Raami kaulaan

Aktiivinen työmarkkinasyksy saapui kuljetusalojen neuvottelutuloksen myötä onnelliseen päätökseen. Raamisopimus oli helppo todeta riittävän kattavaksi ja hallituksen vahvistaa oma osuutensa sopimuksesta, kun reippaasti yli 90% palkansaajista on sopimusten piirissä. Erityisesti palkansaajajärjestöt (1,2,3), mutta myös hallitus, kokoomuslaista pääministeriä myöten, ilmaisivat tyytyväisyytensä ratkaisuun. Eivätkä edes työnantajat moittineet.

Hyvä niin. Mutta miksi raamisopimuksen syntyminen oli niin tärkeää myös laajemmalti?

Ensinnäkin siitä yksinkertaisesta syystä, että eurooppalainen taloudellinen tilanne näyttää erittäin epävarmalta ja euron tulevaisuus on aidosti vaakalaudalla. Tällaisessa toimintaympäristössä on käytettävä kaikki ne keinot, joita kansallisesti on mahdollista käyttää vakauden, ennustettavuuden ja työmarkkinarauhan ylläpitämiseksi. Kyse on nimenomaan kilpailuvaltista, jollaista löytyy harvasta maasta.

Kun rahapolitiikka on poissa kansallisesta työkaluvalikoimasta ja finanssipolitiikan mahdollisuudet vallitsevan taloudellisen ajattelun mukaan rajalliset, tarjoaa työmarkkinapolitiikka ainoan aidosti ja nopeasti vaikuttavan välineen vaikuttaa taloudelliseen toimintaympäristöömme. Kolmikantayhteistyö onkin parhaimmillaan kansanvaltaa vahvistavaa toimintaa, valtion ylimääräinen väylä vaikuttaa olosuhteisiin. Tähän raamisopimus vastaa hyvin.

Kriitikot ovat luonnollisesti sitä mieltä, että raamin mukanaan tuomat palkankorotukset ovat hintakilpailukyvyn kannalta liian korkeita. On kuitenkin niin, etteivät palkkakustannukset ole missään vaiheessa olleet merkityksellinen tekijä mm. metsäteollisuuden kannalta. Tehtaiden sulkemiset Suomessa ovat johtuneet aivan muista tekijöistä kuin palkoista.

Sama koskee metalliteollisuutta. Mikäli suomalaisilla metallialan vientiyrityksillä alkaisi mennä huonosti, johtuisi se ennen kaikkea yleisen markkinakysynnän hiipumisesta erityisesti korkeamman jalostusarvon tuotteiden kohdalla. Tätä kysyntää emme palkka-alella paikkaisi. On myös muistettava, että palkankorotukset siirtyvät mitä suurimmissa määrin työllistävään kulutukseen kotimaassa; tilanne, joka maailmanmarkkinoiden ajautuessa taantumaan loiventaa törmäystä Suomessa. Pahimpia tuomiopäivän manaajia on myös syytä muistuttaa olemassa olevasta tilanteesta mm. kone- ja metalliteollisuudessa, jossa käyrät näyttävät epävarmuudesta huolimatta erittäin hyviltä.

Toinen syy liittyy itse raamin sisältöön. Sen puitteissa korjataan useita työelämän ongelmia mm. työttömyysturvassa, lomakorvauksissa ja koulutuksen epäoikeudenmukaisessa jakautumisessa. Merkittävää on myös, että sen puitteissa avataan keskustelunaiheita, joita on aiemmin ollut vaikea saada yhteisiin pöytiin. Näitä ovat mm. moniin vuokra- ja pätkätyöntekijöihin liittyvät kysymykset. Toisin kuin ay-kriitikot usein väittävät, näiden heikkona pidetty nouseminen keskusteluihin ei ole ollut kiinni palkansaajajärjestöistä, vaan ennen kaikkea työnantajista. Nyt myös tällä sektorilla on lupa odottaa edistystä, osin myös Lauri Ihalaisen erityisavustaja Pilvi Torstin johtaman työryhmän ansiosta.

