Työvoimaa tarpeen mukaan

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 30.1.2012.

Suomessa on työhön tulevien ulkomaalaisten osalta olemassa kaksi ryhmää. EU/ETA-alueelta tulevat ulkomaiden kansalaiset, joilla on rajoittamaton työskentelyoikeus Suomessa, sekä näiden maiden ulkopuolisten valtioiden kansalaiset, jotka tarvitsevat Suomessa työskentelyyn työntekijän oleskeluluvan. Näihin henkilöihin sovelletaan ns. työvoiman saatavuusharkintaa. Jotta ulkomailta tuleva työntekijä voidaan palkata, on ensin selvitettävä onko suomalaisilla työmarkkinoilla jo olemassa olevaa työvoimaa, joka voisi tulla kyseeseen työpaikkoja täytettäessä.

Suhtautuminen saatavuusharkintaan jakoi puolueita ja etujärjestöjä voimakkaasti vaalien alla. Poistamista vaativat ennen kaikkea työnantajajärjestöt, Kokoomus ja vihreät, nykytilanteen puolella olivat puolueista selkeimmin SDP ja Vasemmistoliitto sekä ammattijärjestöt. Harkintaa kannattaneet tahot lähtivät ajattelussaan siitä, että maassa on jo tällä hetkellä paljon työtöntä tai vajaatyöllistettyä työvoimaa, niin täällä syntyneitä kuin muualta muuttaneita joiden työllistämisen tulisi olla ensisijainen lähtökohta, jonka lisäksi ulkomaisen työvoiman valvonnan taso on riittämätön. Harmaa talous rehottaa rakennuksilla, ravintoloissa ja koko yhteiskunnassa ja usein hyväksikäytön uhriksi joutuu oikeuksistaan tietämätön maahanmuuttaja.

On totta, ettei työn määrä ole yhteiskunnassa vakio ja maahan muuttavat ihmiset luovat myös uutta työtä. Samalla on kuitenkin havaittava, ettei saatavuusharkinta nytkään rajoita mm. monien asiantuntijoiden tai muiden osaajien, joita usein käytetään esimerkkinä poistamisen tarpeesta, rekrytointia ulkomailta. Samalla tiedämme jopa tämän ryhmän osalta, miten vaikeaa monen jo Suomessa asuvan korkeasti koulutetun ulkomaalaisen on saada osaamistaan vastaavaa työtä.

Hallitusneuvotteluissa saavutettiin yhteisymmärrys siitä, ettei saatavuusharkinnasta luopuminen ole tällä hetkellä ajankohtaista. Samalla päätettiin seurata Ruotsin kokemuksia, jossa harkinnasta luovuttiin. Sittemmin Ruotsi on kiristämässä uudelleen käytäntöjään, koska työvoiman väärinkäytösten määrä lisääntyi merkittävästi useilla aloilla.

Sittemmin työnantaja on alkanut viime aikoina viritellä uudelleen keskustelua saatavuusharkinnan poistamisesta. Tämä siitä huolimatta, että asiasta on selkeästi sovittu. Erityisenä kohteena ovat olleet siivoustyöntekijät, joiden osalta erityisesti Uudenmaan alue on noussut esiin. Perusteena on käytetty työvoimapulaa sekä suomalaisen työvoiman saatavuuden vähäisyyttä. Tällä perusteella on etsitty, ja myös saatu, virkamiesymmärrystä asialle.

Valitettavasti faktat eivät kuitenkaan tue harkinnan poistoa. Työttömiä siivoojia on maassamme tällä hetkellä lähes 5000, joista erityisellä ”ongelma-alueella” eli Uudellamaalla yli 1000. Avoimia työpaikkoja on tarjolla vain joka viidennelle. Tätä taustaa vasten väite työvoimapulasta tuntuu erikoiselta.

Mikäli ko. alalla on rekrytointiongelmia, tulisi katse kiinnittää, ulkomailta rekrytoitavien henkilöiden sijasta työn palkkaukseen ja työskentelyolosuhteisiin. Jatkuvat kilpailutukset, työsuhteiden pätkiminen sekä heikko palkkataso voivat karkottaa osaajia alalta. Voidaan myös kysyä mistä kertoo se, että työhön tulleilta ulkomaalaisilta on jopa jouduttu epäämään työlupien jatko sen vuoksi, ettei palkka riitä Suomessa elämiseen? Tämä siitä huolimatta, että suuret siivousfirmat tahkoavat kymmenien miljoonien voittoja.

Edellä mainitut faktat huomioiden onkin oletettavaa, ettei työnantajien harkinnasta luopumisvaatimusten taustalla ole kyse aidosta elinkeinopoliittisesta intressistä, vaan tavasta kiertää siivoojien ja heidän edustajiensa oikeutettuja vaatimuksia paremmista palkoista ja työoloista. Avaamalla harkintaa voidaan ulkomailta houkutella työvoimaa, joka syystä tai toisesta suostuu alipalkattuihin työsuhteisiin huonoissa oloissa. Tämänkaltaisessa toiminnassa on kyse lähinnä ihmisten heikon aseman hyväksikäytöstä.

Saatavuusharkinnan tavoitteena on suojella epäoikeudenmukaisuudelta sekä maassa jo olevia, että maahan muuttavia työntekijöitä niillä aloilla, joiden vaivana ei ole työvoimapula. Tämän vuoksi se puolustaa paikkaansa myös tulevaisuudessa.

Mainokset

Miksi kävi niinkuin kävi?

