Koulutusoikeus ja duunarit

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 31.5.2012.

Vaikka maassa on raami, ei rauha ole edelleenkään täysin maassa. Viime viikkoina työmarkkinaosapuolia ovat työllistäneet paitsi sovitun 150 euron kertaerän maksamiseen liittyneet ongelmat, myös raamissa sovitun työntekijöiden koulutusoikeuden yksityiskohdat.

Mistä olikaan kyse? Raamisopimuksen yhteydessä sovittiin siitä, että työntekijät voivat osallistua vuosittain kolmen päivän ajan osaamista lisäävään koulutukseen. Tulkintaerimielisyyksiä osapuolten välillä syntyi kuitenkin siitä, miten oikeus toteutetaan, kenelle kustannukset kuuluvat ja kuka saa päättää koulutuksen sisällöstä. Neuvotteluiden tulisi päästä päätepisteeseensä lähiaikoina.

Kysymys on erittäin tärkeä, ja oikein toteutuessaan avaa huikeita näköaloja uudenlaiseen osaamiseen perustuvaan yhteiskuntaan ja työelämään, jossa oppiminen ei ole enää harvojen etuoikeus vaan kaikkien kansalaisoikeus, ja jossa riskeihin varaudutaan ennalta ja ihmisten osaamiseen panostetaan laajalti. Parhaimmillaan sen avulla voidaan ottaa merkittäviä askeleita myös työttömyyden hoidossa, työhyvinvoinnissa ja tuottavuuden parantamisessa.

Fakta on, että koulutus kannattaa. Tilastot kertovat selkeää kieltä. Keskimäärin korkeampi koulutus korreloi paitsi korkeampien ansioiden, myös vähäisemmän työttömyyden kanssa. Vastavalmistuneidenkin osalta tilanne on korkeasti koulutettujen kohdalla huomattavasti parempi kuin esimerkiksi toisella asteella ammattiin opiskelevien kohdalla, väitetystä ”duunaripulasta” ja akateemisesta työttömyydestä huolimatta.

Koulutuksen saaminen työnteon ohella keskittyy voimakkaasti yritysten ylemmille tasoille, valmiiksi runsaasti koulutusta saaneille ja heidänkin joukossaan harvemmille. Merkittävä osa työtä tekevistä ei saa työnsä ohessa juuri minkäänlaista koulutusta, puhumattakaan ennalta työmarkkinoiden muutokseen varautumisesta esimerkiksi toisen tutkinnon osalta. Tämä kasvattaa ihmisten välisiä eroja. Koulutuksen tarjoaminen nähdään yrityksissä edelleen suurin osin kulueränä, ei potentiaalin kasvattamisena.

Koulutus auttaisi muutostilanteissa selviämisessä. Suomesta on viimeisinä vuosikymmeninä kadonnut tuhansia ja taas tuhansia työpaikkoja ja –tehtäviä, ennen muuta perinteisistä duunariammateista. Tämä kehitys tullee jatkumaan tulevaisuudessa vaikkapa automaattikassojen tai siivousrobottien kehittymisen myötä. Nämä muutokset kohtaavat nimenomaan vähemmän koulutusta saaneiden työtehtäviä. Siksi on perusteltua kohdentaa toimenpiteitä nimenomaan heille.

Malli, jossa oppiminen on aidosti elinikäistä ja kaikkia koskevaa, parantaisi muutosvalmiutta ja vähentäisi muutosten aiheuttamia riskejä –ja ehkä myös pelkoa ja muutosvastarintaa työpaikoilla. Mitä jos työnsä ohessa voisi pikku hiljaa opetella paitsi nykyisessä työssä tarvittavia uusia taitoja, myös uuden ammatin siltä varalta, että rakennemuutoksen myötä nykyistä työpaikkaa ei enää muutaman vuoden kuluttua ole? Siirtyminen uuteen työhön kävisi nopeammin eikä mahdollinen työn menetys merkitsisi vastaavaa maailmanloppua kuin vaikka tilanteessa, jossa samaa työtä on tehty kymmeniä vuosia vailla näköalaa muusta.

Tärkeintä on kulttuurinen muutos kohti jatkuvaa oppimista kaikilla aloilla ja kaikissa ammateissa. On tärkeää ensinnäkin hyväksyä –ja sittemmin mahdollistaa, se, ettei koulun penkin kuluttaminen lopu tutkinnon suorittamiseen, vaan osaamista täydennetään ja kartutetaan jatkuvasti. Tämä lisää joustavuutta ja vähentää työntekijöiden riippuvuutta yhdestä työnantajasta. Työvoiman liikkuvuus voisi lisääntyä, tärkeää dynaamisen elinkeinoelämän kannalta sekin.

Lisäksi on muistettava nyky-yhteiskunnan taikasana; innovaatio. On vanhanaikaista ja totuudenvastaista ajatella, että innovaatiot, jotka parantavat työn tuottavuutta tai tekevät läpimurtoja uusien tuotantotapojen tai tuotteiden saralla, olisivat korkeasti koulutettujen ihmisten tai nk. luovien alojen yksinoikeus. Innovaatioita voi syntyä missä tahansa, vähittäiskaupasta verstaan kautta paperitehtaalle, ja mikä tahansa työ voi olla luovaa. Tätäkin muutosta tukisi ajatus siitä, että kouluttautuminen ja uuden oppiminen työn ohella kuuluu kaikille, ei vain asiantuntija-ammateissa tai johtoportaassa toimiville.

Tärkeä kysymys kuuluu luonnollisesti, kuka saa päättää mitä koulutusta työtä tekevät oikeutensa piirissä saavat. Yhteiskunnan ja työntekijän näkökulmasta tarkoituksenmukaista olisi suunnata kohti koulutusta, joka turvaisi työntekijän työllistymismahdollisuudet riskien realisoitumisen varalta, toisin sanoen lisäisi hänen autonomiaansa. Tämä korostaisi työntekijöiden omien valintojen ja motivaation merkitystä koulutusvalinnoissa.

Mainokset

Puoluekokous – aftermath

SDP:n 43. puoluekokous on ohi ja uudet johtajat valittu tulevalle kaksivuotiskaudelle. Toivoa sopii, että onnistumisia tapahtuu siten, ettei seuraavassa kokouksessa eduskuntavaalien alla tarvitse henkilövalintoihin palata, vaan että tämä kokoonpano jatkaa yli seuraavienkin vaalien.

Erityisesti puheenjohtajiston valinta kirvoitti mediassa paljon keskustelua, pääkirjoituksista Matti Apuseen. Merkittävintä, kuten kokousedustaja Pilvi Torstikin toteaa, oli kuitenkin kokoussalin vallan kasvu suhteessa piiriryhmien vetäjiin. Tämä näkyi ennen muuta siinä, että kokous päätyi suoraan avoimeen vaaliin myös varapuheenjohtajista. Päivien mittaan kävi ilmiselväksi, että saliedustajat haluavat nimenomaan korostaa omasta mielestään pätevän puheenjohtajiston valintaa. Aluekorttia käytettiin vain vähän. Kiurun ja Lindtmanin valinta oli selviö, mutta Eero Vainion nousu johtoon kertoi juuri tästä ilmiöstä. Tätä vain korosti selkeä ero ja äänivyöry verrattuna jälkimmäisiin ehdokkaisiin.

Se, mikä nyt on kuitenkin lopulta huomattava on se, että puoluekokous ei osoittanut uudistumishalukkuuttaan ensimmäistä kertaa. Hämeenlinnassa neljä vuotta sitten kokous valitsi nuoren Jutta Urpilaisen ja uudet politiikan tekijät, mm. Maria Guzenina-Richardsonin ja Ilkka Kantolan, johtajiksi. Kaksi vuotta sitten Joensuussa puoluesihteerin valinta osui Mikael Jungneriin – myös erittäin ennakkoluuloton valinta. Nyt puoluehallitus täyttyi kolmenkymmenen kieppeillä olevista miehistä. Toisin sanoen uudistustahto on ollut jatkuvasti olemassa.

Tätä taustaa vasten viimeistään tämän puoluejohdon on lopetettava muiden selän takana piileskely sekä ”jäykän kentän” syyttäminen siitä, etteivät monet projektit etene. Kokous on huutanut jo kolme kertaa putkeen haluaan uudistua ja siitä merkkinä ovat olleet erittäin ennakkoluulottomat valinnat. Siten kenttäväkeä ei voida vaikeuksista tai uudistumishalun puutteesta syyttää. Tällä hetkellä näyttää lupaavalta, ettei niin tulla tekemäänkään. Ideat ja avaukset on jalkautettava fyysisesti entistä paremmin – ja samalla kehittää niitä alhaalta käsin.

