Unohduksia ja uudenvuodentervehdyksiä

Vuosi 2011 jää mieleen suurten henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten muutosten vuotena. Yhteiskunnallisina tapahtumina jäävät mieleen eduskuntavaalit ja perussuomalaisten  vaalivoitto, poliittisten voimasuhteiden toistaiseksi vakiintuneelta vaikuttava muutos sekä ulkomailta erityisesti arabimaailman vallankumoukset ja Utoyan tragedia.

Näistä jälkimmäiseen viitaten on hämmästyttävää, kuinka nopeasti tapahtumat painuvat unholaan. Breivikin eräänä innoittajana toiminut suomalaiskansanedustaja jatkaa toimintaansa muina miehinä ja uutisiin nousee muutaman kuukauden jälkeen enää hänen luopumisensa Facebookin käytöstä. Unohtamisen nopeus on pelottavaa. Milan Kundera kirjoitti jo vuosikymmeniä sitten, miten: ”Allenden murha häivytti nopeasti venäläisten Böömiin tunkeutumisen muiston, Bangladeshin verilöyly painoi alleen Allenden, Siinain erämaasota vaiensi Bangladeshin itkun, Kambodzan verenvuodatus uitti unholaan Siinain, ja niin edespäin, ja niin edespäin, aina kaikkien ja kaiken täydelliseen unohdukseen asti.” Tämä tahti ei ole hiljentynyt, päinvastoin. Kamerat poistuvat jo toisiin tragedioihin.

Kotimaan alkuvuotta leimaavat talouden epävarmat näkymät ja presidentinvaalit. Pääministeri Katainen antoi uudenvuodentervehdyksessään tuulahduksen Kokoomuksen piirissä käytävästä ajattelusta. Tuttua tavaraa kenelle tahansa poliittiseen jargoniin ammattinsa puolesta tutustuneelle, mutta yhteen seikkaan kannattaa kiinnittää huomiota. Kataisen maailmassa työttömyys on edelleen työvoiman tarjonta-, ei kysyntäongelma.

Suomessa on edelleen 166 000 ihmistä ilman työtä. Siksi on erittäin tärkeää mitä kautta työttömyyttä lähestytään. Onko vika kannusteissa vaiko kenties siinä, ettei työpaikkoja kenties ole tarjolla, vaikka työhaluisia ihmisiä on? Mikäli katsotaan, että ongelma on työpaikkojen määrässä, ei tarjontapainotteinen politiikka tuota tuloksia, vaan toimenpiteitä tulisi suunnata erityisesti työvoiman kysyntään, toisin sanoen julkisiin investointeihin, yritystoiminnan elvyttämiseen, kansalaisten ostovoiman turvaamiseen jne.

Kataisen puheenvuoro pohjustaa myös leikkauskeskustelua. Laajat leikkaukset tai tavallisten kansalaisten ostovoimaa leikkaavat veronkorotukset soveltuvat huonosti taantumalääkkeeksi. Resepti, jossa myös verrattain terveet taloudet kuten Suomi aloittavat kireän säästökuurin tilanteessa, jossa kokonaiskysyntä alkaa supistua koko Euroopassa on takuuresepti syvempään taantumaan. Mikäli työttömyys päästetään tarpeettomasti omilla toimilla pahenemaan, tulee lasku myöhemmin huomattavasti kalliimmaksi. Viime laman virheitä ei tule tällä kertaa toistaa. Mahdolliset lisäsäästöt tulee suunnata siten, ettei eriarvoisuus niiden ansiosta kasva tai työllisyys heikkene.

Hallitusohjelmaneuvotteluissa sovittiin talouden tasapainottamisesta sekä varsin kattavasti myös niistä linjoista, joilla tilanteeseen puututaan elleivät sovitut toimenpiteet riitä. Vaikka pääkirjoitustoimittajat ahdistelevat nyt sosialidemokraatteja ja sysivät luopumaan vaalilupauksista mm. arvonlisäveron ja eläkeiän kohdalla, voitaisiin kuitenkin tarkastella myös sellaisia vaihtoehtoja, jotka olisivat vähemmän ikäviä niin ikääntyvien työntekijöiden kuin pienituloistenkin kohdalla eikä niillä olisi minkäänlaista merkittävää kysyntää vähentävää vaikutusta. Helsingin Sanomien päivän pääuutisartikkeli kertoo missä olisi paitsi mahdollisuus, myös velvollisuus osallistua entistä enemmän yhteisen taakan kantoon.

Kuvalähde.

Advertisement

Joululukemisia

Joulunseutu on usein, kirja-alen ohella, lukutoukan parasta aikaa. Muutama päivä on aikaa uppoutua, lapsenhoidon lisäksi, kirjoihin. Vaikkei joulupukki tällä kertaa kirjoilla muistanutkaan, vaan keskittyi lähinnä kolmevuotiaaseen, tarttui omasta hyllystä monta lukemisen arvoista nidettä joululukemisiin.

Brittiläisen Julian Barnesin Sense of an Ending on vuoden 2011 Booker-palkinnon voittanut, vain 150-sivuinen, mutta moneen kertaan muuttuva, syvä ja traaginen romaani muistista, muistoista ja kerran tehtyjen tekojen peruuttamattomuudesta sekä yksilön vastuusta suhteessa niihin. Päähenkilö Tony Webster on tuikitavallisen elämän elänyt, joka itsensä mukaan ”had wanted life not to bother me too much, and had succeeded”, eläkkeelle jäänyt virkamies. Websterillä on takanaan tavallinen avioliitto, ura tavallisessa virassa, yksi lapsi, tavallinen avioero sekä elämän varrelle jääneet nuoruuden ystävät, joista yksi, poikaporukan älykkäin Adrian, on tehnyt itsemurhan.

Websterin pohdinnat taakse jäänestä elämästään ovat kipeitä ja osuvia. ”We thought we were being mature when we were only being safe. We imagined we were being responsible but were only being cowardly. What we called realism turned out to be a way of avoiding things rather than facing them.” Hän katsoo tragediakseen sen, ettei koskaan uskaltanut syventää suhteitaan, peläten niiden pettävän. Pohdinnat ovat korostuneen subjektiivisia, panssarin takaa tehtyjä, omaan itseensä keskittyviä.

Romaani tihentyy loppua kohden, kun 40 vuoden takaisen tyttöystävän, jonka perheen luona hän vietti yhden epämukavan viikonlopun, äiti jättää Websterille pienen perinnön. Miksi hän teki niin? Perintö ajaa Websterin uudelleen yhteyteen nuoruudenrakkautensa Veronican kanssa ja avaa hänelle taustan Adrianin tarinaan, tarinaan jonka ymmärtäminen toisten ihmisten kuin itsensä näkökulmasta on hänelle kovin vaikeaa. Loppu on huikeaa luettavaa, jonka jälkeen kirjaan haluaa palata heti uudelleen.