Kolmanneksi raamin syntyminen oli merkittävää työmarkkinajärjestelmän toiminnan kannalta. Sopimusjärjestelmä näytti toimivuutensa ja joustavuutensa; hankaluuksista huolimatta sopimus solmittiin verrattain nopeasti erittäin kattavana. Yhteistyö on siis koventuneista puheista huolimatta edelleen mahdollista – ja tämän myötä luottamus todennäköisesti lisääntyi. Raamin syntyminen myös vahvisti palkansaajien keskusjärjestöjen roolia. Tämä puolestaan on tärkeää haitallisen palkkakilpailun ehkäisemiseksi ja kokonaishyödyn maksimoimiseksi.

Työmarkkinajärjestelmän ja Suomen taloushistorian tutkijoiden kannalta mielenkiintoinen tutkimuskohde löytyy työnantajien asenteen täyskännöksestä. Ei ole montaa kuukautta siitä, kun Etelärannan isännät julistivat kokonaisratkaisut kuolleiksi ja aikansa eläneiksi, nyt olemme tilanteessa, jossa raamin piirissä on suurempi osa palkansaajista kuin tupoaikoina ja palkansaajajärjestöt vahvasti mukana vaikuttamassa.

Hallitusvaihdos on yksi syy. SDP:n nousu hallitukseen sekä työministeri Ihalaisen osaaminen ja panos olivat keskeisiä vaikuttaneita tekijöitä. Samalla on totta, ettei raami ole sama kuin vanha tupo, joka osaltaan myös saattoi vähentää vastarintaa neuvottelupöytään palaamiselta. Myös todellisuus muuttuneiden talousnäkymien osalta saattoi iskeä herrojen silmille. Myöskään yhtenäiseltä vaikuttava EK on käytännössä tupolinjauksissaan kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Monia työnantajia ei ideologinen tupovastaisuus miellyttänyt edes porvarihallituksen aikana, ja hallituksen vaihduttua tämä tuli ilmi myös julkisuudessa.

Hyvään sopimukseen jäi luonnollisesti myös korjattavaa. Tämä koskee niin prosessia kuin lopputuloksia. Erityisesti samapalkkaisuuskysymysten ja palkkaerojen kaventamisen tulee näkyä entistä paremmin seuraavilla kierroksilla. Pää on kuitenkin avattu uudenlaiseen keskitettyyn sopimiseen. Tästä on kaikkien palkansaajien oikeuksista ja oikeudenmukaisen työelämän kysymyksistä kiinnostuneiden syytä olla tyytyväisiä.

Advertisement

Perusteellisemmin perustulosta

Julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 22.11.2011.

Edellinen AY-jyräys perustulosta sekä niistä perusteista, jonka vuoksi ammattiyhdistysliike on perinteisesti suhtautunut siihen varauksellisesti, herätti ilahduttavasti keskustelua. Siksi aiheesta on syytä vielä jatkaa valottaen perusteita lisää sekä vastaten kritiikkiin.

Aivan aluksi on kuitenkin syytä todeta, että perustuloajattelussa on paljon hyviä ja huomionarvoisia pointteja. Erityisen tärkeää tulevaisuudessa onkin tehdä työtä mahdollisimman laajalla rintamalla sen puolesta, että erityisesti nykyistä useampi osatyökykyinen voisi osallistua työelämään. Tässä yhteydessä toimia tarvitaan varmasti niin sosiaaliturvan osalta kuin tukitoimissa ja työelämän käytännöissä.

Kriittisistä huomioista ensinnä kannattaa käsittelyyn ottaa osa-aikatyö ja sen toivottavuus. On totta, että monet, erityisesti korkeakouluopintoja tekevät ihmiset ottavat mielellään vastaan osa-aikatyötä ja näkevät sen kätevänä mahdollisuutena yhdistellä opintoja ja työtä.

Väite, jonka mukaan tämä halukkuus koskisi yhteiskunnallista enemmistöä, ei kuitenkaan valitettavasti pidä paikkaansa. Osa-aikatyö on tutkimusten valossa useimmille sitä tekeville ennen muuta vastentahtoinen pakko, ei oma toive.

Opintotuella tehtävää työtä pidetään usein esimerkkinä niistä eduista, joita työn ja toimeentuloturvan helppo yhdistely tuottaa. Tässä jää näkemättä kuitenkin kolikon toinen puoli. Ne ihmiset, joiden faktiset työllistymismahdollisuudet rajoittuvat esimerkiksi opiskelijoiden suosimille palvelualoille, kohtaavat erittäin kovaa kilpailua työtehtävistä.