Erityisen positiivista kokouksessa oli henki. SDP:n henkisessä tilassa on tapahtunut eduskuntavaalien jälkeen selkeä muutos. Viimeiset viisi vuotta on kulunut korostuneesti heikohkon itseluottamuksen ja omien ongelmien riipimisessä. Nyt henki oli täysin toinen. Näyttämisen halu ja itsetunto olivat läsnä kaikessa toiminnassa. Kun muutama vuosi sitten pohdittiin lähinnä sitä mikä kaikki omassa toiminnassa on epäonnistunutta, on nyt suunta selkeästi kohti tulevaisuuteen tähyämistä -rakentavaa kritiikkiä kuitenkaan unohtamatta. Hyvää tekee myös sellaisten nuorten ja muutenkin uusien toimijoiden nousu mukaan toiminnan keskiöön, joille Lipposen ajan aikaiset ja jälkeiset henkiset sisällissodat ovat vieraita. Historia tulee tuntea, sitä ymmärtää ja kunnioittaa sekä vanhoista virheistä oppia, mutta sen vangiksi ei tule jäädä.

***

Jos kohta henkilövalinnat ja niistä jälkeenpäin käyty keskustelu on ollut rohkaisevaa, samaa laatusanaa ei voi käyttää kokouksen poliittisen sisällön käsittelystä. Kolmepäiväiseen kokoukseen oli valmisteltu kaksi laajaa asiakirjaa demokratiasta ja eurooppapolitiikasta, sekä lisäksi osastot ja jäsenet olivat toimittaneet käsittelyyn yli 200 aloitetta. Perinteistä valiokuntatyöskentelyä ei ollut, ja kokouksen järjestäjät selkeästi aliarvioivat salissa käytävän keskustelun määrän. Tämä on yllättävää, sillä kuten todettua, SDP:n puoluekokous on aina ollut paikka, jossa käydään tasokasta, laajaa ja syvää keskustelua.

On erittäin valitettavaa, mikäli kokous taantuisi pelkäksi hengennostatustilaisuudeksi. Laadittu koreografia viittasi liiaksi tähän suuntaan, koska asioiden käsittely katkaistiin monesti joko sellaisten keskusteluiden tieltä, jotka tärkeydestään huolimatta eivät koskeneet päätösasioita, tai sitten hehkutuksiin liittyen sinällään hienoihin henkilövalintoihin. Lopputuloksena maakunnista tulleiden kuljetukset painoivat päälle ja tärkeitä päätöksiä nuijittiin pöytään vajaalla porukalla kunnes kokous päätettiin keskeyttää ja siirtää merkittävä osa aloitteista puoluevaltuuston käsittelyyn. Tämä on erittäin valitettavaa, ja estää käytännössä sääntöjenmukaisen päätöksenteon, luvatuista neuvoa-antavista äänestyksistä huolimatta.

Riskinä on, että kyseisestä katastrofista tehdään väärät johtopäätökset, toisin sanoen halutaan pienentää kokousta tai sitten pidentää aikaväliä. Eli palata vanhaan. Tätä ei kuitenkaan tulisi tehdä. Väite siitä, että 500n edustajan kokous ei voi käydä perehtynyttä sisältökeskustelua, mutta 350n hengen kokous voi, on typerä. Missä menee tarkka raja milloin keskustelu ei ole järkevää? Riippunee keskustelijoista, ja valiokuntien määrästä. Toisaalta taas kokousvälin pidentäminen rikkoisi idean siitä, että kokoukset järjestetään vaalien alla, joka toinen eduskunta- ja joka toinen kunnallisvaalien alla. Tarkoituksena oli, että tärkeät vaalien peruslinjaukset voitaisiin näin käsitellä isolla porukalla. Näin ei ole toistaiseksi tehty, mutta näin voitaisiin tehdä.

Eräs vaihtoehto olisi kehittää kokousta edelleen siten, että ensimmäinen päivä käytettäisiin täysin lähetekeskusteluun nimenomaan politiikasta. Osa voisi olla yleistä linjakeskustelua, osa taas avoimissa valiokunnissa käytävää pohdintaa kokousasiakirjoista ja aloitteista. Toinen päivä puolestaan käytettäisiin yksin sisällöistä päättämiseen, nykyisen mallin pohjalta salissa debatoiden, joskin paremmin pohjustettuna. Henkilövalinnat siirrettäisiin listalla viimeiseksi, seikka, joka paitsi a) pitäisi edustajat salissa, myös b) pakottaisi johtoon pyrkivät aktiiviseen salikeskusteluun sisällöistä ja c) painottaisi sitä, että pääosassa ovat asiat, eivät henkilöt.

***

Ennen kokouksen keskeyttämistä myös useista asioista ehdittiin päättää. Aloitteiden ja julkilausumien yhteydessä SDP linjasi mm. translain uudistamisen tarpeesta, opintotuen kehittämisestä siten, että ensisijainen merkitys on toisen asteen opiskelijoiden opintotukeen vaikuttavien vanhempien tulorajojen poistamisella, nuorisotakuuohjelmasta joka kuntaan, päivähoitomaksujen muuttamisesta todelliseen käyttöön perustuvaksi ennen täydellistä maksuttomuutta, kiinteistöveron ulottamisesta kaivosten maapohjaan ja niin edelleen. Ohjelmatyötä edistetään tulevalla puoluekokouskaudella merkittävästi niin periaatteiden kuin ennen kaikkea talouspoliittisen ohjelman muodossa.

Keskusteluissa esiin nousi ennen kaikkea talouden, työn ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teemat. Näiltä osin perusviesti on vahvistunut ja kirkastunut -ja vahvistaa myös luonnollista yhteyttä palkansaajaliikkeeseen. Omat puheenvuoroni koskivat ennen kaikkea luottamuksen merkitystä yhteiskuntapolitiikasta, palkkapolitiikan merkitystä talouspolitiikassa sekä perhepolitiikkaa. Otin myös kantaa molempia sukupolvia koskevan kansalaispalveluksen selvittämisen tarpeesta.  Translakikysymys ja paperittomien pakolaisten oikeuksien vahvistamistavoitteet asemoivat SDP:n myös selkeästi liberaaliin arvoasemaan suomalaisessa puoluekentässä. Näissä puitteissa on hyvä mennä eteenpäin.

Puoluekokous – day 2

Eilinen päivä ja ilta jäävät ikuisesti mieleen. Vaikka itse olen aina karsastanut henkilövalintojen korostumista puoluekokouksissa, oli eilisen puheenjohtajistovalinnan jännitys ja tuloksen varmistumista seurannut nuorten edustajien riemu, spontaani laulu ja rieha jotain mikä ei unohdu koskaan.

SDP astui kertaheitolla uuden sukupolven johtamaksi. Se, mikä on kuitenkin huomattava, on se, että henkilöt ovat nuoresta iästään huolimatta poliittisesti varsin kokeneita. Kiuru ja Lindtman ovat pitkäaikaisia opiskelija- ja nuorisoliiton aktiiveja, useamman kauden kaupunginvaltuutettuja ja kansanedustajia. Eero Vainio puolestaan on osallistunut jo kaksiin eduskuntavaaleihin, ja toimii Lahden kaupunginvaltuustossa sekä paikallisen ympäristölautakunnan puheenjohtajana.

Myös näkyvien pj-valintojen takana tapahtui paljon. Puoluehallitus uudistui laajalti, ja myös se on merkittävin osin noin kolmekymppisten hallussa. Nuoria miehiä, kauan kaivattuja, on ph:ssa kahden varapuheenjohtajan lisäksi kolme kappaletta. Kokemusta tuovat kuitenkin mm. kansanedustaja, entinen MEP Riitta Myller. kansanedustaja Anneli Kiljunen sekä entinen vpj ja ministeri Maria Guzenina-Richardson.

Ilta oli hieno, hauska ja aidosti vapautunut, jopa optimistinen. Tällä hengellä voidaan mennä pitkälle. Suomen suurimmaksi puolueeksi asti.

Henkilövalintojen lisäksi salissa käytiin erityisesti EU-poliittista keskustelua eurooppaohjelman käsittelyn myötä. Ohjelmaluonnos on hengeltään jopa federalistinen, ja siinä otetaan kantaa myös EKP:n toimintaan. EKP:n asema ja mahdollisuudet toimia lienevät asioita, joista tullaan keskustelemaan tulevaisuudessa enemmänkin, talouspolitiikkaa suunniteltaessa. Puoluekokous päätti eilen uuden talouspoliittisen ohjelman valmistelusta, jonka yhteydessä nämä uudet avaukset tulevat perusteellisemmin käsiteltäviksi.

Ruotsin esimerkkiä seuraten sosialidemokraattien tulevan nousun edellytys on uskottava kasvupolitiikka. Onnistunut ohjelmatyö nimenomaan talous- ja elinkeinopolitiikassa sekä työelämäkysymyksissä murtaisi Kokoomuksen ylivallan taloutta koskevien kysymysten osaajana ihmisten mielissä. Viime vuosina Kokoomus on imagomittauksissa noussut kansalaisten silmissä uskottavimmaksi puolueeksi, kun pohditaan työllisyyden edistämistä. Tämä on haastettava – asiat edellä.

Kolmas päivä on jälleen politiikan. Aloitteet, ohjelmat ja julkilausumat hyväksytään tänään, jonka vuoksi päivä on painoarvoltaan tulevaisuutta ajatellen jopa henkilövalintapäivää tärkeämpi.

Valintojen äärellä

Toista päivää mennään. Reijo Paananen valittiin juuri tuoreeksi puoluesihteeriksi. Hänen valintaansa seurasi väistyvän puoluesihteerin, Mikael Jungnerin, loistava jäähyväispuheenvuoro. Toinen päivä ja henkilövalinnat ovatkin tarjonneet upeaa retorista ilotulitusta.