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros on käyty ja tulos muodostui lopulta odotetuksi. Sauli Niinistö purjehti vakuuttavasti ykköseksi ja sai seurakseen vihreiden ehdokkaan Pekka Haaviston. Vasemmiston ehdokkaiden tulos oli heikko, SDP:n Paavo Lipponen sijoittui ehdokasjoukossa viidenneksi 6,7% kannatuksella ja Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki kuudenneksi 5,5%:n kannatuksella.

Haaviston nousu ei ollut yllätys. Hänen tuloksessaan -ja kampanjassaan, oli paljon samaa kuin Elisabeth Rehnin kampanjassa vuonna 1994, jolloin pienpuolueen ehdokas eteni toiselle kierrokselle, sekä Tarja Halosen ensimmäisessä valinnassa vuonna 2000, jolloin takamatkalta lähteneen Halosen taakse syntyi ilmiö, joka kantoi hänet voittoon asti.

Haaviston kampanja oli taidokas. Vihreys hävitettiin ehdokkaasta mainontaa myöten niin syvälle kaappiin, että leijat ja villaliivit ovat todennäköisesti Narniassa asti. Kampanja lähti julkisuudessa nousuun juuri silloin kun tarve oli, nimittäin itsenäisyyspäivän ympäristön mediatyhjiössä, johon sijoittui paitsi vierailu Hakkaraisen sahalla, myös esiintyminen Uutisvuodossa. Itse uskon Hakkarais-tempauksen olleen silkka mainoskikka, jossa yksinkertaista perussuomalaista käytettiin hieman hyväksi, mutta se onnistuttiin myymään upeasti kädenojennuksena ja lämpimänä eleenä. Oli miten oli, mediahuomio oli joka tapauksessa taattu ja kaikki maalit lasketaan.

Menestys ruokkii menestystä. Kun Lipposen kannatus gallupeissa vajosi ja Arhinmäki antoi ensin odottaa itseään ja sen jälkeen viestien väkisin ehdolla olemista, syntyi selkeä tila edistyksellisiä arvoja edustavan, Niinistön vastaehdokkaan, nousulle. Kun tähän yhdistyi Haaviston oletettu tuoreus sekä mahdollisimman vähäinen ärsyttävyys, oli paketti valmis. Nokkela ja aidosti innostunut sosiaalisen median kampanja tuskin itse Facebookissa toi valtaisia määriä uusia kannattajia, mutta siitä kirjoitetut uutisjutut perinteiseen lehdistöön toivat. Ne yhdessä loivat, aiheestakin, kuvaa dynaamisesta kampanjasta ja ehdokkaasta.

Vihreät odottavat Haaviston menestyksestä piristysruisketta gallupeissa laahanneelle puolueelleen. Sitä he voivat saadakin, mutta tuskin liikoja. Presidentinvaali on nykymuodossaan henkilövaali par excellence. Muistin virkistykseksi; Tarja Halosen vaalivoittoa vuonna 2000 pidetään edelleen yleisesti sosialidemokratian riemuvoittona. Harva muistaa, että muutamaa kuukautta myöhemmin pidetyissä kunnallisvaaleissa SDP otti puolitoista prosenttiyksikköä turpiinsa. Toisin sanoen menestys presidentinvaaleissa on yksi asia, menestyminen eduskunta- tai kunnallisvaaleissa, jotka ovat selkeästi enemmän puoluevaalit, on aivan toinen asia.

Entä sitten SDP:n ehdokas? Kisan ainoa valtiomiessarjan ehdokas Paavo Lipponen jäi alle seitsemään prosenttiin ja kauas kärjestä. Miksi? Syitä on monia.

Ensimmäinen liittyy mielestäni Lipposen erottautumisvaikeuteen Sauli Niinistöstä. Lipposen oli kampanjassaan vaikea löytää sellaista erottautumispintaa suhteessa Niinistöön, joka olisi julkisuudessa ja uusien, liikkuvien äänestäjien mielessä noussut selkeäksi -ja ennen kaikkea uskottavaksi ja innostavaksi- teemaksi jonka edestä ottaa kantaa nimenomaan äänestämällä Lipposta. Osaamiserot eivät tähän riittäneet, vaan olisi tarvittu symbolinen kysymys, johon on mahdollista ottaa kantaa helposti.

Toinen syy liittyy momentumiin. Haavisto käytti hetkensä, jollaista Lipponen ei löytänyt. Oli selvää, että kuka tahansa ehdokas, joka onnistuu muutamaa viikkoa ennen vaalipäivää näyttäytymään Niinistön ”edistyksellisenä” ykkösvastuksena, kerää taakseen liikkuvia äänestäjiä, jotka haluavat ottaa kantaa nimenomaan asetelmaan, tai pudottaa toiselta kierrokselta epäsuotuisia vaihtoehtoja. Näitä jälkimmäisiä liberaaleilla kaupunkilaisilla riitti tungokseksi asti.

Uutuuteen liittyy myös aina viehätystä. Haavisto käytti oman, lievän ”ulkopuolisuutensa” täysimääräisesti hyväksi. Arhinmäellä olisi ollut sama mahdollisuus, mutta tämä  valui hukkaan myöhästyneen liikkeellelähdön sekä yleisen passiivisuuden vuoksi. Haaviston oli helppo lähestyä keskikenttää, Arhinmäki taas tyytyi valumaan takaisin vasemmistoliiton joka kerta epäonnistuneeseen taktiikkaan vetoamalla olevansa ”ainoa vasemmistolainen ehdokas”.

