Miksi kävi niinkuin kävi?

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros on käyty ja tulos muodostui lopulta odotetuksi. Sauli Niinistö purjehti vakuuttavasti ykköseksi ja sai seurakseen vihreiden ehdokkaan Pekka Haaviston. Vasemmiston ehdokkaiden tulos oli heikko, SDP:n Paavo Lipponen sijoittui ehdokasjoukossa viidenneksi 6,7% kannatuksella ja Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki kuudenneksi 5,5%:n kannatuksella.

Haaviston nousu ei ollut yllätys. Hänen tuloksessaan -ja kampanjassaan, oli paljon samaa kuin Elisabeth Rehnin kampanjassa vuonna 1994, jolloin pienpuolueen ehdokas eteni toiselle kierrokselle, sekä Tarja Halosen ensimmäisessä valinnassa vuonna 2000, jolloin takamatkalta lähteneen Halosen taakse syntyi ilmiö, joka kantoi hänet voittoon asti.

Haaviston kampanja oli taidokas. Vihreys hävitettiin ehdokkaasta mainontaa myöten niin syvälle kaappiin, että leijat ja villaliivit ovat todennäköisesti Narniassa asti. Kampanja lähti julkisuudessa nousuun juuri silloin kun tarve oli, nimittäin itsenäisyyspäivän ympäristön mediatyhjiössä, johon sijoittui paitsi vierailu Hakkaraisen sahalla, myös esiintyminen Uutisvuodossa. Itse uskon Hakkarais-tempauksen olleen silkka mainoskikka, jossa yksinkertaista perussuomalaista käytettiin hieman hyväksi, mutta se onnistuttiin myymään upeasti kädenojennuksena ja lämpimänä eleenä. Oli miten oli, mediahuomio oli joka tapauksessa taattu ja kaikki maalit lasketaan.

Menestys ruokkii menestystä. Kun Lipposen kannatus gallupeissa vajosi ja Arhinmäki antoi ensin odottaa itseään ja sen jälkeen viestien väkisin ehdolla olemista, syntyi selkeä tila edistyksellisiä arvoja edustavan, Niinistön vastaehdokkaan, nousulle. Kun tähän yhdistyi Haaviston oletettu tuoreus sekä mahdollisimman vähäinen ärsyttävyys, oli paketti valmis. Nokkela ja aidosti innostunut sosiaalisen median kampanja tuskin itse Facebookissa toi valtaisia määriä uusia kannattajia, mutta siitä kirjoitetut uutisjutut perinteiseen lehdistöön toivat. Ne yhdessä loivat, aiheestakin, kuvaa dynaamisesta kampanjasta ja ehdokkaasta.

Vihreät odottavat Haaviston menestyksestä piristysruisketta gallupeissa laahanneelle puolueelleen. Sitä he voivat saadakin, mutta tuskin liikoja. Presidentinvaali on nykymuodossaan henkilövaali par excellence. Muistin virkistykseksi; Tarja Halosen vaalivoittoa vuonna 2000 pidetään edelleen yleisesti sosialidemokratian riemuvoittona. Harva muistaa, että muutamaa kuukautta myöhemmin pidetyissä kunnallisvaaleissa SDP otti puolitoista prosenttiyksikköä turpiinsa. Toisin sanoen menestys presidentinvaaleissa on yksi asia, menestyminen eduskunta- tai kunnallisvaaleissa, jotka ovat selkeästi enemmän puoluevaalit, on aivan toinen asia.

Entä sitten SDP:n ehdokas? Kisan ainoa valtiomiessarjan ehdokas Paavo Lipponen jäi alle seitsemään prosenttiin ja kauas kärjestä. Miksi? Syitä on monia.

Ensimmäinen liittyy mielestäni Lipposen erottautumisvaikeuteen Sauli Niinistöstä. Lipposen oli kampanjassaan vaikea löytää sellaista erottautumispintaa suhteessa Niinistöön, joka olisi julkisuudessa ja uusien, liikkuvien äänestäjien mielessä noussut selkeäksi -ja ennen kaikkea uskottavaksi ja innostavaksi- teemaksi jonka edestä ottaa kantaa nimenomaan äänestämällä Lipposta. Osaamiserot eivät tähän riittäneet, vaan olisi tarvittu symbolinen kysymys, johon on mahdollista ottaa kantaa helposti.

Toinen syy liittyy momentumiin. Haavisto käytti hetkensä, jollaista Lipponen ei löytänyt. Oli selvää, että kuka tahansa ehdokas, joka onnistuu muutamaa viikkoa ennen vaalipäivää näyttäytymään Niinistön ”edistyksellisenä” ykkösvastuksena, kerää taakseen liikkuvia äänestäjiä, jotka haluavat ottaa kantaa nimenomaan asetelmaan, tai pudottaa toiselta kierrokselta epäsuotuisia vaihtoehtoja. Näitä jälkimmäisiä liberaaleilla kaupunkilaisilla riitti tungokseksi asti.