Suosikkina kisaan lähtee asunto- ja viestintäministeri Krista Kiuru. Krista otti esittelypuheenvuoronsa varman päälle, korostaen omia vahvuuksiaan. Yllätysehdokas, Ammattiliitto Pron puheenjohtaja Antti Rinne taas nosti esiin ennen kaikkea elinkeinopolitiikan ja työn merkityksen. Ay-kentän luottamusmiestasoa taas tuo esiin varmasti esiintynyt kansanedustaja Jukka Kärnä.

Ilkka Kantola pyrkii kolmannelle kaudelleen varapuheenjohtajana. Hänen ansionsa ovat kiistattomat. Ilkan vahvuudet ovat olleet SDP:ssä vajaakäytössä. Hän olisi kiehtova arvokeskustelija, jonka syvällisiä puheenvuoroja toivoisi kuulevan enemmän erityisesti vakavammissa keskusteluohjelmissa. Naisliiton ehdokas, Tuula Peltonen, puolestaan toi esiin erityisopettajan taustaansa ja, laulun lahjan saaneena esitti myös uudelleensanoittamansa kappaleen.

Parhaat puheenvuorot kuitenkin tarjosivat kisan nuorimmat ehdokkaat. Antti Lindtman on kasvamassa suuriin saappaisiin. Lavakarismaa, sanottavaa, ja uutena tuttavuutena herkkyyttä, joka nousi esiin esittelypuheenvuorossa. Eero Vainio puolestaan räjäytti pankin osoittamalla miten nuori ihminen kasvaa yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi ja miten SDP voisi jälleen nousta suureksi puolueeksi, yhtä suureksi kuin mitä on sosialidemokratian suosio aatteena, niin Suomessa kuin muualla.

Kohta valitaan. Pieleen ei voi mennä.

Puoluekokous – day1

Eilen alkoi SDP:n 43. puoluekokous. 500 edustajaa, käsittelyssä laajat Eurooppa- ja demokratiaohjelmat, yli 200 aloitetta sekä tukku henkilövalintoja, tärkeimpänä puoluesihteerin ja varapuheenjohtajien vaalit. Varsinaisen kokouksen lomassa kokoontuivat eri valiokunnat, joista itse osallistuin Helsingin piirin edustajana päätösesitysvaliokunnan toimintaan. Käsittelimme eilen illalla ja tänään aamulla aloitteisiin tehdyt muutosesitykset ja pyrimme etsimään kompromissiesityksiä.

Eilisen kokouspäivän tärkeimpiin huomioihin liittyi paitsi puoluekokousväen selkeä nuorentuminen, myös palkansaajaliikkeen teemojen ja toimijoiden suuri näkyvyys paitsi ehdokasasettelussa puolueen tehtäviin, myös keskustelussa. Yleiskeskustelu, puheenjohtajan tilannekatsaus mukaanlukien, käsitteli korostuneesti taloutta ja talouspolitiikkaa, sosiaalipolitiikkaa ja  palveluita sekä työelämän kehittämistä. SDP:n ruisleipää. Myös perhepolitiikkaan liittyvät asiat nousivat hyvin esille.

Paljon puhuttiin myös hallitustyöstä. Paljoon oltiin tyytyväisiä, mutta paljon nähtiin myös kehitettävää. Tärkeänä pidettiin erityisesti tuloeroja kaventavaa veropolitiikkaa sekä työmarkkinapolitiikan sopimuskulttuurin vahvistumista ensin raami- ja sittemmin työurasopimuksen myötä. Myös vakuusratkaisusta puhuttiin. Sitä pidettiin hyvänä esimerkkinä siitä, miten myös ylikansallisessa politiikassa voidaan vaikuttaa mikäli tahtoa on.

SONK esitti puheenjohtajansa Sarita Niemen johdolla erittäin painokkaita ja tärkeitä näkemyksiä translain uudistamisen tarpeesta. Samasta puhui myös Tampereen Sanna Marin. Kyseessä on keskeinen äänestys, joka odottaa todennäköisesti huomisaamuna. Äänestys odottanee myös terveyspolitiikkaan liittyvistä aloitteista, maanpuolustuksen kehittämisestä ja verotuksesta.

Itse puhuin yleiskeskustelussa luottamuksen merkityksestä yhteiskuntapolitiikassa sekä luottamuksen vahvistamisen merkityksestä mikäli populistien nousuun halutaan tehokkaasti vastata, palkkavetoisesta talouskasvusta sekä päivähoidon merkityksestä työmarkkinatasa-arvon kannalta. Toivoin, että puolue pitää vahvasti esillä samapalkkaisuustavoitetta, alojen sukupuolisen segregaation vähentämistä sekä perhevapaiden tasajakoa. Pitkittynyt työstä poissaolo erityisesti nuorten naisten on ilmiö, joka on nostettava esiin.

Parempaan puolueeseen

SDP:n puoluekokous, joka järjestetään tulevan viikon torstaista lauantaihin, tekee merkittäviä päätöksiä. Käsittelyssä ovat laajat Eurooppa– ja demokratiaohjelmat, julkilausumat sekä yli kaksisataa aloitetta, jotka käsittelevät laajalti ajankohtaisia poliittisia teemoja. Samalla keskustelua riittänee erityisesti lähestyvistä kunnallisvaaleista, poliittisesta tilanteesta sekä puolueen kehittämisestä.

SDP:n säännöt eivät ole käsittelyssä tässä kokouksessa, vaikka aiheeseen liittyviä aloitteita onkin tehty. Onkin todennäköistä, että seuraava sääntöremontti toteutuu kahden vuoden päästä järjestettävässä puoluekokouksessa. Koska sääntöjä ja toimintatapoja on kuitenkin aiheellista valmistella huolella, tulee jo nyt aloittaa keskustelu muutosten suunnasta.

Itse näen, että mikäli puolue haluaa menestyä tulevaisuudessa, on sen kyettävä ennen kaikkea valtaistamaan ja voimauttamaan jäseniään nykyistä selvästi paremmin. Miksi ihmiset liittyvät puolueeseen? Vastaus on: vaikuttaakseen. Siten ainoa tapa saada ihmisiä motivoituneesti mukaan on avata heille vaikuttamisen kanavia. Muuten lupaus jää lunastamatta.

Osallistumisen helpottaminen, puhutteleva identiteetti, hyvä ja tarttuva viesti ja meininki ovat tärkeitä. Mutta aktiiveille niitä ei synny ilman sisältöä sekä todellista ja aitoa merkityksellisyyden tunnetta. Siksi kaiken ”pöhinän” takaa on löydettävä syvä arvotarina ja ohjelma, johon kaikki muu toiminta pohjaa ja johon se aina palaa.

Itse lähtisin kehittämään puoluetyötä muutamilla alla olevan kaltaisilla askelilla.

Poliittisen kulttuurin kehittäminen

Se, miten asioita tehdään on usein yhtä tärkeää kuin se mitä tehdään. Siksi kaikilla toiminnan tasoilla tulisi sopia -ja myös noudattaa- selkeitä toimintaperiaatteita. Minusta tähän ”huoneentauluun” voisivat kuulua:

  • älyllinen rehellisyys
  • avoimuus erilaisille mielipiteille
  • demokratian kunnioittaminen ja edistäminen
  • sitoutuminen oman toiminnan jatkuvaan kehittämiseen

Demokraattisessa yhteiskunnassa politiikan tehtävä on sovitella vastakkaisia näkemyksiä, arvoja ja luoda kompromisseja yhteisen hyvän toteuttamiseksi. Tätä tehtävää on uskallettava puolustaa myös julkisuudessa. Epäluottamusta politiikkaan, poliittiseen järjestelmään ja sen toimijoihin on korjattava puolustamalla demokraattista järjestelmää populismia ja lyhytnäköisyyttä vastaan.

SDP:n tulee sitoutua rehelliseen poliittiseen keskusteluun, rakentavuuteen ja avoimeen mielipiteenvaihtoon. Omat esitykset tulee perustella paitsi faktoilla, myös arvolähtöisesti. Puolueen tulee sitoutua toisia kunnioittavan ja rakentavan keskusteluilmapiirin luomiseen poliittisessa keskustelussa sekä edustamaan omaa linjaansa riippumatta siitä ollaanko  hallituksessa vai oppositiossa. Näkemyksiä voi toki aina vaihtaa, mutta muutos on perusteltava.

Yhteistyöhön kansalaisliikkeiden kanssa

Sosialidemokraattien voima on noussut laajasta kansanliikkeestä, johon on kuulunut paitsi puoluepoliittinen toiminta, myös osuustoiminta, kulttuuri, sosiaali-, terveys-, ja raittiusjärjestöt, urheilu ja liikunta, ja luonnollisesti ammattiyhdistysliike. Paljolti näiden voimien yhteistyönä on syntynyt nykymuotoinen suomalainen hyvinvointivaltio.