Lipposta oli vaikea myydä raikkaana vaihtoehtona. Kokemus ja osaaminen olivat tosiasiallisia valtteja, mutta, kuten edellä todettua, niitä on paneelikeskusteluissa tai muissa tilanteissa, joissa politiikkaa pintapuolisesti seuraavat ihmiset keskusteluita kuuntelevat, vaikea tuoda erottuvalla tavalla esiin, varsinkin kun kisassa oli mukana myös muita pitkän linjan politiikan tekijöitä. Tämän lisäksi asiantuntemus tuli esiin kysymyksissä, joissa ehdokkaiden välillä ei ollut merkittäviä aatteellisia eroja tai joista olisi ollut jakavaksi tekijäksi.

Sosialidemokraattien vaalityö oli, hienoja ja loppuvaiheessa useita poikkeuksia lukuunottamatta,  vaisuhkoa. Miksi? Lipposen pääministerikauden muistot ovat monipuoliset – toisten näkökulmasta tuolloin hyvinvointivaltio pelastettiin erityisesti työllisyyden ja talouden vakiintumisen eteen tehdyn työn ansiosta, toisten mielestä taas hyvinvointivaltion periaatteellinen rapautuminen tuloerojen kasvun ja julkisten palveluiden markkinoistamisen myötä vakiintui ja syveni. SDP:n puoluesihteerin vaihtoehtohistoriallinen näkemys antaa ymmärtää, että käännöstä suunniteltiin, mutta vuoden 2003 vaalitulos esti sen. Lopputuloksena on ollut vahva oikeistolais- ja jyräleima, jota vastaan SDP oli yllättävän aseeton.

Edellä mainitusta syystä moni itseään vasemmistolaisena pitävä oli vaaleissa passiivinen. Vähintään vaalityö jäi tekemättä. Moni taas koki siirtymisen Haaviston tai Arhinmäen – tai paikka paikoin myös Soinin- kannattajaksi houkuttelevaksi. Näin kävi erityisesti puolueen ehdokkaan galluplukujen huonontuessa. Innokkaat ”lipposlaiset” ovat taas vuosien varrella käyneet vähiin, ja moni sellainen kansalainen, joka oli tekemässä Lipposesta eduskuntavaalien äänikuningasta 2003, kokee vaikeaksi äänestää nyky-SDP:n ehdokasta.

Tämä kaikki nostaa esiin myös SDP:n identiteettiongelman ja edelleen muotoaan hakevan linjan. Henkilöt ovat myös viestejä ja erittäin voimakkaita imagon luojia. Lipposen symboloima erittäin vahva euromyönteisyys on vähintään näennäisessä ristiriidassa EU-politiikkaansa uudelleenarvioineen SDP:n kanssa. SDP on Jutta Urpilaisen kaudella toiminut varsin voimakkaasti – ja myös tehokkaasti, mm. tuloerojen kaventamisen puolesta, tätä taas ei pidetä Lipposen vahvana alueena. Lipposen tärkeällä tavalla esiin nostamat suvaitsevaisuus- ja avoimuusteemat mielletään ennen kaikkea vihreiden pelikentäksi. Ja niin edelleen.

Parhaimmillaan hyvin monipuolisten ja vahvojen, tunnetusti erilaisia mielipiteitä omaavien henkilöiden nosto keskiöön voi toimia erinomaisena tapana osoittaa kaikkien ”siipien” mukanaolo nyky-SDP:n toiminnassa. Tarkoitus on myös varmasti ollutkin tämä – ja siten paitsi kannatettava, myös kunnioitettava. Onnistuakseen se vaatii kuitenkin erittäin vahvaa ja selkeää puolueen perusviestiä ja -identiteettiä. Kun sokkeli on kunnossa, voi taloon rakentaa vaikka minkälaisia siipiä. Kun pohja on kuitenkin osin vielä remontin kohteena, uhkaa rakennelmasta muodostua hutera ja epäselvä. Tällöin hyvin sekalaiset viestit hämmentävät yleisöä eivätkä saa aikaan toivottua innostusta.

Kaikesta tästä huolimatta Lipposen kampanja oli sisällöllisesti vahva ja teemat eurooppalaisuudesta, sivistyksestä, avoimuudesta ja vähemmistöjen kunnioittamisesta olivat tärkeitä. Henkilöpainotteisessa vaalissa tämä ei kuitenkaan riittänyt tämän pidemmälle. Valtiomies Lipponen ansaitsee kuitenkin suuret kiitokset tekemästään työstä. Seuraavalla kierroksella ääneni saa kahdesta liberaalista sosiaalisempi, Pekka Haavisto.

Kuvalähde Wikipedia.

Viisi syytä valita Paavo Lipponen

Kirjoitin jo aiemmin omista ajatuksistani miksi äänestän näissä presidentinvaaleissa, toivottavasti molemmilla kierroksilla, Paavo Lipposta tasavallan presidentiksi. Näin vaalien alla voisi kuitenkin vielä tiivistää substanssiperustelut lyhyesti viiteen keskeiseen kohtaan, jotka ovat mielestäni vastaansanomattomia. Nämä ovat:

1. Ylivoimainen kokemus ja osaaminen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa

Tasavallan presidentti johtaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Lipposen kokemus sekä osaaminen nimenomaan näissä kysymyksissä on ehdokkaista selkeästi vahvin. Kun kyseessä on presidentin tärkein tehtävä, ei tätä osaamista tule sivuuttaa. Näitä asioita hoitamaan tarvitaan paras mahdollinen henkilö.