Työnantajan on helppo sivuuttaa näiden ihmisten toiveet täysistä työpäivistä, koska tarjolla on käytännössä rajaton määrä erittäin joustavaa, tarvittaessa töihin kutsuttavaa työvoimaa. Tästä syystä ammattiyhdistysliikkeen tulisikin herätä vaatimaan korotusta niihin opintotuen osiin, jotka tukevat täysipäiväistä opiskelua.

Tästä hyötyisivät niin opiskelijat toimeentulon parantuessa, yhteiskunta opintoaikojen lyhentyessä sekä alalla pysyvästi toimivat työntekijät neuvotteluaseman parantuessa.

Mitä tulee köyhyyteen, niin muun muassa vihreiden esittämä perustulo on tasoltaan alhaisempi kuin nykyinen perusturva. Sen oletettu köyhyyttä vähentävä vaikutus perustuu siis ajatteluun, että yhä useampi paikkaisi pienellä työnteolla toimeentuloaan ja siten nostaisi itsensä köyhyysrajan yläpuolelle.

On kuitenkin huomattava, että toimiessaan näin perustulo parantaisi vain niiden ihmisten asemaa, jotka kykenisivät täydentämään heikkenevää perusturvaansa työnteolla. Täysin työkyvyttömien osalta toimeentulon taso heikkenisi nykyisestä.

Lisäksi tällä voi olla arvaamattomia yhteiskuntapoliittisia seurauksia, jotka pahimmillaan edelleen siirtävät työmarkkinoilla neuvotteluvoimaa työnantajalle: jos perustulo ei takaisi kohtuullista toimeentuloa, ja ihmisten olisi enemmän tai vähemmän pakko täydentää sitä palkkatuloilla, työmarkkinoille tulisi, edellä mainitun esimerkin mukaisesti, suuri joukko joustavaa työvoimaa, jonka olisi otettava vastaan lähes mitä tahansa työtä turvatakseen toimeentulonsa.

Tämä edelleen vähentäisi työnantajien kiinnostusta neuvotella kohtuullisista palkoista ja muista työehdoista. Pitkälle edettyään tämä voisi olla uhka myös työehtosopimusten yleissitovuudelle.

Ikuinen ay-kriitikkojen viljelemä klisee ammattiyhdistysliikkeen keskittymisestä vain hyvin toimeentulevien työntekijöiden etujen ajamiseen ei kanna. Tällä hetkellä keskimääräinen ansioturvan saaja sijaitsee täsmälleen köyhyysrajalla ja vain todellisuudesta vieraantunut elitisti uskaltaisi kutsua heitä ”ensi luokassa matkustaviksi”.

Useilla SAK:laisilla aloilla keskimääräiset palkat alittavat kokoaikaisissakin työsuhteissa 2 000 euron rajan. Lisäksi on muistettava, että ay-liike tuki voimakkaasti ensi vuoden alusta toteutuvaa, historiallisen suurta korotusta perusturvaan, jonka puitteissa tuplataan viime hallituksen perusturvapanostukset.

Myös väite työttömien unohtamisesta on enemmän poliittinen lyömäase kuin faktoihin perustuva analyysi. Mikäli raamiratkaisu tulee voimaan, sisältää se merkittäviä uudistuksia muun muassa työttömyysturvaan sovitellun päivärahan osalta samalla kun osatyökykyisten työhön osallistumismahdollisuuksia lisätään.

Myös kaivattua työttömyysturvan yksinkertaistamista jatketaan, Jo tällä hetkellä ay-liike tekee huomattavan paljon työtä sen puolesta, että työtä ja sosiaaliturvaa voidaan yhdistää. Se, ettei perustuloa nähdä toivottavana uudistuksena, ei tarkoita ettei asiaa käsiteltäisi tai kannatettaisi.

Kaiken kaikkiaan on aika siirtyä kliseiden ja yksittäistapausten pyörittelystä laajempaan kuvaan sosiaalipolitiikasta, johon liittyvät rahamuotoisten etuuksien ohella myös palvelut. Keskeiset linjat määrittyvät myös sen mukaan halutaanko työelämän silppuuntumista pitää luonnonvoimana vai toimintana, johon on mahdollista vaikuttaa, ja halutaanko sosiaaliturvan kertymis- sekä hyvinvointivaltion peruslogiikan perustuvan työnteolle vai ei.

