Ehdolla puoluekokousedustajaksi

Helsingin sosialidemokraattisessa piirissä käydään paraikaa jäsenäänestystä SDP:n puoluekokousehdokkaista. Äänestys käydään verkossa ja postitse. Itse olen mukana vaalissa numerolla 106.

Miksi pyrin puoluekokousedustajaksi? Omaan monipuolista kokemusta SDP:n toiminnasta monilta tasoilta, ja olen itse henkilökohtaisesti kokenut miten tärkeää roolia puoluekokous näyttelee sosialidemokraattien politiikan määrittelyssä. Toimiessani SDP:n poliittisen osaston päällikkönä vuosina 2010-2011 näin miten tarkoin puoluekokouksen linjauksia noudatettiin mm. vaalitavoitteiden valmistelussa sekä myöhemmin hallitusneuvotteluissa. Lukuisat hallitusohjelman kirjaukset tulevat suoraan vuoden 2010 puoluekokouksen päätöksistä. Tämän vuoksi kokous on poliittisesti erittäin tärkeä ja loistava paikka aidosti vaikuttaa.

Pidän erittäin tärkeänä puoluekokousedustajien valitsemista vaaleilla. Jokaisella jäsenyysvelvoitteensa hoitaneella SDP:n jäsenellä tulee olla oikeus hakea luottamusta ja osallistua vaaliin. Tämä on jäsendemokratiaa parhaimmillaan. Puoluekokouksen koon kasvattaminen vuoden 2008 kokouksen, johon osallistuin silloin Varsinais-Suomen piiristä valittuna edustajana,  päätöksellä, toi vaikuttamismahdollisuudet lähemmäksi myös pienten yhdistysten edustajia. Onkin varmistuttava siitä, että kokouksen koko on riittävän suuri, jotta myös alueellinen edustavuus toteutuu.

Puoluekokousedustajuus on siis ensiarvoisen tärkeä ja merkityksellinen tehtävä. Oleellista jäsendemokratian paremman toteutumisen kannalta on kuitenkin myös se, mitä kantoja valittavat edustajat edustavat. Kun edustajia valitaan ennen kuin mm. erilaisten puolueen johtotehtävien ehdokasasettelu on valmis tai aloitteet lausuntoineen jäsenten saatavilla, joutuvat äänestäjät arvuuttelemaan ehdokkaiden kantoja. Tämä on ongelma. Onkin edustajaehdokkaiden itsensä varassa mitä he haluavat potentiaalisille äänestäjilleen mielipiteistään kertoa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on tarjota tietoa omista ajatuksistani.

Itse haluaisin keskustella kokouksessa ennen kaikkea puolueen sisällöllisen linjan kirkastamisen ja syventämisen tarpeesta sekä tämän työn välttämättömyydestä osana järjestöllistä uudistamista. SDP:n ongelmana on epäselvä identiteetti ja hajanaiselta vaikuttava poliittinen linja. Monet hyvät tavoitteet – ja saavutuksetkin- eivät ihmisten, tai edes kaikkien aktiivien, mielissä yhdisty yhtenäiseen käsitykseen siitä, mitä suomalainen sosialidemokratia itse asiassa arvopohjaisesti tavoittelee. Tämän vuoksi ne näyttäytyvät hajanaisina huitaisuina sinne tänne, ilman luotettavaa, innostavaa ja yhdistävää visiota. Tässä visiossa on oltava kyse syvästi määritellyistä arvoista. Olen käsitellyt asiaa laajemmin osana omaa analyysiani presidentinvaalien ensimmäisestä kierroksesta.

Iskusanoina käytetyt TYÖ ja OIKEUDENMUKAISUUS ovat oikeita ja hyviä ja niiden pohjalta on hyvä jatkaa kohti kunnallisvaaleja. Ne tarvitsevat kuitenkin perusteellisemman taustansa. Millaisesta oikeudenmukaisuudesta puhumme? Oikeudenmukaisuuden määritelmä, jos mikä, on poliittisen kamppailun kohde. Tämä työ on edelleen kesken. Käsitekokoelmaa tulisi myös täydentää vapaudella ja osallisuudella, yleisellä ihmisten vaikutusvallalla suhteessa omaan elämäänsä ja yhteiskuntaan. Tämä vaatii kuitenkin huolellista periaatteellista työtä, joka toivon mukaan käynnistetään tulevan puoluekokouksen jälkeen siten, että SDP voi käydä vuoden 2015 eduskuntavaaleihin laajalla yhteiskuntapoliittisella ohjelmalla, joka sisältää paitsi koherentin yhteiskunta-analyysin, myös  johdonmukaiset toimenpiteet.

On lukuisia syitä olla ylpeä siitä työstä, mitä SDP on tässä hallituksessa jo nyt tehnyt. Erityishuomion ansaitsevat raamisopimus, TEM:in tärkeät työelämän kehittämisryhmät, joiden toimin parannetaan merkittävästi erityisesti pätkätyöntekijöiden asemaa, nuorten yhteiskuntatakuun luominen, perusturvan merkittävä parannus, harmaan talouden vastaisten toimien lisäys jne. Kaikki nämä muutamassa kuukaudessa. Poliittisen tahdon ja osaamisen näytöistä komeimpia on myös Kreikan kanssa saavutettu vakuusratkaisu. Tämän piti olla ennen vaaleja täysi mahdottomuus joka sysää Suomen EU:n sivuraiteille. Nyt nähdään, että tuokin puhe oli pelkkää pelottelua.

Kehitettävääkin kuitenkin löytyy. Hallitusohjelman tärkeimpiin tavoitteisiin lukeutuvat kuntauudistus sekä koulutuspoliittiset uudistukset. Kuntauudistus on välttämättömyys SDP:n syystä ensiarvoisen tärkeänä pitämien kuntapalveluiden turvaamiseksi ja kehittämiseksi. Tähän tarvitaan lisää poliittista rohkeutta – ja vältettävä poukkoilu ja peruuttelu. Samaten hallitusohjelman koulutuspoliittiset kirjaukset ovat luonteeltaan erittäin tärkeitä. Niitä on lähdettävä viemään rohkeammin toteen, ohjelman mukaisesti. Peruskoulun rahoitusmalli on näistä keskeisin, sen vieminen läpi, SDP:n esittämässä ja hallituksen yhteisesti hyväksymässä muodossa, varmistaa suomalaisen peruskoulun tasa-arvoisuuden ja laadun myös tulevaisuudessa.

Älyllinen rehellisyys on SDP:lle välttämätöntä. Minkäänlainen helppo tai halpa populismi ei sovi SDP:lle. SDP elää kansalaisten sitä kohtaan kokemasta luottamuksesta. Tätä luottamusta ei tule myydä helppojen pikavoittojen toiveessa. Olen täysin vakuuttunut, että kaivattu iskevä retoriikka, selkeä viesti ja kansanomaisuus voidaan yhdistää järkipuheeseen sekä pohdittuun, faktoihin ja arvoihin perustuvaan ajatustyöhön. Itse asiassa jälkimmäinen on edellisen edellytys. Tulevaisuudessa tärkeämpää kuin yksittäisiin asioihin oletetun selkeyden vuoksi niittautuminen on tavoitetila ja sen saavuttaminen. SDP:n tavoitteena tulee olla esimerkiksi tasaisempi tulonjako. Se, miten siihen päästään, on toissijainen kysymys. Välineistä ei tule tehdä periaatekysymystä.

