Mahdollisuuksien aikuiskoulutustili

Kolumni julkaistu 28.10.2011 Viikko-Eteenpäin, Viikko-Vapaus ja Keski-Suomen viikko– lehdissä ja mielipidekirjoituksena Uutispäivä Demarissa.

Viime päivien työmarkkinapoliittisen keskustelun keskiöön on noussut ennen näkemättömällä tavalla koulutus. Tulkintaerimielisyydet raamisopimuksen kolmen päivän koulutusoikeudesta työntekijöille ovat olleet yhtenä kiistakapulana erityisesti teknologiateollisuuden neuvotteluissa.

Sinällään osaamisen vahvistaminen lienee kaikkien yhteinen tavoite, mutta kyse on, kuten aina koulutusreformien osalta, paitsi kustannusten jaosta myös hyvin erilaisista käsityksistä sen suhteen kenelle ja millaista osaamista tarvitaan. Vastakkain ovat perinteinen porvarillinen käsitys koulutuksesta harvojen herkkuna sekä työväenliikkeen ajattelu, joka pohjaa laajaan sivistykseen ja koulutukselliseen tasa-arvoon.

Hallitusohjelma ja lausuntokierroksella oleva koulutuksen kehittämissuunnitelma tarjoavat kuitenkin paljon muitakin eväitä aikuiskoulutuksen kehittämiseen. Tämä onkin hyvin tervetullutta, koska porvarihallituksen aikana tämä erityisen tärkeä kysymys jäi korkeakoulujen rakenteiden uudistamisen varjoon. Tämä siitä huolimatta, että Suomessa sukupolvien väliset koulutuserot ovat teollisuusmaiden suurimpia.

Eräs merkittävä kysymys koskee hallitusohjelman selvityshanketta aikuiskoulutustileistä. Kyseessä on toteutuessaan erittäin merkittävä uudistus, joka muuttaa perusteellisesti aikuiskoulutuksen rakennetta ja ottaa uudella tavalla keskiöön yksilöt instituutioiden sijasta. Uudistuksen suuntaan vaikuttaminen on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää. Heikosti toteutettuna tilimallit johtavat muidenkin setelimallien ongelmiin, parhaimmillaan ovat täsmälääkettä koulutukselliseen eriarvoisuuteen ja tuovat aivan uudella tavalla aikuiskoulutuspalvelut myös niiden ulottuville, jotka tällä hetkellä jäävät vaille koulutusta.

Eräs tilimalli, joka voisi toteuttaa nimenomaan jälkimmäiset tavoitteet, on ollut hahmoteltavana Kalevi Sorsa –säätiön työssä. Osaamisyhteiskunta kaikille –hanke päätyi suosittelemaan päätösraportissaan Vapauden koulutuspolitiikka – suomalaisen koulutuksen tulevaisuus (KSS julkaisuja 2/2010) universaaleja, henkilökohtaisia aikuiskoulutustilejä.

Työmarkkinoiden muutoksen nopeutuessa ja työuran koostuessa pikemminkin sarjasta projekteja kuin yhdestä muuttumattomasta putkesta, on selvää, että kaikki tarvitsevat uransa aikana uudelleen- ja täydennyskoulutusta. Koska tarpeet koskevat kaikkia, tulee resursseja jakaa kaikille.

Tämän hetkinen järjestelmä, suuntautuessaan yksilöiden tukemisen sijasta organisaatioiden tukemiseen, palkitsee niitä, jotka löytävät palveluiden piiriin. Tilastoista tiedämme, että nämä henkilöt ovat jo lähtökohtaisesti hyvin koulutettuja ja paremmassa asemassa työmarkkinoilla. Ne ihmiset, jotka eniten lisäkoulutusta tarvitsisivat, jäävät useimmiten sitä vaille.

Tilimalli voi hyvin toteutettuna ratkaista ongelmia. Tilien tulisi perustua julkisiin panostuksiin, joita jokainen voisi käyttää haluamansa aikuiskoulutuksen hankkimiseen. Ne voisivat toimia eräänlaisina kehyksinä, joiden puitteissa tukea voitaisiin kohdentaa erityisesti tarvitseville. Valtio voisi esimerkiksi siirtää resursseja suoraan vaikkapa työttömyysuhan alla oleville ikääntyville työntekijöille, vähän koulutusta omaaville, maahanmuuttajille tai pitkältä hoitojaksolta palaavalle vanhemmalle, jonka osaaminen uhkaa vanhentua. Erityistarpeet voitaisiin ottaa huomioon joustavasti.

Varojen kerryttämistä tilille ei tarvitsisi rajoittaa julkiseen sektoriin. Niille voisi kertyä koulutusoikeutta myös esim. työ- tai virkasuhteen perusteella. Tilille talletettu oikeus voitaisiin myös jakaa esim. ammatilliseen ja vapaaseen koulutusoikeuteen. Tätä kautta sitä voitaisiin käyttää myös ohjauksen välineenä. Myös mahdollisuudet kannustaa ihmisiä sijoittamaan itse tililleen esim. verovapauden kautta voisi olla mahdollista.

