Working class comeback

Artikkeli julkaistu ruotsalaisessa Dagens Arena -verkkolehdessä 21.4.2012.

The first anniversary of the Finnish six-pack coalition and the return of the Social Democrats to the government is approaching. This first year has seen major decisions taking place, especially when it comes to the economy, the labour market and European policies. But what is even more relevant is the re-emergence of the Finnish trade union movement at the centre of economic and social policy preparation.

In previous years, pension policy and retirement age questions have dominated the Finnish social policy debate. Traditionally these issues have been prepared and adopted by tripartite cooperation between state, employers and trade unions. This was the case when Finland last renewed its pension system in 2005, when the lowest age of retirement was lowered to 63 years, but at the same time significant incentives were created to encourage individuals to voluntarily prolong their careers to 68 years. The result was a flexible work-leaving age, which was accompanied with a pact on the future of pension contributions and the introduction of other reforms such as a life expectancy coefficient which encourages – or effectively forces – younger generations to stay longer in the labour market.

This tripartite cooperation suffered a serious rupture when the previous right-wing government, under Prime Minister Matti Vanhanen from the Centre Party, unilaterally declared that the lowest retirement age should be lifted to 65 years. This maneuver quickly froze the relations between trade unions and the government. Although the government retreated and handed down the issue to be negotiated with the social partners, mistrust ran deep.

After the Centre Party suffered defeat in the 2011 general election, the trade union movement has made a significant comeback to the tables where decisions are made. First the new government urged the social partners to negotiate a major pact concerning salary policy for the future. The so-called frame treaty, which gives guidelines for different sectors on the future costs of labor, was signed between the main confederations and then adjusted in union level negotiations. This new model of a nation-wide treaty was achieved, although the employer side had previously stated that the era of cross-sector collective agreements would be over.

The frame treaty was followed by a tripartite deal concerning future funding of pensions and the prolongment of careers. A whole package of activities is expected to raise the effective age of retirement by one year. One important innovation, which was also agreed upon, is the so-called youth guarantee, which makes sure that every young person leaving school will receive a place in employment, education or training.

***

The next occasion in which a similar kind of “working class comeback” can be seen, will be the SDP congress in May.  There will be no candidate to challenge the current party leader Jutta Urpilainen, but on the lower levels the ground is shaking.

Positions of all three vice-presidents and the party secretary general will be contested, and it is likely that all incumbent vice-presidents will face strong challenges. Since the party congress in 2007 the leadership of the party has faced criticism retarding their visibility and the degree to which they are ‘in touch’ with the party’s more traditional and grassroots, salaried workers. It would now seem likely that the Congress will opt for more “traditional-looking” and sounding politicians.

The hunt for “something more familiar” can be seen also in the quest for a new Secretary General. The incumbent, Mikael Jungner, who was elected two years ago with great expectations after his politically motivated removal from his job as the CEO of the Finnish public broadcasting company YLE, is voluntarily standing down. He has publically stated that the reason is the SDP’s poor performance in the last presidential elections. Other sources claim though, that the tensions between him and the local level had grown so strong, that it would have been hard for him to continue.

It is obvious that although SDP is in a need of a lot of work in the improvement of its policies and the development of a distinct ideological vision for the future, this discussion has so far been in practice non-existent. The new party leadership will also need ways of improving the content of the SDP’s core messages of work and social justice in the October local elections. Mere organizational attention will not be enough.

Mainokset

Keskiluokka go-go

Julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 18.4.2012.

Erityisesti anglosaksisessa yhteiskuntapolitiikassa on viime vuosina puhuttu paljon keskiluokan katoamisesta ja kurjistumisesta. Tunnetuin kirjoittaja aiheen tiimoilta on ollut Barbara Ehrenreich, mutta myös akateemista tutkimusaineistoa on olemassa siitä, miten tulot ja varallisuus keskittyvät yhä pienemmälle eliitille jättäen heikentyvän toimeentulon ja turvan varaan paitsi köyhät, myös entistä useammin keskituloiset palkansaajat. USA:ssa mediaanipalkan kehitys on jäänyt 1970-luvulta lähtien junnaamaan paikalleen talouskasvusta huolimatta.  Myös brittiläiseen poliittiseen keskusteluun on Labourin toimesta noussut nk. ”squeezed middle”, jonka puitteissa viitataan paitsi finanssikriisiä edeltäneeseen tulokehitykseen, mutta myös porvarihallituksen johtaman valtion koviin säästötoimiin.