Toinen aste ja ideologinen vastarinta

Aamun Helsingin Sanomat nostaa esiin koulutuspoliittisen ikuisuusaiheen eli Kokoomuksen ja SDP:n erimielisyyden toisen asteen koulutuksen kehittämisen suunnasta. Kokoomuksen kansanedustaja Sari Sarkomaa pelottelee ammattilukiolla sekä osaamisen heikentymisellä, mikäli koko ikäluokka suorittaisi sekä ammatillisen että yleissivistävän tutkinnon. Huomiotta entisellä ministerillä jää jälleen kerran se, ettei kukaan ole moista esittämässäkään.

Hallitusohjelmassa aiheesta todetaan seuraavasti:

Toisen asteen koulutusjärjestelmä antaa nuoren rakentaa oman opinpolkunsa. Ylioppilastutkintoa ja ammatillisia tutkintoja kehitetään erillisinä tutkintoina. Samalla lisätään joustavia mahdollisuuksia suorittaa osia tutkinnosta yli tutkintorajojen.

Kirjaus vaikuttaa melko yksiselitteiseltä. Tutkinnot säilyvät itsenäisinä eikä niiden minimivaatimuksista tingitä, mutta opiskelijoille tarjotaan entistä enemmän mahdollisuuksia suorittaa osia tutkinnosta yli oppilaitosrajan. Oleellista on havaita se, että kyseessä on mahdollisuus, jonka käyttäminen on kiinni opiskelijasta. Ketään ei pakoteta lukiosta vasaran varteen, eikä ammatillisesta oppilaitoksesta syventävälle historian kurssille. Murhe kaiken alleen hautaavasta ammattilukiosta tai nuorisokoulusta on siis täysin turha, ainakin jos oma koulutie on sisältänyt sisälukutaidon opinnot.

Kokoomuksen ja sen koulutuspoliittisten toimijoiden ideologinen vastustus toisen asteen yhteistyötä kohtaan ei sinällään ole uutta. Poliittisen kentän oikealla laidalla on kauan kannettu huolta siitä, että lisääntyvä yhteistyö söisi toisaalta lukiolaisilta yleissivistyksen ja ammattiin opiskelevilta ammattitaidon. Yleensä tätä täydennetään epämääräisellä mutinalla ”tasapäistämisestä”. Se, ettei kukaan ole esittänyt minimivaatimuksista tinkimistä, ei ole haitannut hyvää propagandaa ja saman vanhan levyn puhki soittamista.

Onkin pohdittava mistä vastustuksessa aidosti on kysymys. Voisi väittää, että kysymys onkin ennen kaikkea kulttuurisen eron ylläpitämisen tarpeesta. Kulttuurinen kuilu, eriyttäminen ja rajoittaminen ovat hyväksi, jos itse sattuu olemaan rotkon ”paremmalla” puolella. Nuorten eriyttäminen aikaisessa vaiheessa palvelee koulutuksellisen kastijaon synnyttämistä ja ylläpitoa. Argumentit, joiden mukaan ”yhteistyö ei saa lisääntyä tai taso kärsii” vihjaavat ikävästi, että toiset ihmiset, tässä tapauksessa ammatillisen koulutusväylän valinneet, pilaisivat opetuksen laadun lukioissa.

Sarkomaan ja muiden toisen asteen yhteistyön vastustajien tulisi kuitenkin muistaa mitä yhteistyöllä itse asiassa tavoitellaan. Sillä tavoitellaan muun muassa entistä joustavampia valinnanmahdollisuuksia. Onkin hyvin erikoista, että itseään yksilönvapauden puolueena esiintyvän Kokoomuksen näkyvät edustajat ilmoittautuvat eturiviin vastustamaan näiden mahdollisuuksien kasvattamista.

Tällä hetkellä toisen asteen järjestelmä pakottaa nuoret tekemään hyvin urauttavia valintoja varhaisella iällä. On kuvaavaa, että julkisuudessa saatetaan olla hyvinkin huolissaan 29-vuotiaan sosiologian opiskelijan vaihtoehtojen kapenemisesta, jos opintoaikoihin tai sivuainemääriin halutaan tehdä jonkinlaisia rajauksia, mutta murrosikäisten vastaavia, huomattavasti tulevaisuuden vaihtoehtoja rajoittavampia valintoja halutaan tietyissä piireissä jopa vahvistaa. Näin ei saisi olla. On avattava ovia ja sallittava kokeilut, ei kiellettävä niitä.