Universaali koulutustili mahdollistaisi hyvin toteutettuna samaan aikaan nykyistä joustavamman ja kansalaislähtöisemmän järjestelmän sekä tasa-arvoisemman resurssien jaon ja koulutuksen saatavuuden. Parhaimmillaan se voisi tarkoittaa aivan uudenlaisia mahdollisuuksia paitsi ammatillisen osaamisen kehittämiseen, myös yleissivistävien opintojen avautumiseen aidosti jokaiselle kansalaiselle nykymuotoisen vain paperilla tapahtuvan tasa-arvon sijasta.

Mainokset

Eläkeiän nosto on tarpeeton toimenpide

Erityisesti Helsingin Sanomissa on käyty viime päivinä keskustelua eläketurvan riittävyydestä sekä järjestelmän kestävyydestä. Keskustelu herätti useat kommentaattorit palaamaan jälleen kerran eläkeikäkysymykseen sekä vaatimaan eläkeiän nostamista.

Eläkeiän nostaminen on ollut ja on edelleen pseudolääke, jolla ei millään muotoa tartu niihin ongelmiin, jotka voisivat uhata suomalaisen eläkejärjestelmän ja julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyyttä. Tämä siksi, ettei se ratkaise ainuttakaan niistä ongelmista, jotka aiheuttavat taloudellisia ongelmia.

Suurin ongelma Suomessa on edelleen työttömyys. Tälläkin hetkellä 180 000 suomalaista on vailla työtä ja poissa rahoittamasta eläke-etuuksia. Sellaista työvoimapulaa, joka mullistaisi tämän todellisuuden, ei joitain aloja ja työtehtäviä lukuun ottamatta ole näköpiirissä. Erityisen totta tämä on tilanteessa, jossa taloudellinen kasvu on hidasta tai epävakaata.

Työttömyyden ohella keskeytyvät ja pätkittäiset työurat aiheuttavat ongelmia. Niidenkin kustannus on kuitenkin pieni verrattuna ennenaikaisiin eläköitymisiin. Työterveyslaitoksen Guy Ahosen mukaan ennenaikaiset eläkkeet, jotka johtuvat eritoten pahoinvoinnista työelämässä aiheuttavat vuositasolla tappiot, jotka vastaavat jopa puolta valtion budjetista.

Tällä hetkellä Suomessa jäädään tällä hetkellä eläkkeelle hieman yli 60-vuotiaina. Kun eläkkeelle voi siirtyä joustavasti 63-68 vuodeniässä, voidaan suoraan luvuista nähdä, että liian harva jaksaa edes alarajaan asti. Samalla tulee huomioida, että merkittävä osa erityisesti parempituloisista työntekijöistä jatkaa jo nyt selkeästi yli 63 vuoden.

Eli: julkisen talouden ja eläkejärjestelmän tulevaisuuden kannalta oleellista on korkea työllisyysaste sekä pitkät ja mahdollisimman yhtenäiset työurat. Keinoista tärkeimmäksi nousevat siis työn ja työpaikkojen määrän lisääminen yhteiskunnassa sekä työssä jaksamisen parantaminen. Eläkeiän nostaminen ei vastaa näistä kumpaankaan, koska se ei synnytä yhtään uutta työpaikkaa ja pikemminkin kaventaa kuin parantaa hyvinvointia.

Matematiikan lisäksi on mietittävä myös sitä, keiden kannalta nosto olisi erityisen ongelmallinen? Vastaus: raskasta fyysistä työtä tekevien ihmisten kuten hoitajien, rakennusmiesten tai pelastuspalveluiden henkilökunnan, jotka jo nyt joutuvat jäämään muita useammin aikaisille työkyvyttömyyseläkkeille. Se, ettei tälle panna minkäänlaista painoarvoa kertoo siitä, miten erkaantuneita iän nostoa ajavat tai ymmärtävät poliittiset toimijat ovat tavallisista työntekijöistä.

Myös periaatteellinen näkökulma on tärkeä. Tuleeko työntekijöitä kannustaa työuriensa pidentämiseen tarjoamalla ennen kaikkea keppiä vai sittenkin porkkanaa? Vuonna 2005, laajalla yhteistyöllä tehty malli antaa superkarttumineen kannusteen jatkaa työuraa 63 vuoden jälkeen. Lopputulos on ollut toivottu, eläköitymisikä, joka on ainoa jolla on todellista merkitystä, on noussut huomattavasti ajoista, jolloin muodollinen eläkeikä Suomessa oli 65 vuotta.

Iän noston kannattajat vetoavat usein myös kansainvälisiin esimerkkeihin ja eläkeiän nostohankkeisiin muissa maissa. Katse kannattanee kuitenkin kohdistaa erityisesti sellaisiin maihin, jotka ovat Suomen kaltaisia. Ruotsia ja Norjaa tarkastellessa havaitaan, että Suomen 63 vuoden alaraja on näitä maita korkeampi. Huomionarvoista on, että Norjassa eläkejärjestelmää muutettiin Suomen suuntaisesti, jossa rajasta tehtiin joustavampi ja alarajaa jopa laskettiin.

