneet valtiot erityisesti Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa kasvoivat tuona aikana huomattavasti hitaammin kuin valtiojohtoisemman talouden yhteiskunnat. Pohjoismaissa tätä kautta luonnehtivat Ruotsissa ns. Rehn-Meidner -mallin mukainen talouspolitiikka ja Suomessa valtionyhtiöiden perustaminen.

Valtionyhtiöihin ja ns. national championien varaan rakentuva kasvumalli ei enää ole mahdollinen muille kuin suurimmille talouksille. Siksi seuraavan sukupolven elinkeinopolitiikka onkin yrittäjähenkisen valtion elinkeinopolitiikkaa. Tässä lähestytään Marianna Mazzucaton ajattelua. Erityisesti USAssa valtion merkitys innovaatioiden luomisessa ja teknologisen kehityksen nopeutuksessa on ollut valtava. Teknologiset edistysaskeleet ja innovaatiot edellyttävät usein pitkäjänteistä toimintaa epävarmuuden vallitessa. Aloittamisen kustannukset ovat kovat ja potentiaaliset tuotot kaukana. Siksi läpimurtoteknologioiden tutkimukseen ja kehittämiseen on vain harvoin saatavilla riittävästi yksityistä rahaa. Epävarmat olosuhteet eivät kannusta yksityisiä investoimaan riittävästi jonka vuoksi valtiollinen rahoitus on oleellista.

Yrittäjähenkinen valtio toimii innovaatiovetoisessa taloudessa ennen muuta kohdistamalla resursseja, avaamalla uusia markkinoita mm. julkisilla hankinnoilla, rakentaa verkostoja yritysten, usaein julkisrahoitteisten tutkimuslaitosten sekä rahoittajien välille ja raivaamalla uusien teknologioiden markkinaesteitä. Tärkeää on myös yhteiskunnassa omaksuttava missio – suurempi tehtävä, joka ohjaa mm. tutkimus- ja tuotekehitystyötä. Kuuhun laskeutuminen oli esimerkki missiosta – se ei olisi syntynyt yrityksessä tai rationaalisten laskelmien perusteella, mutta tuotti oheistuotteenaan valtavasti osaamista ja uutta teknologiaa joka sittemmin levisi kaikkeen tuotantoon ja loi pohjaa teknologiselle kehitykselle ja uusille liiketoimintamahdollisuuksille.

Tärkeää on havaita, että bisnestoimijat voivat olla riskinottajien sijaan riskien kaihtajia. Tämä voi hidastaa kehitystä. Siksi tarvitaan epävarmuuden olosuhteissa rohkeaa valtiota, joka luo omalla toiminnallaan näköalaa, kysyntää ja uusia markkinoita. Yksityisen rahoituksen merkitys kasvaa kun näkyvissä on konkreettinen tuote ja palvelu markkinoille, mutta sitä ennen tarvitaan pohjan luomista – ja tilaa myös epäonnistumiselle.

Yrittäjähenkinen valtio toimii niin USAssa kuin monissa muissa maissa julkisuudelta piilossa. Politiikot, pääkirjoitustoimittajat ja elinkeinoelämän johto haluavat usein vähätellä valtion roolia talouden ohjauksessa. Faktisesti tilanne on kuitenkin toinen. Erityisesti Yhdysvalloissa valtion rooli on erittäin voimakas. Suomessa mm. Tekes, Sitra, VTT ja strategisen huippuosaamisen keskittymät ovat juuri niitä rakenteita joiden varassa erittäin merkittävä osa suomalaisen yritystoiminnan tuotelippulaivoista on kehittynyt. Tätä suuntaa on pitkittyvässä taantumassa, elinkeinorakenteen murroksessa ja epävarmuuden oloissa vahvistettava edelleen – valtion vetäytyminen tarkoittaisi uuden bisneksen teon mahdollisuuksien hiipumista. Lisäksi tarvitaan ohjaavaa missiota – Alaja tarjoaa perustellusti teoksessaan ekologisesti kestävää kasvumallia ja -yhteiskuntaa sellaiseksi.

SOSTE eli Suomen sosiaali ja terveys ry on tuonut suomalaiseen julkiseen keskusteluun ajatusta hyvinvointitaloudesta. Ideana on ollut korostaa hyvinvoinnin ja sosiaalisen pääoman merkitystä myös taloudellisen kilpailukyvyn ja kestävyyden kannalta. Tätä työtä tukemaan on julkaistu laaja artikkelikokoelma Hyvinvointitalous (toim. Riitta Särkelä, Aki Siltaniemi, Päivi Rouvinen-Wilenius, Heikki Parviainen ja Eija Ahola), jossa eri tieteenalojen edustajat pohtivat hyvinvointitalouden käsitettä ja sen mahdollista sisältöä.