Monessa suhteessa puoluepolitiikan irtoaminen kansalaistoiminnasta on ollut seurausta poliittisesta menestyksestä. Monet työväenliikkeen omaehtoiset toiminnot on valtiollistettu. Tämä on kuitenkin siirtänyt puoluetta kansanliikkeestä valtionhoitoon erikoistuneeksi elimeksi ja yhteys ihmisiin on vähentynyt ja hapertunut. Ruohonjuuritason liikkeisiin, uudemmista liikkeistä puhumattakaan, on ollut vaikea löytää toimivaa yhteyttä.

Jotta sosialidemokratia voi säilyä laajana muutosvoimana yhteiskunnassa, on sen uudelleen avauduttava osaksi kansalaisyhteiskuntaa. SDP:n tulee toimia  läheisessä ja avoimessa vuorovaikutuksessa muun kansalaisyhteiskunnan kanssa sekä tarjottava järjestöille, verkostoille ja niiden aktiiveille toimiva kanava omien tavoitteidensa edistämiseen puoluetoiminnan ja poliittisen vaikuttamisen kautta.

Yhteistyö voi tapahtua puolueen ja järjestöjen välisenä vuorovaikutuksena sekä sen kautta, että puolueen toimintaan osallistuu muitakin kuin sen jäseniä sekä, ennen kaikkea, sen kautta että sosialidemokraattisen puolueen jäsenet osallistuvat muiden järjestöjen, verkostojen ja liikkeiden toimintaan.

Yhteiskunnallisen osaamisen vahvistaminen

Poliittisen puolueen jäsenten valtaistaminen tarkoittaa uudistuksia, joilla jäsenille annetaan entistä enemmän valtaa puolueessa. Vaikuttavan ja tehokkaan vallankäytön tueksi on luotava kanavat, joiden kautta jäsenet saavat tarvittavia valmiuksia ja edellytyksiä osallistua täysimääräisesti poliittiseen toimintaan. Siksi SDP:n on luotava, yhdessä yhteistyökumppaniensa kanssa, korkeatasoinen ja päämäärätietoinen poliittinen koulutusjärjestelmä. Sosialidemokraattisen poliittisen koulutuksen tavoitteena on ennen kaikkea antaa eväitä ja mahdollisuuksia oman poliittisen ajattelun kehittämiseen, kriittiseen medialukutaitoon sekä auttaa hahmottamaan monipuolista todellisuutta ja julkisuutta sosialidemokraattisesta arvopohjasta käsin, ei valmiiden totuuksien toitottaminen.

Koulutusta tulisi tarjota kaikille kiinnostuneille jäsenille. Se voisi jakaantua uusien jäsenten perusopintokokonaisuuksiin, jatko-opintoihin erilaisissa politiikan sisällöissä, vaali- ja järjestökoulutuksiin sekä syventäviin, vaativiin yhteiskunnallisiin opintoihin. Resurssien tarkoituksenmukaisen käytön varmistamiseksi puolueen tarjoaman, tai sen yhteistyössä järjestämän koulutuksen tulee keskittyä nimenomaan arvolähtöisiin kysymyksiin.

Jäsenten näkemykset poliittisen valmistelun pohjaksi

SDP:n tulisi entistä paremmin hyödyntää jäsentensä näkemyksiä ja laajaa tietämystä poliittisen valmistelun pohjana. Toisin sanoen joukkoistaa, antaa valtaa niille ihmisille, jotka ovat liittyneet motivaationaan vaikuttaa. Jäsenille on suunnattava säännöllisiä kyselyitä ja tiedusteluita heidän mielipiteidensä selvittämiseksi, sekä rakennettava ympäristöjä, jossa voidaan yhdessä työstää ja jakaa tietoa. Viestinnän on oltava jatkuvasti kaksisuuntaista. Tämä toiminta tukee paitsi poliittista suunnittelua, myös tutkimuksellisia tarpeita ja osallisuuden kasvattamista.

Verkkopohjaiset ratkaisut tarjoavat kustannustehokkaita välineitä tällaiseen työhön. Erilaisilla kyselyillä ja tiedusteluilla voitaisiin selvittää jäsenten toiveita esim. SDP:n vaalien kärkiteemoiksi. Tätä kautta voidaan vahvistaa jäsenten mahdollisuuksia päättää puolueen keskeisistä linjauksista myös puoluekokouskausien välillä. Jo olemassa olevaa puolueosastojen jatkuvaa aloiteoikeutta on kannustettava käyttämään aktiivisesti myös tässä yhteydessä.

Ohjelmatyön tulee rakentua suunnitelmallisesti ja tarjota mahdollisuudet osallistumiseen eri vaiheissa. Prosessi voi jakaantua kolmeen vaiheeseen, jossa alkuun laaditaan keskusteluasiakirja avoimine kysymyksineen ja perusteluineen, tämän pohjalta saadaan jäsenkunnalta evästys ohjelmaluonnoksen laadintaan, joka vuorostaan keskustelutetaan, sekä valmistella noilta pohjin valmis esitys demokraattisesti valittujen puolue-elinten päätöksiä varten.

Linjakysymyksiä jäsenten päätettäväksi

Keskeisimmistä linjakysymyksistä ratkaisut tekee puoluekokous. Kokousten välillä korkeinta valtaa käyttää puoluevaltuusto. Näiden lisäksi on lisättävä jäsenille suunnattuja linjaäänestyksiä. Tämänkaltaisiin äänestyksiin voidaan valmistella taustoitettuja vaihtoehtoja, joiden pohjalta järjestää tilaisuuksia, luentoja tai yhteistyötahojen kanssa erilaisia aineistoja kuten kirjallisuutta. Jäsenet voivat äänestää puolueen kannasta valmisteltujen vaihtoehtojen pohjalta.

Puolueen tuottaman tiedon ja tausta-aineistojen on oltava entistä vapaammin jäsenten käytössä. Tämän suuntaan on jo otettu hyviä askelia. Tämä on tärkeää, jotta  jäsenillä olisi mahdollisuus osallistua täysimääräisesti informoituna poliittisiin keskusteluihin omissa vaikuttamispiireissään.

Yhdessä politikan tekoon

SDP:n työryhmät ovat puoluehallituksen itselleen nimittämiä apuelimiä, joille voidaan delegoida poliittisten tavoitteiden valmisteluvastuita. Työryhmien kokoonpanosta päättää puoluehallitus. Nykymuodossaan ryhmätyössä on paljon hyvää, mutta paljon osaamista jää myös käyttämättä. Siksi ennen ryhmien nimittämistä on järjestettävä jäsenille mahdollisuus avoimeen hakuun ryhmien jäseneksi. Tämä toisi piileviä kykyjä ja tietoa entistä paremmin myös esiin.

Erityisesti niille ryhmille, joilla on yhtymäkohtia paikallispoliittisiin teemoihin kuten hyvinvointipalveluihin, voitaisiin luoda alueellisia verkostoja. Myös tätä työtä on jo käynnistelty, ja sitä tulee jatkaa. Näihin verkostoihin tulee kytkeä  paikalliset kunnalliset luottamushenkilöt sekä aiheesta innostuneet jäsenet. Samalla verkostot voisivat toimia alueellisina poliittisina ajatuspajoina ja vertaisryhminä luottamustoimissa oleville.

Uusia vaikuttamiskanavia kuntapolitiikkaan

Kuntauudistuksen yhteydessä SDP:n valtuusto- ja lautakuntaryhmien on vahvistettava jäsen- ja kansalaisyhteyksiään. Keskeiset valtuustossa käsiteltävät asiat tulee tuoda paikallisten jäsenten keskusteltavaksi ja linjattavaksi vaikkapa yhdistyksen kokoukseen tai muuhun avoimeen tilaisuuteen. SDP:n lautakuntaryhmät tulisi velvoittaa järjestämään säännöllisiä kuulemistilaisuuksia paikallisille puolueen jäsenille sekä muille kansalaisille, jotka haluavat vaikuttaa lautakuntien käsittelemiin asioihin sekä nostaa uusia asioita esille.

Puolueen tarjoamien digitaaliset viestintä-, ryhmätyö- ja kyselypalveluiden tulee olla myös paikallistoimijoiden käytössä heidän omia projektejaan silmällä pitäen. Tässäkin suhteessa ollaan jo hyvällä alulla. Kuntatasolla on kyettävä luomaan paikallisiin olosuhteisiin soveltuvia ”kuntaklinikoita”, joissa pyritään suoraan ja neuvottelevaan vuorovaikutukseen kansalaisten kanssa paikallisten asioiden läpikäyntiä varten.

Jäsenäänestysten käyttö

SDP:n jäsenillä on oltava suora oikeus ottaa kantaa puolueen puheenjohtajaan ja pääministeriehdokkaaseen neuvoa-antavalla jäsenäänestyksellä. Kannanottomahdollisuus näihin keskeisimpiin johtotehtäviin siirtää huomattavan määrän valtaa rivijäsenille sekä luo merkittävän kannustimen puoluejäsenyyteen. Liity SDP:hen – valitse pääministeri.

Jäsenäänestystä tulee käyttää harkiten. Eräs vaihtoehto voisi olla, että äänestys järjestetään, jos jokin ehdokas saa taakseen esimerkiksi kolme piiriä, tai sovittavan määrän puolueen äänioikeutettujen jäsenten allekirjoituksia.