Summa summarum, eläköitymisiän nostamisen osalta mekaaniset pakot ovat tehottomia julkilausutun tavoitteen saavuttamisessa. Siksi iän noston esilläpito liittyy vain symboliikkaan. Korottamislinja edustaa juuri sellaista uusliberaalia ajattelua, jossa talouden ”välttämättömyyksistä” johdetaan työntekijään kohdistuvia pakkoja, huolimatta siitä, etteivät ne ratkaise itse ongelmaa.

Solidaarista palkkapolitiikkaa

Blogikirjoitus julkaistu Vihreässä Langassa 19.10.2011.

Suomalainen tuloerokeskustelu kaipaa lisää sävyjä. Vaalien alla käytiin ensiarvoisen tärkeää ja tarpeellista keskustelua köyhyydestä ja eriarvoisuudesta Suomessa. Onkin  erinomaista, että sen seurauksena hallitukseen nousi puolueita, jotka olivat valmiita, haastavasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta, vahvistaa perusturvan tasoa. Korotukset tuntuvat jo tulevana vuonna monen pienituloisen taskussa.

On kuitenkin niin, että mikäli tuloerokeskustelu jää keskusteluksi sosiaalietuuksista, puhutaan syiden sijaan seurauksista. Tavoitteenahan tulisi olla, että mahdollisimman moni ihminen olisi työssä sosiaalietuuksilla elämisen sijaan, ja että työstä saatava palkka olisi tasolla, joka riittäisi turvaamaan ihmisarvoisen elämän ja toimeentulon.

Tätä taustaa vasten onkin erikoista, että useat itseään pienituloisten puolustajina markkinoivat poliittiset voimat kiinnittävät niin vähän huomiota ensisijaiseen tulonjakoon markkinoilla.  Näiden liikkeiden kun soisi kannustavan työn tulosten oikeudenmukaiseen jakamiseen omistajien ja palkansaajien välillä. Usein ne kuitenkin pikemminkin istuttavat nimenomaan tästä tulonjaosta huolta kantavaa ammattiyhdistysliikettä eriarvoisuudesta syytettyjen penkillä.

Suomalaisessa keskustelussa erityisesti palkkapolitiikan merkitys oikeudenmukaisen tulonjaon takaajana tulisi ottaa nykyistä vakavammin. Kyseessä on paitsi tasa-arvoon vaikuttava seikka, myös laajempi kysymys kansantalouden tehokkuudesta ja tuottavuudesta.

Solidaarisen palkkapolitiikan vahvistaminen tarkoittaisi käytännössä siirtymistä entistä enemmän kohti euromääräisiä palkankorotuksia prosenttikorotusten kustannuksella. Nyt käsiteltävässä raamiratkaisussa tämä ulottuvuus on mukana 150 euron kertakorvauksen muodossa. Euromääräiset palkankorotukset ovat prosentuaalisesti suurempia palkkataulukoiden alapäässä kuin yläpäässä.

Pienimpien palkkojen korottaminen on tehokasta kotimaisen talouden elvytystä. Euron lisäys kassanhoitajan tai siistijän palkassa siirtyy hyvin suurella todennäköisyydellä lähikauppaan tai muiden työllistävien palveluiden käyttöön. Veroalet tai suuret bonukset varakkaimmille taas valuvat useammin ulkomailla tapahtuvaan kulutukseen tai työllistämisen kannalta tehottomiin säästöihin.

Solidaarinen palkkapolitiikka on järkevää myös tuottavuusnäkökulmasta. Palkkapolitiikka, jonka puitteissa tehtäisiin korostuneesti euromääräisiä yleiskorotuksia, kannustaisi kaikkien työntekijöiden tuottavuuden parantamiseen sekä uuden, tuottavuutta parantavan teknologian tai toimintatapojen juurruttamiseen kaikille työpaikoille ja työtehtäviin. Mikäli korotukset palkkajakauman alapäähän olisivat hyvin pieniä tai niistä voitaisiin paikallisesti luopua, katoaisi työnantajan motivaatio parantaa tuottavuutta kautta linjan. Tuottamaton toiminta, joka johtuu useammin huonosta liikkeenhoidosta kuin työn kalleudesta, maksatettaisiin työntekijöillä.

Kriitikot toteavat usein solidaarisen palkkamallin lisäävän työttömyyttä. On kuitenkin kysyttävä kenen intresseissä lopulta on teettää tai tehdä työtä joka on kannattavaa vain, jos palkat ovat olemattomia ja elämiseen riittämättömiä? Kansantalouden näkökulmasta kannattamattomien elinkeinojen ja yritysten poistuminen markkinoilta on keskipitkällä aikavälillä johtanut aina paitsi parempaan tuottavuuteen, myös elintasoon. Tervanpolton loppuminen ei kaatanut Suomea, eikä nykyistä myllerrystä pysäytetä palkkoja polkemalla.