Kokouksen asialistalle kuuluvat luonnollisesti myös henkilövalinnat. Puolueen puheenjohtaja ei saa vastaehdokasta, eikä moista tarvitse. Sen sijaan puoluesihteeri ja puoluevaltuuston puheenjohtaja vaihtuvat, kuten myös varapuheenjohtajisto vähintään osin, mahdollisesti kokonaan.

Puoluesihteerikisaan ei ole tässä vaiheessa ilmoittautunut ehdokkaita. Itse olen valmis kannattamaan ehdokasta, joka nostaa keskiöön puolueen sisällöllisen valmistelun vahvistamisen sekä näkee tämän työn merkityksellisyyden järjestön vahvistamisen, toimintatapojen kehittämisen ja monipuolistamisen sekä viestinnän iskevyyden parantamisessa. Innostusta ja tarttuvaa viestiä sekä meininkiä ei synny ilman selkeää ja tarttuvaa käsitystä siitä yhteisestä hyvästä, jota yhdessä edistämme. Kun sokkeli on vahva ja valmis, kantaa se vaikka millaisia rakenteita ja siipiä. En näe tarkoituksenmukaiseksi rajata kansanedustajana toimivia henkilöitä ulos kisasta, kyse on siitä miten toimenkuvansa rakentaa.

Kolmen varapuheenjohtajan joukossa on vaihtamisen varaa. Ennen kannanottoa nimiin olisi kuitenkin tärkeää, että keskustelua käytäisiin siitä mitä varapuheenjohtajilta odotetaan. Tällä hetkellä tilanne on vähintään epäselvä. Itse lähtisin kehittämään varapuheenjohtajistoa mallilla, jossa ensimmäisen varapuheenjohtajan tehtävä olisi ennen kaikkea varautua toimimaan puoluejohtajana tilanteessa, jossa varsinainen puheenjohtaja on estynyt. Tämä korostaa poliittisen kokemuksen tarvetta. Kaksi muuta varapuheenjohtajan tehtävää varaisin sosialidemokraattiselle ammattiliittopuheenjohtajalle sekä europarlamentaarikolle. Tätä kautta korostuisi SDP:n erityissuhde ammatilliseen työväenliikkeeseen sekä kansainvälinen/eurooppalainen ulottuvuus.

Edellä esittämäni malli ei ole ajankohtainen vielä tässä kokouksessa, mutta samalla kun pohditaan ylipäätään puolue-elinten tulevaisuutta, tulisi sitä miettiä. Kuitenkin osana laajempaa järjestöllistä uudistumista huomattavasti tärkeämpää kuin se, millaisia viralliset elimet ovat on se, miten puolueen rivijäsenten vaikuttamismahdollisuuksia lisätään. Vain tätä kautta jäsenkehitystä voidaan parantaa ja luoda innostusta sekä halua liittyä jäseneksi. Ihmiset liittyvät SDP:hen vaikuttaakseen yhteiskuntaan yhdessä samanlaisen arvopohjan omaavien ihmisten kanssa. Tähän heille on luotava toimivat mahdollisuudet. Kannatankin erilaisten jäsenäänestysten, kyselyiden jne. lisäämistä puolueen toiminnassa.

Lopuksi alla esitän muutamia lyhyitä kantoja erilaisiin kysymyksiin, jotka todennäköisesti nousevat tavalla tai toisella keskusteluun kokouksessa:

  • Tulevien vuosien talouspolitiikka: Hallitusohjelmassa on linjattu selkeästi talouspolitiikan yleiset linjat. Valtionvarainministeripuolueen on kuitenkin pidettävä huoli siitä, että mahdolliset säästöt kohdennetaan siten, että ne haittaavat mahdollisimman vähän kotimaista kysyntää ja työllisyyttä. On ylläpidettävä mahdollisuuksia myös elvytyspolitiikkaan. Typerintä, mitä tässä tilanteessa voitaisiin tehdä, olisi päästää työttömyys kasvuun yksioikoisella leikkauspolitiikalla. SDP:n olisi tulevaisuudessa ennen muuta kehitettävä kysyntälähtöisemmän talouspolitiikan mallia, aihe, johon eväitä löytyy mm. täältä.
  • Puoluekokouskauden pidentäminen takaisin kolmeen vuoteen: Vastustan. Kahden vuoden sykliin siirtymisen tavoitteena oli ajoittaa puoluekokous siten, että siinä on mahdollista lyödä lukkoon vuorokerroin keskeiset eduskuntavaali- tai kuntavaalitavoitteet. Tämä lisää jäsendemokratiaa ja puolueen jäsenten vaikuttamismahdollisuuksia tärkeimpiin dokumentteihin, eli vaalikampanjan aineistoihin. Mikäli palataan kolmen vuoden kauteen, tämä rytmi hajoaa.
  • Jäsenäänestykset puoluejohdosta: Kannatan sääntöjen muuttamista siten, että puolueen puheenjohtaja valitaan jäsenäänestyksellä.
  • Puoluesihteerin valintatapa: Ei valmista kantaa. Olen valmis harkitsemaan mallia, jossa puoluesihteerin roolia tarkastetaan lähemmäs työntekijäroolia ja valinta siirretään puoluekokoukselta joko valtuustolle tai puoluehallitukselle.
  • Päivähoidon maksuttomuustavoite: Kannatan voimakkaasti SDP:n sitoutumista päivähoitomaksujen poistamiseen keskipitkällä aikavälillä. Kyseessä on työn tarjontaa lisäävä uudistus, joka tasa-arvoistaa työmarkkinoita, poistaa kannustinloukkuja, parantaa erityisesti pieni- ja keskituloisten palkansaajaperheiden toimeentuloa sekä tukee erityisesti heikommista taustoista tulevien lasten elämänmahdollisuuksien laajenemista.
  • Perhepoliittiset päälinjaukset: SDP:n tulee tehdä selkeä valinta päivähoitojärjestelmän kehittämisen puolesta. Sosialidemokraattien ei tule edistää sellaisia perhepoliittisia malleja, jotka heikentävät naisten työllisyyttä. Subjektiivista päivähoito-oikeutta ei tule poistaa työttömien vanhempien lapsilta.
  • Translain muutos: Kannatan yhdenvertaisuus- ja ihmisoikeusperusteilla lain muuttamista siten, että pakkosterilointivaatimus poistetaan. Ajan asiaa koskevaa päätöslauselmaa kokouksessa, mikäli minut sinne edustajaksi valitaan.
Mainokset

Eläkeikäkeskustelu oikeisiin mittasuhteisiin

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 15.2.2012.

Eläkeiän nostaminen on noussut jälleen viime päivinä uudelleen keskusteluihin, kun julkisuudessa esiintyi tieto, jonka mukaan SAK olisi valmis keskustelemaan aiheesta. Vähemmälle huomiolle jäi se seikka, ettei asia tai kanta ollut oikeastaan millään tapaa uusi.