Marjaneh Bakhtiari on Malmössa asuva 31-vuotias, iranilaistaustainen naiskirjailija, jonka esikoisteos Mistään kotosin, nousi Ruotsissa suureen suosioon ja laajaan julkiseen keskusteluun. Kirja on hauska ja traaginenkin kuvaus erilaisista taustoista ponnistavista maahanmuuttajista pohjoisessa hyvinvointivaltiossa ja se voisi aivan hyvin sijoittua Malmön sijasta Helsinkiin tai Turkuun.

Romaanin keskiössä on Iranista Ruotsiin muuttanut perhe, jonka vanhemmat ovat ajautuneet korkeasta koulutuksestaan huolimatta suorittaviin töihin ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Perheen isä Amir on vasemmistolainen humanisti ja keskustelija, joka pizzanpaiston yhteydessä kantaa huolta Persian imperiumin saavutusten unohtumisesta, Iranissa fysiikan tutkimusta tehnyt äiti Panthea taas tavoittelee osallisuutta täydellisestä ruotsalaisuudesta, mutta joutuu pettymään kerta toisensa jälkeen.

Vaikka kirjan fokus on pitkälti maahanmuuttajanuorissa, erityisesti perheen tytär Baharissa sekä hänen ruotsalaisessa poikaystävässään Markuksessa, ovat aikuisten hahmot mielenkiintoisimpia. Kirja piirtää kuvia monenlaisista maahanmuuttajista, joista osa tekee kaikkensa integroituakseen ruotsalaiseen yhteiskuntaan tapoineen ja kummallisuuksineen, osa taas vetäytyy yhteiskunnasta täysin ja halveksii uuden kotimaansa alkuperäisasukkaita ja tapoja. Osa pakenee uskontoon ja perinteisiin, osa taas elää uudelleen ja uudelleen kotimaansa suruja ja politiikkaa pääsemättä mitenkään eteenpäin. Yhteistä kaikille on irrallisuus ja ulkopuolisuus sekä hyväksynnän ja arvostuksen tavoittelu.

Kirjan parhaimpaan antiin kuuluvat pohdinnat suvaitsevaisuudesta ja maahanmuuttajanuorten identiteetistä. Hyvää tarkoittavat ruotsalaiset tuottavat itse toiseutta eivätkä näe monipuolisia ihmisiä ”eksotiikan” takana. Bahar tuottaa pettymyksen tv-toimittajalle kieltäytymällä uhriutumasta, kysymykset ”mistä olet kotoisin” tarjoavat joillekin nuorille ylpeyden aiheen, toisille taas ne ovat täysin yhdentekeviä. Vastaus ruotsalaisen musiikinopettajan toiveeseen, siitä, että monikulttuurisen luokkahuoneen lapset toisivat mukanaan ”oman kulttuurinsa musiikkia j0llaista ei soiteta musiikkikanavilla”, saa aikaan kysymystulvan: ”Muuan poika kuunteli Sex Pistolsia eikä sitä näytetty MTV:llä, mutta poika ei ollut kotoisin Englannista. Saiko hän tuoda levynsä? … Et kai sä kuvvittele, että mä raahaan tänne jotain niinku kansanmusiikkia? Tiedätsä miten syvältä se on? …” ja ”Mä kuuntelen enimmäkseen MTV-musaa, Sandra sanoi. Mitä vikaa siinä muka on?”

Asiakirjallisuuden puolella joulunajan ykkönen oli Sebastian Dullienin, Hansjörg Herrin ja Christian Kellermannin teos Decent Capitalism – a Blueprint for Reforming Our Economies. Teos tarjoaa erittäin hyvän johdatuksen nykykapitalismin kriisin taustavaikuttajiin ja syihin sekä aidosti kestävämmän markkinatalouden rakentamiseen. Kirjoittajat ovat saksalaisia sosialidemokraattisia tutkijoita ja vaikuttajia ja sen vuoksi erityisesti SDP:n lähellä toimivien talousajattelijoiden toivoisi perehtyvän erittäin tarkasti kirjassa esitettyihin ajatuksiin.

Kirjoittajat keskittävät nykykapitalismin kritiikin ennen kaikkea sen luomiin epätasapainoihin jas eriarvoisuuteen. Kirja tarjoaa erittäin hyvän ja tiiviin katsauksen erityisesti pääomamarkkinoiden kehitykseen sekä uusliberaaliin käänteeseen maailmantaloudessa, jonka lisäksi tarjotaan tarkka tausta vuodesta 2008 alkaneeseen nykyiseen kriisiin. Nykymuotoisen talousjärjestelmän ongelmakohdat läpivalaistaan hyvin.

Huomiota kohdistetaan korostuneesti myös epävakauteen. Rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen olisi teoriassa pitänyt tarkoittaa vakautta. Sen sijaan se on johtanut voimakkaisiin heilahteluihin, joilla on ollut reaalitaloudellista toimintaa vaikeuttaneita vaikutuksia.  Valtioiden vetäytyminen sääntelystä on tarkoittanut taloudellisten suhdanteiden ylikorostumista ja hidastunutta kasvua. Lisääntynyt eriarvoisuus myös länsimaiden kotimarkkinoilla, joka voidaan palauttaa työmarkkinoiden valtatasapainon muutokseen työnantajien ja omistajien hyväksi, on myös omalta osaltaan vähentänyt taloudellista tehokkuutta – inhimillisestä hyvinvoinnista puhumattakaan.

Kirjoittajien kaipaama ”säällinen kapitalismi” vaatii talousjärjestelmän remontointia. Siinä on kyse tasapainosta markkinoiden, yhteiskunnan ja demokraattisen valtion välillä. Keskiössä on kokonaiskysynnän merkityksen korostaminen. Riittävään kokonaiskysyntään tulee pyrkiä vahvalla työllisyyspolitiikalla, tasaamalla tuloeroja, vaikuttamalla funktionaaliseen tulonjakoon siten, että palkkojen osuus kansantuotteesta kasvaa, sekä puuttumalla kestämättömiin eroihin myös valtioiden välillä. Markkinatalous hyväksytään parhaana talousmallina, mutta toimiakseen tehokkaasti ja yhteiskunnan kokonaishyötyä maksimoiden se tarvitsee selkeästi nykyistä vahvempaa ohjausta. Tämä koskee myös työmarkkinoita, joilla olisi vahvistettava koordinaatiota ja kollektiivista sopimista.

Talouskasvun tulee rakentua ekologisesti kestävällä tavalla. Tämä tarkoittaa muutoksia siinä miten tavaroita ja palveluita tuotetaan ja kulutetaan. Tämä tuo, merkittävien julkisten investointien, kannusteiden rakentamisen sekä omistusmuotojen moninaistumisen myötä myös uutta työtä. Julkisella omistuksella tulee olla merkittävä rooli uudelleenjaossa ja talouden vakauttamisessa. Rahoitusmarkkinoita on säädeltävä, jotta ne toteuttavat varjotalouden luomisen sijasta alkuperäistä tehtäväänsä eli tehokasta resurssien allokaatiota eivätkä aiheuta tarpeetonta epävakautta.