On selvää, että malli voi toimia tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti vain vahvan ja ketterän hyvinvointivaltion oloissa. Nopea tuottavuusvaatimusten kasvu vaatii paljon työtä tekeviltä. Sitä varten on oltava olemassa paitsi hyvät perusvalmiudet tuottava koulutusjärjestelmä, myös työvoimapalveluita, aikuiskoulutus- ja kuntoutusmahdollisuuksia sekä uusien yritysten perustamiseen ja laajentamiseen kannustava elinkeinotoimintaympäristö.

Solidaarinen palkkapolitiikka tarjoaa hyvän kehänsä kautta tukea myös tähän. Palkkojen ollessa pääomatuloja kovemmin verotettuja, lisääntyisivät myös julkisen vallan resurssit tilanteessa jossa entistä suurempi osa yritysten tuloksesta maksettaisiin ulos palkkoina.

Työtä tekevien mahdollisimman hyvä ostovoima on myös yrittäjän etu. Kasvava kotimainen kysyntä luo liiketoimintamahdollisuuksia ja uusia mahdollisuuksia tehdä voittoa. Tämä on totta erityisesti palvelualoilla, jossa hyvä kehä voisi parhaassa tapauksessa maksaa itsensä hyvin nopeasti vähintään takaisin.

Canal+ häpäisee veteraaneja

Aamukahvi meinasi livahtaa väärään kurkkuun, kun bongasin Facebookista linkin Canal+:n mainosvideona esiteltyyn tuotokseen, jossa rintamalle lähtevät sotilaat aloittavat taistelunsa Karjala-turnauksesta edeten sitten myöhemmin MM-kotikisoihin. Laadukkaasti toteutettu mainos ja ideapalaverissa on varmasti innostuttu – tästähän tulee hauskaa. Voin kuitenkin kertoa ettei itähelsinkiläisessä kotikatsomossa naurattanut.

Minusta oivaltavaksi ja humoristiseksi tarkoitettu mainos on yksinkertaisesti mauton ja typerä. Syitä on kaksi.

Ensinnäkin Suomen sodissa kaatuneiden ihmisten omaisten ja jäljellä olevien rintamaveteraanien kohtaloiden rinnastaminen lätkäkisoihin on edellisten kunniaa loukkaavaa. Allekirjoittaneen äidin puoleinen isoisä kaatui talvisodassa Summan murtuessa. Hän lähti kotoaan jättäen taakseen vaimonsa, viisivuotiaan tyttärensä ja kymmenvuotiaan poikansa eikä nähnyt heitä enää koskaan. Näitä kohtaloita on keskuudessamme tänäkin päivänä kymmenin tuhansin. Rintamalle lähdön ja sen aiheuttaman kärsimyksen niin lähteneissä kuin kotiin jääneissä soisi olevan aineistoa, jota ei kovin kevyin perustein käytetä kaupallisiin tarkoituksiin.

Vaikka veteraanien perinnön vähintäänkin arveluttava käyttö jätettäisiin syrjään, on selkeän sotilaallisen kuvaston liittäminen urheiluun on muutenkin kyseenalaista. En näe, että positiiviseen kansallistunteeseen ja maajoukkueen kannattamiseen tarvitsisi yhdistää moista. Juhlimisen aihetta kun tässä maassa on vaikka miten. Henkisen Suomi-konepistoolin voisi jo jättää narikkaan, ainakin silloin kun puhutaan urheilusta. Ikäviä esimerkkejä siitä, kun näin ei tehdä ja homma karkaa käsistä on liiankin kanssa.

Asunnottomien yö

Tänään vietetään jälleen asunnottomien yötä. Talven lähestyessä on hyvä muistaa, että Suomessa on edelleen eri arvioiden mukaan 7400-8000 ihmistä vailla asuntoa. Tämäkin on vain pysäytyskuva, joka kuvaa tilannetta tietyllä hetkellä, eikä se kerro siitä moniko on ilman asuntoa vuoden aikana tai useampaan kertaan vuoden tai useamman vuoden aikana, tai miten pitkiksi asunnottomuusperiodit muodostuvat. Faktisesti asunnottomuutta kokevien määrä onkin huomattavasti suurempi.

Asunnottomuus oli pitkään laskussa, mutta viime vuosina kehitys on pysähtynyt. Joidenkin kansalaisjärjestöjen arvioiden mukaan asunnottomuus on jopa lisääntynyt viime aikoina. Erityisesti nuoria on entistä enemmän asunnottomana. Nuorten asunnottomuus liittyy ennen muuta epäonnistuneisiin siirtymävaiheisiin, erityisesti koulutuksen keskeyttämiseen toisella asteella jota on edeltänyt perhesuhteiden katkeaminen.