2. Ylivoimainen osaaminen EU-asioissa

Kahdeksan vuotta Suomen pääministerinä, jonka aikana Suomi oli mukana tiiviisti eurooppalaisessa yhteistyössä ja pyrki eteenpäin tarkastellen ennen kaikkea unionin kokonaisetua, ovat näyttöjä, joiden arvoa ei voi kiistää. Pääministerikautensa jälkeen Lipponen on osallistunut erilaisten ryhmien toimintaan, joiden puitteissa on pyritty löytämään ratkaisuja unionin haasteisiin ja ongelmiin. Ehdokkaista Lipposella on parhaat kontaktit muihin eurooppalaisiin johtajiin. Pienen maan tulee hyödyntää tämä osaaminen ja siihen sisältyvät mahdollisuudet, jotta se voi olla kokoaan vaikutusvaltaisempi toimija.

3. Visiointi -ja johtamiskyky

Näyttöjä tästä riittää. Kuka muistaa ainuttakaan Matti Vanhasen poliittista avausta, Mari Kiviniemestä puhumattakaan? Lipposen pääministerikauden perintö Suomelle on merkittävä. On totta, että sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen olisi tullut kiinnittää enemmän huomiota ja eriarvoisuus kasvoi liikaa. Samalla on kuitenkin niin, että maahan syntyi valtava määrä uusia työpaikkoja, kymmenet tuhannet ihmiset nousivat köyhyydestä saatuaan jälleen uutta työtä, nousimme kansakuntana maailman ykkösiksi tietoyhteiskuntakehityksessä, kilpailukyvyssä, peruskoulujen oppimistuloksissa jopa onnellisuudessa. Samalla Suomi avautui ja integroitui Eurooppaan. Puolesta tai vastaan – mutta johtajuudesta on näyttöä.

4. Arvoliberaali vähemmistöjen puolustaja

Lipponen on säännönmukaisesti puolustanut niin seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, maahanmuuttajia kuin myös ruotsinkielisen väestön kielellisiä oikeuksia. Tasa-arvoinen vanhemmuus on saanut hänestä näkyvän puolustajan, myös Suomen rajojen ulkopuolella.

5. Työmarkkinapolitiikan osaaja – sitoutunut ammattiyhdistysliikkeen tavoitteisiin ja työtä tekevien ihmisten aseman parantamiseen.

Esko Ahon porvarihallituksen yritykset musertaa suomalainen ammattiyhdistysliike torjuttiin Lipposen kausilla. Tuolloin palkansaajien edustajat otettiin mukaan päätöksentekoon ja suomalaisen sopimuspolitiikan vahvuuksia käytettiin hyväksi. Tässä vaalikampanjassa Lipponen on vahvimmin puhunut palkansaajien oikeuksien puolesta ja ottanut kantaa myös tärkeisiin, mm. lakko-oikeutta koskeneisiin kysymyksiin.

Human interest -osastosta kiinnostuneille suosittelen vielä jälkiruuaksi Imagen haastattelua vuodelta 2008.

Näistä, ja monista muista syistä, oma ääneni meni numerolle 5. Rohkeutta Suomi!

Right-Wing White and Seven Dwarves

Artikkeli julkaistu Dagens Arenan Krönika-sarjassa 15.1.2012.

Finland is getting ready for the first round of its presidential elections, which will take place on 22nd of January. The incumbent president, Mrs Tarja Halonen, is stepping down after her 12 years in office. She is ineligible for re-election, having served the maximum two terms.

Last three presidents after the long reign of Mr Urho Kekkonen, have been Social Democrats. These include Mr Mauno Koivisto (1982-1994), Nobel Peace Prize winner Mr Martti Ahtisaari (1994-2000) and Mrs Halonen (2000-2012). When the first round now approaches, there is a clear poll lead for National Coalition Party Kokoomus candidate Mr Sauli Niinistö. Niinistö is the ex- Minister for Finance and ex-Speaker of the Parliament, who was the main competitor of Mrs Halonen already in the 2006 elections.

If necessary, the second round will be held on 5 February. It will be held if no candidate receives a majority of votes on the first round. The two candidates who receive the most votes will advance to the second round. There are total 8 candidates in the elections, representing all parties in the parliament. The front runner in all polls has been Mr Niinistö, although his ratings have been in decline. Last poll published by Taloustutkimus on 5th of January gave him 37%, which would indicate that he will not be able to secure victory on the first round.

Behind the early favourite there are the candidates of other parties. It has been considered, that four competitors, Centre Party candidate Mr Paavo Väyrynen, Social Democratic candidate, former Prime Minister (1995-2003) Mr Paavo Lipponen, Green Party candidate Mr Pekka Haavisto and the True Finns candidate Mr Timo Soini, have a chance to enter the 2nd round against Niinistö. Other candidates, who have been considered to be involved more because of the visibility gained for parties than to actually seriously compete about the post include Left Alliance candidate, current Minister for Culture and Sports Mr Paavo Arhinmäki, Svenska Folkpartiet candidate Mrs Eva Biaudet and Christian Democrat Mrs Sari Essayah.

As the election draws closer, the main runner up has been the Green Party candidate Haavisto. Recognized peace negotiator, openly homosexual Haavisto, has been able to mobilize younger voters with liberal values. His campaign has been energetic and succeeded in uniting educated people in the political centre behind him. Last poll put him already to 2nd place with total 8,3% support.

Because of the election system also tactical voting plays a role. Voters favoring progressive values might feel the urge to vote for a candidate most likely to enter 2nd round and drop away more disfavoured candidates. Haavisto, with his rising support, might gain from this.

Other surprising rising candidate has been Mr Paavo Väyrynen from the Centre Party Keskusta. Väyrynen, who has been a minister in four different decades and a star of thousands of cartoons and scandals, has been able to reverse the downward trend of the Centre Party.