Decent Capitalism tarjoaa myös aineksia ajankohtaiseen suomalaiseen keskusteluun. Kirjoittajat arvostelevat velkajarrun tyyppisiä innovaatioita sekä tarjoavat ajatuksia valtion budjettimenettelyiden reformointiin mm. kulutus- ja investointibudjetin erottamisen kautta. Mielenkiintoisia ovat myös ajatukset perintövarallisuuden verotuksesta yritysten osalta sekä  investointeihin kannustaminen verotuksella. EMUn osalta kirjoittajat ovat selkeitä: ”The EMU will only be able to prosper, or even survive, if there is a further and substantial integration towards a real federal system.” Enemmän ja vahvempaa yhteistyötä tarvittaisiin heidän mukaansa myös työmarkkinaneuvotteluissa mm. palkkakoordinaation suhteen.

• Tilaa Decent Capitalism täältä
• Christian Kellermann keskustelee kirjan teemoista täällä.

Kalevi Sorsa -säätiön tasokas julkaisusarja on vuoden lopussa täydentynyt kahdella uudella raportilla. Kuluttajavaikuttamista ja sen rajoja tarkastelee mielenkiintoisesti Elisa Lipposen toimittama napakka raportti Kuluttajavaikuttamisen rajat, ja Antti Alaja kokoaa ensimmäistä kertaa suomeksi kattavan johdatuksen degrowth- eli miinuskasvu -nimellä kulkevaan ajattelugenreen raportissaan Mikä ihmeen degrowth? Johdatus kasvukritiikin uuteen aaltoon.

Kuluttajavaikuttamista koskevan raportin artikkelit valaisevat mielenkiintoisesti erityisesti kuluttajavaikuttamisen rajoja. Vaikka vastuullinen kuluttajuus onkin aina toivottava ilmiö, on kulutusvoima jakaantunut yhteiskunnassa epätasa-arvoisesti. Siksi sen varaan ei tule rakentaa liikaa, vaan panostaa entistä enemmän myös lainsäädännölliseen, demokraattiseen vaikuttamiseen.

Artikkeleista löytyy useita mieleenpainuvia ajatuksia, kuten Jaana Eskolan kriittinen kirjoitus kuluttajavaikuttamisesta identiteettishoppailuna ja statuksen rakentajana, Pekka Ristelän huomiot yritysvastuun vertautumisesta vanhan ajan paternalistiseen työyhteiskuntaan sekä siitä, etteivät samat yritykset, jotka vastustavat kattavaa säätelyä kilpailukyvyn menetys-argumentilla, koskaan puhu siitä miten kattava säätely itse asiassa toimisi kilpailuetuna vastuullisille yrityksille sekä Tapio Laakson esiin nostamat huomiot toisaalta Greenpeacen kaltaisten järjestöjen toiminnan tehokkuudesta, mutta toisaalta rajallisuudesta. Politiikkaa ja yhteisiä sääntöjä tarvitaan nykyistä selvästi enemmän, ei vähemmän. Tätä työtä kuluttajakampanjat voivat tukea, mutta eivät milloinkaan korvata.

Alajan kirjoittama degrowth-raportti toimii erinomaisena johdatuksena degrowthin nimellä kulkevaan, ympäristöliikettä lähellä liikkuvaan ajattelugenreen. Siihen kannattaa jokaisen ajattelusta kiinnostuneen tarttua, riippumatta siitä pitääkö degrowth-genren tarjoamia ratkaisuja yhteiskunnallisesti toivottavina vai ei. Raportti tutustuttaa lukijat käsitteen määritelmiin, keskeisiin teoreetikkoihin ja sen piirissä käytyihin ajankohtaisiin keskusteluihin perusteluineen. Tämä on terveellistä luettavaa kenelle tahansa talouden ja kestävän kehityksen teemoista kiinnostuneelle.

Alaja itse suhtautuu kriittisesti degrowth-liikkeen pessimismiin kasvun ja ympäristöongelmien yhdistämisen suhteen. Hän kritisoi ajattelua ennen kaikkea sen liiallisesta sitoutumisesta kulttuurisen tason kamppailuihin sekä sen halveksuntaa yhteiskunnallisia instituutioita ja politiikkaa kohtaan. Myös kapitalismin analyysi erityisesti eriarvoisuuden suhteen on puutteellinen. Vaikka monissa degrowth-ajattelun teksteissä kannetaan huolta sosioekonomisesta tasa-arvosta, ei uskottavia väyliä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi miinuskasvun oloissa ole juurikaan esitetty. Pahimmillaan kyse voi olla järjestelmällisestä julkisten hyvinvointirakenteiden alasajamisesta erilaisten ”yhteisöjen” ottaessa vastuuta mm. hyvinvointipalveluista. Tämän tien päässä on kansalaisuuden sijasta hyväntekeväisyyteen perustuva, holhoava ja kontrolloiva yhteiskuntamalli.

Tarvittaessa töihin ja muita porsaanreikiä

Kolumni Stadin Ruusussa (4/2011).

Työelämää koskevassa keskustelussa törmää usein oletuksiin työskentelyolosuhteiden heikentymisestä ja työsuhteiden silppuuntumisesta. Monin paikoin tämä pitääkin paikkansa. Erilaiset työn teettämisen muodot perinteisen kokopäiväisen ja vakituisen työsuhteen rinnalla yleistyivät 90-luvun laman jälkeen. Sittemmin pätkätöiden osuus kaikista työsuhteista ei ole lisääntynyt, mutta on alkanut koskea uudella tavalla erilaisia ryhmiä kuten korkeakoulutettuja.

Työelämän epävarmuuteen on esitetty monenlaisia ratkaisuja. Aktiivisimpia julkisessa keskustelussa ovat olleet sosiaaliturvajärjestelmän muuttamista vaatineet tahot. Ideana on ollut, että työmarkkinoiden epävarmuustekijät ovat tulleet jäädäkseen ja että vastuu työntekijöiden toimeentulon varmistamisesta kuuluu yhteiskunnalle. Ammattiyhdistysliikkeessä on arjen työn tasolla lähdetty kuitenkin liikkeelle ennen muuta siitä, että epäoikeudenmukaisuuksia voidaan korjata myös työlainsäädännössä ja että sosiaaliturvan tulee jatkossakin kannustaa työhön eikä sen tule tukea työsuhteiden pilkkomista yhä epävarmemmiksi ja pätkittäisemmiksi.

Paljon on saavutettu, mutta paljon on työtä myös tehtävänä. Tällä hetkellä sosiaaliturvaa ja työtä voidaan jo yhdistää monella tavalla mm. sovitellun päivärahan kautta. Sen sijaan erityistä lisäpohdinta- ja toimenpidetarvetta on olemassa osatyökykyisten integroimisessa työmarkkinoille sekä vuokratyöntekijöiden ja tarvittaessa töihin kutsuttavien työntekijöiden aseman parantamisessa.