Asuntoa vaille jääminen yhdistyy usein muihin syrjäytymiseen liittyviin ongelmiin kuten mielenterveyden järkkymiseen, köyhyyteen ja päihdeongelmiin. Moniongelmaisuuden kasaantuminen näkyy jopa eliniässä. Suomessa erot rikkaiden ja köyhien välisissä elinajoissa erityisesti miesten välillä ovat länsimaiden suurimpia. Syrjäytyminen näkyy kaikessa toiminnassa,  myös palveluiden käytössä. Kaikkein pohjimmaisia ovat vailla vakinaista asuntoa olevat ihmiset.

Asuntoa vailla olevat ovat useimmiten miehiä. Naisia on asunnottomista vähemmän kuin joka kymmenes. Erityinen ryhmä ovat vapautuvat vangit, joista moni vapautuu ns. tyhjän päälle. Vangeista joka kolmas vapautuu vaille asuntoa, ja yli 70% kärsii jonkinlaisesta päihdeongelmasta. Kun tämän ryhmän motivaatio erilaisiin tuetun asumisen muotoihin on yleisesti ottaen ollut heikko, on kyseessä erittäin merkittävä riskiryhmä.

Asunnottomuuden kanssa työtä tehneet järjestöt ovat kauan painottaneet asunto ensin-periaatetta. Toisin sanoen kuiville nousemisen aloittamista nimenomaan asunnon tarjoamisesta. Asunto on perustarve, jonka myötä elämänhallinta voi parantua myös muilla osa-alueilla. Tulokset tämän periaatteen noudattamisesta, perinteisemmän kodin ansaitsemisen sijasta, ovat olleet rohkaisevia.

Kaiken järjen mukaan asunnottomuusongelman tulisi olla poistettavissa. Vaikka asunnottomien lukumäärät ovat suuria ja he keskittyvät kalliin rakentamisen pääkaupunkiseudulle, olisi asuntojen tarjoamiseen jopa taloudellinen motiivi. 15 000 euron vuosittaisen säästön asunnotonta kohti tilanteessa, jossa heille löytyy perusihmisoikeus oman kodin muodossa, luulisi olevan kylmimpienkin kamreerien mieleen. Kyse on paljolti asuntojen tarjonnasta sekä niiden tasaisesta sijoittamisesta ympäri kaupunkia. Viime vaalikausi antoi toivoa asian näkyvyyden suhteen, ehkä seuraavaksi pääsemme tekoihin.

Naiset töihin!

Blogikirjoitus Vihreässä Langassa 5.10.2011.

Hyvinvointivaltion ylläpidon ja kehittämisen edellytys on mahdollisimman korkea työllisyysaste. Erityisen tärkeää tämä on, kun tulevina vuosina Suomen huoltosuhde muuttuu nopeasti epäedullisemmaksi.

Lyhyemmät mielenterveyspalvelujonot, Pisa-kärkisijat peruskoulutuksessa, toimivat liikenneväylät tai ihmisarvoisen ja pelosta vapaan vanhuuden turvaavat palvelut vaativat resursseja, käytännössä osaavaa työvoimaa ja rahaa.

Edellä mainittu seikka on yleisesti tiedossa oleva fakta. Siksi onkin niin erikoista, että Suomessa on kiinnitetty niin vähän huomiota pienten lasten äitien työllisyyteen.

Suomessa joka toinen äiti jää kotiin hoitamaan alle kolmivuotiasta lastaan. Kun lapsia syntyy usein parin vuoden sisään toinenkin, kasvaa tauko työelämästä nopeasti hyvin pitkäksi. Käytännössä tämä tarkoittaa laajalle levinnyttä työttömyyttä ja työhönkin palaavien osalta hidastuvaa urakehitystä, osaamisen vanhentumista, jälkeen jäämistä ansiokehityksessä ja sitä kautta pienemmiksi jääviä eläke- ja muita sosiaaliturvan kertymiä. Yhteiskunnan näkökulmasta ongelmallista on myös, jos yhteisistä varoista maksettua kallista koulutusta ei hyödynnetäkään työelämässä.

Perhevapaiden jakautuessa edelleen epätasaisesti ongelma koskee nimenomaan naisia. Kun naiset käyttävät selkeästi enemmän mahdollisuutta jäädä kotiin, leviää työnantajien keskuuteen epäluulo kaikkia lisääntymisikäisiä naisia kohtaan, myös heitä, joilla lapsia ei ole.

Vapaiden tasajakokaan ei välttämättä ratkaise ongelmia. Tämä siksi, että perheissä joissa vain miehellä on työ johon palata tai palkkaero vanhempien välillä on huomattava, eivät miehet tule vapaitaan käyttämään.

Kuntalisät ovat poliittisesti suosittuja ja tuovat monen lapsiperheen toimeentuloon tarvittavaa lisäystä. Kunnat myös kuvittelevat säästävänsä niillä päivähoitokuluissaan. Kyse voi kuitenkin olla vanhasta kunnon pakkasella housuun laskemisesta, koska laajalle levinnyt ja pitkittyvä kotona tapahtuva hoitaminen säteilee myös verokertymiin ja tarkoittaa vaikeuksia osaavan työvoiman rekrytoinnissa kunta-alalle.