Varsinaisesta tavoitteesta, työurien pidentämisestä ja tulevien eläkkeiden rahoituksen turvaamisesta, ei kukaan ole eri mieltä. Eläkkeiden rahoitus on turvattava joka tapauksessa ja kuten SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly totesi, eläkeikäkin voi tulla keskusteluun tilanteessa jossa muut, aidosti vaikuttavammat toimet eivät riitä.

Rahoituksesta puhuttaessa on kuitenkin hyvä muistaa myös mittaluokka. Jo sovittujen työeläkemaksujen korotuksen lisäksi tarve on korottaa maksuja n. 2-3% -yksikköä vuoteen 2020 mennessä. Vallitsevan käsityksen mukaan tämän tulisi riittää turvaamaan nykylainsäädännön mukainen eläketurva myös tulevaisuudessa.

Eräiden poliittisten ja työmarkkinatoimijoiden mukaan eläkeiän nostaminen on poliittista käärmeöljyä, jonka kuvitellaan ratkaisevan kaikki työuriin liittyvät ongelmat kuin taikaiskusta. Ikävä kyllä maailma ei ole aivan näin yksinkertainen ja mustavalkoinen.

Kun pohditaan syitä työurien lyhyyteen Suomessa, kaksi seikkaa nousee ylitse muiden. Toinen on työttömyys ja toinen on aikaisin alkava työkyvyttömyys. Näistä ensimmäinen ratkeaa vain, mikäli Suomeen syntyy riittävästi uutta työtä, toisin sanoen on panostettava kasvupolitiikkaan. Samalla työtä vailla olevan työvoiman työkykyyn on satsattava koulutuksella, paremmalla terveydenhuollolla ja aktiivisella työvoimapolitiikalla. Toinen puolestaan vaatii hyvinvointiin ja työssä jaksamiseen panostamista. Suomalaiset yritykset investoivat edelleen niukasti työntekijöiden hyvinvointiin ja inhimilliseen pääomaansa, vaikka luvassa olisi miljardisäästöjä, niin työnantajille kuin yhteiskunnalle.

Nyt kun keskeisimmät ongelmat on paikallistettu, voidaan kysyä, kumpaan niistä eläkeiän nosto tarjoaa ratkaisun? Vastaus on, ei kumpaankaan. Eläkeiän nostaminen ei luo ainuttakaan uutta työpaikkaa eikä paranna hyvinvointia työpaikoilla.

Toinen asia koskee nykymuotoisen eläkeikämallin toimivuutta. Toisin kuin moni keskusteluun aktiivisestikin osallistuva henkilö kuvittelee, 63-vuotiaana ei ole pakko jäädä eläkkeelle. Nykyinen malli on joustava, jossa 63-vuotiaan on mahdollista jäädä eläkkeelle. Työssä voi kuitenkin halutessaan jatkaa, superkarttumien kannustamana, aina 68-vuotiaaksi asti. Entistä useampi myös tekee niin ja ikääntyvien työllisyysaste onkin nopeassa kasvussa. Vielä vuonna 2000 töissä 60-64 –vuotiaista oli vain 23%. Nyt vastaava luku on 42%.

Rajojen nostoa pohdittaessa voidaan miettiä myös sitä seikkaa, että muutamia vuosia sitten eläkeikä Suomessa oli nyt vaaditussa 65 vuodessa. Tuolloin eläkkeelle kuitenkin jäätiin huomattavasti nykyistä aiemmin. Toisin sanoen muodollinen eläkeikä ei ole millään tapaa oleellinen, vaan merkitystä on nimenomaan tosiasiallisella eläkkeellesiirtymisiällä, joka nousee tällä hetkellä jatkuvasti.

Vaikka tosiasiallinen keskimääräinen eläkkeellesiirtymisikä onkin noussut, on se edelleen kaukana 63 vuoden alarajasta. Eläketurvakeskuksen mukaan keskimääräinen ikä on nyt 60,5 vuotta.  Lukua pitävät muodollista ikää alempana erityisesti työkyvyttömyyden vuoksi tapahtuvat eläkkeelle siirtymiset.

On selvää, että eläkeiän alarajan nostaminen kohtelisi hyvin eri tavoin erilaisissa ammateissa toimivia ihmisiä. Monissa toimihenkilöammateissa, joissa merkittävä osa työntekijöistä jatkaa jo nyt yli 63n vuoden alarajan, muutos ei välttämättä olisi suuri. Sen sijaan fyysisesti raskaissa töissä kuten vaikkapa vanhustenhoidossa, rakennuksilla tai kiinteistönhuollossa, tilanne on täysin toinen. Näissä ammateissa toimivien ihmisten mahdollisuus säilyttää työkykynsä edes nykyiseen alaikärajaan saakka on jo nyt vähäisempi. Eläkeiän nostaminen vaikeuttaisi entisestään heidän asemaansa.

Edellä mainittua taustaa silmällä pitäen onkin huomionarvoista, että eläkeiän pakkonostoa aktiivisimmin esillä pitävät joko työnantajat, tai sitten sellaisten poliittisten liikkeiden edustajat ja aktiivit, jotka eivät tunne työelämän todellisuutta. Viimeksi mainittujen kohdalla tämä paljastaa ikävällä tavalla kyvyttömyyden asettua toisten, erilaisissa töissä toimivien tai eri ikäluokkaan kuuluvien ihmisten asemaan. Löysiä heittoja ja yksinkertaistuksia on helppo laukoa elitistisistä norsunluutorneista, mutta katsaus todellisuuteen antaisi asiasta paitsi monipuolisemman, myös tarkemman kuvan.

Summa summarum: työuratavoite on yhteinen. Sen suhteen parhaat tulokset saavutetaan puuttumalla työttömyyteen, syrjäytymiseen ja työkyvyttömyyteen, eläkejärjestelmän ja muunkin sosiaaliturvan tulee kannustaa työelämässä pysymiseen, palvelut on viritettävä erityisesti aikuiskoulutuksen ja terveydenhuollon osalta tukemaan näitä tavoitteita jne. Nämä ovat pitkän toimenpidelistan alku. Tässä kokonaisuudessa eläkeiän nosto on marginaalinen toimenpide, johon kannattaa palata vasta siinä vaiheessa elleivät paremmat konstit toimi.

Jos olisin opiskelijapoliitikko

Sain alkuviikosta ilon ja kunnian vierailla Suomen ylioppilaskuntien liiton avausseminaarissa Riihimäellä alustamassa poliittiseen toimintaan vaikuttamisesta sekä kunnallisvaalien merkityksestä. Tilaisuus oli monella tapaa miellyttävä ja henki hyvä. Tästä inspiroituneena jäin miettimään taannoisia omia opiskelijapolitiikka-aikoja sekä sitä, mitä ajatuksia toiminnan kehittämisestä olisi nyt, muutamia vuosia vanhemmin ja poliittisesti kokeneemmin silmin.

SYL on tällä hetkellä Suomen parhaiten organisoituja lobbausorganisaatioita. Se tekee myös tärkeää kansalaisjärjestötyötä ja paikallisilla ylioppilaskunnilla on merkittävä rooli alueidensa järjestö-, kulttuuri- ym. elämässä, mutta mielestäni erityiset edistysaskeleet on viimeisten vuosien aikana otettu edunvalvonnassa suhteessa julkiseen mielipiteeseen sekä poliittisiin päättäjiin. SYL:on kohdalla tätä toki helpottaa huomattavasti se, että järjestön kautta on kulkenut erittäin merkittävä määrä kaikkien puolueiden keskeisiä vaikuttajia, mutta suurin merkitys on asiansa osaavilla ihmisillä, tehokkaalla yhteydenpidolla sekä monipuolisilla tempauksilla.