Keskiluokan kutistuminen tai katoaminen on ilmiö, jolla on toteutuessaan huomattavia yhteiskunnallisia seurauksia. Monessa suhteessa tämänkaltainen kehitys on paluuta vanhaan. Laajamittainen, ostovoimaa ja taloudellista turvallisuutta omaava keskiluokka on uudehko yhteiskunnallinen ryhmä. Työväenpuolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen syntyvaiheen yhteiskunta oli laajamittaisen teollisuus- ja maatalousproletariaatin aikaa. Tuolloin nämä liikkeet syntyivät parantaakseen näiden riistettyjen ihmisryhmien asemaa yhteiskunnassa.

Toisen maailmansodan jälkeisellä ns. hyvinvointikapitalismin aikakaudella merkittävä osa länsimaiden työväestöstä nousi yhteiskunnallisesti parempaan asemaan – käytännössä kohti ja osaksi keskiluokkaa. Työväestön sosiaalinen nousu oli seurausta myös tulopolitiikasta ja työehtosopimuksista, hyvinvointivaltion rakentamisesta sekä laajamittaisista tulonsiirroista ja tasa-arvopolitiikasta. Myös sosiaaliset ja kulttuuriset erot vähenivät. Palkansaajaväestö muodostaa tänäkin päivänä ylivoimaisesti merkittävimmän osan keskiluokasta kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa. Tämä väestöryhmä tekee suurimman osan töistä, maksaa suurimman osan veroista ja pitää yhteiskunnan rattaat käynnissä.

Uusi keskustelu kaventuvasta keskiluokasta antaa ymmärtää, että nyt yhä useampaa on kohdannut sosiaalinen lasku. Myös tilastot näyttävät tukevan ajatusta. Läntisissä teollisuusmaissa yhteiskunnan tulonjaon keskellä oleva 60 prosenttia (poissa rikkain ja köyhin viidennes) on tasaisesti menettänyt osuuttaan kakusta. Siirtymä ei ole kuitenkaan suuntautunut pienituloisiin, vaan vauraille. Ranskaa ja Tanskaa lukuun ottamatta hedelmät ovat kohdistuneet ylimmille desiileille.  Huomion kiinnittäminen tähän vauraimman 20 prosentin ryhmään paljastaa edelleen, että kyse on nimenomaan kaikkein suurimpien tulojen räjähdysmäisestä kasvusta.

Syyksi keskiluokan kutistumiseen on monessa maassa jäljitetty heikko palkkakehitys. Kun palkat ovat tämän ryhmän selkeästi vallitsevin tulonlähde, on hidas palkkakehitys myrkkyä ostovoimalle ja yhteiskunnallisen aseman vahvistumiselle. Globalisaatiokehitys, joka on edennyt talouden ja pääomien liikkuvuuden osalta huomattavasti nopeammin palkansaajien yhteistoiminta tai poliittinen päätöksenteko, on vahvistanut työnantajien ja omistajien asemaa suhteessa palkoista neuvottelevaan ay-liikkeeseen. Tämä on vääristänyt elinkeinotoiminnasta saatavien tuottojen jakaantumista.

Vahvistusta yllä mainittu trendi saa tilastoista paitsi palkkojen ja BKT:n kehityksen suhteen, myös funktionaalisen tulonjaon osalta. Kaikissa näissä on havaittavissa selkeä kehitys, työtä tekevät saavat entistä pienemmän osan työnsä tuottamista voitoista ja tuloksista.  Vaikka kansainvälinen trendi pätee Suomeen työn tulo-osuuden supistumisen ja suurimpien pääomatulojen kasvun osalta, niin Suomessa keskiluokka pärjää monia muita maita paremmin. Syyksi voidaan osoittaa paitsi kohtuullisena jatkunut palkkakehitys, myös laajan hyvinvointivaltion tarjoamat universaalit palvelut. Työtä tekevien köyhyys on meillä edelleen kansainvälisesti katsoen vähäistä.

Vahvan ammattiyhdistysliikkeen merkitys korostuu, kun keskustellaan palkoista ja lisäarvon jakaantumisesta. Ilman voimakasta sopimusyhteiskunnan toimintamallia olisi oletettavaa, että myös Suomessa tapahtuisi entistäkin voimakkaampaa eriytymistä. Laajan, hyvinvoivan ja kasvavan keskiluokan edellytyksenä onkin vahva ay-liike, ja kuten kansainvälisistä esimerkeistä voidaan nähdä, ei sen rappeutuminen koidu yhteiskunnan heikompiosaisten eduksi kuten suomalaista keskustelua seuraamalla voisi joskus kuvitella, vaan voitot käärii eliitti.

Työ, oikeudenmukaisuus ja perustulo

Kolumni julkaistu Demokraatissa 12.4.2012.