Erityisesti tarvittaessa työhön kutsuttavien työntekijöiden asemaan ei ole julkisuudessa kiinnitetty riittävää huomiota. Kyseessä on suurehko joukko työntekijöitä, joiden työpäivät ovat hajanaisia, tieto lähiaikojen työtilanteesta epävarma ja toimeentulo-ongelmat yleisiä. Heitä, yhdessä vuokratyöntekijöiden kanssa, kohtaa työelämän epävarmuus karuimmillaan ja konkreettisimmillaan.

Työsopimuslain mukaan työsopimukset ovat voimassa toistaiseksi, ellei niitä ole perustelluista syistä tehty määräaikaiseksi. Tarvittaessa työhön kutsuttavien kohdalla tilanne on sama. Toisin sanoen työntekijät voivat lain mukaan olla tarvittaessa työhön kutsuttavia vain, jos he tekevät työtä lyhytaikaisissa määräaikaisissa työsuhteissa, he tulevat töihin vain erillisestä kutsusta ja heillä on oikeus kieltäytyä tarjottavasta työvuorosta.

Käytännössä kuitenkin moni työntekijä, jonka sopimus määrittelee tarvittaessa töihin kutsuttavaksi, on säännöllinen osa-aikainen työntekijä. Tällaisessa tilanteessa heille kuuluisivat ne edut, joita vakituisessa työsuhteessa olevalle osa-aikaiselle työntekijälle kuuluu, kuten työsuhteeseen perustuvat etuudet mm. palkanmaksussa tai vuosilomaeduissa, lain tarkoittamista irtisanomisperusteista puhumattakaan. Kun työsopimusta ei kuitenkaan ole tämän mukaisesti tehty, voidaan työsuhde purkaa milloin tahansa ilman erillistä syytä. Usein näin käykin, mikäli työntekijät alkavat perätä oikeuksiaan.

Epäoikeudenmukaisiin tilanteisiin puuttuminen tapahtuu ennen kaikkea työpaikoilla. Tässä erityisesti paikallisten luottamusmiesten rooli on keskeinen. Myös ay-liikkeen ja mm. sosialidemokraattien tavoite ammattiliittojen kanneoikeudesta tukisi usein omalla työpaikallaan epävarmassa asemassa olevien aseman vahvistamista. Kanneoikeuden olemassa ollessa liitto voisi uhata kanteella eikä yksittäisen, työpaikkansa puolesta pelkäävän työntekijän tarvitsisi nousta työnantajaansa vastaan.

Monet työelämän tämän päivän haasteista palautuvat lainsäädäntöön ja ratkaisut paikallisen edunvalvonnan toimivuuteen sekä ammattiyhdistysliikkeen läsnäoloon työpaikoilla. Tämä yhdistelmä myös korostaa ammatillisen ja poliittisen työväenliikkeen yhteistoiminnan merkitystä palkansaajien asemaa parannettaessa. Tämän ymmärryksen toivoisi lisääntyvän kaikilla tasoilla, ja näkyvän paitsi uusien ay-aktiivien, myös aktiivisten poliittisten toimijoiden muodossa.

Kuva: Wikimedia Commons

Talouspoliittinen uskottavuus on sosialidemokratian selkäranka

Kolumni julkaistu sd-viikkolehdissä 9.12.2011.

Sosialidemokratian vaalimenestys Euroopassa on viime vuosina ollut heikkoa. Muutamista rohkaisevista vaalituloksista huolimatta, viimeisimmän tullessa EU-jäsenyyteen valmistautuvasta Kroatiasta, sosialidemokraattisia pää- tai valtionvarainministereitä löytyy vain muutamia. Ero on suuri verrattuna tilanteeseen esimerkiksi viime vuosituhannen loppuun, jolloin EU-maita hallitsi vain muutama porvarillinen johtaja.

Mistä on kyse? Erityisen mielenkiintoiseksi kysymyksen tekee vallitseva taloudellinen epävarmuus, joka on jatkunut amerikkalaisilta asuntomarkkinoilta alkunsa saaneen finanssikriisin levittyä reaalitalouden kriisiksi ja sittemmin myös julkisiin talouksiin erityisesti euroalueella. Monessa suhteessa kriisin alkuperäiset syyt löytyvät liberalistisen talouspoliittisen regiimin haaksirikosta käytännön elämässä sekä puutteellisesta säätelystä rahoitusmarkkinoilla.

Edellä mainittu ei kuitenkaan ole kanavoitunut sosialidemokratian, tai edes laajemman vasemmiston kannatukseen, vaan eurooppalaisissa vaaleissa ovat menestyneet ennen muuta oikeisto ja toisaalta populistiset liikkeet. Tämä siitä huolimatta, että yhteiskunnassa on levinnyt laajalle käsitys siitä, että nimenomaan ne reformit ja periaatteet kuten mahdollisimman esteettä toimiva kapitalismi ja valtioiden tehtäväkentän rajaaminen jotka ovat kuuluneet ennen muuta oikeiston tavoitteenasetteluun, ovat aiheuttaneet nykyiset ongelmat.

Oikeiston edelleen jatkuvaa menestystä selittää paitsi se, että finanssikriisin myöhemmässä vaiheessa ongelmat levisivät ennen muuta julkisiin talouksiin peittäen näkyvistä niiden alkuperäiset syyt. Keynes palasi areenalle vain tullakseen sysätyksi uudelleen sivuun austerity-vaatimusten tieltä. Samaan aikaan, kuten puhe ”keskustaoikeistosta” osoittaa, ovat porvaripuolueet monissa maissa pyrkineet aktiivisesti siirtymään kohti poliittista keskustaa vähintään retoriikassaan.

Taktiikka on ollut tehokas niin Suomessa kuin muuallakin. Viime eduskuntavaalien alla tehdyt tutkimukset osoittivat ihmisten luottavan talouskysymyksissä ja työttömyyden hoidossa erityisesti Kokoomukseen. Näistä erityisesti jälkimmäinen on ollut ihmisten mielissä nimenomaan SDP:n vahvuus vuosikymmenten ajan. Nyt näin ei enää ollut.

Miksi näin? Kyse on siitä, että sosialidemokraatit ovat menettäneet uskottavuuttaan talouteen liittyvissä kysymyksissä. Kyseessä ei ole suomalainen ilmiö, vaan myös ruotsalaisessa keskustelussa SAP:n heikko menestys on paikallistettu nimenomaan oletettuun heikkouteen talouden hoidossa.

Kolumnisti Lauri Holappa kirjoittaa Ylioppilaslehdessä (14.11.2011) vasemmiston voiman perustuvan siihen, että se osaa kertoa miksi sen vaatimukset ovat myös taloudellisesti mielekkäitä tai jopa välttämättömiä. Kyse on nimenomaan hegemonian haastamisesta, todellisuuden määrittelystä. Tämän hegemonian kääntyminen oikeistolaisen argumentaation voittoon on vaikuttanut sosialidemokratian kykyyn johtaa keskustelua ja vaatia markkinajohtajuutta talouskysymyksissä.