Tavoitteena joustavammassa yhdistelemisessä on vahvistaa mahdollisuuksia monitaitoisten ja laaja-alaisten ammattilaisten esiinmarssille. On myös muistettava, että huomattava osa lukiolaisista jatkaa ylioppilastutkinnon jälkeen ammatillisille aloille. Myös he hyötyisivät helpommista yhdistelymahdollisuuksista. Moninkertainen koulutus vähenisi, kun tutustuminen eri aloihin helpottuisi. Yhtenäisemmät toisen asteen kampukset voisivat tulevaisuudessa turvata myös entistä useammalle opiskelijalle opiskelupaikan läheltä kotoa.

Kaiken kaikkiaan osaamistason nostoa ja laajempaa yleissivistystä tarvitaan. Suomi ei pärjää putkitutkinnoilla, sen paremmin yliopistokoulutettujensa kuin ammattilaistensakaan osalta.

Lisää aiheesta:

• omaa parin vuoden takaista ajattelua aiheesta Yhteiskuntablogiikassa.
• Timo Kontion blogikirjoitus aiheesta Uudessa Suomessa.
• SAKKI ry:n tiedote aiheesta.

Kuva: Wikipedia.

Joukkoliikenne maksuttomaksi?

Liikenneministeri Merja Kyllönen (vas) lämmitti Helsingin Sanomissa uudelleen mm. kansanedustaja Päivi Lipposen (sd) aikanaan esiin nostaman ajatuksen maksuttomasta joukkoliikenteestä nuorille. Hän perustelee esitystään mm. uusien sukupolvien totuttamisella joukkoliikenteen käyttöön.

Huoli yksityisautoilun lisääntymisestä edelleen on varmasti perusteltu, eikä pedagoginenkaan elementti ole turha. Ehdotus voisi olla perusteltu myös sosiaalipoliittisesti erityisesti pienituloisten sekä lähiöiden ja kauempana asuvien nuorten näkökulmasta, joille avautuisivat keskustojen harrastus- ym. ajanviettomahdollisuudet entistä edullisemmin. Samalla uudistuksen lopullinen kustannus olisi laskennallista hintaa pienempi, koska sen myötä lippujärjestelmien ylläpito, ostopisteet ynnä muut voitaisiin lakkauttaa. Sen sijaan ilmasto- ja ympäristöpoliittisesti siinä ei ole järkeä.

Nuoret itse tuskin ovat ongelma, koska alaikäiset eivät ajokortin puutteessa missään tilanteessa muutoinkaan yksityisautoile. Nuorten pääasiallinen liikkumismuoto onkin kävely tai polkupyörä ja niistä luopuminen joukkoliikenteen hyväksi ei vähennä päästöjä.

Mikäli tavoitteena on päästöjen vähentäminen, tulisi miettiä miten joukkoliikenne saisi uusia käyttäjiä niistä henkilöistä, jotka tällä hetkellä käyttävät työ- ja muihin matkoihinsa yksityisautoa. Joukkoliikenteen hinta ei näille henkilöille luonnollisestikaan ole ratkaiseva tekijä palveluiden käyttämättä jättämiseen, koska yksityisautoilu on jo nyt kaikissa tilanteissa huomattavasti kaupunkijoukkoliikennettä kalliimpaa. Tämä koskee myös lapsia harrastuksiin yksityisautolla kuskaavia vanhempia.

Kun hinta ei selvästikään ole karkottava tekijä, kyseessä on joko mukavuudenhalu tai epätarkoituksenmukaiset yhteydet. Kumpikaan näistä ongelmista ei ratkea maksuttomuudella, vaan pikemminkin kyseinen uudistus, ellei palvelutaso samalla parane, heikentäisi tilannetta. Tämä siksi, että se todennäköisesti lisäisi hyvin lyhyitä matkoja ja siten tarkoittaisi lisääntyneitä pysähdyksiä ja sitä kautta hidastuvaa matkantekoa.

Kun kyse on lopulta rahasta, niin maksuttomuus tarkoittaisi vähentynyttä mahdollisuutta investoida johonkin muualle. Joukkoliikenteeseen on joka tapauksessa investoitava lisää. Mutta jos täysi maksuttomuus maksaisi x euroa ja se halutaan maksaa, olisiko erityisesti ympäristönäkökulmaa ajatellen tehokkaampaa investoida x osin taksojen alentamiseen tai kohtuullisena pitämiseen pelkkien nuorten sijasta yleisesti kaikille ja lopuilla pyrkiä investoimaan bussikaistoihin, nopeampaan kalustoon ja tiheämpään vuoroväliin, siis ylipäätään palvelutason parantamiseen? Minusta kyllä.