Kansalaiset mukaan ehdokasvalintoihin

Politiikan lähemmäksi tavallisia ihmisiä tuomisessa voisi kokeilla myös uudenlaisia menetelmiä tuoda ehdokkaita tutuksi. Eräs vaihtoehto olisi avata nyt jäsenille varattua vaalien ehdokasasettelua myös kansalaisille. Osa SDP:n kunnallisvaaliehdokkaista voitaisiin esimerkiksi valita alueellisten kansanäänestysten avulla. Tällaisessa mallissa puolue asettaa tietyltä alueelta tietyn määrän ehdokkaita ja avaa alueen asukkaille mahdollisuuden valita puolueen kyseiseltä alueelta asettama ehdokas.

Tässä yhteydessä on huomioitava, että SDP:n nykyinen tapa valita ehdokkaansa on muihin puolueisiin nähden suorastaan yltiödemokraattinen. Helsingissä sata ehdokasta valittiin jäsenäänestyksellä, toisin kuin vaikka vihreissä tai Kokoomuksessa, jossa pikku piiri suhmuroi mieleisensä listan. Tässä kohdassa voitaisiin kuitenkin ottaa vielä yksi loikka eteenpäin, varsinkin kun jäsenten painoarvoa omien johtajien valinnassa korostettaisiin entisestään jäsenäänestysoikeudella.

Kevätkirjoja

Juha Seppälän Takla Makan sisältää kaksi kertomusta, jotka ovat päähenkilöiden monologeja, mietiskelyä pienimuotoisesta elämästä, joista kasvaa tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden havaintoja. Niistä ensimmäisessä vanhentuva ja sairas insinöörimies eroaa vaimostaan ja muuttaa pikkukaupunkiin. Hänen työllään ei ole ollut hänelle mitään merkitystä, eikä siitä jää muistoja. Ainoa tuttu uudessa kaupungissa tekee itsemurhan – tosin jo ennen tätä, tapaamisen yhteydessä kertoja katsoo Erkin olevan ”kuollut mies”. Tyhjyys ottaa vallan. Hän tapaa baarissa työttömän tytön, johon solmii suhteen. Suhteen luonne tai tarkoitus ei avaudu, se vain tapahtuu. Ehkä on helpompaa olla yhdessä yksin?

Toisessa kertomuksessa, Ristin tiessä, työtön mies hakee merkityksellisyyttä elämälleen rististä. Hänestä tulee Jeesus pääsiäiskuvaelmaan. Työn menettäminen kuvataan karuin sanankääntein: ”…konepajalta irtisanottiin sataviisitoista henkeä. Tiesin välittömästi, että myös minun pelini oli pelattu. Ei auttanut sekään, että yritimme myydä tuotteitamme maihin, joissa kustiin ihmisoikeuksien päälle. En kyennyt työllistämään itseäni, en myymään enkä markkinoimaan. Kun kysynnän ja tarjonnan välille haluttiin luoda saumaton suhde, syntyi sauma josta minä putosin tyhjyyteen.” Miehen mietelmät yhteiskunnasta ovat synkkiä, tuomion saavat niin ”paskamahaiset ay-johtajat”, asiantuntijat ihmisiä vastaan kuin ”punavihersokeat kuokkavieraat, jotka lentävät Portugaliin jalkapallo-otteluun heti kansanedustajaksi päästyään.”

Mies pohtii naisia ja lapsiaan, kaiken tarkoituksettomuutta. Lapset lentävät pesästä, muuttavat pois, asuvat ”äitinsä kanssa Vantaalla tai omassa yksiössään. Turussa. Helsingissä. He tulevat silloin kun me makaamme letkuissa, heidän junansa syöksyy peltoaukeiden ja kallioleikkausten halki, kukkivat horsmat huojuvat, lumi pöllyää. He tulevat kun meidän elämämme valo sammuu. He katsovat meitä ja näkevät tasaantuneet aallot, harmahtavan, paikoin valkean suolakerroksen, köyhän ja aution aron.Hän kantaa ristiä, yleisössä ei ole tuttuja eikä usko, että kukaan nousisi kuolleista.

Elina Hirvosen toinen teos Kauimpana kuolemasta kertoo kauniin ja kipeän tarinan kahdesta ihmisestä, jotka kohtaavat eteläisen Afrikan maassa. Suomalainen diplomaatin poika Paul palaa lapsuutensa maahan. Hänellä ei ole jäljellä mitään tavoiteltavaa, rikki mennyt avioliitto ja perhe, epäonnistuminen työelämässä sekä kaiken rakkaan menettäminen, vanhemmat mukaan lukien. Hän haluaa kuolla. Hän tapaa paikallisen Estherin, jonka englantilainen, kehitysyhteistyötä tehnyt miesystävä makaa koomassa haavoituttuaan luodista katulasten ja poliisin yhteenotossa. Hänen perheensä purkaa vihaansa Estheriin, heidän poikansa halusi auttaa teikäläisiä – kiitos on tämä.

Tarina liikkuu pääosin menneisyydessä, jakaantuen Paulin ja Estherin monologeihin. Estherin kotikylään, jossa hänen lapsuudenystävänsä, orvoksi jäävä Bessy joutuu kauneutensa vuoksi miesten huomion kohteeksi ja kuolleen isänsä veljen vaimoksi. Huhut alkavat kulkea. Bessy pakenee lopulta kylästä, mukanaan pullo hiekkaa johon hänen kuollut äitinsä painoi viimeiset jalanjälkensä. Esther lähtee etsimään ystäväänsä, jota ei koskaan löydä, mutta hän pääsee opiskelemaan ja aloittaa uran kehitysyhteistyön parissa. Samaan aikaan Paul jää vaimonsa Johannan ja poikansa Markin elämän ulkopuoliseksi. Hän pohtii miksi ja miten näin kävi.

Tarinat kietoutuvat yhteen Estherin luona asuvan katulapsen, Susanin kautta. Hänen kauttaan myös selviää Bessyn rankka ja ankara kohtalo sekä katulasten elämän ankaruus, josta pelastaa voi usein vain sattuma.

Kalevi Sorsa -säätiön raporttisarja on saanut jatkoa professori Juho Saaren kirjoittamasta raportista Onnellisuuspolitiikka – kohti sosiaalisesti kestävää Suomea. Saari laventaa ja syventää onnellisuudesta yhteiskuntapolitiikan tavoitteena käytävää kotimaista keskustelua. Raportti onnistuukin tässä työssä hyvin. Se sisältää paitsi monipuolisen argumenttipakin asiaan (niin puolesta kuin vastaan), myös käsitteen historiaa ja sisältöä, BKT-mittareiden kehittyneempiä versioita sekä kansainvälisiä vertailuja.

Onnellisuuden edistäminen yhteiskuntapolitiikalla on strateginen kysymys. Siinä on kyse politiikan periaatteellisesta suunnasta, joka ei ole sidoksissa päivänpolitiikkaan. Niille yhteistä on Saaren mukaan kansallisen ja globaalin geopoliittisen ja taloudellisen murroksen samanaikaisuus. Onnellisuutta koskeva pohdinta liittyy vaurastuneen yhteiskunnan suunnan etsintään, jossa on otettava huomioon myös kestävän kehityksen vaatimus. Kun resurssipohjainen hyvinvointipolitiikka luo instituutioiden avulla välillisesti välineitä hyvälle elämälle, pyrkii onnellisuuspolitiikka lisäämään onnellisuutta tuottavia mahdollisuuksia. Toisessa onnistumisen kriteerinä voidaan käyttää resurssien jakautumista, toisessa kokemuspohjaista hyvinvointia.

Koetun hyvinvoinnin kannalta oleelliseen asemaan nousee suhteellisuus. Rahamuotoinen vauraus ei suoraan tee yhteiskunnasta onnellista. Ihminen perustaa oman toimintansa sosiaaliseen vertailuun, jonka vuoksi mm. tuloeroja kaventava politiikka lisää onnellisuutta. Perushavainto, joka saa tukea empiirisestä tutkimuksesta on, että mitä tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa ihmiset elävät ja mitä tasaisemmin myönteiset tulevaisuuden odotuksett ovat jakautuneet, sitä harvempi ihminen kokee osattomuutta suhteessa toisiin ihmisiin. Onnellisuuspolitiikalla tulee siis puuttua nimenomaan väestöryhmien välisiin kulutustason eroihin. Tärkeä Suomea koskeva havainto on, että työssä olevien ryhmien sisällä syrjäytyminen ja osattomuus -ja siten alhainen koettu hyvinvointi- on vähäistä. Riskiryhmää ovat työtä vailla olevat. Toinen havainto on koettu oikeudenmukaisuus, joka perustelee onnellisuuden kannalta tärkeää tulonjakoa nimenomaan ensisijaisessa tulonjaossa, palkoissa, ei niinkään verotukseen ja tulonsiirtoihin perustuvalla uudelleenjaolla.