Artikkeleita on teoksessa kaikkiaan 25 sekä yhteenveto. Jaakko Kianderin artikkelissa osoitetaan mielenkiintoisesti miten hyvinvointivaltion lyhyeksi jäänyt kukoistuskausi nopeutti talouskasvua nimenomaan riskien sosialisoinnin vuoksi. Kun hyvinvointivaltiota nyt on purettu ja supistettu se tarkoittaa ihmisten lisääntyvää tarvetta varautua riskeihin itse. Käytännössä nämä yksityisiin vakuutuksiin tai palveluihin kuluvat rahat ovat poissa muusta kulutuksesta ja siten talouskasvusta. Jos kansalaiset ovat rationaalisia ja varautuvat säästöillään talous ylisäästää. Yksityistyvä sosiaalivakuutus aiheuttaa siis tehokkuustappioita ja eriarvoistuvaa uutta luokkayhteiskuntaa.

Olli Loukola avaa mielenkiintoisen näkökulman hyvinvointivaltion muutokseen, kun ryhmäidentiteetit korvautuvat yhä enemmän yksilöidentiteeteillä. Tämä tarkoittaa individualismin ja yksilöllisyyden suojelun periaatteen voimistumiseen hyvinvointivaltion toiminnassa – ja politiikassa yleensä. Mirjam Kalland puolestaan nostaa hyvinvoinnin mittaamisen uudeksi käsitteeksi ajatuksen resilienssistä. Vaikeasti kääntyvä käsite viittaa yksilön ja yhteiskunnan sinnikkyyteen ja toipumis- sekä palautumiskykyyn vastoinkäymisen jälkeen. Resilienssin mittaaminen voisi olla mielenkiintoinen ajatellessa hyvinvointivaltiota/yhteiskuntaa ”trampoliinina”.

Heikki Hiilamon tärkeä viesti koskee täystyöllisyyden ideaalia. Hän lähtee voimakkaasti näkemyksestä, jonka mukaan täystyöllisyyden tavoittelu on välttämätöntä mikäli todellista hyvinvointia halutaan tavoitella. Syvin yhteiskunnallinen jako kulkee työssä käyvien ja työtä vailla olevien välillä. Hän myös alleviivaa hyvinvointivaltion paradoksia, vahvoihin tutkimuslähteisiin perustuen voidaan todeta, että vain köyhien hoitoon perustuvat hyvinvointivaltiot eivät onnistu voittamaan köyhyyttä. Tämä nostaa universalismin merkitystä.

Investointiajattelun nostaminen esille osana hyvinvointivaltion puolustamista ja kehittämistä on oleellinen kysymys. Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikan ajatus on poliittisesti voimakas, mutta sitä on täydennettävä ekologisen kestävyyden ulottuvuudella. Erityisesti Jorma Sipilän ja Jussi Ahokkaan artikkelit tarjoavat kirkasta analyysia, Sipilän teksti kertoo tarkasti miten hyvinvointivaltion hyvä kehä on pysähtynyt ja menestystarina uhkaa romahtaa ellei universalististen palveluiden kustannustehokkuutta haluta nähdä. Samaan ajatteluun nojaa myös Sakari Möttösen artikkeli, joka korostaa silloittavan luottamuksen luomisen merkitystä aikana jolloin ryhmäidentiteetit ovat murtumassa. Ahokas puolestaan argumentoi vahvasti Keynesin talouspoliittisen ajattelun pohjalta ja osoittaa miten kokonaiskysynnän tason nostaminen voisi nostaa pysyvästi myös talouden tuottavuutta ja tuotantopotentiaalia.

Puoluepoliittisesti mielenkiintoisin artikkeli on SDPn kaupunginvaltuutetun ja kansanedustajaehdokas Thomas Wallgrenin voimakas teksti koskien suuren murroksen tarvetta yhteiskuntapolitiikan suunnassa. Wallgren argumentoi sekä nykymuotoista vasemmistoa että oikeistoa vastaan ja katsoo niiden molempien epäonnistuvan kestävän hyvinvoinnin tuottamisessa. Hän kehottaa erityisesti sosialidemokraatteja mutta myös muuta vasemmistoa ottamaan valtasuhteiden demokratisoinnin ensisijaiseksi tavoitteeksi ja haastaa erityisesti globalisaatiota ja eurooppalaista nykymuotoista integraatiota kiihdyttävää politiikkaa. Samalla hän kritisoi näkemystä politiikan ulkopuolelle asettuneista markkinoista, ja toteaa teknologian olevan paitsi merkityksellisempi kysymys, myös aidosti poliittisen päätöksenteon ja demokratian ulkopuolella olevan ilmiön.