Finanssikriisin syistä ja seurauksista sekä korjausvaihtoehdoista on puhuttu paljon, mutta totuus on, etteivät poliittiset liikkeet vasemmalla ole kyenneet artikuloimaan kokonaisvaltaista ja riittävän uskottavaa, omalta arvopohjaltaan ponnistavaa uudistusohjelmaa. Nykyinen linja on sekoitus sinällään tervetullutta painostusta mm. rahoitusmarkkinaveron käyttöönoton suhteen, suomalaisten veronmaksajien saatavien turvaamista eurooppalaisessa yhteistyössä sekä vastuullisuuden korostamista kotimaisessa budjettipolitiikassa. Nämä ovat kaikki kannatettavia ja selkeästi sosialidemokraattista ajattelua ilmaisevia esityksiä, mutta selkeää kokonaisuutta niistä ei synny.

Sosialidemokraateille on turmiollista, mikäli puolue leimautuu edelleen, kiistattomista saavutuksistaan huolimatta, julkisuudessa ja ihmisten mielissä vain taloudellisen toiminnan tulosten jakopuolueena. On selvää, että sosiaaliset panostukset mm. julkisiin palveluihin ja sosiaaliturvaan ovat luonteeltaan myös investointeja ja siten taloudellista toimintaa aktivoivia. Tämä on kuitenkin osattava puhua myös kasvulähtöisesti, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon lisäksi. Samalla on luotava selkeä oma agenda ja näkemys liittyen talouden kasvuun ja talouden toimintaperiaatteisiin.

Samalla, kun SDP:n on osoitettava sitoutumisensa terveeseen talouteen, on sen muutettava keskustelun agendaa ja siirrettävä keskustelun painopistettä kyseenalaistamaan vallitsevia totuuksia. Tämä tarkoittaa nykymuotoisen taloudellisen hegemonian haastamista, jonka on lähdettävä liikkeelle hyvinkin teoreettisista kysymyksistä. Tässä on kyse mm. keskuspankkien roolin tarkastelusta, työllisyys- ja inflaatiotavoitteiden uudenlaisesta yhteensovituksesta jne. Ottaen huomioon ajankohtaisen keskustelun mm. EKP:n asemasta viime käden lainoittajana, rohkea etunoja tässä keskustelussa voisi tuoda tarpeellista uskottavuutta ja pohjaa tulevaisuuden talousosaajapuolueelle.

Loka-marraskuun lukemisia

Syksyn kiireiden keskellä on ollut jälleen liian vähän aikaa kirjallisille harrastuksille. Jotain on kuitenkin tarttunut haaviin, joita uskaltaa myös suositella muille. Työn puolesta luettavaa asiakirjallisuutta, raporttia, muistiota ja muuta riittää. Tästä syystä vapaa-aikana käteen on jumittunut ennen muuta kaunokirjallisuutta.

”Ketä muka jaksaa kiinnostaa, kuinka venäläispojat parkuvat vallatulla tarkastuspisteellä, kun heidän kurkkujaan leikataan, niin kauan kun jaossa on suuria seteleitä? Kaikki, aivan kaikki, ovat valmiita tappamaan meidät jos vain saavat haukata kakusta, niin tsetseenit kuin omatkin. Meidän ei kannata odottaa apua mistään, olemme täysin omillamme, norkoilemme aikuisten setien jaloissa kun nämä jakavat rahat keskenään ja äitimme roikkuvat samojen setien lahkeissa: Auttakaa, pelastakaa, älkää tappako, säälikää meidän poikiamme… Hiljaa, äiti, poikasi kuolee sankarina.”

Syksyn vaikuttavin lukukokemus on ilman muuta Arkadi Babtsenkon omiin sotakokemuksiin pohjaava Sodan värit. Pitkästä aikaa käsiin tarttui kirja, joka tunkeutui karuudessaan ja ahdistavuudessaan yöuniin. Voimakas, raaka ja karu teksti kuvaa nuoren venäläissotilaan vuosien kärsimysnäytelmän mielivallan, kiusaamisen ja kidutuksen keskellä. Nuoria miehiä, lähes lapsia, ajetaan kuin teuraaksi Tshetshenian vuorille suurvallan kunnian nimissä, eikä kukaan, äitejä lukuunottamatta, välitä heidän kohtaloistaan. Tykinruokaa riittää, koulutukseksi riittää aiemman saapumiserän harjoittama sadistinen väkivalta omiaan kohtaan.

Lopputuloksena lähes kaikki Babtsenkon palvelustoverit kuolevat. Ja mitä muuta he voisivatkaan tehdä? Armeija ympärillä keskittyy, sisäisen valtataistelunsa lisäksi lähinnä kaupankäyntiin ja korruptioon. Ihanteita ja moraalia ei ole. Ja ketkä lopulta Tshetsheniassa sotivat? Babtsenko vastaa: ”Näissä teltoissa lojuvat yhdessä läjässä työläisten, opettajien, maalaisten ja alempien virkamiesten lapset, lyhyesti sanoen ne, joilta valtion roistomaiset uudistukset veivät ensin viimeisetkin pennoset ja jotka sitten lähetettiin tänne kuolemaan. Näissä teltoissa makaavien vanhemmat eivät pystyneet antamaan lahjuksia oikeille ihmisille tai kuvittelivat, että varusmiespalvelus on jokaisen miehen velvollisuus. Totuus ja jalomielisyys eivät ole nykypäivän hyveitä; niihin uskovat tapetaan ensimmäisinä.”

Mohammed Hanifin Case of Exploding Mangoes on puolestaan erinomainen satiiri synkästä aiheesta. Nuoren pakistanilaisen upseerin Ali Shigrin kertojaääni vie lukijan 80-luvun lopun Pakistaniin, jonka tänä päivänä ratkaisemattomiin mysteereihin kuuluu silloisen presidentin, kenraali Zia ul-Haqin kuolema häntä kuljettaneen sotilaskoneen maahansyöksyssä. Mikä sai aikaan koneen putoamisen? Tekninen vika, vaiko salamurha?

Hanifin kirja kuvaa paitsi nuoren, ul-Haqille upseeri-isänsä murhan vuoksi kaunaa kantavan Shigrin salajuonen kehittymistä, myös sotilashallitsijan elämää- ja ennen kaikkea paranoiaa attentaatti- ja vallankumousyritysten varjossa. Sivuosissa vierailevat muun muassa elinkautista istuva vasemmistokapinallinen sekä kuolemaantuomittu sokea nainen kirouksineen, paikkana absurdi sotilasakatemia, jossa patjoihin kaiverretut reiät toimittavat naisen virkaa.