Centre Party, which was severely beaten in parliamentary elections and lost its place as the leading force in the government to become 4th biggest political force in the country, chose Mr Väyrynen as its candidate very reluctantly. He was considered to be in clear opposition to the party leadership. Surprisingly he has been able to lure back the agrarian conservatives and anti-EU–minded people, who abandoned the Centre party in hordes for the True Finns. He stands currently in 8,2% support.

Clear underperformers so far, at least what comes to polls, have been the True Finn party candidate, chairperson Timo Soini, and Social Democratic candidate Mr Paavo Lipponen. True Finn party, which made huge gains in parliamentary elections, has been on the rise ever since and currently stands in 19,9% rating and is the 2nd most popular political force in the country. Still Mr Soini scores only 7% in the last poll.

His campaign has been sluggish at best, and most commentators agree, that presidency, or even 2nd round, is not in fact even his goal. Finland will have municipal elections in October, and it is important for the True Finns to stay in spotlight and activate their local branches. Candidacy in the elections serves this purpose well.

Although the most experienced and qualified expert in foreign and security policy issues, which are the main domains where the President still holds powers in Finland, the Social Democratic candidate Mr Paavo Lipponen has been in trouble. His support has eroded since the beginning of the campaign and was even down to 4%. The campaign seems to have been activating the last days, and it remains to be seen whether this will be enough. Social Democratic Party Secretary General Mr Mikael Jungner made a public statement, that if it would be that Mr Lipponen would receive such meager amount of support, he would leave his place in the coming SDP congress in June.

Reasons behind the poor performance of the SDP candidate are various. Although Mr Lipponen’s time as a prime minister was in many ways very successful what comes to employment and competitiveness, many Social Democratic supporters and sympathizers consider that time a period when income differences started to grow fast and Finnish welfare state model was modified in a way which was unpleasant with many citizens with leftist values. Also as an uncompromising EU supporter and the architect of the Finnish euro enrollment, Mr Lipponen has drawn fire because of the current crisis.

Main topics, which have dominated the political discussion, have been the situation with EU and the euro, economical situation in Finland and also moral issues. The True Finn victory in parliamentary elections has activated the discussion around immigration and racism in Finland. Last days the SDP has tried to awaken discussion about economic policy and taxation. Mr Lipponen suggested a new level of income tax to the top earners, an initiative which was seconded by SDP chairwoman, current Minister for Finance Mrs Jutta Urpilainen.

It now seems obvious that the 2nd round will be needed. Mr Niinistö will clear this hurdle without problems, and the interesting part will be to see who will accompany him. The amount of undecided voters is still extremely large, which gives hope mostly to the Social Democrats. Last days of campaigning will make a big difference.

Käärme Soinin sylissä

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini pahoitti sadatta kertaa mielensä, kun erityisesti SDP:n presidenttiehdokas Paavo Lipponen vaati häntä tekemään lopullisen pesäeron puolueessaan vaikuttaviin, äärioikeistolaisia mielipiteitä vaaliviin voimiin. Soini turvautui paneelivastauksissaan jälleen kerran siihen, ettei hän itse ole syyllistynyt vihan lietsontaan. Huomiotta häneltä jäi, ettei asiassa puhuttu hänestä, vaan hänen selkänsä takana piileksivistä voimista, jotka lihottavat häntä ja hänen puoluettaan.

Erityisen mielenkiinnon kohteena on historioitsija ja takavuosina ääriliikkeissä viihtynyt kansanedustaja, puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö. Niinistö kuuluu Jussi Halla-ahon ohella perussuomalaisten lukeneisto-osastoon, joka valtasi keskeisimmät vaikuttamisen paikat eduskunnassa ison jytkyn tuotua puolueelle merkittäviä luottamustoimia valiokuntien johtotehtäviä myöten. Merkille pantavaa onkin, että niinkuin Soini työläisasian ajanana esiintyykin, ei ryhmän duunariosasto kelvannut merkittäviin luottamustehtäviin kun puolue teki omia valintojaan. Eduskuntaryhmääkin johtaa moninkertainen puolueloikkari, jolle ei työväenliike ole milloinkaan kelvannut.

Niinistön ollessa takuuvarmasti potentiaalinen Soinin seuraajaehdokas perussuomalaisen puolueen johdossa, kannattaa hänen tekemisiinsä kiinnittää huomiota. Nyanssiosastoon kuuluu mm. hänen toistaiseksi lyhyen eduskuntauransa aikana käyttämä puheenvuoro, joissa hän on  kertonut ”poistavansa varmistimen” kun presidenttikeskustelussa viitataan parlamentarismiin. Viittaus oli käytössä natsi-Saksassa. Lisäksi hän on väläyttänyt kielipoliittisia asenteitaan vaatimalla ennen kaikkea Dragsvikin varuskunnan lakkauttamista. Tämän lisäksi hän on ehtinyt pohtia myös puolisotilaallisten kodinturvajoukkojen perustamista sekä ennen edustajaksi valitsemistaan Karjalan palauttamista.

Niinistö on myös Suomalaisuuden liiton hallituksen jäsen. Liiton hallitus onkin tiukasti perussuomalaisten hallussa, siellä vaikuttavat mm. puheenjohtajana europarlamentaarikko Sampo Terho, sekä sinimustaa IKL-taustaa omaava Suomen Sisu -aktiivi Teemu Lahtinen. Viime vuosien vallankaappaus on merkillepantava, koska takavuosina järjestö kokosi huomattavan määrän erilaisia yhteiskunnallisia vaikuttajia erityisesti Kokoomuksen riveistä. Nämä ovat kuitenkin tulleet savustetuksi ulos liitosta ja kokeneet sen luisuneen ääriainesten haltuun.