Viime hallitusneuvottelut olivat hyvä esimerkki hyvin hoidetusta kampanjoinnista. Kun Säätytalolla sovittiin hallitusohjelmasta, aktiivisimmin paikalla avaamassa omaa agendaansa, saamassa tavoitteilleen ja järjestöilleen huomattavaa medianäkyvyyttä, antamassa taustoitusta ja omia näkökulmiaan niin neuvottelijoille kuin medialle olivat opiskelijajärjestöt. Huomionarvoista oli myös yhteistoiminta, paikalla olivat kaikki keskeiset järjestöt, ammattiin opiskelevista ammattikorkeakouluopiskelijoiden kautta maistereihin. Tuloksena, tasapainotusbudjetin oloissa, oli päätavoitteen eli opintotuen indeksisidonnaisuuden kirjaaminen hallitusohjelmaan. Samaan aikaan monet muut edunvalvontatahot, joiden asiat olivat merkittävällä tavalla pöydässä, luottivat perinteiseen kabinettivaikuttamiseen. Tämä ei nykyoloissa enää riitä, vaan syytä on myös painostaa julkisuuden kautta. Tässä opiskelijat ovat  askelkaupalla edellä muita toimijoita.

Hyvästä perusosaamisesta huolimatta omaa toimintaa voi aina kehittää. Opiskelijoiden, kuten monien muidenkin järjestöjen kohdalla, tarve liittyy ennen muuta omien jäsenten aktivoimiseen. Opiskelijat saavat kyllä liikkeelle myös suuria määriä ihmisiä mielenosoituksiinsa, mutta tämä vaatii aina erikseen huomattavan organisaation rakentamista. Välittömässä valmiudessa olevaa kaaderia on vain vähän, ja usein”tempauksiin” osallistuvat lähinnä opiskelijapoliitikot ja yo-kuntien työntekijät. Siksi yo-kuntien tulisi panostaa huomattavasti enemmän riviopiskelijoiden järjestäytymiseen. Järjestäytyminen on eri asia kuin jäsenyys, jonka suhteen ylioppilaskunnilla ei ole ongelmia. Järjestäytyminen tarkoittaa jatkuvaa läsnäoloa kampuksilla, opiskelijoiden muistuttamista ylioppilasliikkeen tavoitteista, niiden merkityksestä sekä joukkovoiman tarpeesta. Tarvitaan lisää aktiivisia ja tiedostavia riviopiskelijoita, jotka pitävät yo-kunnan ja SYL:on tavoitteita merkityksellisinä ja ovat valmiita olemaan jatkuvassa yhteydessä päättäjiin sekä tulemaan apuun kun ”pilliin puhalletaan”.

Poliittista osaamista ja tavoitteiden valmistelu- ja taustoituskykyä opiskelijoilta löytyy. Tämän osoittaa mm. tuore työurajulkaisu, jonka soisi kuluvan monissa käsissä. Sen sijaan oikeudellista osaamista järjestöissä ei juurikaan ole. Tätä kuitenkin tarvittaisiin, sillä usein erityisesti jäsenten kohtaamat ongelmat ovat oikeudellisia, ja lakipykälien tuntemus sekä senmukainen osaaminen edesauttaisi huomattavasti poliittisten tavoitteiden muokkaamista valmiiksi lakiesityksiksi jne. Puhumattakaan pelotevaikutuksesta. Opiskelijoiden kohtaama kyykytys tai oikeusturvarikkomukset oppilaitosten taholta vähentyisivät jo pelkästä tiedosta, että heidän edunvalvontajärjestöllään olisi tarjolla tämänkaltaisia tapauksia varten jäsenille maksutonta, ammattimaista oikeusapua. Monet ammattijärjestöt ajavat tavoitteitaan menestyksekkäästi myös oikeuden ratkaisujen kautta, miksi opiskelijat eivät voisi tehdä samoin?

Myös uusia kumppaneita tulee hakea ennakkoluulottomasti. Yksi turhan vähän käytetty suunta on SAK-lainen ammattiyhdistysliike. Opiskelijoiden enemmistö tekee työtä usein mm. yksityisillä palvelualoilla opintojensa aikana. Tämä tarjoaa luonnollisen kentän mm. SYL:on ja Palvelualojen ammattiliitto PAMin väliselle yhteistyölle vaikkapa työelämän kehittämisessä, järjestäytymisen ja yhteiskunnallisen aktivoimisen tarpeessa jne. Myös opintotuen korotustavoitteet voisivat hyvinkin löytää vaikutusvaltaista tukea tältä samalta suunnalta. Riittämätön opintotuki, joka ajaa opiskelijat opintojensa parista ekstraamaan ravintoloihin tai kauppoihin vaikeuttaa näistä työpaikoista riippuvaisten ja alalla vakituisesti toimivien osa-aikatyöntekijöiden mahdollisuuksia saada toimeentulon  kannalta riittävä määrä työtunteja. Tässä asiassa edistys edistyy joinakin vuosina, joinakin taas ottaa takapakkia. Tulevaisuudessa näyttäisi olevan odotettavissa parempaa.

Kuten monet muutkin edunvalvontajärjestöt, myös opiskelijaliikekin on omassa työssään usein liian Helsinki-keskeinen. Oma poliittinen työ, ja viimeksi presidentinvaalit, osoittivat, että vaikka pääkaupungissa tapahtuu, sosiaalinen media on täynnä kommentteja ja pöhinä on valtaisa, tarvitaan näkyvyyttä myös Kehä IIIn ulkopuolella ja hyvinkin perinteisissä medioissa. Alueellisille kansanedustajille tärkein media on oman maakunnan ykköslehti (joka Suomessa tarkoittaa ainoaa merkittävää alueellista lehteä, valtava tiedonvälityksellinen epäkohta ja suomalaisen demokratian ongelma, by the way), jonka mielipidepalstat luetaan Hesaria tarkemmin. Paikallislehdissä mielipidekirjoituksia saa läpi hiljaisempina aikoina helposti. Tässä työssä on kyse nimenomaan laaja-alaisesta agendan muokkaamisesta, joka on poliittisen vaikuttamisen kovinta valuuttaa. Vaikutelma asiasta, joka puhuttaa Hangosta Petsamoon, pieniltä paikkakunnilta suurempiin, omaa merkittävää poliittista painoarvoa, ja se on vaikeammin sivuutettavissa vaikkapa ”elitistisenä”.

Edellä mainitut parannukset luonnollisesti maksavat. Mutta millä muulla järjestöllä olisi mahdollisuus vahvistaa resurssipohjaansa yhtä helposti kuin ylioppilaskunnilla ja niiden yhteisellä edunvalvontajärjestöllä? Yo-kuntia koskee automaatiojäsenyys. Toisin sanoen maksu voidaan asettaa omalla päätöksellä. Keskustelu siitä, onko automaatiojäsenyys ylipäätään kestävällä pohjalla ei liity tähän, vaan on erillinen kysymys. Kun elämme oloissa, joissa jäseneksi on liityttävä mikäli mielii yliopisto-opintoja suorittaa, antaa tämä tilaa resurssien keruun tehostamiselle mikäli asialle saadaan edustajistovaaleissa mandaatti.