Hanifin kirja leikkaa myös nykypäivään ja terrorismin  vastaiseen sotaan. Se kuvaa juhlat, jossa Osama Bin Laden, tai kuten amerikkalaiset vieraat häntä tuttavallisesti kutsuvat, ”OBL”, keskustelee ja seurustelee CIAn agenttien kanssa, jotka kehuvat häntä ”hyvästä työstä”. Tänä päivänä Bin Laden on amerikkalaisten toimesta kuollut, mutta Taleban elää Pakistanin alueella, ja sota vaikuttaa ikuiselta.

Uusi kirjailijatuttavuus, alunperin Bosnia-Hertsegovinasta kotoisin oleva Aleksandar Hemon ja hänen kirjansa The Lazarus Project oli miellyttävä yllätys. Kirjassa kulkee rinnan kaksi toisiinsa sekoittuvaa tarinaa. Toinen on 1900-luvun alussa Chigagoon juutalaisvainoja pakoon muuttaneen venäjänjuutalaisen, nuoren Lazarus Averbuchin sekä hänen siskonsa Olgan, tarina. Lazarus pyrkii toimittamaan kirjettä kaupungin poliisipäällikölle, mutta väärinymmärryksen vuoksi hän saa surmansa poliisin luodista. Tapahtuman peittämiseksi Lazaruksen uskotellaan pyrkineen murhaamaan poliisipäällikön osana anarkistista salaliittoa.

Toisaalla, nykyajassa, kulkee USA:han muuttaneen bosnialaisen, Vladimir Brikin, tarina. Brik on menestyneen amerikkalaisen aivokirurgin, Maryn, puoliso, jonka kohtalona ovat epäonnistuvat kirjoitusprojektit, työttömyys ja alemmuudentunto suhteessa vaimoonsa. Hän haluaa kirjoittaa kirjan Lazarus Averbuchin tapauksesta, ja matkaa lopulta, saamansa apurahan turvin ja moninaisten vaiheiden jälkeen Ukrainan kautta Bosniaan ystävänsä Roran kanssa. Matkan tarkoituksena on hankkia tietoja Averbucheista, mutta siitä kasvaa matka omaan itseen.

Kaikkiaan tarina kulkee menettämisen ja surun ympärillä, maailmassa, jossa kukaan ei ole kotonaan eikä rauhaa löydy mistään. Samalla se kuitenkin viljelee tarkkoja huomioita ja myös huumoria. Sen kautta voi kurkistaa maastamuuttajien ikuiseen ikävään sekä heidän sopeutumistaan uuteen kulttuuriin.

Saksassa erittäin suositun, Berliinissä asuvan venäläisen Wladimir Kaminerin teos Marssimusiikkia on puolestaan koominen kuvaus venäläisen rock-sukupolven elämään Neuvostoliitossa suurten muutosten aikana. Omaelämäkerrallinen teos kertoo seitsemän tarinaa, joita yhdistää vaikeus sopeutua odotettuihin rooleihin, neuvostoelämän absurdius sekä nuoren Wladimirin kasvu itsekseen, sääntöjä pilkaten sekä luovien suhteiden ja byrokratian rattaissa. Kuten hän itse kirjoittaa: ”Nuoruudestani huolimatta minun onnistui pian koota yhteen kaikki se negatiivinen, jota kansalainen Neuvostoliitossa ikinä pystyi tekemään. En ollut kunnon venäläinen, koska passissani luki juutalainen, olin Komsomoliin kuulumaton, pikkuhippi ja passiivinen toisinajattelija. Ryypiskelin tuntemattomien kanssa ja yritin tilaisuuden tullen ansaita rahaa pimeästi. Useiden ystävien tavoin minullakin oli lukuisia yhteenottoja järjestysviranomaisten kanssa ja minut oli merkitty myös KGB:n nuoriso-osaston niin kutsuttuun mustaan kirjaa. Summa summarum; ei mikään huono alku.”

Romaaniksi kirjasta ei ole, mutta se tarjoaa hauskan kuvan luovan persoonan kasvamisesta kontrolloidussa, mutta laiskassa järjestelmässä. Se avaa myös kuvia jo neuvostoaikana olemassaolleista hippileireistä Neuvosto-Latviassa sekä vapauden tuulien mukanaan tuomasta valtaisasta nuorten ihmisten maastamuutosta. Lopulta myös Wladimir lähtee kohti Eurooppaa, kirja päättyy rajan lähestymiseen. Sen takana on länsi, eikä taakse jäävää jää ikävä.

Vanhempia kirjapoimintojani löydät täältä.

OECD, tuloerot ja mitä muun muassa tulisi tehdä?

Tuloerojen kasvu keskustelutti merkittävällä tavalla Suomen eduskuntavaalien alla. Keskustelun seurauksena mm. perusturvaan tehdään merkittäviä parannuksia ja budjettimuutokset kaventavat tuloeroja. Tätä kehitystä on pidettävä tärkeänä, muttei riittävänä. Syytä suunnanmuutokseen nimittäin on.

OECD:n tuore tulonjakoa käsittelevä raportti Divided We Stand – Why Inequality Keeps Rising huomauttaa Suomen kuuluneen maihin, joissa tuloerot ovat kasvaneet kaikkein nopeimmin viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Suomessa lähinnä julkisen sektorin kriitikkona tunnetuksi tullut järjestö pitää eriarvoistumisen lisääntymistä epätoivottavana ja vaatii hallituksilta toimenpiteitä sen torjumiseksi.

Tutkimus nostaa esiin muutaman keskeisen huomion. Sen mukaan globalisaation merkitystä yleisen eriarvoisuuden luojana liioitellaan. On kuitenkin muistettava, että juuri sitä käytetään usein keppihevosena, kun mm. verotusta halutaan keventää tai tarkistaa työehtoja työnantajia suosivampaan suuntaan. OECDn mukaan ennen kaikkea veromuutokset ja sosiaaliturvan tason suhteellinen heikkeneminen ovat olleet eriarvoistumiskehityksen taustalla, jonka lisäksi erityisesti työmarkkinasuhteiden muutos kohti paikallisempaa sopimista on lisännyt palkkaeroja.

Työmarkkinoilla osa-aika- ja pätkätyö altistavat köyhyydelle. Samoin vaikutusta on kotitalouksien muutoksella. Mielenkiintoinen huomio koskee sinkkutalouksien lisääntymistä sekä avioliittojen muodon muutosta. OECDn mukaan sosiaaliryhmien rajat ylittävien parisuhteiden määrä on vähentynyt. Tämä saattaa tosin johtua osin myös koulutuksen laajenemisesta. Joka tapauksessa ilmiö on mielenkiintoinen, koska se johtaa paitsi perheiden välisten tuloerojen, myös kulttuuristen erojen kasvuun. Koulutetut pariskunnat suosivat tilastollisesti useammin lastensa koulutusta, kouluttamattomien vanhempien lapsia saattaa useammin uhata sosiaalisen ja koulutuksellis/kulttuurisen pääoman, joka tulevaisuuden yhteiskunnassa tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä olemaan entistäkin tärkeämpää, osalta vähäosaisuus.