Onnellisuus ei poista köyhyyttä, ja tärkeä havainto onkin, että onnellisuuspolitiikka vaatii onnistuakseen hyvin vahvan panoksen perinteiseltä hyvinvointipolitiikalta. Ilman keskustelua taloudesta, työstä, oikeudenmukaisista instituutioista ja tulonjaosta ei voida rakentaa myöskään onnellisuutta. Myös paternalismin ja olemassaolevien eriarvoisuuksien hyväksymistä on vältettävä, muuten paradigman tarkistamiseen liittyvät edut voivat jäädä saavuttamatta.

Osmo Soininvaaran uutuusteos Vihreä politiikka on helppolukuinen ja yleistajuinen johdatus Soininvaaran omaan ajatteluun sekä vihreiden kasvuhistoriaan koijärveläisistä vaihtoehtoliikeaktiiveista  ”porvarilliseksi vasemmistopuolueeksi”, kuten Soininvaara puoluettaan kutsuu. Tämä määritelmä oli käytössä myös taannoisella edistyspuolueella, joka olisi voitu lokeroida keskustalaiseksi liberaalipuolueeksi.

Parhaimmillaan Soininvaara on pohtiessaan vihreitä tabuja mm. ydinvoiman tai luonnonsuojelun suhteen. Hän osoittaa tilastotieteilijän tarkkuudella miksi huonot argumentit nykyaikaista ydinvoimaa vastaan toimivat kannattajien eduksi ja vaatii vihreiltä luontevaa suhtautumista ydinvoiman kannattajiin. Samalla hän nostaa esiin kannatettavia ajatuksia siitä miten poliitikkojen tulisi arvostaa äänestäjien ymmärrystä ja rehellisyyden kunnioitusta eikä aliarvioida heidän älykkyyttään. Myös kaupunkipolitiikkaa koskevat linjaukset ovat hyvin perusteltuja ja valaisevat mielenkiintoisesti ajattelun kehittymistä. Erityisen tärkeä, ja liian harvoin todettu, argumentti henkilöautoliikenteen vähentämisen puolesta koskee sen viemää tilaa kaupungeissa. Päähuomio tulisikin suunnata ennen kaikkea menetetyn tilan mahdollisuuksiin – hallittavissa olevien saasteongelmien sijaan.

Heikkoa kirjassa taas ovat löysät ja perustelua vaille jäävät heitot, jotka ovat älyllisessä laiskuudessaan lähinnä häpeäksi kirjoittajalleen. Soininvaara kostaa SATA-komiteakaunojaan puhumalla ”demarien uhosta”, joka estää perusturvan parantamisen vaikka hän hyvin tietää, että perusturvaan tehtiin historiallisen suuri korotus nimenomaan SDP:n vaatimuksesta. Samaten hän toteaa Kalevi Sorsa -säätiön omaavan ajatuspajatoiminnassaan ”oikeanlaisen otteen, vaikka se keskittyy siihen ettei mitään saa muuttaa”. Soininvaaran kannattaisi jättää koko säätiön työ kommentoimatta, jos hän pohjaa väitteensä yhteen perustulopamflettiin, joka sekin arvostelee vain perustuloa josta Soininvaaralla on oma vahva mielipiteensä (jos kohta on vaikea nähdä mikä sen myötä lopulta karsisi ”turhaa byrokratiaa”).  Säätiön tuotannosta kun löytyy valtaisa määrä konkreettisia uudistusehdotuksia, muutamina esimerkkeinä vaikkapa koulutuspolitiikka ja verotus.

Soininvaara näkee vihreiden tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeänä kannattajapohjan laajentamisen. Kuuleman mukaan hän oli julkaisutilaisuudessa rehennellyt vihreiden tulevaisuuden olevan hyvän, koska ”syntyvyys on suurta ja kuolleisuus pientä”. Jännittävää kuitenkin on, että tätä samaa hokemaa on kuultu kohta kaksikymmentä vuotta, eivätkä vihreät ole kyenneet merkittävästi etenemään. Suunta on pikemminkin päinvastainen; vuonna 2001 vihreiden kannatus lähenteli viittätoista prosenttia ja oli kymmenen vuotta sitten säännönmukaisesti yli kymmenen prosenttia. Nyt kannatus on hieman yli 10, mutta pohjakosketuksesta, alle 8% kannatuksesta on aikaa alle vuosi. Näyttääkin siltä, että iskulause ”lapsesi äänestää vihreitä” voidaan muuttaa muotoon ”lapsena minäkin äänestin vihreitä”.

Ammattiyhdistysliike ja politiikka

julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 15.5.2012.

Aina silloin tällöin, erityisesti vaalien alla, julkisessa keskustelussa aktivoidutaan pohtimaan ay-liikkeen ja poliittisten puolueiden, erityisesti vasemmistopuolueiden, välisiä suhteita. Keskustelussa pyritään usein kyseenalaistamaan liittojen aktiivisuus tai tuki vaaleissa joidenkin ryhmien puolesta, tai sitten ylipäätään esittämään näkemyksiä, ettei niiden olisi suotavaa olla tekemisissä puolueiden kanssa lainkaan, sen uhatessa ”edunvalvontaa”.

Viimeiset vuodet ovat monessa suhteessa olleet tärkeitä suomalaisen poliittisen kulttuurin avoimuuden lisäämisen näkökulmasta. Tämä on hyvä asia ja toivottava kehityskulku. Samalla se toivottavasti rohkaisee niin ihmisiä kuin järjestöjäkin ottamaan politiikan osaksi omaa toimintaansa. Tämä koskee myös ay-liikettä.

Usein kuulee kysyttävän miksi erityisesti monet SAK-laiset ammattiliitot tukevat pääasiassa sosialidemokraatteja, vaikka ”jäsenistössä on muitakin mielipiteitä”. Tämä argumentti lähtee siitä, että mahdollisia tukia pitäisi jakaa jäsenistölle tehtävien gallupien perusteella.  Ammattiliitoissa uskotaan kuitenkin enemmän jäsenistön käyttämään ääneen liittojen omissa vaaleissa.

Useissa liitoissa on käytössä avoimen puoluepoliittinen vaali. Näin on esimerkiksi viime aikoina ollut Metallissa, JHL:ssa ja SEL:ssa, jotka edustavat yhdessä satoja tuhansia suomalaisia työntekijöitä. Näistä kahdessa sosialidemokraatit saavuttivat ehdottoman enemmistön, yhdessä taas Vasemmistoliitto.

Koska liitoissa järjestetään vapaita vaaleja, ovat ne monessa suhteessa huomattavasti demokraattisemmin toimivia kuin suurin osa kansalaisjärjestöistä, jotka valitsevat johtonsa esimerkiksi vuosikokouksissa. Niissä valtaa käyttävät äänekkäät paikalle pääsijät, eivät koko jäsenistö. Listoja voi myös perustaa kuka tahansa, ja siksi mm. JHL:n vaaleissa pystyi äänestämään myös Keskustaa, vihreitä tai perussuomalaisia. Se, että kovin harva teki näin, johtui joko laiskasta vaalityöstä tai luottamuksen puutteesta. Muita siitä on turha syyttää.

Suomalainen ay-kenttä on myös poliittisesti jakaantuneempi kuin mitä julkisesta keskustelusta voisi päätellä. STTK-laisissa liitoissa Kokoomus on vahva toimija, akavalaisissa selkeästi suurin. Siellä myös vihreillä on paikka paikoin huomattavaa kannatusta ja myös ay-aktiivisuutta aina liittopuheenjohtajuuksia myöten. Jostain syystä kuitenkaan tämä liikehdintä ei aiheuta kuohuntaa sen paremmin ay-liikkeen poliittisuutta arvostelevissa yhteiskunnallisissa aktiiveissa kuin mediassakaan. Onko politiikka paha vain, jos sitä tekee duunari, vai kun sitä tehdään muiden kuin oman itsen hyväksi?

Kysymys edunvalvonnan kärsimisestä on myös tärkeä. Voi olla, että osa mahdollisista jäsenistä kokee ongelmalliseksi poliittisen toiminnan läheisyyden monissa liitoissa. Moni taas ei koe, tai kokee pikemminkin päinvastoin. Politiikkaa pidetään luonnollisena osana edunvalvontatoimintaa, ja ilman selkeää yhteiskunnallista näkemystä liittojen tai keskusjärjestöjen edunvalvonta olisi nykyistä heikommalla tasolla. Edunvalvonnan kohteena kun ovat paitsi työehtosopimukset, myös lainsäädäntö ja vaikkapa budjetteihin liittyvät päätökset.

Yhteyksien pitää olla luonnollisesti hyvät ja toimivat, sekä asiaan perustuvat kaikkiin suuntiin. Hyvät ideat ovat kaikkien käytössä tasapuolisesti ja ilman korvausta. On kuitenkin niin, että jotkut yhteiskunnalliset voimat ovat näkemyksiltään lähempänä työtä tekevien yhdessä omassa liitossaan määrittämiä tavoitteita kuin jotkut muut. Tämä voidaan havaita helposti jo vertailemalla puolueiden tavoitteita toisiinsa. Tältä, sekä jäsenten itse vaaleissa ilmaisemalta arvopohjalta, rakentuu ay-liikkeen yhteiskunnallinen linja, jota edistetään kaikissa mahdollisissa tilanteissa, jäsenten eduksi.