Kuva: Wikipedia.

Pienistä asioista hyvä mieli

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 12.11.2011.
Julkisia päiväkoteja arvostellaan milloin mistäkin. Aivan liian vähän nostetaan esiin kaikkea sitä hyvää ja tärkeää työtä mitä niissä tehdään.

Osallistuin hiljattain pienen poikani kanssa Uutelan päiväkodin henkilökunnan järjestämään joulusatukävelyyn paikallisella luonnonsuojelualueella. Kynttilöin ja lyhdyin pimeän metsäpolun varrelle saatiin luotua taianomainen tunnelma. Perillä grillikatoksessa odottivat nuotio, lämmin mehu sekä tutut tädit kertomassa satua. Lasten ilo lämminhenkisestä tapahtumasta oli käsin kosketeltava. Jutut jatkuivat kotona nukkumaanmenoon asti.

Tapahtuma oli hieno esimerkki siitä, miten pienellä rahalla ja luovuudella voidaan luoda unohtumattomia hetkiä vanhemmille ja lapsille.

Esa Suominen
Vuosaari, Helsinki

Finnish political landscape in change

Artikkeli ruotsalaisessa Dagens Arena -verkkolehdessä 7.11.2011.
After the general election held in April 2011, the Finnish political life has faced its greatest changes since the Second World War. The massive surge of nationalist, anti-EU, social conservative party Perussuomalaiset (True Finns) and their rise to become the 3^rd largest political force in the country, only a few thousands votes short from the Social Democrats (SDP), can historically be matched only by the initial rise of the labour movement, and by the Communist SKDL landslide victory after the war, when the party was released from ban.

Since the Finnish political culture favors coalition governments and is not based on party blocks as in Sweden, the initial talks were expected to start among the biggest parties. These parties included the centre-right National Coalition Party Kokoomus, which for the first time in Finnish political history emerged as the biggest political force in the Parliament, the SDP, which was able to improve its relative position even though the actual result, 19,1 percent of the total vote, was the 2^nd worst in the party history, and the True Finns.

This axis, which some foreign commentators to the left also described as quite “unholy”, was however breached when Kokoomus and SDP were able to agree on a common policy concerning the change in Finnish position towards new European financial mechanisms, and possible new bail-out packages. The content of this package was unsuitable for the True Finns, who oppose Finnish participation to the euro rescue operations in any case.

After the True Finns notified their party was to remain in opposition, actual coalition talks started with 6 parties; Kokoomus, SDP, Left Alliance, Greens, Swedish People’s Party and Christian Democrats. The coalition talks were exceptionally long and hard on Finnish scale and were even breached once, when SDP and Left Alliance left the negotiations for a week, only to return when Green party council rejected, against the will of their party leadership and parliamentary group, their involvement in the right-wing government.

The “Six-pack” coalition was described in the media as a marriage made out of reason (or with force), as the only option to avoid new elections.

The end result concerning the new government program was in general considered as a victory for the SDP. All Social Democratic positions concerning the development of taxation (no rise to VAT, progressive element and rise in the capital income tax etc.), social benefits and education were adopted as part of the program. The change concerning the government’s cooperation relations with the trade union movement was also significant. Furtermore, since it’s establishment, the policies from the new government, bear witness to a continued strong Social Democratic presence.

***

So, what has this meant to the support of the SDP and rest of the left? Latest polls put Kokoomus in supreme lead with 24,4 percent; True Finns to the 2^nd place with 21,4 percent; leaving SDP 3^rd with 17,1 percent. A new low in the history of the SDP. The erosion of the Centre Party is continuing and they now poll only 13,1 percent.

What is especially significant is the demise of the leftist parties compared to the right. SDP and Left Alliance are now together as big as Kokoomus alone. This has never happened before. Greens, apart from many of their European counterparts, don’t count as a leftist party, but rather as a social liberal one.

The reasons behind the continuing trouble of the Finnish left, although it’s return to government, are various. Social Democracy in Finland is still suffering from an unclear identity. It has been widely considered that the SDP has lacked a strong vision for Finland after its last prime minister, Paavo Lipponen, who held the post 1995-2003. Under his leadership the SDP was by far the most dominant political force in the country and wielded considerable influence.