Nykyiset yo-kuntien jäsenmaksut liikkuvat noin sadan euron kieppeillä (esim. TYY 90EUR, ISYY 104 EUR). Maksun suuruus suhteessa saatuihin etuihin on nykyisellään mitätön. Maksuton tutkinnon suorittamisoikeus, joka on käytännössä rajaton niin kestoltaan kuin laajuudeltaan, ateriaedut, oma kaista terveydenhuollossa, matka-alennukset julkisissa kulkuvälineissä, edunvalvontapalvelut, kulttuuripalvelut, lukuisat opiskelija-alennukset… Lista on loputon. Tämän maksun korottaminen vaikkapa keskimäärin 150 euroon/jäsen/vuosi, toisi ylioppilasliikkeen yhteiseen kassavirtaan miljoonia euroja.Tämä resurssi voitaisiin jakaa esimerkinomaisesti karkeasti puoliksi, puolet paikallistoiminnan vahvistamiseen nimenomaan järjestöllisen tietämyksen ja valmiuden nostamiseksi, toinen puoli asiantuntija- ja valmisteluorganisaation vahvistamiseen.

Yksittäisen opiskelijan kukkarossa esimerkkinä mainittu 50 euroa lisää tuntuu kerralla suurelta, mutta jaettuna vuodelle se tarkoittaisi yhtä baarissa nautittua tuoppia vähemmän kuukautta kohti. Samalla se kuitenkin toisi tarvittavat resurssit edunvalvonnan nostamiselle aivan uudelle tasolle. On oletettavaa, että saavutettu hyöty mm. parantuvien etujen ja vahvistuvien oikeuksien kautta olisi melkoisesti kyseistä tuoppia suurempi jo lyhyelläkin aikavälillä. Matalaotsaiset ”opiskelijan edun valvojat” edustajistoissa, jotka vastustivat jokaista 50 sentin korotusta jäsenmaksuun (ja jotka omana Tamy-aikana löytyivät lähinnä oikeiston ja sen bulvaanien riveistä) olisivat helposti säkitettävissä järkiargumentein, mikäli visio on selkeä ja poliittista tahtoa löytyy.

Toisin sanoen: maksuun korotus, tulovirran ohjaus erityisesti oikeudellisen osaamisen vahvistamiseen ja järjestäytymiseen, lisää yhteistyökumppaneita uusilta suunnilta sekä paikallisuuden parempi haltuunotto. Tällä tavalla luodaan jo nyt vaikutusvaltaisesta järjestöstä Suomen pelottavimpiin kuuluva vaikuttajaorganisaatio. Ideaa saa vapaasti käyttää.

Finland’s social democratic election hangover

julkaistu 9.2.2011 brittiläisen ajatushautomon Policy Networkin kotisivuilla.

As in Sweden, the Finnish left succumb to a social-liberal, centre-right catch-all party that has successfully claimed the middle-ground

On Sunday 5 February, Finland got its 12th President. The conservative National Coalition Party (Kokoomus) candidate, Sauli Niinistö, was elected by a landslide of 62.4% against his Green Party opponent Pekka Haavisto in the second round of the presidential elections.

Observers familiar with Finnish political history might well ask the whereabouts of the Social Democratic candidate come the second round of voting. After all, the last three presidents, Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari and Tarja Halonen, have all been Social Democrats, between them representing 30 years of social democratic leadership.

This election was a disaster for the social democratic candidate, former prime minister Paavo Lipponen, who got only 6.7% of the total vote in the first round run-off. Even the total combined support of the Finnish traditional left, the Social Democrats and the successor party of the once-strong Communists, the Left Alliance, would not have carried a candidate to the second round.

To understand the reasons behind the social democratic demise, we first have to look at the candidates. This was Niinistö’s second time running, having been narrowly beaten by incumbent president Halonen in 2006. His popularity ratings soared after this narrow defeat and he continued to poll well during the whole lead up to this year’s elections.

Niinistö has a history as a tough player on the economy. He was the minister of finance and chairman of his party during the late 1990s when the coalition government led by Social Democrats steered Finland out of its most severe economic recession in history. After a brief absence he returned as speaker of the parliament, using this new role very effectively by introducing many ideas categorised as populist, but which were popular among ordinary Finns and gave him the much-needed opportunity to stand out from his party.

Niinistö’s personal rise mirrors that of his party, Kokoomus, which has successfully captured the middle-ground of Finnish politics. The former socially conservative, economically neo-liberal party for the upper classes has evolved, as in Sweden, towards a social-liberal, centre-right catch-all party. This strategic shift was very much formulated by current prime minister Jyrki Katainen when in opposition.

Social democratic candidate Paavo Lipponen on the other hand, clearly possessed the most experience in European issues and foreign policy, both realms where the president still wields considerable influence. So why did he score so miserably?

Firstly, he failed to differentiate himself from the early favourite, Niinistö. They were the main duo in the governments of 1995-2003, and considered politically very close. When Lipponen entered the race he was, although a veteran and a political heavyweight, clearly a challenger. When he was then unable to formulate a clear, symbolically important position which would have stood against Niinistö, the electorate remained uninspired.

The heritage of Lipponen’s prime ministerial tenure is disputed among Finnish progressives. These eight years saw an economic miracle, rapidly rising employment, improvement to the Finnish economy, lowering foreign debt and the rise of Finland as the international example both in education and as the dynamic future information and innovation economy. But they also saw the widening gap between the rich and poor in society and the entering of market mechanisms to the public services.

Lipponen was also seen as the main architect of Finland’s very integration-oriented European policy, including the introduction of the Euro. In times of bail-out packages and the chaotic euro rescue operation, this didn’t favour the candidate. This has also left him politically isolated since the Social Democratic Party has, under its chairwoman and incumbent finance minister, Jutta Urpilainen, revised its European policies and has been clearly more critical towards the Euro rescue operations, especially in Greece.

Lost momentum was also a major factor. From the beginning of the campaign it was fairly obvious that Niinistö would reach a second round and interest soon shifted onto who would be his most likely opponent. For a long time the polls were stagnant, but it was the campaign of the Green Party candidate, Pekka Haavisto, which was able to read the signs and exploit the situation.

The Greens are undeniably one of Finland’s smaller parties, but enjoy considerable support in big cities and among young, educated people. Haavisto’s campaign was extremely successful in the media and his rise in the polls created a phenomenon, which became self-fulfilling. Progressive voters, already uninspired by a social democrat campaign that found it hard to market a 70-year old former prime minister as a fresh alternative, saw Haavisto as the most-likely challenger from the non-Niinistö block and started to group behind him. For these reasons the Lipponen campaign was doomed to fail.

Sorting through the rubble

So where does the result leave the Finnish social democracy and the SDP? The answer isn’t absolutely clear as personality-centric presidential elections do not precisely replicate party support, but certain conclusions can already be made with confidence.