Tony Judtin Reappraisals – Reflections on the Forgotten Twentieth Century on upean historioitsijan voimannäyte. Kirja koostuu sarjasta pääosin New York Review of Booksissa ilmestyneistä esseistä, ja ne käsittelevät 1900-luvun historiaa, politiikkaa ja intellektuelleja. Judtin keskeinen huomio liittyy historiaan ja unohtamiseen – hänen mukaansa olemme vaarassa ajautua ”unohtamisen aikaan”, virallista historiaa on kirjattu ylös enemmän kuin koskaan, mutta siitä ei opita, eikä haluta oppia, mitään. Kyse on ulkomuseoinnista, ei historiaan perehtymisestä. 1900-luvun väkivalta ja massiiviset kärsimykset ohitetaan pohtimatta – sehän on jo takanamme eikä sitä kannata enää ajatella.

Judt pelkää tämän unohduksen ajavan länsimaat taloudellisen kriisin syvetessä uudelleen fasismin tielle. Toisen maailmansodan muiston ollessa vielä tuore muistettiin myös se, miksi hyvinvointivaltioita rakennettiin. Kyse ei ollut egalitarismin ihanteista vaan menneisyydessä ongelmia ja kumouksellisuutta aiheuttaneen puutteen ja siitä nousevan levottomuuden ja radikalismin estämisestä. Nyt tämä oppi on unohtunut. Epävarmuuden ja puutteen vähennyttyä hyvinvointivaltioiden alkuperäinen tarkoitus – ja legitimiteetti – on hapertunut ihmisten mielissä. Ja menneisyys uhkaa palata yhteiskunnan muuttuessa jälleen eriarvoisemmaksi.

1900-luku oli intellektuellien ja ideologioiden aikaa. Näille ilmiöille – ja ihmisille- on helppo nauraa depolitisoituneessa ja suurten tarinoiden lopun nähneessä ajassa, mutta aliarvioidaanko tuolloin ideoiden voima? Ja jos aliarvioidaan, osataanko suhtautua tilanteeseen jossa ne nousevat uudelleen? Tätä voidaan kysyä kun yltäkylläisyyden keskelle nousee uskonnollisen fundamentalismin liikkeitä. Ja mikäli ei ole suurta tulevaisuutta visioivia ideoita, mikä estää pelolla politikoinnin? Tästäkin Euroopasta on esimerkkejä.

Monet teoksen esseet ovat erinomaisia 1900-luvun käännekohtien kuvauksia. Erityisen hyvin jää mieleen Primo Levin elämän kautta kerrottava holokaustista selvinneiden juutalaisten syyllisyydentunne. Eurooppalaisista intellektuelleista, jotka vaikuttivat 1900-luvun poliittisten ja kansallisten aatteiden syntyyn, hämmästyttävän moni oli taustaltaan juutalainen.

Judtin mukaan 1900-luvulle tyypillinen ilmiö oli myös poliittinen älymystö. Erityisesti marxismi veti puoleensa valtavan määrän älyllisesti lahjakkaita ihmisiä lähes läpi vuosisadan – marxismin nimissä tehdyistä kommunismin rikoksista huolimatta. Hän tarjoaa ratkaisuksi marxismin ja kommunismin edistystarinaa, suurta visiota paremmasta yhteiskunnasta. Leszek Kolakowskia käsittelevässä esseessä kuvataan marxismi aatekokonaisuudeksi joka yhdisti teorian talouden toiminnasta, moraalisesta oikeudenmukaisuudesta ja etiikasta sekä poliittisen toimintaohjelman kohti määriteltyä edistystä. Tämä oli tehokas yhdistelmä – ja aikana jolloin 1% valta maailmassa kasvaa, voi Marxin työstä voimansa saavien aatteiden ja liikkeiden aika olla pikemminkin edessä kuin takana.

Kirjan jälkipuoliskolla pääsee pujahtamaan arvioihin Ranskan tappion syistä vuoden 1940 lyhyessä sodassa natsi-Saksaa vastaan, Ranskan menneisyydenhallintaan ja kansallisiin traumoihin, Belgian pilariyhteiskunnan kuvaukseen ja Romanian kansallisen identiteetin rakennusaineisiin. Pisimmät ja kriittisimmät puheenvuorot Judt käyttää Israelista, jonka itseymmärryksen käännekohtana hän näkee Kuuden päivän sodan. Tuo sota käänsi siihen asti avoimemman yhteiskunnan korostuneen arabivihamieliseksi – ja sitä kautta itseriittoiseksi joka näkyy tänä päivänä rauhan mahdottomuudessa vaikka palestiinalaisten oikeutetut vaateet tunnustetaan yhä laajemmalti. Hän myös katsoo nyky-Israelin politiikan olevan syy jälleen nousevaan antisemitismiin – uhrien valtion identiteetti ei enää sitä suojele tai anna legitiimiä syytä sortaa vielä heikompia ihmisiä.