At this time Finnish Social Democracy could be described best as third-wayist, with focus on European integration and economic performance.

Mr. Lipponen’s time as the Party leader and prime minister is a debated topic within the party. It is unquestionable, that during governments he led, the Finnish economy was doing extremely well. Employment rose rapidly and Finland ranked to the top in various international comparisons, including education, competitiveness and even happiness. At the same time though, the social gaps between rich and poor were growing rapidly and the persisting unemployment remained relatively high.

This has been seen by some commentators as creating a lack of trust towards SDP as a modernizing force what comes to the social justice.

SDP is also suffering from a general atmosphere in society. The True Finn phenomena has less to do with immigration and Greek bail-outs, and more with the general demise of trust towards political institutions. Their strength derives from the juxtapositioning between the so-called “elite” and their “old parties” – and the “people”.

As the SDP is considered the main party behind the build-up of the Finnish welfare state – something the party also takes credit for – the general distrust towards politics, parties and institutions, hits hard at a party considered to be “establishment”.

What Finnish Social Democracy desperately needs are ways of communicating its renewing policies as a thorough political platform. At the moment the message is, although actual work done is in many ways impressive, rather messy.

This leaves room especially for Kokoomus to take credit from the accomplishments of the government. At the moment SDP fails to create a shared and compelling story where its policies are leading. SDP also needs more trust in itself. A party constantly on alert can’t focus its energy to renewal and ideological work.

The SDP brand must also be modernized. While living in an individualized era, thanks to the welfare state, the parties who want to catch people’s attention and interest have to offer compelling identities.

To vote for a party is a way to tell something about yourself too, its part of individual identity-building. In this regard, old collective identities of class or institutions aren’t so effective any more. Simplified; a green globe on my jacket makes me ethical, blue flower makes me dynamic and the red leaf makes, me, well, at the moment like trade unions and the welfare state.

But what does it tell about me as a person? If a movement lacks a clear positive response to this question, it is in trouble.

Miksi ay-liike ei innostu perustulosta?

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 2.11.2011.

Sosiaalietuuksien kehittämisestä keskustelevat poliittiset liikkeet sekä edunvalvontajärjestöt jakaantuvat perinteisesti nelikenttään. Näistä akseleista toinen virittyy tason mukaan, jonka toisessa päässä ovat matalat, ja toisessa korkeat etuudet, toinen taas sen perusteella tuleeko sosiaaliturvan perustua ensisijaisesti työhön ja ansioihin, vai tuleeko se järjestää perustulon muodossa. Välimuotoja on luonnollisesti myös monia. Ammattiyhdistysliike ei ole perinteisesti innostunut perustulokaavailuista. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä on usein varsin humanistisesta ajattelusta kumpuava esitys.

Ensinnäkin perustulo on suunniteltu maailmaan, jossa silputtu työ on kannatettava ilmiö. On totta, että se helpottaisi lyhytaikaisten projektitöiden vastaanottamista. Samalla se kuitenkin tekee tämänkaltaisen työn teettämisen työnantajan näkökulmasta erittäin kannattavaksi.

Suurin osa sellaisesta silpputyöstä, jota perustulo todennäköisesti tuottaisi työmarkkinoille, ei ohjautuisikaan välttämättä luovaan taiteiluun, vaan hyvinkin suorittaviin tehtäviin esimerkiksi palvelusektorille. Häviäjiä olisivat nimenomaan ne osa-aikaiset työntekijät, joiden mahdollisuudet saada täydet tunnit katoaisivat, kun työn entistäkin joustavampi teettäminen tulisi työnantajalle mahdolliseksi ja edullisemmaksi. Työmarkkinoilla neuvotteluvoimaa siirtyisi yhä voimakkaammin palkansaajilta työnantajille samalla kun kunnon työpaikan saaminen vaikeutuisi.

Toinen kysymys koskee vastuuta työtä tekevien toimeentulosta. Kuuluuko tämä vastuu työn teettäjälle vai yhteiskunnalle? Perustulomaailmassa työnantajan mahdollisuus teettää työtä elämiseen riittämättömällä palkalla helpottuisi ja vastuu työntekijöiden taloudellisesta turvallisuudesta siirtyisi entistä enemmän valtiolle.