First is, that the Social Democratic core vote has become obsolete and party loyalty has dropped to its lowest point. Each vote will have to be hard-won again. A fragmented core vote means the Social Democrats will find it hard to set the agenda in a way which would make the SDP attractive to both traditional employee voters and young social liberal-minded educated people.

The party is also losing trust and lacks a clear identity, both co-dependant factors. Finnish social democracy has proven vulnerable when cultural identities have become more important in determining voter behavior. Who is a Finnish social democrat? This question is becoming increasingly hard to answer.

After the SDP lost elections in 2007 and remained in opposition, the actions of the party have been guided by the urgent need of renewal. But without a clear vision of what this renewal would mean politically, the policy revision has looked more like a collection of separate positions without a unifying idea, rather than a coherent set of policies aimed towards fulfillment of a set of values.

When the ideological picture of the party is blurred, the identity problem worsens. At the same time, trust towards the party will suffer among the electorate. If trust is not regained, even popular or genuinely innovative policy ideas, which the SDP maintains, will not receive electoral support.

A final conclusion, one which has often been overlooked, is the strong grip the centre-right has on Finnish society. For decades the National Coalition Party was the third biggest party, and in permanent opposition. Now it has been the biggest political force in four consecutive elections, leading the current government, adding a newly-elected president, and is clearly topping the polls before the municipal elections due to be held in October 2012.

The left has been too keen to discredit this success on the growing individualism, crooked media and light and irresponsible attitude of many people concerned with politics. But this lazy analysis misses the point that the image of the party has actually changed in people’s minds. Kokoomus is trusted most by the electorate on economic and employment issues. This is due to their rather collaborative and cooperation-oriented outlook, good control of policies and message and also the revision of their most disliked policies. Their political message is very much value-oriented, and not position-oriented, aimed to minimise the obstacles to become their supporter. This was central to Niinistö’s campaign.

There is a need for the Social Democrats to pay attention to the lessons that the successive centre-right victories give. The party must strengthen their identity in a way which is inclusive, not exclusive, and rediscover their core values and commitments if they are to succeed again.

Rohkeasti eteenpäin kuntauudistuksessa

Eilinen uutispäivä oli monella tapaa merkittävä. Vaalikauden keskeisin ja tärkein hanke, kuntauudistus, sai vihdoin konkreettista muotoa kun virkamiestyöryhmän esitys kuntien määrän vähentämisestä noin viidennekseen nykyisestä julkistettiin. Samalla puolustusvoimien säästöt sekä niihin liittyvät varuskuntien sulkemiset, sekä uutiset Nokian joukkoirtisanomisista Salossa tarkoittivat monien työpaikkojen menetyksiä.

Esitykset ovat herättäneet ymmärrettävästi paljon keskustelua. Luopuminen ei ole koskaan helppoa. Oppositiossa olevalle Keskustalle ja sen puheenjohtajalle kuntauudistuksen vastustaminen on kohtalonkysymys. Puheenjohtaja Kiviniemi taistelee ennen kaikkea poliittisesta tulevaisuudestaan, hänen ainoa toivonsa selvitä Keskustan puheenjohtajakisasta voittajana on esiintyä tarmokkaana Keskustan paikallisten valtarakenteiden säilyttäjänä. Kyse on kuitenkin pelkästä politikoinnista ja teatterista. Kahdeksan vuotta pääministeripuolueena toimineessa Keskustassa tiedetään aivan hyvin uudistuksen taustat, sen välttämättömyys palveluiden turvaamisen kannalta ja onpa puolueella kokemusta myös lukuisten kuntaliitosten toteuttamisesta, niin paikallisella tasolla kuin valtakunnallisesti. Jopa  ainoa pakkoliitos on tehty keskustavetoisen hallituksen toimesta, kun Sipoon läntiset osat liitettiin, vastoin sipoolaisten tahtoa, Helsinkiin.

Opposition kritiikki on oma asiansa, mutta myös hallituksen sisällä uudistus vaikuttaa aiheuttavan keskustelua. Sekä SDP että Vasemmistoliitto ovat ilmoittaneet, että niille virkatyönä tehty kartta ei käy, ja että varsinainen uudistus tehdään ”yhteistyössä kuntien kanssa”. Onkin totta, että kyseessä on vasta selvitys, johon päästään nyt ottamaan poliittisesti kantaa. Silti pakittelua aiheessa on syytä ihmetellä.

Maassa on julkaistu kymmenien vuosien ajan  kymmeniä ja taas kymmeniä raportteja, jossa todetaan ”kuntarakenteen kehittämisen tarve ”. Tämä tiedetään jo, aiheesta käytävää keskustelua on niiltä osin turha jatkaa. Kaikki tietävät myös, että uudistus on tehtävä palvelut edellä. Kaikki puolueet, Keskustaa lukuunottamatta, ovat lukuisissa puoluekokouksissaan sitoutuneet vahvoihin peruskuntiin perustuvan kuntauudistuksen toteuttamiseen. Näin myös hallitusohjelmassa (s.75): ”Hallitus toteuttaa koko maan laajuisen kuntauudistuksen, jonka tavoitteena on vahvoihin peruskuntiin pohjautuva elinvoimainen kuntarakenne. Vahva peruskunta muodostuu luonnollisista työssäkäyntialueista…  Kuntarakenteen eheytyessä ja vahvistuessa tarve kuntien välisille yhteistoimintarakenteille vähenee, mikä selkeyttää ja yksinkertaistaa hallintoa ja vahvistaa paikallista demokratiaa. Kuntauudistuksella luodaan palvelurakenne, jossa valta ja vastuu palveluiden järjestämisestä ja rahoi-tuksesta ovat yhdellä, riittävän laajaan asukas- ja osaamispohjaan perustuvalla taholla… Hallitus määrittelee kuntauudistuksen tarkemmat kriteerit ja etenemisen vuoden 2011 loppuun mennessä.”

Karttaharjoitusten kritisointia on vaikea ymmärtää, koska keskustelu on jossain vaiheessa, jo hallituksen itsensä asettaman aikataulun vuoksi, siirrettävä konkretiaan. Ja silloin puhutaan väistämättä kuntien rajoista ja koosta. Tätä on vaikea tehdä ilman karttaa. Aikaa keskustella kuntien tehtävistä on ollut riittämiin, ja jo hallitusohjelman linjaukset antavat ymmärtää yhteisymmärryksen olevan olemassa. Tämän vuoksi, mikäli historiallisen tärkeä uudistus aiotaan saada aikaan, on siirryttävä toimiin.

Uudistuksen tarpeen ja perusteet ymmärtävät kaikki. Väestö vanhenee ja pakkautuu kasvukeskuksiin, yhä useampi kunta on kestämättömissä talousvaikeuksissa, palveluiden hallinto on siirtynyt läpinäkymättömiin hallintohäkkyröihin kuntalaisten ulottumattomiin, kasvukeskusten yhdyskuntarakenne ei kehity tarkoituksenmukaisella tavalla jne. Kyseessä on kansalaisten yhdenvertaisuuden vahvistaminen ja tarkoituksenmukaisen palvelurakenteen kehittäminen. Hallinnosta on kyettävä siirtämään resursseja palveluiden tuottamiseen, haitallinen vero- ym.kilpailu kaupunkiseuduilla loppumaan sekä lisättävä päätöksenteon avoimuutta. Kaikkeen tähän virkamiesesitys tarjoaa hyvän pohjan.