Vuodenvaihteen kirjallisuutta

Suomen suosituimmaksi talousblogiksi vuonna 2014 nousseen Raha ja talous-blogin taustalla olevat tutkijat Lauri Holappa ja Jussi Ahokas ovat kirjoittaneet laajan ja kattavan johdatuksen jälkikeynesiläiseen talousteoriaan sekä rahatalouden mekanismeihin. Rahatalous haltuun – irti kurjistavasta talouspolitiikasta tarjoaa paitsi perusteellisen valtavirtaisen, ns. uusklassisen taloustieteen ja siitä johdetun talouspolitiikan kritiikin, myös kattavan ohjelman jälkikeynesiläisen talousteorian oletuksille pohjaavan talouspolitiikan toteuttamiseksi.

Euroopan talouskriisiä on hoidettu ennen muuta tiukalla finanssipolitiikalla ja julkisen sektorin menoja rajusti supistamalla. Tulokset ovat olleet huonoja – kasvu on pysähtynyt, työttömyys kasvanut rajusti ja kriisimaissa joiden piti päätyä kestävälle kasvu-uralle on julkisen velan BKT-suhde leikkauksista lukuunottamatta noussut. Teoksessa osoitetaan monien esimerkkien kautta miten tämä epäonnistunut lamanhoitopolitiikka on nojannut työn tarjonnan merkityksen ylikorostamiseen sekä oletukseen rahan neutraliteetista eli siihen ettei kierrossa olevan rahan määrä vaikuta työllisyyden tai tuotannon tasoon. Erityisesti nämä kaksi perusoletusta nykyisen talouspolitiikan taustalla johtavat näihin, kirjoittajien mukaan todistetusti huonoihin, politiikkasuosituksiin ja niiden toteuttamiseen.

Teoreettinen kritiikki lähtee liikkeelle rahan perusolemuksesta ja rahataloudesta. Teos käy läpi ns. hyödykerahatarinan ja todistaa sen paikkansapitämättömäksi. Kun raha ymmärretään oikein, velkasuhteena taloudellisten toimijoiden välillä, johtaa se hyvin erilaiseen käsitykseen talouden toiminnasta ja sen lainalaisuuksista. Raha syntyy taloudellisten toimijoiden kohtaamisessa ja investointipäätöksessä eikä sen tarkkaa määrää voida taloudessa määritellä. Teorioiden ero tiivistyy käsitykseen rahasta vain vaihdon välineenä ja toisaalta toisaalla velkasuhteiden ilmentäjänä. Jälkimmäisessä kuvauksessa kokonaisrahamäärän kasvu liittyy nimenomaan tuotannon lisäykseen.

Kirjoittajien mukaan kapitalismin toimintaa tulee ymmärtää nimenomaan rahasta, ei niinkään tuotantosuhteista, käsin. Ns. rahamotiivi on ensisijainen kun halutaan ymmärtää kapitalismin toimintaa. Kapitalismin kehitystä voidaan puolestaan ymmärtää siirtymänä kauppakapitalismista finanssi- ja teollisuuskapitalismin kautta salkunhoitajakapitalismiin. Viimeisimmälle siirtymälle luonteenomaista on yksityisen rahoitussektorin vaikutusvallan kasvu ja julkisen sektorin merkityksen väheneminen. Vaikka teollisuuskapitalismi tuotti nopeaa talouskasvua, se ei ollut pääoman omistajien kerryttämän rahamuotoisen tuoton kannalta paras talousmalli sillä se rajoitti nimenomaan rahamuotoisten voittojen kasvua. Tästä syntyi paine muutokselle, jossa yleinen etu kumoutui rahamotiivin edessä.

Muutos on tarkoittanut reaalitalouden kasvun hidastumista, epävakauden ja kriisien lisääntymistä sekä talouden yleistä finanssoitumista. Siitä huolimatta sitä pidetään ainoana mahdollisena tulevaisuudenkuvana globalisaation aikana. Teoksessa läpivalaistaan myös monia muita nykyisessä taloustieteessä ja -politiikassa käytettyjä käsitteitä ja niiden teoreettisia perusteluita. Erityinen paino annetaan käsitykselle luonnollisesta työttömyysasteesta (NAIRU) sekä Sayn laille (työn tarjonta luo oman kysyntänsä). Näitä käsitteitä kritisoidaan erityisesti John Maynard Keynesin työn pohjalta.