Olisikin mukava nähdä sellaiset tilastot, jotka todistavat kuntalisät taloudellisesti järkeviksi vaikkapa 20-30 vuoden tähtäimellä.

Fakta on myös se, että helpoimmin pitkiksi ajoiksi lastaan kotiin hoitamaan jäävät ne äidit, joiden työllistymismahdollisuudet olisivat muutenkin heikommat. Nämä perheet ovat usein niukimmalla toimeentulolla sinnitteleviä. Samalla näiden perheiden lapset hyötyisivät kaikkein eniten varhaiskasvatuksesta ja monipuolisesta ikäisestään seurasta. Pahimmillaan tämä voi tarkoittaa sosiaalisen liikkuvuuden vähenemistä.

Mitä siis voitaisiin tehdä? Ensinnäkin aiheesta olisi voitava puhua. Jokainen lasten hoitamistapoja koskeneeseen keskusteluun osallistunut tietää miten tunteellisesta asiasta on kysymys. Olisi tunnustettava fakta, että samalla kun lapset ovat yksilöitä ja perheissä tarjolla varmasti monessa suhteessa parhainta mahdollista hoivaa, ei yksiselitteistä empiiristä näyttöä kotihoidon ylivoimaisuudesta suhteessa päivähoitoon yksinkertaisesti ole olemassa.

Toiseksi yhteiskunnallisesta näkökulmasta on tehtävä selkeä valinta työnteon kannattavuuden puolesta. Tämä tarkoittaa päivähoitomaksujen laskemista tai poistamista kannustinloukkujen purkamiseksi sekä pienten palkkojen korottamista ja täysiä työtunteja, jotta työhön menemisestä tulisi kannattavampaa suhteessa kotiin jäämiseen.

Kolmanneksi tarvitaan entistä tasa-arvoisemmat työmarkkinat, joilla isät jäävät entistä useammin kotiin hoitamaan lasta kun kotihoitoa tarvitaan, joilla alojen välinen sukupuolinen segregaatio vähenee ja jolla työ ja perhe-elämä limittyvät joustavammin. Työaikaa on voitava lyhentää kun tarvetta on ja kotihoidon tukea voitava osittaa, jotta kytkös työmarkkinoille säilyisi myös sinä aikana kun lapsi on hoidettavana kotona.

Degrowth ei ole ratkaisu

Blogikirjoitus Vihreässä Langassa 28.9.2011.

Suomessa erityisesti ympäristöliikkeen sekä puolueista vihreiden ja vasemmistoliiton liepeillä on viime vuosina käyty aktiivista keskustelua degrowthista. Degrowth on laaja ja hajanainen käsite, jonka kärkiajatuksiin kuuluu taloudellisen kasvun tavoitteen sekä mittarien kritisoiminen ja sen katsominen suoranaisesti haitalliseksi hyvinvoinnin sekä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän yhteiskunnan kannalta.

Kasvukriittiset ajattelijat vetoavat usein ympäristökysymyksiin vaatiessaan BKT-tavoitteista luopumista sekä yleistä kasvun ja nykymuotoisen tuotannollisen toiminnan alasajoa. Tässä yhteydessä he kuitenkin unohtavat, ettei degrowth ole millään muotoa onnistuneen ympäristöpolitiikan edellytys. Päinvastoin, negatiivinen tai hidas kasvu voi pahimmillaan estää investoinnit ekotehokkuuteen ja puhtaampiin teknologioihin.

Lisääntyneen taloudellisen hyvinvoinnin on nähty johtavan väistämättömiin ympäristöongelmiin. Näin väittävät henkilöt kuitenkin unohtavat, että nykyisin uimakelpoinen Tampereen Pyhäjärvi, tai lohijoeksi palannut Turun Aurajoki näkivät murheellisimmat päivänsä huomattavasti nykyistä köyhemmässä ja taloudellisesti heikommassa Suomessa.

Taloudellinen kasvu syntyy monista lähteistä. On oletettavaa, että tulevaisuudessa yhä suurempi osa taloudellisesta hyvinvoinnista syntyy immateriaalisista tuotteista tai palveluista. Näiden kasvun ei tarvitse väistämättä tarkoittaa luonnonvarojen kulutuksen kasvua.

Vasta-argumentti edelliseen luonnollisesti liittyy yleiseen ostovoiman kasvuun ja sen luoman, luontoa kuormittavan kuluttamisen kasvamiseen. Kansalaisten ostovoiman yleinen kasvu on kuitenkin erittäin tehokasta sosiaalipolitiikkaa, edellyttäen, että taloudellisen hyvinvoinnin tulosten jakaminen tapahtuu oikeudenmukaisesti.

Kasvun tyrehtyminen sekä yleisen ostovoiman heikentyminen tarkoittaisi lisääntyvää työttömyyttä ja syvenevää eriarvoisuutta. Vaikka tämä saattaisi tarkoittaa myös vähentynyttä kulutusta, voisi tuo kulutus olla nimenomaan poissa palveluiden käytöstä tai sellaisista usein arvokkaammista tuotteista, joiden valmistuksessa huomioidaan ympäristön kannalta kestävämpi toiminta sekä sosiaalinen vastuu. Jäljelle jäävät ekologisesti vastuuttomat tuotteet, erityisesti niille yhteiskunnan lukuisille jäsenille, joiden kulutus ei missään tilanteessa ole suuntautunut muskeliveneisiin tai avoautoihin.