”Vastuukuntamalli”, josta puhutaan mm. päivän Helsingin Sanomissa eräänä vaihtoehtona, on jälleen uusi koodisana tarpeettomille rakenteille. Viiden miljoonan ihmisen maassa riittänee kaksi vahvaa hallinnon tasoa. Lisäksi mm. SDP on aiemmin vastustanut taannoin esiin nostettua mallia 20 ”aluekunnasta”, joiden alla toimisivat entiset peruskunnat, nyt vain tietyistä vastuista riisuttuina. Vastuukuntamalli muistuttaa monella tapaa juuri taannoista, vuonna 2005 esiteltyä aluekuntamallia, jonka heikkoudet olivat ilmeisiä. Lähidemokratiaa voidaan kehittää myös kaupunginosavaltuustoilla tai peruskunnan sisäisillä vaalipiireillä, kuten esityksessä lehtitietojen mukaan esitetäänkin.

On täysin inhimillistä ja ymmärrettävää, että oman kunnan vaakunan katoaminen kunnantalon ulkoseinästä kirjaston seinälle aiheuttaa tunteita. Mutta vahva ja elävä paikallisidentiteetti ei tarvitse vaakunoita tai hallinnollisia rakenteita toimiakseen. Tästä on lukuisia esimerkkejä, eläviä kyliä  ja vireitä paikallisyhteisöjä kautta Suomen, joissa tekemisen meininki ei kadonnut oman keskusvaalilautakunnan puuttumiseen. Suomalaisen identiteetin ja kansallistunteen epäiltiin kuolevan, kun liitymme EU:iin, puhumattakaan rakkaan markan poistumisesta. Omasta näkökulmastani huhut suomalaisuuden kuolemisesta näiden tapahtumien myötä on vahvasti liioiteltu.

Kyseessä on historiallinen uudistus, jossa rikotaan tarpeettomia hallinnollisia esteitä siltä, että lapsemme voisivat elää hyvien julkisten palveluiden ja entistä ympäristöystävällisemmin ja sosiaalisesti oikeudenmukaisemmin suunnitelluissa ja rakennetuissa yhdyskunnissa. Tätä linjaa voi ja pitää puolustaa niitä vastaan, jotka uhkailevat tarkoituksenmukaisempien hallintorakenteiden kehittäjiä asevoimien väliintulolla. On kyettävä näkemään välittömien poliittisten etujen, joita tuskin on edes olemassa, yli, ja perusteltava rauhallisesti ja älyllisesti kestävästi miksi uudistus halutaan tehdä.

On selvää, että kartta on vasta esitys, ja että siihen voi ja tulee vaikuttaa, ja kunnilla tulee olla sanansa sanottavana aiheessa. Sekin on aivan totta, ettei suuri ole aina kaunista. Mihinkään peruutteluun ja pakitteluun asiassa ei kuitenkaan tule ryhtyä, vaan viedä sitä tältä pohjalta eteenpäin, yhdessä. Poliittinen tosiasia on kuitenkin se, että vain sellainen hallituspohja, jossa maaseudun yksipuoluejärjestelmää hinnalla millä tahansa varjeleva Keskusta ei ole mukana, voi tehdä uudistuksen, jossa palvelut menevät paikallisten puoluepomojen edun edelle. Hetki on käytettävä, eikä siitä tule tinkiä. Halllituksen hajanaisuuden käyttää oppositio takuuvarmasti hyväkseen, ja aidalla istuja voi havaita yhtäkkiä joutuneensa aidan harjalta maahan mahalleen.

Kuvalähde: Valtionvarainministeriö.

Alkuvuoden lukemisia

Anna Funderin teos Stasiland – Stories from Behind the Berlin Wall on saanut useita palkintoja ns. non-fiction sarjassa. Australialainen toimittaja Funder on kirjoittanut upean kirjan, jossa hän sukeltaa entisen Itä-Saksan kansalaisten elämään. Henkilöhaastatteluille perustuva kirja avaa pysäyttävällä – ja myös paikka paikoin haikean kauniilla, vaikkakin usein surullisella, tavalla absurdiin valvontaan perustuvan kontrolliyhteiskunnan ihmisten elämää.

Suunvuoron saavat niin valvotut kuin valvottavat. Vanhojen miesten (”Marxisten-Senilisten”) johtamassa maassa harmaat valtion turvallisuusministeriön, Stasin virkamiehet ja ilmiantajat pitivät kirjaa lähimmäistensä tekemisistä ja ajatuksista kymmenien vuosien ajan. Epäily ”vihollisuudesta” saattoi johtaa nuorten ihmisten tulevaisuuden unelmien tuhoutumiseen. Opiskelut tai työpaikka saattoivat jäädä haaveeksi -ellei suostunut yhteistoimintaan, toisin sanoen ryhtymään ilmiantajaksi.

Lapsia tai nuoria perheitäkään ei säästetty. Sairaana syntynyt vauva jäi muurin rakentamisen myötä läntisen puolen sairaalaan. Vanhempien yritykset päästä lapsensa luo länteen epäonnistuvat ja he päätyvät lopulta Hohenschönhausenin vankilaan. Pikku poikansa Torstenin he saavat lopulta takaisin vasta viisivuotiaana. Uhreja saattoivat olla myös Stasin miehet, joiden ihmissuhteisiin ylemmät puuttuivat, usein traagisin seurauksin

Saksojen yhdistyttyä valvotuista on tullut valvottuja. Entiset Stasi-miehet käyvät yhä kantakapakoissaan, tai ovat linnoittautuneet koteihinsa. Jotkut heistä uskovat edelleen asiansa oikeutukseen ja hautovat katkeruutta. Ostalgia liikuttaa myös nuoria saksalaisia, joille DDR näyttäytyy jonkinlaisena sosiaalivaltion utopiana. Mutta mitä he muistavat todellisesta historiasta, ihmiskohtaloista, jotka jäivät muurin varjoon.

Erinomaisen katsauksen ajankohtaiseen keskusteluun eurooppalaisen sosialidemokratian tilasta ja tulevaisuudesta tarjoaa Henning Meyerin ja Jonathan Rutherfordin toimittama The Future of European Social Democracy – Building the Good Society -teos. Kaksitoista tasokasta artikkelia sisältävä kirja käy läpi sosialidemokratian haasteita eurooppalaisessa mittakaavassa; uuden, uusliberalismin jälkeisen, sosialidemokraattisista lähtökohdista ponnistavan talousajattelun perusteita, poliittisen keskustelun kehyksiä sekä poliittisia tulevaisuusperspektiivejä. Kirja on osa laajempaa Building the Good Society -keskustelua, joka käynnistyi vuonna 2008 brittiläisen Compass- ajatushautomon ja SPD:n puoluesihteerin Andrea Nahlesin yhteistyönä.

Haasteet kuvataan hyvin ja kattavasti. Aikoinaan ihmisten massamittaisena joukkoliikkeenä syntynyt työväenliike, joka oli kokonainen kulttuuri urheiluseuroineen, näyttämöineen ja omine oppilaitoksineen, on institutionalisoituessaan ja taantuessaan pelkäksi puolueeksi menettänyt aidon yhteytensä kansalaisiin. Kokonaisvaltaisen tarinan ja vision puuttuminen vaikeuttaa mobilisaatiota ajassa, jossa perinteiset luokkaidentiteetit ovat menettäneet puhutteluvoimaansa.