On helppo nähdä, miten tätä käytettäisiin hyväksi. Koska firma on tiukoilla, palkkaa ei voida maksaa enempää, mutta ainahan valtio voi nostaa perustuloa. Tätä kautta työntekijät maksaisivat veroina omat palkankorotuksensa

Kolmas huomio koskee kannustavuutta. Perustulon kannustavuus riippuu luonnollisesti sen tasosta. Ay-liikkeen kannattama ansiosidonnainen sosiaaliturvamalli on työhön kannustava nimenomaan siitä näkökulmasta, että työhön osallistuminen parantaa myös sosiaaliturvan tasoa.

Köyhyysasteet ovat matalimmat niissä maissa, joissa sosiaaliturva perustuu ansioturvaan ja perusturvaan. Puhtaasta perustulosta tällainen elementti puuttuu. Onkin oletettavaa, että perustulo jäisi joko tasoltaan matalaksi ja siten syventäisi köyhyyttä, tai sitten korkeana kävisi kestämättömäksi julkiselle taloudelle.

Neljäs, yhteiskunnallisempi huomio koskee sosiaaliturvan legitimiteettiä. On oletettavaa, että yhteiskunnallinen enemmistö on valmiimpi hyväksymään korkeamman sosiaaliturvan tason tilanteessa, jossa kyseessä on lähtökohtaisesti väliaikainen asiaintila ja terve, työkykyinen aikuinen ansaitsee toimeentulonsa työmarkkinoille osallistumalla silloin kuin hänellä on siihen mahdollisuus.

Tilanne, jossa sosiaaliturvan taso ei enää riippuisi omasta aktiivisuudesta, voisi lietsoa kovenevia asenteita sen varassa eläviä kohtaan. Tästä kärsisivät eniten pysyvästi etuuksia tarvitsevat.

Viides, ja viimeinen huomio koskee työttömyyden vähentämistä. Ammattiyhdistysliikkeen näkökulmasta keskeisin työttömyyden aiheuttaja on työpaikkojen puute sekä laajalle levinnyt työkyvyttömyys. Työpaikkojen syntymisen kannalta oleellista on luoda otollisia edellytyksiä elinkeinotoiminnalle, sosiaaliturvamuutokset kun tuskin ovat tehokkaita uusien työpaikkojen luojia.

Pitkäaikaistyöttömien ja työkyvyttömien ongelmat taas pohjautuvat usein vanhentuneeseen osaamiseen tai puutteelliseen elämänhallintaan. Joillakin on taustallaan myös päihdeongelmia. Näitä ongelmia voidaan ratkoa kehittämällä palveluita, ei jakamalla vastikkeetonta rahaa.

Teoreettinen, työväenliikkeen aatehistoriaan liittyvä, varsin osuvakin kritiikki koskee periaatteiden muuttumista ajan kuluessa. Jos Marxin alkuperäinen tavoite oli vapauttaa työväenluokka palkkatyön orjuudesta, on nyt ammatillinen työväenliike, usein hyvässä yhteistyössä poliittisen kanssa, nimenomaan korostamassa palkkatyön merkitystä yhteiskunnassa sekä tekemässä kaikkensa, jotta työllä olisi keskeinen asema ihmisten elämässä.

Kyse lienee kuitenkin ennen kaikkea valtasuhteista. Työn tuskin katsottiin yhteiskunnasta koskaan loppuvan, kyse on pikemminkin siitä kenellä on oikeus työn tuloksiin, kuka omistaa tuotannon tuottaman lisäarvon ja kuka käyttää valtaa talousjärjestelmässä? Nämä kysymykset ovat tänä päivänä aivan yhtä ajankohtaisia ja tärkeitä kuin aiemminkin, kuten Occupy Wall Streetin ”Me olemme 99%” –tunnuksesta  voidaan havaita.

Työväenliikkeen tulevaisuuden utopioihin tulee tuskin koskaan kuulumaan vapaus työstä. Sen sijaan vapaus työssä on monella tapaa tärkeä tavoite. Tähän puitteeseen mahtuvat niin tavoitteet kohtuullisista työajoista, turvatusta toimeentulosta, riittävästä elpymisestä ja kehittymisestä, luovuuden sallivista ja monipuolisista työtehtävistä ja – paikoista, joista voi löytää myös älyllistä haastetta, omien tavoitteiden saavuttamisesta; mistä tahansa, joka samalla yhdistyy vastuuseen muista ihmisistä ja koko yhteiskunnasta.