Keskeisiä teoreettisia oletuksia kirjan tulkinnassa taloudesta ovat myös käsitykset endogeenisestä rahasta sekä suvereenista valtiorahoituksesta. Molemmat ovat erityisesti nykyisessä eurokriisin tilanteessa yhteiskuntapoliittisesti erittäin mielenkiintoisia ja relevantteja. Japania esimerkkinä käyttäen kirjassa osoitetaan miten rahapoliittisesti suvereeni valtio (oma kelluva valuutta, velka korostuneesti kotimaista) voi asettaa huomattavasti vapaammin oman kulutuksensa rajat ilman pelkoa korkotason noususta. Euromailta tämä mahdollisuus nimenomaisesti puuttuu joka on johtanut korkojen nousuun ja julkisen talouden velkakriiseihin. Tärkeitä ovat myös huomiot kotimaisen talouden sektoritaseista sekä siitä miten ylijäämäinen vaihtotase edellyttää usein matalaa kotimaista investointiastetta ja tulojen kasvua. Talouspoliittisiin suosituksiin kuuluu voimakas investointien lisääminen niiden kyetessä käytännössä yksin nostamaan taloudellisen toimeliaisuuden astetta ja luomaan talouteen uusia, kysyntää luovia tulovirtoja. Käytännössä tarvitaan mm. voimakkaita taloutta tasapainottavia julkisia rakenteita, jotka toimivat kokonaiskysynnän säätelijänä yli yksityisen sektorin suhdannevaihteluiden, ylijäämien rajoittamista alijäämien tapaan valuutta-alueilla, automaattisten vakauttajien täydentämistä työtakuuohjelmilla sekä aktiivista rahapolitiikkaa.

Taloustieteen professori Ha-Joon Changin 23 tosiasiaa kapitalismista on voimakas liberalistisen/libertaristisen talouspolitiikan kritiikki joka puhkoo 23 myyttiä talouden toiminnasta. Chang pilkkoo vakuuttavasti mm. vapaiden markkinoiden olemassaolon, omistaja-arvon maksimoinnin tavoitteen edes osakkeenomistajien näkökulmasta katsottuna sekä inflaation hidastumisen merkityksen maailmantalouden vakaudelle.

Erityisesti kysymys inflaatiosta on mielenkiintoinen. Hintavakaus on kylläkin monin paikoin saavutettu, mutta se ei, päinvastoin kuin oli luvattu, ole tarkoittanut sen paremmin nopeaa taloudellista kasvua kuin kansantalouksien vakautumistakaan. Kansantaloudet ovat pikemminkin muuttuneet entistä epävakaammaksi. Euroalueen kannalta mielenkiintoinen on Changin havainto siitä, että liian tiukka inflaation torjunta saattaa johtaa taloudellisen kasvun hidastumiseen ja jopa pysähtymiseen. Tätä kautta hän lähestyy nimenomaan investointeja taloudellisen kasvun lähteenä.

Muodissa oleva sääntelyn purku on myös oleellinen kysymys, sillä kun katsotaan globaalia taloutta ja viimeisten vuosien taloudellisia menestyjiä kehittyvissä talouksissa havaitaan että nopeimmin markkinoitaan liberalisoineet yhteiskunnat ovat pärjänneet kilpailussa huonosti. Sen sijaan nopeimmin kasvaneet taloudet erityisesti Aasiassa ovat noudattaneet erittäin voimakasta valtiovetoista talouspolitiikkaa jossa markkinoiden vapauttaminen on ollut toissijaista. Saharan eteläpuolinen Afrikka on noudattanut parhaiten IMFn neuvoja – ja jäänyt hitaaseen kasvuun, hitaampaan kuin ennen 80-luvun ”uudistuksia”. Myytiksi mainitaan myös ulkomaisten suorien sijoitusten siunauksellisuus, joiden Chang katsoo olevan useimmiten väyliä hankkia päätösvalta olemassa olevassa yhtiössä – ei luoda uusinvestointeja tai laajentaa toimintaa. Erityisen selvästi tämä näkyy hänen mukaansa pääomasijoittajien toiminnassa.

Mielenkiintoisen rinnastuksen Chang tekee verratessaan rikkaiden rikastumista ja sitä kautta koittavia suurempia investointeja propagoivaa politiikkaa ja edesmenneen Neuvostoliiton Stalinin ajan NEP-talouspolitiikkaa. Molemmat lähtivät oletuksesta jossa mahdollisimman suuri osa investointikelpoisesta ylijäämästä tulisi ohjata investointien tekijöille – toisaalla kapitalisteille, toisaalla valtion suunnitteluelimelle. Tämän politiikan tarkoituksena on nopeuttaa kasvua pitkällä aikavälillä, siis klassista trickle down -teoriaa noudatellen. Ja kuten Neuvostoliitossa, myös uuden ajan markkinastalinismin oloissa, taloudellinen kasvu on ollut hidasta ja investointien määrä pudonnut – ylijäämien kasautumisesta huolimatta.

Sendhil Mullainathanin ja Eldar Sharifin Scarcity – Why Having Too Little Means So Much valottaa mielenkiintoisesti köyhyyden ja puutteen syitä ja seurauksia erityisesti psykologiselta kannalta. Teos osoittaa, miten vähäosaisuuden ja puutteen kokemus verottaa ihmisen kognitiivisia kykyjä johtaen ennen kaikkea ns. kaistanleveyden (bandwidth) vähenemiseen ja tunnelimaiseen keskittymiseen (tunneling). Nämä ilmiöt selittävät puolestaan merkittävissä määrin sitä miksi köyhien ja puutteenalaisten ihmisten monet hankkeet epäonnistuvat, he ovat muita riskialttiimmassa asemassa ja miten ne ruokkivat omalta osaltaan puutetta ja hankaloittavat elämän eteenpäin suunnittelua. Syntyy alaspäin vievä noidankehä, josta on vaikeaa päästä pois.