Kirjan artikkelit löytävät korostuneen paljon syitä alamäkeen kolmannen tien ajattelusta sekä sen leviämisestä halki sosialidemokraattisten puolueiden. Taloudellisen globalisaation on nähty pirstoneen yhteisöjä, eivätkä vallassa olleet sosialidemokraatit joko kyenneet tai halunneet korjata sen aiheuttamia vahinkoja erityisesti eriarvoisuuden kasvun osalta. Seurauksena on ollut lisääntyvä epävarmuus, paheneva luottamuspula ja sitä seurannut populististen liikkeiden suosion kasvu. Tälle antoi monen artikkelin johtopäätösten mukaan vauhtia sosialidemokraattisten päättäjien samaistuminen peruskannattajakuntansa, jolle mm. kansalliset arvot ovat edelleen tärkeitä, sijasta liberaaliin eliittiin.

Erityisen huomionarvoisia ovat kirjan artikkelit poliittisen keskustelun kehyksistä sekä ammattiyhdistysliikkeen ja poliittisen liikkeen yhteistyön terävöittämisestä. Elisabeth Wehlingin ja George Lakoffin artikkeli valottaa sitä, miten oikeiston kielikuvat ja keskusteluagenda on vallannut yhteiskunnallisen julkisuuden ja miten sosialidemokraatit voivat, puhumalla uudelleen arvoistaan ne määritellen, koskettaa jälleen ihmisten tunneälyä. Dimitris Tsarouhas puolestaan kirjoittaa terävästi perinteisen työväenluokan jakautumisesta, ammattiliittojen depolitisoitumisesta sekä tarpeesta uudistaa ay-liikettä laajapohjaisiin edistyksellisiin, yhteiskunnallisiin koalitioihin nojautuvaksi liikkeeksi pelkän edunvalvonnan sijasta.

Henning Meyerin artikkelissa sivutaan Britanniassa jalansijaa saanutta, tosin sittemmin julkisuudesta vetäytymään joutunutta Blue Labour -ajattelua, jonka puitteissa nostetaan esiin sosialidemokratian ”sosiaalikonservatiivista” puolta. Tämä tarkoittaa paluuta yhteisöihin kommunitaristisen ajattelun hengessä, sekä yhteisen hyvän, vastavuoroisuuden ja . Keskeisenä vaatimuksena nousee esiin mm. taloudellinen demokratia ja työntekijöiden valtaistaminen yritysten päätöksentekorakenteisiin osallistumisen kautta. Samankaltaista ajattelua nostavat esiin Ben Little ja Deborah Grayson vaatiessaan sosialidemokraatteja hyödyntämään kansallista identiteettiä reformistisen politiikan legitimoijana. Tällainen sosialidemokraattinen kansallinen identiteetti ei kuitenkaan voisi perustua ”vereen ja maahan”, vaan yhteiskuntasopimukseen, joka tuottaisi edistyksellistä kansalaisuutta.

Ranskalainen politiikan tutkija ja teoreetikko Chantal Mouffe tarjoaa teoksessa On the political mielenkiintoisia näkökulmia politiikan asialistan muutokseen sekä sen seurauksiin demokratialle. Mouffen mukaan oikeisto-vasemmistojaon hämärtämisellä sekä ns. post-poliittiseen aikaan jossa kuvitellaan vastakkainasettelujen jääneen taakse, siirtymisellä tulee olemaan merkittäviä – ja vakavia- seurauksia kansanvallalle.

Mouffen ajattelussa politiikka ei voi milloinkaan olla vapaa valtakamppailusta ja eronteoista. Demokratian tärkein tehtävä onkin purkaa nämä jännitteet yhteiseen symboliseen tilaan, jossa ”vihollisista” tulee ”vastustajia”, ja joiden kanssa poliittinen kamppailu hegemoniasta voidaan käydä siten, että kaikki voivat kuitenkin sitoutua yhteisiin demokraattisiin sääntöihin. Hän kutsuu tätä antagonismin muuttamiseksi ”agoniseksi” suhteeksi.

Mouffe katsoo, että moraalisten kysymysten nouseminen politiikan agendalle ei täytä lupaustaan vastakkainasettelun loppumisesta, vaan pikemminkin päinvastoin. Nämä kysymykset pikemminkin kärjistävät eroja. Vastustajista tulee uudelleen vihollisia eikä yhteisymmärrystä voi löytyä. Hän laajentaa tarkasteluaan kirjassa myös kansainväliseen politiikkaan. Hänen mukaansa länsimainen liberaali demokratia ei edusta ainoaa tavoittelemisen arvoista demokratiamallia, ja että tulevaisuuden maailman tulisi rakentua laajojen alueellisten, kulttuuristen napojen varaan. Näiden puitteissa todellinen pluralismi olisi mahdollista. 

Bulgarialaissyntyisen filosofi Tzvetan Todorovin teos In defence of the Enlightenment tarjoaa tiiviin puolustuspuheen valistuksen arvojen puolesta ja argumentoi niiden merkityksestä yhteiskunnan kehittymiselle myös tänä päivänä. Todorov katsoo valistuksen synnyttäneen Euroopan nykymuodossaan ja että eurooppalainen moninaisuus oli tämän ajattelun syntymisen kannalta välttämättömyys. Hän kiinnittää huomiota erityisesti valistuksen kriittiseen henkeen, joka nosti esiin yksilön, vapautti ihmiset uskonnon ylivallasta sekä loi pohjan universaaleille ihmisoikeuksille sekä tieteelle.

Kirja ottaa myös kantaa nykypolitiikkaan, erityisesti Yhdysvaltoihin, jossa Todorov näkee valistusarvojen rappiota. Esimerkkejä tästä ovat mm. luomisteorian nosto evoluutio-opin rinnalle tietyissä kouluissa, kidutuksen salliminen sekä hallituksen valehtelu Irakin joukkotuhoaseista. Näitä kaikkia hän pitää esimerkkinä siitä, miten totuus on edelleen uhattuna ja millä tavalla läntiset liberaalit demokratiat voivat ajautua totalitarismin tielle.

Todorov näkee huomattavasti vaivaa perustellakseen miksi valistuksen perintöä omassa retoriikassaan hyväksikäyttäneet tahot, mm. sen arvoilla totalitaristisia yhteiskuntia rakentaneet poliittiset liikkeet tai kolonialismia puolustaneet hallitukset, ovat syyllistyneet väärinkäytöksiin. Hän kiistää vahvasti valistusajattelun osallisuuden katastrofeihin ja vaatii jatkuvaa yhteiskunnallista valppautta, koska konservatismi ja keinotekoiset auktoriteetit ovat yhtä ikuisia kuin kaipaus totuuteen.

Teos toimii hyvänä johdatuksena valistuksen keskeisiin arvoihin ja niiden ymmärtämiseen liberaalista ja humaanista näkökulmasta. Asetelma on kuitenkin varsin yksipuolinen. Problematisointia teos ei tarjoa, vaan pikemminkin yhden ainoan mahdollisen luennan valistuksen ymmärtämiseen.