Liitto on tullut tunnetuksi militantista suhtautumisestaan ruotsin kielen asemaan Suomessa. Kuvaavaa on, ettei se ole juurikaan kiinnittänyt huomiota mm. anglismien yleistymiseen kielessä sekä englannin kieleen ylivaltaan niin viihteessä, mainoksissa kuin katukuvassakaan, vaan maali on nimenomaan omassa kansallisessa vähemmistössä ja heidän kielessään. Siten motiivi tuskin niinkään on suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin puolustamisessa kuin nimenomaan ruotsin kielen ja vähemmistön vastustamisessa.

Myös Jussi Niinistön aiempi poliittinen toiminta ansaitsee korostunutta huomiota. Ossi Mäntylahti nostaa Uuden Suomen blogissaan esiin puolustusvaliokunnan puheenjohtajan aktiivisuuden Kansallisen kulttuuririntaman toiminnassa 1990-luvun alussa. Järjestön Valkoinen rintama -lehti vaati ”avointa isänmaallista oikeistopolitiikkaa”, toivoi Kokoomuksen ”tukehtuvan bolsevistiseen oksennukseensa” ja laajamittaista putschia puolueessa. Niinistö kuului kyseisen julkaisun tekijöihin. Kokoomuksen nuorten liiton Varsinais-Suomen piirin silloinen puheenjohtaja Petri Lahesmaa tuomitsi Turun Sanomissa eräiden kokoomuslaisten toimijoiden yhteistyön näiden Kansallisen kulttuuririntaman toiminnassa olleiden henkilöiden kanssa, ja katsoi kyseessä olleen rasistis-fasistisen liikkeen.

Ihmiset voivat muuttua ja kasvaa, myös nuoruudessaan vaarallisille harhateille joutuneet. Tätä mahdollisuutta tulee kunnioittaa ja se tulee aidosti antaa. Siitä huolimatta on tärkeää, varsinkin kun Niinistön kohdalla muutos vaikuttaa varsin kosmeettiselta ja hänen nykyinen toimintansa viittaa edelleen vahvasti äärikansallismielisyyteen, verkostoitumiseen äärioikeistolaisten hahmojen kanssa sekä haaveisiin puolisotilaallisista toiminnoista korostuneempana osana yhteiskuntaa, että tämän ajattelun ja esitysten historiaa ja ideologisia taustoja tuodaan esiin. Tämä on myös Timo Soinin vastuu. Hän ruokkii povellaan käärmeitä, ja vielä on näkemättä purevatko ne häntä, vai ovatko ne hänen lemmikkejään?

Seuraavan sukupolven teollisuuspolitiikka

Kirjoitus Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 4.1.2011.

Ammattiyhdistysliike ja erityisesti sen teollisuuden työntekijöitä edustavat liitot sekä ympäristöliike ovat aika ajoin ajautuneet erimielisyyksiin liittyen teollisuuden asemaan, merkitykseen ja tulevaisuuteen Suomessa. Silloin tällöin jotkut vihreitä lähellä olevat tahot ovat vaikuttaneet jopa ilahtuneen teollisten investointien vähenemisestä ja tehtaiden sulkemisista, joiden on nähty vähentävän saastekuormitusta ja siten olevan ympäristön kannalta tervetullutta kehitystä.

Lienee sanomattakin selvää, että tämänkaltainen ajattelu on paitsi inhimillisesti kestämätöntä ja taloudellisesti typerää, myös ympäristön kannalta haitallista. Tehtaat kun harvoin jäävät syntymättä laisinkaan. Usein onkin niin, että Suomessa suljettu tehdas avautuu uudelleen maassa, jossa ympäristölainsäädäntö ei ole meikäläisellä tasolla.

Tuolloin se saastuttaa aivan samaa yhteistä ilmakehää entistä pahemmin, ja aikaansaa työttömyyttä ja verotulojen menetystä Suomessa. Siksi vientiteollisuuden aseman pitäminen kilpailukykyisenä sekä teollisten investointien saaminen Suomeen myös tulevaisuudessa on paitsi kansantalouden, parhaimmillaan myös ympäristön kannalta myönteinen asia.

Se, missä niin sanotun savupiipputeollisuuden kriitikot sen sijaan ovat olleet oikeassa, liittyy jalostusarvon noston tarpeeseen. Tämä koskee Suomessa erityisesti metsäteollisuutta. Uudet innovaatiot ja korkeamman jalostusarvon tuotteet ovat olleet vihreän kullan maassa vähäisiä. Paitsi, että tämä tekee kotimaassa sijaitsevasta teollisuudesta haavoittuvampaa matalan kustannustason maista tulevalle kilpailulle, tarkoittaa se myös verrattain matalaa eroa raaka-aineen ja jalosteen hinnassa.

Huomionarvoista on myös viennin keskittyminen vain kouralliseen yrityksiä. Tämä lisää riskialttiutta ja suhdannevaihteluiden tuhoisuutta Suomen taloudessa.

Suomen vientiteollisuus tarvitseekin uutta suuntaa. Keskeiset lyhyen tähtäimen muutokset koskevat pienten ja keskisuurten yritysten tuotteiden ja toiminnan ohjaamista entistä rohkeammin vientiin sekä perinteisen teollisuuden jalostusarvon nostamista. Samalla niiden yhteyteen tulee luoda entistä enemmän niin sanottuja teollisia palveluita.

Huomionarvoista on, että nämä teolliset palvelut, jotka voivat olla luonteeltaan designia, tuotekehitystä, huoltoa tai muuta sellaista, syntyvät usein aiemman teollisen ytimen ympärille. Siksi näiden uusien töiden ja tuotantosuuntien syntyminen vaatii huolenpitoa myös olemassa olevista teollisuuden aloista.