Uutuuteen liittyy myös aina viehätystä. Haavisto käytti oman, lievän ”ulkopuolisuutensa” täysimääräisesti hyväksi. Arhinmäellä olisi ollut sama mahdollisuus, mutta tämä  valui hukkaan myöhästyneen liikkeellelähdön sekä yleisen passiivisuuden vuoksi. Haaviston oli helppo lähestyä keskikenttää, Arhinmäki taas tyytyi valumaan takaisin vasemmistoliiton joka kerta epäonnistuneeseen taktiikkaan vetoamalla olevansa ”ainoa vasemmistolainen ehdokas”.

Lipposta oli vaikea myydä raikkaana vaihtoehtona. Kokemus ja osaaminen olivat tosiasiallisia valtteja, mutta, kuten edellä todettua, niitä on paneelikeskusteluissa tai muissa tilanteissa, joissa politiikkaa pintapuolisesti seuraavat ihmiset keskusteluita kuuntelevat, vaikea tuoda erottuvalla tavalla esiin, varsinkin kun kisassa oli mukana myös muita pitkän linjan politiikan tekijöitä. Tämän lisäksi asiantuntemus tuli esiin kysymyksissä, joissa ehdokkaiden välillä ei ollut merkittäviä aatteellisia eroja tai joista olisi ollut jakavaksi tekijäksi.

Sosialidemokraattien vaalityö oli, hienoja ja loppuvaiheessa useita poikkeuksia lukuunottamatta,  vaisuhkoa. Miksi? Lipposen pääministerikauden muistot ovat monipuoliset – toisten näkökulmasta tuolloin hyvinvointivaltio pelastettiin erityisesti työllisyyden ja talouden vakiintumisen eteen tehdyn työn ansiosta, toisten mielestä taas hyvinvointivaltion periaatteellinen rapautuminen tuloerojen kasvun ja julkisten palveluiden markkinoistamisen myötä vakiintui ja syveni. SDP:n puoluesihteerin vaihtoehtohistoriallinen näkemys antaa ymmärtää, että käännöstä suunniteltiin, mutta vuoden 2003 vaalitulos esti sen. Lopputuloksena on ollut vahva oikeistolais- ja jyräleima, jota vastaan SDP oli yllättävän aseeton.

Edellä mainitusta syystä moni itseään vasemmistolaisena pitävä oli vaaleissa passiivinen. Vähintään vaalityö jäi tekemättä. Moni taas koki siirtymisen Haaviston tai Arhinmäen – tai paikka paikoin myös Soinin- kannattajaksi houkuttelevaksi. Näin kävi erityisesti puolueen ehdokkaan galluplukujen huonontuessa. Innokkaat ”lipposlaiset” ovat taas vuosien varrella käyneet vähiin, ja moni sellainen kansalainen, joka oli tekemässä Lipposesta eduskuntavaalien äänikuningasta 2003, kokee vaikeaksi äänestää nyky-SDP:n ehdokasta.

Tämä kaikki nostaa esiin myös SDP:n identiteettiongelman ja edelleen muotoaan hakevan linjan. Henkilöt ovat myös viestejä ja erittäin voimakkaita imagon luojia. Lipposen symboloima erittäin vahva euromyönteisyys on vähintään näennäisessä ristiriidassa EU-politiikkaansa uudelleenarvioineen SDP:n kanssa. SDP on Jutta Urpilaisen kaudella toiminut varsin voimakkaasti – ja myös tehokkaasti, mm. tuloerojen kaventamisen puolesta, tätä taas ei pidetä Lipposen vahvana alueena. Lipposen tärkeällä tavalla esiin nostamat suvaitsevaisuus- ja avoimuusteemat mielletään ennen kaikkea vihreiden pelikentäksi. Ja niin edelleen.

Parhaimmillaan hyvin monipuolisten ja vahvojen, tunnetusti erilaisia mielipiteitä omaavien henkilöiden nosto keskiöön voi toimia erinomaisena tapana osoittaa kaikkien ”siipien” mukanaolo nyky-SDP:n toiminnassa. Tarkoitus on myös varmasti ollutkin tämä – ja siten paitsi kannatettava, myös kunnioitettava. Onnistuakseen se vaatii kuitenkin erittäin vahvaa ja selkeää puolueen perusviestiä ja -identiteettiä. Kun sokkeli on kunnossa, voi taloon rakentaa vaikka minkälaisia siipiä. Kun pohja on kuitenkin osin vielä remontin kohteena, uhkaa rakennelmasta muodostua hutera ja epäselvä. Tällöin hyvin sekalaiset viestit hämmentävät yleisöä eivätkä saa aikaan toivottua innostusta.