Lopuksi; myös ay-liike tarvitsee politiikkaa. Ammattijärjestötoiminnassa ja –identiteetissä on kyse paljon muustakin kuin työpaikkaedunvalvonnasta tai työehtosopimuksista, vaikka ne ovatkin tärkeimpiä yksittäisiä tehtäviä. Ay-liike on paitsi edunvalvontaliike, myös kansanliike joka lähtee arvoista ja yhteiskunnallisesta visiosta. Siihen liittyy ihanne tasa-arvosta ja osallisuudesta. Niitä taas voidaan edistää vain tiettyyn pisteeseen sopimuspolitiikalla. Siksi laajempi yhteiskuntapolitiikka – ja sitä kautta puolueet – tulevat mukaan piiriin.

Palkankorotus Suomelle!

Kolumni julkaistu Demokraatissa 10.5.2012.

Sixpackhallituksen 1-vuotispäivä lähestyy. SDP:n hallitukseen nousun myötä on mm. perusturvaa nostettu, mahdottomaksi leimattu vakuusratkaisu saatu voimaan, verotuksen kehittämissuunta käännetty tuloeroja supistavaan suuntaan ja saavutettu kolmikantayhteistyöllä merkittäviä työmarkkinaratkaisuja, jotka turvaavat työrauhaa ja kilpailukykyä.

Raamisopimus oli merkittävä avaus uudenlaisen tulopolitiikan kentällä. Työnantajien julistettua tupot aikansa eläneiksi keskitetyt ratkaisut onnistuivat uudistumaan. Nyt työväenliikkeen huomio on suunnattava kohti erityisesti pienituloisten palkansaajien ostovoimaa sekä ensisijaista tulonjakoa markkinoilla.

Köyhyydestä käytävä keskustelu on kohdistunut lähinnä sosiaaliturvan varassa elävien ihmisten asemaan. Heidän asemaansa onkin vahvistettava edelleen. Samalla on kuitenkin nostettava esiin ne työtä tekevät ihmiset, joiden toimeentulo on heikko matalien palkkojen ja vastentahtoisien osa-aikaisuuksien vuoksi.

Myös työn kannustavuudesta puhutaan paljon. Hyvä tavoite. Mutta miksi keinoja etsitään aina sosiaaliturvan suunnasta, kun yhtä hyvin niitä voitaisiin etsiä  työmarkkinoilta ja erityisesti matalapalkkaisten alojen palkkauksesta ja työoloista? Työmarkkinoilta ei työnnä pois liian huono sosiaaliturva vaan  liian huonot työehdot. Ihmisarvoinen palkkaus ja turvallinen työsuhde  olisivat tehokkaita ”houkuttimia”. Kenen etu on se, että vastuuta vaaditaan  jatkuvasti vain valtiolta – ei työnantajilta?

Kun tulevia palkkakierroksia suunnitellaan, on matalien palkkojen erityisen  nostamisen oltava agendalla. Tämä voisi toteutua mm.  toteuttamalla korostuneesti euromääräisiä palkankorotuksia nykyisten  pelkkien prosenttikorotusten sijasta. Eurokorotukset olisivat prosentuaalisesti tuntuvimmat palkkataulukon alapäässä.

Tätä työn arvostusta ja kannattavuutta – myös Kokoomuksen kannattamia  arvoja – vahvistavaa linjaa voisi tehostaa mm. uudenlaisella korotuserällä, joka suunnattaisiin aloille joilla käytetään paljon osa-aikaista tai määräaikaista työvoimaa. Erä voisi ottaa mallia esimerkiksi naispalkkaeristä. Tämä toisi paitsi parempaa toimeentuloa pätkätöissä rimpuileville, myös kannustaisi alan työnantajia vakinaistamaan työsuhteita.

Pienet palkkatulot eivät kulu ulkomaan sijoituksiin tai ylellisyyksiin. Ne kiikutetaan lähimpään päivittäistavarakauppaan ja työllistävien palveluiden käyttöön. Toisin sanoen kyseiset eurot pysyvät kotimaassa kiihdyttämässä paikallista elinkeinoelämää ja lisäämässä työllisyyttä.

Palkat ovat pääasiallinen väline, jolla arvonlisäystä jaetaan yhteiskuntaan.  Kaikki oikea varallisuus syntyy työstä, ja siksi oikeudenmukaista  on, että tekijät saavat asiaankuuluvan osan oman ja yhteisen työn
tuloksista. Samalla korotukset luovat kannusteita tuottavuuden  parantamiseen. Mikäli palkkoja ei koroteta, tai korotukset ovat hyvin pieniä, katoaa työnantajilta motivaatio parantaa yrityksen tuottavuutta. Tämä taas on turmiollista koko kansantalouden kannalta.

Usein kuulee väitettävän, että palkankorotukset veisivät työpaikat muihin  maihin. Todennäköisempää kuitenkin on, että elinkeinotoiminta pikemminkin piristyisi ostovoimaisten kuluttajien määrän kasvaessa. Huomionarvoista on myös, että monet matalapalkka-alat ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä voi siirtää maasta ulos. Kerrossiivousta tai tarjoilua ei tehdä Intiasta käsin. On myös kysyttävä onko näiden näkemysten esittäjien tarkoituksena sanoa, että Suomessa on ok teettää sellaista työtä, jota tekemällä ei elä?

Ylin valta

Artikkeli julkaistu SDP:n jäsenlehti Aimossa 3/2012,  5.5.2012.

Puoluekokous ja sen 500 edustajaa ovat SDP:n korkein päättävä elin, jonka linjausten varaan SDP rakentaa koko politiikkansa. Puoluekokous päättää myös henkilövalinnoista, toisin sanoen valitsee ne henkilöt, joiden vastuulle puolueen johtaminen annetaan kokousten väliseksi ajaksi.

SDP valmistautuu jälleen puoluekokoukseensa, joka järjestetään 24.-26.5. 2012 Helsingissä. Miten politiikan sisältöjä tänä vuonna valmistellaan?

Olen itse osallistunut kolmeen puoluekokoukseen, niin puheoikeutetun seuraajan, puoluekokousedustajan kuin toimitsijan ominaisuudessa. Olenkin saanut läheltä nähdä miten merkittävä puoluekokouksen linjaava rooli on, erityisesti sosialidemokraattisessa puolueessa.

Eväät reppuun

Puoluekokoukseen valmistautumiseen liittyy niin asiasisällön valmistelu kuin edustajien valinta. Kokoukselle esitettävien linjausten valmistelu käynnistyy usein yli vuotta ennen itse kokousta. Paitsi, että puolueosastot ja jäsenet voivat olla aloitteellisia, toisin sanoen toimittaa omia aloitteitaan ja ideoitaan puoluekokouksen käsittelyyn, valmistelee puolueen työryhmäorganisaatio johdon tai edellisen kokouksen linjausten perusteella ne ohjelmalliset painopisteet, joiden pohjalta valmistellaan esitykset kokoukselle. Käsittelyyn toimitettavat ohjelmat määrittävät SDP:n politiikan kyseisillä ohjelma-alueilla ja ne sitovat puoluejohtoa.

Puoluekokousedustajien valinnalla on merkitystä. Edustajien valinta vaalilla takaa jokaisen jäsenen mahdollisuuden vaikuttaa siihen, mitkä mielipiteet ja näkemykset etenevät kokouksessa. Tämän vuoksi tämän valinnan demokraattisuuteen ja aitoon edustuksellisuuteen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Siksi ideaalitilanteessa kaikilla alueilla järjestettäisiin vaali –  joko piirin laajuinen tai pienemmissä yksiköissä – ja että puoluekokousedustajiksi pyrkivät esittelisivät omia näkemyksiään ja tavoitteitaan hyvissä ajoin muille jäsenille.

Tärkeä osa valmistautumista on aloitevastausten sekä ohjelmien huolellinen läpikäynti piirien puoluekokousedustajaryhmissä. Vaikka suurin osa kysymyksistä ei olekaan luonteeltaan alueellisia, vaan ideologisia tai moraalisia ja siten alueellinen näkökulma ei niissä nouse ratkaisevaksi, avaa keskustelu usein taustoja ja näkökulmia, joita ei ilman ryhmäkeskustelua kyettäisi saavuttamaan.  Lisäksi monet edustajat hakevat evästystä omaan toimintaansa paikallisista puolueosastoista; tapa, jonka soisi leviävän mahdollisimman laajalle. Osastotason toiminta tarjoaa vahvan taustan päätöksentekoon ja kytkee suuremman joukon jäseniä ja aktiiveja mukaan demokraattiseen toimintaan.

Hyvää käytäntöä edustavat myös puoluejohtoon pyrkivien ehdokkaiden haastattelut puoluekokousedustajaryhmissä tai, mikä parhainta, kaikille jäsenille suunnatuissa tilaisuuksissa. Kaikki tämä työ toimii hyvänä pohjustuksena sille, että tärkeitä päätöksiä kyetään tekemään informoituina ja perehtyneinä.

Hornankattila

”SDP:ssä puoluekokouksen rooli on erityinen.”