Perustulo puhuttaa jälleen. HS julkaisi hiljattain vihreiden kansanedustajien Ville Niinistön ja Outi Alanko-Kahiluodon kirjoituksen liittyen perustuloon. Samaan aikaan kerätään nimiä aihetta koskevaan kansalaisaloitteeseen.

Kyse on kymmeniä vuosia vanhasta ideasta, jonka juuret löytyvät markkinaliberaalista oikeistosta. Sittemmin perustulo on ollut erityisesti vihreiden agendalla. Erona alkuperäiseen perustuloon on tuen taso sekä sillä korvattavien tulonsiirtojen määrä.

Vihreät ja vasemmistoliitto markkinoivat omia mallejaan ”oikeudenmukaisina”. Tavoitteet ovatkin humaaneja. Sen sijaan keinon etsiminen perustulosta paljastaa ajattelun puutteellisuuden erityisesti suhteessa työmarkkinoihin sekä erikoisen käsityksen työttömyyden syistä.

Niinistö ja Alanko-Kahiluoto näkevät työttömyyden työvoiman tarjonnan ongelmana. Ajattelu lähtee siitä, että työttömät ottaisivat vastaan työtä, mikäli tukijärjestelmä vain mahdollistaisi tämän. Tämä sivuuttaa sen seikan, että työttömyydessä on kyse työn kysynnän puutteesta – siitä ettei töitä ole. Samalla logiikalla myös kaikki sosiaaliturvan heikennykset olisivat erinomaista työllisyyspolitiikkaa, koska ne lisäävät kannusteita ottaa vastaan työtä.

Keskeinen kritiikki perustuloa kohtaan on sen aiheuttama silpputyön vakinaistuminen. Tähän näkemykseen vastataan usein väitteellä, että pätkätyö on tullut jäädäkseen. Pätkätyö onkin levinnyt koulutettujen keskuuteen. Ilmiönä se ei kuitenkaan ole sen paremmin uusi kuin edes merkittävästi kasvanut 90-luvun laman jälkeen. Edelleen suurin osa työsuhteista on vakituisia ja kokoaikaisia, jollaisia ihmiset myös toivovat.

Mikäli oletetaan, että tehty työ lisääntyisi pelkillä sosiaalietuuksien muutoksilla, johtaisi se jo tällä hetkellä heikoimmilla työehdoilla työtään tekevien ihmisten aseman heikentymiseen entisestään. Osa-aikaisten mahdollisuudet saada täydet tunnit heikkenisivät, kun työ voitaisiin helposti teettää pienissä pätkissä eri ihmisillä.

Perustulo kiistääkin työn ja pääoman intressiristiriidan. Se hyväksyy työnantajien vaatimuksen siitä, ettei heillä ole vastuuta työntekijöiden toimeentulosta. Työtä voidaan teettää pätkässä tai silpussa, optimoiden ajankäyttö työnantajan näkökulmasta. Riskin kuittaa valtio perustulon kautta.

Perustulon kustannukset maksavat veronmaksajat veroillaan, eli enimmäkseen palkansaajat itse. Voidaan myös tiedustella miten kansantalouden kannalta olisi edullista jakaa rahaa vastikkeetta kaikille verrattuna siihen, että sitä jaetaan vain niille, jotka syystä tai toisesta sitä tarvitsevat?

Perustulo toki säästää rahaa, jos sillä korvataan nykyisiä tarveharkintaisia etuuksia. Tämä heikentäisi sosiaaliturvan tasoa. Mikäli näin ei tehdä, jäävät byrokratiavähennykset tekemättä. Jos taas turva leikkaantuu hitaammin, valuu lisäraha parempituloisille. On myös havaittava, että vihreiden esittämä perustulo on tasoltaan nykyistä perusturvaa matalampi. Siten he, jotka eivät löydä tai kykene tekemään pientäkään työtä, putoaisivat yhä syvempään köyhyyteen.

Kyse on myös vastuusta. Kenellä on vastuu työtä tekevien riittävästä toimeentulosta ja turvallisuudesta? Kuuluuko tämän turvan luominen työstä hyötyvän ja lisäarvon kerääjän eli työnantajan vastuulle, vai hyväksytäänkö se, ettei heiltä voi tai pidä tällaista vastuuta vaatia?

Toisaalta kyse on yksilöstä. Onko aikuinen, työkykyinen ihminen yhteiskunnan jäsenenä periaatteessa velvollinen tekemään työtä ja on oikeutettu yhteiskunnan tukeen kun työtä ei ole tarjolla tai ihminen on estynyt sitä tekemästä? Vai onko ihmisellä oikeus yhteiskunnan tarjoamaan rahaan, jonka päälle työnteko on oma valinta?