Degrowth-ajattelijat tarjoavat usein vastauksena kasvuun myönteisesti suhtautuvien esille nostamaan kurjistumisongelmaan uudenlaista ajattelua yhteisöllisestä vastuukannosta. Tässä ajattelussa lähiyhteisöt, naapurustot ja ihmisten omat verkostot alkaisivat kantaa entistä enemmän hyvinvointivastuuta ja eläisivät ekologisesti paikallistaloudessa.

Paitsi, että ajatus johtaisi holhoavaan ja moralisoivaan, kohteensa mielivaltaisesti valikoivaan hyvinvointimalliin, ei se esimerkkien valossa vaikuta toimivan edes sosiaalista pääomaa luovana järjestelmänä. Ihmiskoe aiheesta on tällä hetkellä käynnissä Isossa-Britanniassa, jossa oikeistohallitus leikkaa erittäin rajusti julkisia hyvinvointimenoja tavoitteenaan luoda uudenlainen ”big society”, jossa vapaamuotoiset verkostot ottavat uudenlaista vastuuta. Brittien kokeilun tuloksena on toistaiseksi ollut pääasiassa lähiömellakoita, nuorisotyöttömyyttä sekä lisääntynyttä yhteiskunnallista pahoinvointia.

Länsimaiset yhteiskunnat ovat ottaneet suurimmat edistysaskeleensa niinä aikoina, jolloin niissä on kyetty yhdistämään nopea taloudellinen kasvu sekä matalat tuloerot. Monessa suhteessa nämä ovat tukeneet toisiaan. Nyt sama hyvä kehä on saatava palvelemaan aineellisen elintason noston lisäksi ympäristön kannalta kestäviä ratkaisuja. Ilman kasvua ja resursseja nämä ratkaisut jäävät tekemättä.

Tulonjako ja tasa-arvo – seuraava askel

Kolumni Uutispäivä Demarissa 20.9.2011.

Viime eduskuntavaaleissa puhuttiin enemmän tulonjaosta ja oikeudenmukaisuudesta kuin aikoihin. Erityisesti keskustelutti suomalaisen perusturvan taso sekä niiden ihmisten asema, jotka ovat pysyvästi syrjäytyneet työelämästä. Perusturvan taso on monin paikoin liian matala nostaakseen ihmisiä ylös köyhyydestä. Siksi hallitusohjelmassa sovittu, ja pika-aikataululla toteutettava sadan euron korotus on erittäin tärkeä ja perusteltu uudistus, joka tuo suomalaista sosiaaliturvaa askeleen lähemmäs pohjoismaista tasoa.

Se, mistä vuosien jälkeen virinneessä oikeudenmukaisuus- ja tulonjakokeskustelussa on toistaiseksi puhuttu vähemmän, liittyy kuitenkin suoraan tulonjakoon markkinoilla ja funktionaalisen tulonjaon muutoksiin. Pääomatulojen osuus kaikista tuloista on trendinomaisesti kasvanut, laventaen nimenomaan varallisuuseroja. Varallisuuserot taas ovat huomattavasti ansiotuloja merkittävämpi eriarvoisuuden tuottaja.

Tulonjakoa ja eriarvoisuutta käsittelevän keskustelun tulisikin siirtyä vähimmäisturvasta laajempaan yhteiskunnalliseen tulonjakoon. Vain sitä kautta päästään kiinni todelliseen eriarvoisuuteen ja koko kansaa koskevaan tasa-arvoon. Pelkkä lähtökohtaista epäoikeudenmukaisuutta paikkaava ja lievittävä tulonsiirtopolitiikka ei ole riittävä lähtökohta sen lääkitessä vain seurauksia, ei syitä.

Edellä mainitusta syystä korkea sosiaalimenojen osuus tai veroaste ei olekaan erityisen mielekäs tapa mitata hyvinvointivaltion toimivuutta tai sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tämä varsinkin tilanteessa, jossa entistä suurempi osa yhteiskunnan toiminnoista rahoitetaan nimenomaan tavallisilta palkansaajilta, usein pienipalkkaisilta, kerätyillä veroilla. Kun suurten varallisuuksien omistajat pääsevät verotuksessaan vähällä, maksaa tavallinen työssäkäyvä tulo- ja kulutusveroissaan lähtökohtaisen epäoikeudenmukaisen tilanteen korjaamisen kustannukset. Tällä voi, pidempään jatkuessaan, olla negatiivisia vaikutuksia veronmaksumoraaliin.