Suurempi, linjaava muutos, koskee kuitenkin laajempaa teollisuuspoliittista ajattelua. Myös Suomessa tulisi tehdä systemaattinen siirtymä kohti ekologista teollisuuspolitiikkaa. Niin sanottu vihreä teknologia ja tuotanto tarjoavat valtavia mahdollisuuksia niiden maiden teollisuudelle, jotka ovat eturintamassa kehittämässä ratkaisuja globaaleihin ilmasto- ja ympäristöongelmiin.

Jotta elinkeinoympäristö olisi mahdollisimman suotuisa juuri tämänkaltaiselle kehitykselle, on siitä luotava julkilausuttu painopiste sekä suunnattava lainsäädännöllisiä, rahoituksellisia ym. toimia sen mukaisesti. Tarve on nimenomaan läpileikkaavalle ajattelulle; ekologista rakennemuutosta tarvitaan kaikilla aloilla.

Tällä hetkellä niin sanotun greentechin markkinat kasvavat arviolta 8 prosenttia vuodessa. Tämä tarkoittaa markkinan arvon tuplautumista kymmenen vuoden välein. Kun tähän lisätään väestönkasvun ja globaalien päästövähennyssopimusten tuoma paine, ei vauhdin voida arvioida hidastuvan.

Toisin kuin usein nähdään, tämän ei tarvitse tarkoittaa vain lisääntyviä kustannuksia ja hankaluuksia, vaan se tarjoaa, mikäli tekijöitä ja visiokykyä löytyy, huomattavia elinkeinotoiminnan mahdollisuuksia. Ympäristönsuojelu on paitsi oikein, myös kannattavaa. Saksalaisen Potsdam Institute of Climate Impact Researchin mukaan EU:n päästövähennystavoitteen kiristäminen tuo unionin alueelle huomattavasti uutta kasvua ja työpaikkoja.

Mitä ekologinen teollisuuspolitiikka sitten käytännössä olisi? Se voisi koostua paitsi tutkimus- ja tuotekehitysvarojen suuntaamisesta tämän alan aloitteleville yrityksille, myös kysynnän luomista kotimarkkinoille muun muassa julkisten hankintojen kautta sekä laajamittaista strategista suuntautumista kaikessa elinkeinopolitiikassa.

Myös uusia rahoitusmuotoja, esimerkiksi alaa varten perustettavien sijoitusrahastojen kautta, voitaisiin harkita.

Kyse on monenlaisista työpaikoista ja tuotteista, ei vain ympäristön puhdistamiseen tarkoitetuista laitteista, vaan energiatehokkaampien tuotantoprosessien luomisesta, perinteisistä tuotteista, jotka on valmistettu entistä ympäristöystävällisemmin, sekä luonnollisesti uusista teollisista palveluista.

Suomella on luontaisia etuja tällä alalla, imagomme on hyvä ja olemassa oleva teollisuutemme on jo nyt verrattain ympäristöystävällistä. Siksi mahdollisuus edelläkävijyyteen on olemassa. Paitsi uusista työpaikoista, kyse on myös perinteisen teollisuuden kilpailukyvyn parantamisesta. Suomessa puhutaan usein palkoista keskeisenä kustannuksiin vaikuttavana tekijänä sekä syytellään vaikkapa paperia työkseen valmistavia ihmisiä milloin mistäkin, mutta varsinaiset kuluerät syntyvät energian ja raaka-aineiden hinnasta.

Saksalaisen arvion perusteella sikäläinen teollisuus voisi saavuttaa 20 prosentin energiatehokkuuden lisäämisellä 100 miljardin euron säästöt vuositasolla. Meillä suuruusluokka olisi toki toinen, kuten myös lähtötaso, mutta joka tapauksessa saavutettavissa olevat hyödyt valtaisia.

Suuret teollisuusmaat myös Euroopan ulkopuolella ovat havainneet greentechin merkityksen. Japani investoi tulevan viiden vuoden aikana 30 miljardia dollaria alan tutkimukseen ja tuotekehitykseen, Etelä-Korean taannoinen talouden elvytyspaketti suunnattiin 80 prosenttisesti näille aloille. Myös Obaman hallinto, Kiinasta puhumattakaan, investoivat alalle.

Koska emme määrässä pärjää, on Suomen panostettava laatuun ja erikoistumiseen, löydettävä ne niche-markkinat, joilla Suomesta löytyy ylivoimaista osaamista. Mikäli samalla pystytään viemään ekologinen rakennemuutos läpi myös kotimaan arkisessa elämässä yhdyskuntasuunnittelusta älykkäisiin sähköverkkoihin ja energiapiheihin rakennuksiin, voisi Suomi nousta kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti toimivan yhteiskuntamallin esimerkiksi koko maailmassa.

Miksi minä äänestän Paavo Lipposta

Presidentinvaalien ensimmäiseen kierrokseen on kolme viikkoa. Sauli Niinistön gallupsuosio laskee, mutta kiidättää hänet kevyesti paalupaikalta toiselle kierrokselle. Kakkospaikasta kilpailevat tasapäisesti Paavo Lipponen, Paavo Väyrynen, Pekka Haavisto ja Timo Soini. Näistä tällä hetkellä vaikuttavimmassa nosteessa näyttävät olevan Keskustan peruskannattajia itsensä taakse kovaa vauhtia voittava Väyrynen sekä median lemmikiksi noussut Haavisto. Soini sen sijaan vaikuttaa väsähtäneen jo alkumetreillä, eikä pakotettuna ja epämotivoituneena ehdolle vääntäytynyt Arhinmäki näytä edes yrittävän vihreiden haastamista ja eduskuntavaalien onnistuneen tempun toistamista.