Puheensorinaa, puuttuvia papereita, hermostuneita toimitsijoita ja ehdokkaita, tuttujen tapaamisia ja naurunremakoita. Näitä kaikkia on puoluekokouksen ensimmäisen päivän aamu. Puolueen johtohahmoja ei juuri näy, heistä moni valmistelee vielä puheenvuoroaan. Ensikertalaiset, erityisesti nuoret edustajat, hakeutuvat usein toistensa seuraan.

Vaikka kokous on periaatteessa toiminnaltaan samankaltainen kuin lähes kaikki kokoukset, on tunnelma omanlaisensa. SDP:ssä puoluekokouksen rooli on erityinen. Se ei ole Keskustan puoluekokouksen kaltainen kansanjuhla, jossa edustajien roolina on lähinnä taputtaminen. Eikä se ole Kokoomuksen puoluekokouksen kaltainen tunnelman nostattaja, jolle ei tärkeitä päätöksiä sallita. Sosialidemokraattinen puoluekokous on vakavan päätöksenteon paikka, johon valmistaudutaan huolella ja jota poliittiset päätöksentekijät kunnioittavat.

Silmiinpistävää on edustajien moninainen tausta. Toisin kuin vihreiden kokoontumisissa, jossa kaikki paikalle tulleet ovat kuin yhdestä muotista, sattumalta kaikki samalla tavalla vaihtoehtoisia, kohtaavat SDP:n puoluekokouksessa veteraanivaikuttaja, telakkatyöntekijä, leipuri, yhteiskuntatieteiden tohtori, opiskelijapoliitikko ja perhepäivähoitaja. Paikalla on pitkän päivätyön kunnallispolitiikassa tehneitä, työpaikkojensa pääluottamusmiehiä, nuoria äitejä ja poliittisia uraohjuksia. Yhdistävänä tekijänä on arvomaailma ja halu toimia, olla osana yritystä vaikuttaa yhteiskunnan suuntaan.

Eniten kokouksen alla kynsiään pureskelevat johtopaikoille ehdolla olevien vaalipäälliköt ja keskeiset tukiryhmäläiset. Vaikka henkilökeskustelun aika onkin vasta myöhemmin, on varmistettava oman ehdokkaan puolesta puhuvien edustajien olemassaolo. Akateemisesta taustasta ponnistavan ehdokkaan vaalipäällikkö etsii ehdokkaansa tueksi teollisuuspaikkakunnan ay-vaikuttajaa. Nuoren miesehdokkaan olisi hyvä löytää kansanedustaja sanomaan hyvä sana. Hän toivoo, että tämän arvovalta auttaisi puoluekokousedustajia tuntemaan luottamusta uuteen kasvoon. Ja niin edelleen.

Kuhina rauhoittuu ja ihmiset löytävät paikkansa. Kokous avataan ja sääntömääräisten asioiden jälkeen puolueen puheenjohtaja nousee puhujanpönttöön pitämään poliittisen tilannekatsauksen. Kaikki tietävät, että tämän päivän poliittinen puheenaihe nousee tästä keskustelusta. Tilannekatsaus käynnistää yleiskeskustelun, jossa edustajat saavat vapaasti ottaa kantaa joko katsaukseen tai nostaa esille omasta mielestään olennaisia kysymyksiä.

”SDP:n puoluekokouksessa kohtaavat veteraanivaikuttaja, telakkatyöntekijä, leipuri, yhteiskuntatieteiden tohtori, opiskelijapoliitikko ja perhepäivähoitaja.”

Tilannekatsauksesta käytävä keskustelu vie usein huomattavan suuren osana ajasta, mutta sen merkitys politiikan tarkkailijan kannalta on suuri. Media tavoittaa vain osan ilmiöistä. Paraskaan sosiologinen analyysi ei kykene havainnoimaan kaikkea ihmisten toimintaan ja käyttäytymiseen vaikuttavaa. Sen sijaan puoluekokouksen puheenvuoroista voi aistia ja kuulla sen todellisuuden, jota politiikassa toimivat kohtaavat arjessaan.

Jälkiviisaana on helppo todeta, että perussuomalaisten nousu olisi ollut aistittavissa, mikäli olisimme olleet herkempiä omien ihmistemme tunnoille. Moni puhui poliittisen toiminnan vaikeutumisesta ja kiristyvistä asenteista jo vuosia ennen kuin gallupit kertoivat karua kieltä. Varoitus kuultiin myös luottamuksen pettämisestä, katkeroituneista kansalaisista, jotka kokivat jääneensä paitsi yhteisen menestyksen hedelmistä. Ja paljon puhuttiin perusturvan jälkeenjääneisyydestä ja tuloerojen kasvusta jo ennen kuin OECD:n tutkimustulokset nostivat aiheen pääkirjoituksiin.

”Puoluekokouksen puheenvuoroista voi aistia ja kuulla sen todellisuuden, jota politiikassa toimivat kohtaavat arjessaan. ”

Mikä muuttuu?

SDP:n puoluekokouksella on erityisen suuri merkitys politiikan linjaajana. Linjaukset rakentuvat aloitevastauksissa sekä ohjelmissa. Kun puolue sitten valmistelee vaalitavoitteitaan tai hallitusohjelmatavoitteitaan, pohjana toimivat juuri nämä päätökset.

Toimiessani SDP:n poliittisen osaston päällikkönä vuosina 2009-2011 tein itse tätä työtä. Hallitusohjelmaneuvotteluita varten valmistellut esitykset pohjasivat takavuosien puoluekokouspäätöksiin sekä oppositiokauden aikana tehtyyn vaihtoehtotyöhön.

Puoluekokouspäätösten pohjalta rakentuivat tavoitteet pääomatuloveron korotuksesta ja muuttamisesta progressiiviseksi. Puoluekokouspäätöksistä ovat kotoisin vaatimukset paremmasta perusturvasta, jotka vietiin osittain toteen vuoden 2012 alusta. Puoluekokouksen linjaukset ovat taustalla sosialidemokraattisessa kuntalinjassa, terveydenhuollon kehittämisessä sekä koulutuspolitiikassa. Vuoden 2010 puoluekokous hyväksyi mm. tärkeän avauksen peruskoulun rahoituksen kehittämisessä, joka sisältyy, kiitos tämän työn, nyt myös Kataisen hallituksen ohjelmaan.

Päivähoitomaksujen kohtuullistamisen kautta edetään kohti maksutonta päivähoitoa. Tämä tavoite on läsnä myös tämän kokouksen asialistalla, jossa tavoite vahvistetaan. Kyseinen muutos ajettiin läpi vuoden 2008 puoluekokouksessa. Asian takana olleet olivat aikaansa edellä. Vasta sittemmin on voitu havaita varhaiskasvatuksen valtaisa merkitys eriarvoisuuden vähentäjänä erityisesti maahanmuuttajaperheiden kohdalla. Tästä syystä, sekä työllisyyden ja lapsiperheiden toimeentulon parantamiseksi, kaikki kannustinloukut varhaiskasvatuksen osalta tulee poistaa.

Kaiken kaikkiaan kokouksen linjauksilla on valtaisa merkitys konkreettiseen yhteiskuntapolitiikkaan. Tätä erityisyyttä tulee vaalia. Samalla on myös muistettava tästä seuraava vastuu. Puoluekokous ei ole paikka, jossa tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä henkilökohtaisia voittoja tai kostetaan kaunoja. Se on arvokas vaikuttamisen paikka, jota on kunnioitettava. Joskus parhaat lopputulokset ovat kompromisseja. Onkin muistettava, että yhtä tärkeää kuin tavoitteen saattaminen puolueen päätökseksi on käydä aiheesta sitouttavaa keskustelua. Vain tätä kautta muutos voi olla todellinen ja syvä, muuttua todeksi paitsi papereissa, myös ihmisten välisessä kanssakäymisessä.

”Kaiken kaikkiaan kokouksen linjauksilla on valtaisa merkitys konkreettiseen yhteiskuntapolitiikkaan.”

Aftermath

Puoluekokouksessa tehtävät valinnat saavat mediassa korostuneen roolin. Valinnat ovatkin suomalaisessa henkilökeskeisessä vaalijärjestelmässä tärkeitä. Tärkeämpää on kuitenkin se, että jokainen valittu johtaja toteuttaa yhdessä sovittua ja päätettyä poliittista linjaa. Juuri tämän linjan rakentaminen, kirkastaminen ja sisäistäminen on puoluekokouksen tärkein tehtävä.

Poliittinen työ ei pääty puoluekokouksiin, vaan se alkaa niistä. Tavoitteiden luominen ja niiden jättäminen valittujen edustajien työksi ei riitä, vaan niistä on puhuttava omissa lähipiireissä, työpaikoilla, harrastuksissa ja oppilaitoksissa. Tällä tavalla toimii aito kansanliike.

Sillä: tärkeintä on liike.

Väistyvä puoluesihteeri Mikael Jungner puhui siitä miten ”aito kuiskaus kantaa”. Tässä on paljon perää. Lopulta mielenkiintoista ei ole se, miksi joku julkisuuden henkilö kannattaa puoluetta x tai y, vaan miksi minun läheinen ystäväni, työtoverini tai naapurini on innostunut politiikasta ja kannattaa sosialidemokraatteja. Tätä työtä ei kukaan muu tee – se on meidän jokaisen tehtävä itse.