OECD tarjoaa lääkkeeksi ennen muuta aktiivista työllisyyspolitiikkaa, aikuiskoulutusta ja elinikäistä oppimista, sekä verotuksen oikeudenmukaisuuden vahvistamista suurituloisten kohdalla. Kaikkia näitä oppeja voidaan soveltaa, ja sovelletaan, myös Suomessa. Suurten tulojen ja omaisuuksien osalta verotuksessa voisi edelleen olla tarkistamisen varaa.

Tärkeitä huomioita erityisesti Suomen kannalta ovat julkiset palvelut. Rahamuotoisen sosiaaliturvan rinnalla palveluita tulisikin korostaa entistä enemmän. Erityisesti päivähoidon merkitys korostuu. Koulutuserojen noustessa merkittävimmäksi eroja selittäväksi tekijäksi on tärkeää luoda kohtaamisia ja yhdenvertaisuutta erilaisista perheistä tulevien lasten välille. Tämä tasaa taustoista kumpuavia eroja, jotka syventyessään uhkaisivat lasten välistä tasa-arvoa ja yhtäläisiä mahdollisuuksia. Laadukas ja kaikille perheille taloudellisesti järkevä päivähoito onkin tärkein etulinjan investointi eriarvoisuutta vastaan.

Toinen koskee työelämän kehittämistä ja erityisesti työttömyyden ja vajaatyöllisyyden vähentämistä. Palkkapolitiikallakin eroja voidaan kuroa, mutta tärkeää toimeentulon kannalta olisi kyetä myös takaamaan nyt vajaita päiviä vasten tahtoaan tekevien osa-aikaisille työntekijöille riittävä määrä työtä, jotta siitä saadulla palkalla voi elää. Tätä ei tule lähteä ensisijaisesti ratkaisemaan sosiaaliturvaa muuttamalla, vaan ennen kaikkea vahvistamalla oikeutta kokoaikaiseen, täysimääräiseen työhön, josta saadulla palkalla voi elää ilman yhteiskunnan tukea.

Tulevaisuudessa entistä suurempi rooli tulee antaa myös pohdinnalle varallisuuden ja omistuksen jakautumisesta yhteiskunnassa sekä sen laajentamisesta. Omaisuuserot ovat pohjoismaissakin merkittävällä tavalla suurempia kuin tuloerot. Omaisuus myös antaa pelkkiä työtuloja merkittävämmän turvan realisoituvien riskien varalta. Erityisen ajankohtaiseksi kysymys tulee siinä vaiheessa, kun nuoremmille polville alkaa siirtyä huomattavissa määrin perittyä omaisuutta.

Kansainvälinen ay-liike muuttaa maailmaa

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 8.12.2011

Suomessa on totuttu näkemään ammattiyhdistysliike ennen muuta kotimaan palkka- ja sosiaalipolitiikkaan sekä työmarkkinoiden lainsäädäntöön perehtyneenä edunvalvontakoneistona. Kuvastoa hallitsevat ennen kaikkea Hakaniemen Metallitalon seinä, punaiset kirjaimet s, a ja k sekä vakavat miehet silmäpusseissaan pitkän pöydän ja Jaffa-pullojen takana kertomassa aamuyön tunteina saavutetusta työrauhan ja ”ostovoiman suotuisan kehityksen” takaavat palkankorotukset turvaavasta sovusta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt ay-liikkeen valtaisa kansalaisjärjestörooli ja ennen kaikkea sen kansainvälinen ulottuvuus.

Jo kotimaassa ammattiyhdistysliike on vertaansa vailla oleva kansalaisjärjestö. Suomalainen järjestäytymisaste on maailman huippuluokkaa. Liittoihin kuuluu miljoonia suomalaisia. Liittojen aktiivitehtävissä, luottamusmiehinä ja -naisina, työsuojeluvaltuutettuina, ammattiosastojen luottamustoimissa ja niin edelleen, toimii kymmeniä tuhansia ihmisiä. Tämä on hyvä muistaa, kun ay-liikkeen sananvaltaa yhteiskuntapolitiikassa arvostellaan. Mitä hyvää yhteiskunnasta tai demokraattisesta päätöksentekojärjestelmässä kertoisi se, että tällainen kansalaistoiminta sivuutettaisiin päätöksenteossa?

Suomi on kuitenkin harvinainen poikkeus maailmassa. Suurimmassa osassa maapalloa ay-toiminta on rajoitettua, joissakin maissa siihen osallistuvat ovat jatkuvassa vaarassa. Ay-liikkeen globaalin kattojärjestön ITUC:in mukaan vuonna 2011 maailmassa pidätettiin 2 500 ihmistä, syynä osallistuminen ammattiliiton toimintaan.

Esimerkkejä oikeuksien loukkauksista riittää. Kambodzassa 817 työntekijää sai potkut, koska he lakkoilivat kansallisen minimipalkan nostamisen puolesta. Ay-aktiivisuutensa vuoksi surmansa sai viime vuonna kaikkiaan 90 ihmistä, joista yli puolet Kolumbiassa. Euroopan musta aukko on Valko-Venäjä, jossa ay-toimintaa on rajoitettu lakimuutoksilla ja useita aktiiveja on pidätetty ja ahdisteltu. On hyvä muistaa, että Minskiin on Helsingistä linnuntietä lyhyempi matka kuin Rovaniemelle.

Ammattiyhdistystoimintaan panostaminen erityisesti kehittyvissä yhteiskunnissa kannattaa. Ensinnäkin työelämän perusoikeudet ovat ihmisoikeuksia. Ay-liikkeen tärkeä tehtävä on valtaistaa jäseniään toimimaan aktiivisina toimijoina yhteiskunnassa.

Monissa maissa ammattiliitot ovat ainoita edes jollain tapaa järjestäytyneitä kansalaisyhteiskunnan toimijoita ja niiden tukeminen vahvistaa koko kansalaisyhteiskuntaa ja juurruttaa demokraattista kulttuuria ruohonjuuritasolle. Niissäkin maissa, joissa kansalaisliikkeet ovat heikkoja, tehdään palkkatyötä. Siksi työnteon ja työelämän kysymysten ympärille rakentuvalle toiminnalle löytyy luonteva alusta käytännössä mistä tahansa maailmasta.

Ihmisarvoinen työ ja toimeentulo ovat ay-liikkeen tavoitteita kaikkialla maailmassa. Työehtosopimusten solmiminen, niiden noudattamisen valvonta, painostuskeinot ja toiminta riistoa ja orjuuttamista vastaan ovat paitsi oikeudenmukaisuuskysymyksiä, myös mitä parhainta työtä köyhyyttä vastaan. Paranevat palkat, naisten työllisyyden edistäminen, osaamisen kehittäminen, kaikki ovat pitkäjänteisiä sijoituksia. Tässä, jos jossain, on kyse siitä, että ihmisille itselleen annetaan passiivisen avun sijasta mahdollisuuksia ja välineitä parantaa omaa tilannettaan.