Köyhä ihminen joutuu keskittymään voimakkaasti tähän nimenomaiseen hetkeen ja puutteesta selviytymiseen. Tämä johtaa väistämättä lyhytjännitteiseen suunnitteluun sekä kokonaisuuden arviointiin. Niinpä keskittymisen tuomat hyödyt saattoivat usein kadota, koska ihmisellä ei ole mahdollisuutta ottaa huomioon laajempaa kuvaa tai varautua yllättäviin tilanteisiin. Tärkeä on myös pelivaran (slack) käsite. Pelivara, tai joustovara, on kyse sitten ajasta tai rahasta, tekee poissulkevien valintojen tarpeen pienemmäksi. Myös epäonnistumisen tai virheen kohtalokkuus on suhteellista – turmeleeko huono ostospäätös talouden riippuu siitä miten paljon henkilöllä on taloudellista pelivaraa. Toisin sanoen sama virhe on toiselle ihmiselle turmiollisempi kuin toiselle. Ero johtuu pelivarasta.

Mielenkiintoisia ovat myös psykologiset havainnot erityisesti ihmisten talouskäsitysten suhteen. Esimerkki 35$ säästöstä koskien sadan tai tuhannen dollarin ostosta, mikäli siihen liittyi matkustamista oli erittäin havainnollinen. Vaikka säästön summa oli sama, niiden ihmisten määrä jotka olisivat valmiita matkustamaan toiseen kauppaan hakemaan esineen halvemmalla, putosi kun kyseessä oli kalliimpi tuote. Ne, jotka olisivat valmiita hakemaan tuotteen toisesta paikasta, olivat korostuneesti köyhiä. Se, mitä tästä opimme, on että köyhät ihmiset käyttäytyvät useimmiten kuten valtavirtaisen taloustieteen homo economicus käyttäytyy. Tämä ei kuitenkaan ole tehnyt heistä rikkaita. Tärkeä havainto, joka kyseenalaistaa merkittävällä tavalla rationaaliseen käyttäytymiseen liittyvien talousoppien yleistettävyyttä.

Pienlainat ovat amerikkalaisessa esimerkissä monen köyhyyteen ajautuneen työssäkäyvän köyhtymisen taustalla. Selitys lainojen suosioon löytyy pelivaran puutteesta ja puutteen johtamasta liiallisesta keskittymisestä ”tässä-ja-nyt” -ratkaistaviin ongelmiin tulevaisuuden rationaalisen suunnittelun kustannuksella. Nykyisyyden korostuminen tulevaisuuden kustannuksella johtaa lainaamiseen ajankohtaisten haasteiden ratkaisemiseksi – vaikka tulevaisuudessa tilanne korkojen ja takaisinmaksun myötä vain hankaloituu. Riskien realisoituminen voi ajaa pienillä marginaaleilla toimivan henkilön tai perheen milloin tahansa taloudellisiin vaikeuksiin ja uudelleen ansaan. Tästä aiheutuva stressi kuormittaa ihmisiä ja johtaa usein myös sosiaalisiin ongelmiin – perheet ajautuvat myös henkisesti vaikeisiin tilanteisiin.

Mullainathan ja Sharif lähtevät ratkomaan vähäosaisuusongelmaa miettimällä uudelleen erityisesti kannusteiden merkitystä. Välittömään selviytymiseen keskittynyttä ihmistä ei voida kannustaa tiukoilla rajoilla tai häämöttävillä rangaistuksilla, koska ne eivät mahdu ”tunnelissa” toimivan ajatuksiin. Kannusteiden tuleekin olla välittömiä ja nopeasti saatavissa. He argumentoivat myös erityisesti palveluiden tarjoamisen puolesta – pelkkä rahanjako ei vapauta stressaantuneiden ihmisten ajankäyttöä. Myös riskinsietokyvyn rakentaminen erilaisten ”shokkipuskurien” avulla on olennaista. Ajatus lähestyy ansiosidonnaisen työttömyysturvan ideaa. Lopulta nimenomaan tämän ”kaistanleveyden”, ts. mahdollisuuden keskittyä muuhunkin kuin välittömien päällekaatuvien ongelmien ratkaisuun, rakentaminen on kirjoittajien mukaan paras tapa tukea köyhiä ja vähäosaisia.

Pajtim Statovcin esikoisromaani Kissani Jugoslavia on maagiseen realismiin vivahtava kertomus erään Kosovosta Suomeen siirtyneen albaaniperheen elämästä ja kohtalosta. Kertojia on kaksi – toinen heistä on kosovolainen tyttö Emine, joka tapaa komean ja epäsovinnaisuudessaan kiehtovan Bajramin Titon Jugoslaviassa. Vaurautta ja rakkautta enteilevä elämä saa kuitenkin karuja käänteitä. Toinen kertojaääni kuuluu Eminen ja Bajramin pojalle Bekimille, joka elää pakolaisperheen poikana Suomessa.