Jotta tulonjakokeskustelussa voitaisiin siirtyä jälleen suurten enemmistöjen luomiseen, on päästävä uudelleen keskustelemaan ennen muuta palkkapolitiikasta sekä funktionaalisesta tulonjaosta. Tämä vaatii laajaa arsenaalia, jonka puitteissa puhutaan paitsi rahasta, myös julkisista palveluista ja niiden asiakasmaksuista, pääomien ja perintöjen verotuksesta, harmaasta taloudesta sekä työntekijöiden oikeuksista aina irtisanomissuojasta voitonjakoon.

Perusturvan nostamista perusteltiin aivan oikein paitsi ihmisten valtaistamisella, myös kotimaisen kysynnän kasvulla. Kun tätä näkökulmaa laajennetaan myös työtä tekevään väestöön sekä keskusteluun ensisijaisesta, markkinoilla tapahtuvasta tulonjaosta, ollaan lähempänä aitoa, tasa-arvoistavaa yhteiskuntapolitiikkaa, jossa tavoitteena ei ole lääkitä köyhyyttä, vaan estää köyhyyden syntyminen. Sellaisessa tilanteessa ihmisille tarjotaan ennen kaikkea mahdollisuuksia pärjätä elämässään ilman yhteiskunnan taloudellista tukea.

Vihan veljet vastuuta paossa

Kolumni Uutispäivä Demarissa 8.8.2011.

Norjan jarkyttava terrori-isku jaa mieleen pitkaksi aikaa. Suomessakin koettujen  joukkomurhien vuoksi teko ei niinkaan kauhistuttanut siksi, etta se tapahtui  varakkaassa ja verrattain vakaassa lansimaassa, vaan siksi, etta se oli mita  suurimmassa maarin poliittinen, tapahtui nousevan uusfasismin motivoimana ja  kohdistui kilpailevaan poliittiseen ideologiaan ja sen nuoriin kannattajiin.

Maahanmuuttokriitikoiden reaktio tapahtuneeseen oli odotettu. Tapausta  selitettiin pois “yksittaistapauksena” eika yhteyksia omaan vastaavaan  ajatteluun haluttu nahda, vaan turvauduttiin jo entuudestaan tuttuun  saivarteluun. Hommaforumin Mestarina palvoma Jussi Halla-aho katsoi, ettei  hanella ole mitaan vastuuta siita kuka hanen kirjoituksiaan lukee, sitaatteja  oli sitapaitsi vahan ja nekin irrallisia ja ettei han ole kiihottanut ketaan  murhatekoihin.

Halla-aho on luonnollisesti oikeassa siina, etta hirmuteot  tehnyt henkilo on henkisesti hairiintynyt ja ettei ketaan hanen siteeraamaansa  ajattelijaa voida pitaa syyllisena murhiin. Vihan viesteilla on kuitenkin  kuulijansa. Halla-aho kumppaneineen on viljellyt vuosia erittain kovaa ja  taitavaa retoriikkaa muslimeja, vasemmistoa ja liberaaleja arvoja kannattavia  ihmisia kohtaan. Tama viesti putoaa hedelmalliseen maahan. Niita luki Anders  Breivik ja sai niista voimaa tehda tekonsa.

Breivik valitsi kohteensa  nimenomaan sosialidemokraateista, koska katsoi heidan vievan Norjaa kohti  monikulttuurista yhteiskuntaa. Olisiko tahan paattelyyn tuonut omalta osaltaan  tukea kansanedustaja Halla-ahon blogissaan julkaisema nakemys, jonka mukaan  vasemmisto haalii maahanmuuttajia pysyakseen vallassa? Halla-ahon kynasta ovat  myos luonnehdinnat pohjoismaisista sosialidemokraateista “alhaisina  matelijoina”. Inhimillisyyden ja ihmisarvon kiistaminen on yksi klassisimpia  keinoja oikeuttaa vakivalta.

Kyse on lopulta siita, etta Halla-aho ja  hengenheimolaiset ovat onnistumassa. He ovat kylvaneet vihan siemenen, joka on  lopulta alkanut itaa. Ja se itaa arvaamattomin seurauksin. Tata sananvapauttaan  he voivat toki kayttaa jatkossakin, mutta nyt on aika sen hiljaisen enemmiston,  joka ei usko Eurabia-salaliittoteorioihin, osoittaa vastarintansa vihan  viljelijoille.

Mikael Jungnerin vaatimusta Jussi Halla-ahon aseman  tarkastelusta voi olla hankala toteuttaa kaytannossa, mutta se toimi hyvana  herattajana. Timo Soinin kysymys siita mita Halla-aho on tehnyt valintapaivansa  ja taman paivan valilla sellaista, joka oikeuttaisi potkut valiokunnan  johtajuudesta on hyva. Siksi pitaakin miettia, miksi muun muassa  sosialidemokraatit kannattivat aariaineksia edustavaa Halla-ahoa valiokunnan  johtoon jo ensimmaisessa vaiheessa? Miksi vihaideologian  nousua on hyssytelty,  miksi sita levittavia tahoja ei ole vaadittu vastuuseen? Ongelma ei, taaskaan,  ole pahojen pahuus, vaan hyvien hiljaisuus.