Itse äänestän Paavo Lipposta. Mutta miksi?

Presidentin tehtävien onnistuneen hoitamisen kannalta korostuvat kyky ottaa kantaa laajoihin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin sekä toimia erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana. Tässä suhteessa Lipposella on kokemuksensa ja osaamisensa puolesta parhaat  valmiudet. Kahdeksan vuotta pääministerinä sekä sen jälkeenkin jatkunut kansainvälinen toiminta ovat meriittejä, joihin muut ehdokkaat eivät kykene vastaamaan,  vaikka heidänkin keskuudestaan löytyy monipuolista osaamista.

Kun puhutaan johtajuudesta ja visiokyvystä, erottuu Lipponen muista ehdokkaista. Ei liene sattumaa, että Lipposen hallitukset henkilöityivät johtajaansa. Noista ajoista monella on vahvoja mielipiteitä, ja on totta, että suomalaista hyvinvointivaltiota nykyisellään luonnehtiva tulo- ja varallisuuserojen kasvu alkoi vakiintua ja syventyä noina aikoina. Samalla yhtä totta on se, että Lipposen hallitukset olivat laajapohjaisia, vakaita ja niiden politiikan avulla Suomi nousi kansainväliseen kärkeen niin koulutuksessa, erilaisissa onnellisuusmittauksissa, tietoyhteiskuntakehityksessä kuin taloudellisena menestyjänäkin. Yhä useampi ihminen sai uuden työn myötä otteen elämästä. ”Lipposen linjasta” monella on käsitys. Onko ”Vanhasen linja” käsite? Tai Kiviniemen?

Vasemmistolaiseen arvomaailmaan kuuluu mielestäni ehdottomana osana kansainvälisyys, solidaarisuus ja kyky tarkastella asioita yli kansallisten rajojen. Jos Paavo Lipposen poliittisesta elämäntyöstä tulisi poimia esiin jokin suuri linja, olisi se minusta sitoutuminen eurooppalaiseen yhteistyöhön sekä Suomen juurruttaminen osaksi eurooppalaista yhteisöä. Tätä näkemystä tulee Suomessa vahvistaa. Sen ei tule tarkoittaa kaiken meille Brysselistä tulevan kritiikitöntä hyväksymistä, vaan kykyä rakentavaan kritiikkiin ja visioon siitä mistä EU:ssa voisi olla kyse. EU:n politiikkaa ei muuteta eristäytymällä Euroopasta tai suhtautumalla Eurooppaan pelkkänä edunvalvontakenttänä.

Ajankohtaisista kannanotoista, jotka kuuluvat presidentin rooliin arvojohtajana, tärkeimpinä olen pitänyt työmarkkinapolitiikkaan ja vähemmistöjen asemaan liittyviä kysymyksiä. Lipponen tuntee kokemuksesta ammattiyhdistysliikkeen merkityksen, ja työmarkkinaneuvotteluiden aikana kuului ainoisiin ehdokkaisiin, jotka ovat myös linjanneet aiheeseen liittyen. Toinen tärkeä kysymys liittyy hänen kannanottoihinsa liittyen mm. maahanmuuttajiin sekä muihin vähemmistöihin, mukaan lukien ruotsinkieliset suomalaiset. Lipponen osoittaa esimerkillään, ettei vähemmistöjen puolesta tehtävä työ ole sukupolvikysymys. Ehdokkaista vanhin kuuluu, yhdessä nuorimman Arhinmäen ja Haaviston kanssa, arvoiltaan ja asenteiltaan liberaaleihimpiin.

Sosialidemokraatit tukevat sosialidemokraattia.”, totesi Lipposen politiikkaa usein arvostellut ulkoministeri Tuomioja. Myös allekirjoittaneelle tärkeää on myös puolue. Moni pitää presidentinvaalia puhtaana henkilövaalina. Henkilö onkin tärkeä, mutta väliä on myös sillä, mitä värejä presidentti tunnustaa, koska se kertoo hänen arvomaailmastaan. Niinistön kannattajien tulisi ymmärtää, että he antavat äänensä paitsi Niinistön, myös kokoomuslaisen maailmankuvan puolesta. Lipposen kannattaja antaa äänensä myös sosialidemokratian puolesta. Sosialidemokraattien linjaa ei kuitenkaan tänä päivänä piirrä Lipponen, vaan nykyinen puoluejohto.

Viittaukset ehdokkaan ikään eivät ole merkityksellisiä. Klisee iästä pelkkänä numerona pitää paikkansa. Omassa poliittisessa toiminnassani olen tavannut ikiradikaaleja 80-vuotiaita ja pystyyn kuolleita, ikävystyttäviä ja lyhytnäköisiä parikymppisiä. Ja päinvastoin. Kun myös otetaan huomioon se, millaiseksi Suomen ikärakenne tulevaisuudessa muuttuu, olisi viesti, jonka mukaan lakisääteisen eläkkeen yläikärajan parilla vuodella ylittäneet eivät olisi toivottavia yhteisten asioiden hoitajia, paitsi vastuuton, myös typerä. Jos kokemus on jotain opettanut, se on opettanut sen, että parhaat onnistumiset syntyvät laajoissa ja rajat ylittävissä verkostoissa.

Olen tietoinen, että suuri osa näistä periaatteista sopii tietyin osin moniin ehdokkaisiin. Parhaiten nämä itselleni tärkeät kysymykset yhdistyvät kuitenkin Lipposessa. Siksi toivon, että mahdollisimman moni tuttu ja tuntematon piirtää äänestyslippuun molemmilla kierroksilla numeron 5.