Eminen onni särkyy nopeasti ja naiselle näytetään perinteiden mukainen paikkansa: ”Mutta hän löi minua, vaikka hän käveli niin suoraselkäisesti, vaikka oli luvannut minulle onnellisen elämän.” Ympärillä alkaa kasvaa etninen viha, kun Jugoslavia alkaa särkyä väkivaltaisesti kappaleiksi. He pakenevat sodan jaloista pohjoiseen ja tuntemattomaan Suomeen, maahan, jossa Bajramin miehisyys alkaa murentua lopullisesti irrallisuuden ja pakenemisen aiheuttaman syyllisyydentunteen taakan alla. Tämä alemmuuskompleksi kääntyy tyrannimaiseksi käytökseksi perhettä ja erityisesti poika Bekimiä kohtaan.

Bekim puolestaan tekee rajua pesäeroa vanhempiinsa ja heidän kulttuuriinsa – niin jättämällä isänsä toiveet toteuttamatta kuin heittäytymällä irtosuhteisiin. Irrallisuus tarttuu kuitenkin häneenkin, suomalaisessa yhteiskunnassa hän on ikuinen vieras. ”Minusta aina tuntuu kuin ihmiset tarkkailisivat käytöstäni koulussa, työpaikoilla, kaikkialla, miten paljon ruokaa otan lounasravintoloissa ja muistanko kiittää keittiössä työskenteleviä ihmisiä, osaanko kirjoittaa tenttivastauksen virheettömällä suomen kielellä ja miten usein vaihdan vaatteet. Kun koulussa puhuttiin islaminuskosta, diktatuureista tai vieraista kielistä painoin pääni aina alas koska tunsin miten kaikki kääntyivät katsomaan minua… Ja ollessani myöhässä kuulin usein, että sinunkin olisi jo korkea aika oppia ettei tämä ole mikään kehitysmaa.”

Tarinassa merkittävää osaa näyttelevät Bekimin lemmikkikäärme sekä hänen baarissa tapaamansa kissa, jotka voi nähdä monenlaisina symboleina.

Nollasopimuksista ja työssäkäyvistä köyhistä

Sosialidemokraatit julkaisivat vaaliohjelmansa jonka myötä julkisuudessa keskusteltiin erityisesti ohjelmaan liittyvästä avauksesta koskien nollasopimuksilla kikkailun rajoittamista. Nollasopimuksella tarkoitetaan yleisesti työsopimusta, jossa työntekijä on sitoutunut olemaan työnantajan käytettävissä, mutta työntekijän työvelvoitteen määrä on sovittu liukuvasti esim. 0-40 h/viikko työnantajan päätöksen mukaan. Toisin sanoen työnantaja ilmoittaa, paljonko se työntekijälle milloinkin antaa töitä, ja työntekijä on velvollinen nämä työt suorittamaan. Työntekijä on sidottu olemaan työnantajan käytettävissä täyden työajan, mutta työntekijälle itsellään ei ole minkäänlaista takuuta, että työtä, ja sitä kautta palkkaa, oikeasti tulisi.

Avausta kritisoitiin ennalta-arvattavien tahojen toimesta. Oleellista on kuitenkin kysyä millaista maailmaa ja työmarkkinaa nollasopimusten puoltajat itse asiassa haluavat rakentaa. Kansainväliset kokemukset kun puhuvat karua kieltä nollasopimusten kaltaisiin järjestelyihin tukeutuvien työmarkkinamallien toimivuudesta erityisesti työstä toimeentulonsa saavien näkökulmasta.

USAssa jo lähes 20 miljoonaa työntekijää tekee pätkätyötä hyvin pienellä palkalla. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa yhä suurempi osa työssäkäyvistä joutuu toimeentulonsa turvaamiseksi turvautumaan valtion avustuksiin. Jopa neljännes pikaruoka-alan työntekijöistä saa ruokakuponkeja. Alityöllistettyjen joukkoon kuuluu jo yli 12% työllisistä – luku joka on yli kaksinkertainen viralliseen työttömyysprosenttiiin verrattuna. Britanniassa puolestaan työssäkäyvien köyhien määrä on noussut ennätyslukemiin. Nollasopimusten varassa työtä tekee 1,4 miljoonaa ihmistä. Myös Saksan työllisyysihmeen taustalla on työn hapertuminen yhä useammalta. Itse tehdyn työn määrä ei juurikaan kasva, sen sijaan ns. minijobien myötä keskiluokkainen ja kunnolliset edut ja elintason takaava työ pikemminkin vähenee.