Paitsi, että kyse on ihmisoikeuksista ja inhimillisen elämän edellytysten turvaamisesta kaikille, on solidaarisuus myös kannattavaa. Suomalaisen työntekijän oma, materiassa mitattava etu olisi se, että myös kiinalaiselle tai intialaiselle työntekijälle maksettaisiin reilusta työstä reilua palkkaa. Tämä tervehdyttäisi ja tasoittaisi kilpailua globaaleilla markkinoilla, sen lisäksi, että ostovoimaansa kasvattavat kehittyvien maiden kuluttajat tarjoavat uusia mahdollisuuksia myös Suomen kaltaisten maiden viennille.

Tulevien vuosikymmenten suurimmat globaalit haasteet liittyvät ennen muuta köyhyyteen ja ympäristötuhoon. Merkittävimmät ratkaisut näiden suhteen tullaan tekemään, tai jättämään tekemättä, talouspolitiikan, työmarkkinoiden ja tuotannon alueilla.

Nämä kysymykset ovat ammattiyhdistysliikkeen ehdotonta osaamisaluetta ja toimintakenttää kaikkialla maailmassa. Siksi kansainvälinen ay-toiminta ja siihen panostaminen on niin tärkeää, erityisesti ammattiyhdistystoiminnan ehdottoman ykkösen ja kansainvälisen tähden, Suomen näkökulmasta.

Koulujen eriytyminen estettävä

Opetusministeri Gustafsson tarttuu tämän aamun Demarissa tärkeään asiaan, koulujen edelleen jatkuvaan eriytymiskehitykseen. Kyseessä on Suomeen hiipinyt ongelma, joka liittyy ennen muuta asuinalueiden jakautumiseen kaupunkiseuduilla. Kun tietyille alueille keskittyy sosiaalisia ongelmia, alkavat ne heijastua myös alueen lähikouluun. Ne perheet, joilla on mahdollisuus, alkavat siirtyä alueelta pois, tai vähintään ohjaavat lapsiaan toisiin kouluihin. Alaspäin vievä kierre hyljityssä koulussa on valmis.

Pisa-tutkimuksissa suomalaisen peruskoulun ehdottomaksi vahvuudeksi on osoittautunut tasa-arvo. Suomessa heikosti menestyvien oppilaiden osuus on edelleen huomattavan pieni. Samaan aikaan koulut onnistuvat tuottamaan ehdotonta huippuosaamista. Tasa-arvoiset olosuhteet eivät siis tilastojen valossa sorsi myöskään lahjakkaita, toisin kuin joskus kuulee väitettävän.

Syy tähän tasa-arvoisuuteen ja menestykseen on yhtenäisissä ryhmissä. Vertaisryhmän merkitys onkin huomattava. Yhtenäisessä ryhmässä, jossa erilaiset oppijat oppivat yhdessä, heikompiosaisten oppilaiden asema on vahvempi kuin eriytetyssä, tasoryhmiin perustuvassa järjestelmässä. Lopputuloksena yhtenäisyydestä kaikkien oppimistulokset paranevat, mutta eniten hyötyvät ne, joiden lähtöasetelma on heikoin.

Mikäli asuinalueiden eriytymisen myötä tietyt lähikoulut alkavat kärsiä oppilaskadosta erityisesti paremmilla oppimisvalmiuksilla ja -taustoilla varustettujen oppilaiden osalta, kärsivät kaikki, mutta eniten ko. kouluun jäävät lapset ja nuoret. Ongelmat kasaantuvat ja oppimisympäristö kärsii vertaisryhmän heikentyessä. Oppilaat eivät saavuta sitä potentiaalia jota heissä olisi. Tämä on suuri periaatteellinen ongelma, mikäli lähtökohtien eriarvoisuutta ei kyetä edes kouluvaiheessa korjaamaan, jäävät tiettyjen ihmisten tulevaisuuden mahdollisuudet vajaammaksi kuin toisten.

Asuntopolitiikka, johon liittyy sosiaalisen sekoittamisen periaate, on eräs keskeinen väline kehitykseen vaikuttamisessa, muttei ainoa. Vapaata kouluvalintaakaan ei tule poistaa sen johtaessa, mikäli itse ilmiön syihin ei puututa, entistä korostuneempaan muuttoaaltoon pois alueilta, joiden koululla on huono maine. Britannia tarjoaa esimerkin yhteiskunnasta, jossa koulun oletettu laatu määrittää hyvin merkittävällä tavalla alueen asuntojen hintatasoa.

Tärkeintä on luonnollisesti puuttua ongelmien syihin, jotka liittyvät ennen  muuta työttömyyteen ja pienituloisuuteen. Siksi koulujen eriytymiskehitykseen puututaan tehokkaimmin yleisellä tasa-arvoistavalla yhteiskuntapolitiikalla. Konkreettisista suorista uudistuksista eräs, jonka kehittäminen kuuluu myös hallitusohjelman tavoitteisiin, liittyy koulujen rahoitukseen. Mikäli koulujen rahoitus perustuisi entistä enemmän oppilaiden taustoihin, kyettäisiin ohjaamaan entistä enemmän varoja niihin kouluihin, jotka toimivat vaikeammassa ympäristössä. Tämä voisi mahdollistaa pienemmät ryhmät, mahdollisesti kirjavammat sivuainevalikoimat, ehkä jopa kannustavan palkkauksen, jossa parhaita opettajia palkittaisiin haastavien oppilaiden opettamisesta.

Tämänkaltainen rahoitus loisi myös kannusteen koulutusmotivoituneille vanhemmille harkita lapsensa ohjaamista nykyisten eliittikoulujen sijasta näihin kouluihin. Oppilasaineksen taustojen sosiaalisen jakautumisen tasoittuminen puolestaan jälleen vähentäisi  tuen tarvetta.

Kaiken kaikkiaan kyse on periaatteellisesti erittäin tärkeästä asiasta, aidoista tasa-arvoisista elämänmahdollisuuksista. Peruskoulu on, päivähoidon ohella, yhdenvertaisuuden käytännön toteutumisen kannalta tärkeimmistä yhteiskunnallisista instituutioista. Epäonnistuminen eriarvoisuuden vähentämisessä koulutuksessa tarkoittaa tulevaisuudessa syvästi jakautunutta yhteiskuntaa.

Aiheeseen oivallista lisäluettavaa tarjoavat mm:

• Venla Bernelius: Lähi(ö)koulu. Helsingin kaupungin tietokeskus (2008) ja ”Onko oppimistulokset valettu betoniin?” (2005).
• Venla Bernelius ja Aleksi Henttonen: ”Kaikkien koulu – peruskoulun laadun ja mahdollisuuksien tasa-arvon tukeminen.” Kalevi Sorsa säätiö (2008).