Kaikesta tästä huolimatta Lipposen kampanja oli sisällöllisesti vahva ja teemat eurooppalaisuudesta, sivistyksestä, avoimuudesta ja vähemmistöjen kunnioittamisesta olivat tärkeitä. Henkilöpainotteisessa vaalissa tämä ei kuitenkaan riittänyt tämän pidemmälle. Valtiomies Lipponen ansaitsee kuitenkin suuret kiitokset tekemästään työstä. Seuraavalla kierroksella ääneni saa kahdesta liberaalista sosiaalisempi, Pekka Haavisto.

Kuvalähde Wikipedia.

Mainokset

8 kommenttia artikkeliin ”Miksi kävi niinkuin kävi?

  1. Kirjoituksessasi on joitakin oikeaan osuvia pointteja. On kuitenkin pinnallista selittää SDP: huonoa vaalitulosta ja koko tulostakin kampanjoinnilla ja sen onnistumisella tai epäonnistumisella. Vanha totuus on, että viestinnällä ei voi ratkaista sosiaalisen todellisuuden ongelmia, joiden pohjalta ihmiset kuitenkin tekevät valintansa, optimoivat mahdollisuutensa ja kompensoivat pääomansa.

  2. Hyvää analyysia, Esa. Sanoin jo kandidaattia valittaessa ,että hän on liian vanha. Päinvastoin kuin kuviteltiin, en viitannut fyysiseen ikään. Olisi kai pitänyt sanoa, että Paavo on ehdokkaana väärä tilanteessa, jossa meitä ei uhkaa mikään perinteinen, kuten ulkovallan uhkaus. Hän on vanhan liiton mies, sekä habitukseltaan että sanomaltaan. Paavon olisi pitänyt kieltäytyä ehdokkuudesta, oli noloa pompottaa valtiomiestä kaikenmaailman kissanristiäisissä. Hänen paikkansa on kansakunnan kaapin päällä, tai arvokkaasti muistelemassa, ei sukkasillaan päiväkodissa.Turha sitä on kieltää.
    Koska itse äänestän aina presidentinvaalissa henkilöä ( jäsenkirjahan jätetään valinnan jälkeen ja henkilön on edustettava koko kansaa), en äänestänyt Lipposta em. syistä. Suomi tarvitsee presidentin joka edustaa aivan uudenlaista eettistä maisemaa, aivan kuten Tarja teki omalta kohdaltaan. Presidenttiys on muuttunut ja muuttuu aina kulloisenkin istuvan myötä. Nyt on aika kansainväliselle asiantuntijapresidentille, joka näkökulma Suomeen ja myös Eurooppaan paremmin vastaa tulevaisuuden tarpeita.

  3. Hyvä kirjoitus. Olen ihan samaa mieltä siitä, kuten kirjoitit että ”Tämä kaikki nostaa esiin myös SDP:n identiteettiongelman ja edelleen muotoaan hakevan linjan”. Varsinkin eurooppapolitiikassa Lipposen linja on todellakin vähintäänkin ristiriidassa SDP:n linjan kanssa.

    Sokkeli ei ole nyt demareilla ihan kunnossa.

  4. Hyvä juttu. Vasemmiston ongelma on sen varpusparvimainen äänestyskäyttäytyminen jossa paras on usein hyvän pahin vihollinen. Omia ei ehdokkaita ei tueta vaikka ne olisivat paljon lähempänä omia ajatuksia kuin naapurin. Ja tosiaan sokkeli olisi saatava kuntoon, mutta ilman joukkoepeliä sekään ei riitä. Haavistosta en tiedä paljoa. Niinistöstä vähän enemmän. Se vähä taitaa riittää.

  5. Kiitos hyvästä analyysistä. Minäkin ihmettelin Lipposen heikkoa äänisaalista. Lipposen päätöspuhetta kuunnellessa kiinnitin huomiota siihen, että Paavo avasi termeillä ”suomalainen sivistyneistö”, ”korkeakulttuuri” ja ”Musiikkitalo” (suomalaisena saavutuksena). Nämä ovat varmasti Lipposen sydäntä lähellä mutta en ole varma siitä kuinka samalla aallonpituudella hän on nykyään puolueen peruskannattajien kanssa. Lipposen kansainvälisyys ja sanoma purikin paremmin epätyypillisillä demarialueilla Ahvenanmaalla ja Hangossa kuin vaikka Tikkurilassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s