Suomessa työssäkäyvien köyhien ongelma on pysynyt verrattain maltillisena, paljolti kiitos työehtosopimusten. Silti ilmiö kasvaa myös meillä. Eurostatin tilastojen valossa vuonna 2012 Suomessa oli lähes 90 000 työssäkäyvää, jotka olivat määriteltävissä köyhiksi. Heistä selkeästi suurempi osa on yrittäjämuotoista työtä tekeviä kuin palkansaajia. Nollasopimusten varassa olevien määristä ei ole tarkkaa tietoa, mutta osviittaa voidaan saada TEMin tutkimuksista, jonka mukaan vuokratyöntekijöistä n. 16%lla oli nollasopimus. Suomalaisista osa-aikatyöntekijöistä työskentelee osa-aikaisena vasten tahtoaan lähes joka kolmas. Heidän osaltaan rajan vetäminen nollasopimuksen ja pienen tuntimäärän käsittävän osa-aikatyösopimuksen välille on veteen piirretty viiva. Lopputulos kun molempien osalta on se, ettei työllä tule toimeen.

Nollasopimusten sekä vastentahtoisen osa-aikatyön ongelma liittyy toisaalta työntekijöiden heikkoon asemaan, toisaalta koko talouden tehokkuuteen ja toimintaan. Mikäli työntekijä joutuu varaamaan koko päivän ilman korvausta työnantajan käyttöön mutta tietoa tehtävän työn määrästä, ja siten palkasta, ei ole, on taloudellinen asema todella heikko. Oikeuksiaan peräävä voi löytää itsensä nopeasti poissa työstä, sillä nollasopimuksen omaava työnantaja voi koska tahansa päättää työsuhteen. On perusteita väittää koko nykyisen nollasopimuskäytännön olevan nykyisen lainsäädännön vastaisen, koska työsopimusoikeuden mukaan työsopimusten tulisi olla tasapainoinen sitoumus osapuolten välillä. Nollasopimuksissa työnantajalla on kuitenkin suvereeni valta työn määrään eikä minkäänlaisia vastaavia velvoitteita kuin työntekijällä.

Toinen ongelma on kansantaloudellinen. Palkat ovat tärkein yhteiskunnassa syntyvää lisäarvoa uudelleen jakava mekanismi. Palkkoja verotetaan tuntuvasti julkisen sektorin menojen kattamiseksi ja palkoista merkittävä osa palautuu kulutukseen ja luo sitä kautta uutta työtä ja taloudellista toimeliaisuutta yhteiskuntaan. Kun yhä suurempi osa työvoimasta roikkuu vajaissa sopimuksissa vailla tietoa tulevasta tulotasostaan on heidän kannaltaan erittäin perusteltua vähentää kulutusta ja lisätä säästämistä. Kun omat investoinnit jäävät vähiin tai kokonaan tekemättä niihin liittyvän riskin vuoksi (velanmaksukyvystä ei ole mitään varmuutta koska palkan tasosta ei ole tietoa ja työsuhde voi päättyä koska tahansa), jää potentiaalista tuotantoa ja kauppaa syntymättä. Vahinko on yhteinen ja pahimmillaan syö moninkertaisesti ”joustavuuden” mahdollisesti mukanaan tuomat edut.

Käytännössä nollasopimusten olemassaolosta hyötyy vain pieni työnantajien joukko. Vaikutukset työntekijöiden elämässä ovat dramaattisia ja kansantaloudessa erittäin kyseenalaisia. Siksi näitä epäterveimpiä ja kokonaistaloudellista tehottomuutta aiheuttavia työn teettämisen muotoja pitäisi rajata. Vaihtoehtoja sen suhteen miten asiaa voitaisiin viedä eteenpäin on paljon. Liittojen kanneoikeus mahdollistaisi oikeuksien hakemisen nykyistä vaikuttavammin, ilman pelkoa oman työpaikan uhraamisesta, nollasopimuksilla kikkailua voitaisiin rajata siten, että työnantajalle säädettäisiin velvollisuus maksaa työntekijälle korvausta ajalta jonka hän joutuu olemaan työnantajan käytettävissä, voisi olla aiheellista sopia tietynlaisesta perälaudasta viikkotyöajan suhteen josta voitaisiin poiketa vain työntekijän pyynnöstä tms.

Kaikki tämänkaltaiset uudistukset olisivat omiaan erityisesti Suomessa suitsimaan sitä kehitystä, jonka päätepisteessä on erittäin epävarmassa työmarkkina-asemassa työtään tekevän väestön kasvu ja siitä johtuvat ongelmat. Kestävän kasvun ytimessä on kunnollinen työ ja palkka, jolla voi elää. Vain tällaisten työmarkkinoiden varaan voi rakentua tehokas ja ostovoimainen talous – riskien kasaaminen työntekijöille sekä laskun maksattaminen valtiolla ei ole kestävä malli edes yritystoiminnan näkökulmasta.