Kevätkirjoja

Juha Seppälän Takla Makan sisältää kaksi kertomusta, jotka ovat päähenkilöiden monologeja, mietiskelyä pienimuotoisesta elämästä, joista kasvaa tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden havaintoja. Niistä ensimmäisessä vanhentuva ja sairas insinöörimies eroaa vaimostaan ja muuttaa pikkukaupunkiin. Hänen työllään ei ole ollut hänelle mitään merkitystä, eikä siitä jää muistoja. Ainoa tuttu uudessa kaupungissa tekee itsemurhan – tosin jo ennen tätä, tapaamisen yhteydessä kertoja katsoo Erkin olevan ”kuollut mies”. Tyhjyys ottaa vallan. Hän tapaa baarissa työttömän tytön, johon solmii suhteen. Suhteen luonne tai tarkoitus ei avaudu, se vain tapahtuu. Ehkä on helpompaa olla yhdessä yksin?

Toisessa kertomuksessa, Ristin tiessä, työtön mies hakee merkityksellisyyttä elämälleen rististä. Hänestä tulee Jeesus pääsiäiskuvaelmaan. Työn menettäminen kuvataan karuin sanankääntein: ”…konepajalta irtisanottiin sataviisitoista henkeä. Tiesin välittömästi, että myös minun pelini oli pelattu. Ei auttanut sekään, että yritimme myydä tuotteitamme maihin, joissa kustiin ihmisoikeuksien päälle. En kyennyt työllistämään itseäni, en myymään enkä markkinoimaan. Kun kysynnän ja tarjonnan välille haluttiin luoda saumaton suhde, syntyi sauma josta minä putosin tyhjyyteen.” Miehen mietelmät yhteiskunnasta ovat synkkiä, tuomion saavat niin ”paskamahaiset ay-johtajat”, asiantuntijat ihmisiä vastaan kuin ”punavihersokeat kuokkavieraat, jotka lentävät Portugaliin jalkapallo-otteluun heti kansanedustajaksi päästyään.”

Mies pohtii naisia ja lapsiaan, kaiken tarkoituksettomuutta. Lapset lentävät pesästä, muuttavat pois, asuvat ”äitinsä kanssa Vantaalla tai omassa yksiössään. Turussa. Helsingissä. He tulevat silloin kun me makaamme letkuissa, heidän junansa syöksyy peltoaukeiden ja kallioleikkausten halki, kukkivat horsmat huojuvat, lumi pöllyää. He tulevat kun meidän elämämme valo sammuu. He katsovat meitä ja näkevät tasaantuneet aallot, harmahtavan, paikoin valkean suolakerroksen, köyhän ja aution aron.Hän kantaa ristiä, yleisössä ei ole tuttuja eikä usko, että kukaan nousisi kuolleista.

Elina Hirvosen toinen teos Kauimpana kuolemasta kertoo kauniin ja kipeän tarinan kahdesta ihmisestä, jotka kohtaavat eteläisen Afrikan maassa. Suomalainen diplomaatin poika Paul palaa lapsuutensa maahan. Hänellä ei ole jäljellä mitään tavoiteltavaa, rikki mennyt avioliitto ja perhe, epäonnistuminen työelämässä sekä kaiken rakkaan menettäminen, vanhemmat mukaan lukien. Hän haluaa kuolla. Hän tapaa paikallisen Estherin, jonka englantilainen, kehitysyhteistyötä tehnyt miesystävä makaa koomassa haavoituttuaan luodista katulasten ja poliisin yhteenotossa. Hänen perheensä purkaa vihaansa Estheriin, heidän poikansa halusi auttaa teikäläisiä – kiitos on tämä.

Tarina liikkuu pääosin menneisyydessä, jakaantuen Paulin ja Estherin monologeihin. Estherin kotikylään, jossa hänen lapsuudenystävänsä, orvoksi jäävä Bessy joutuu kauneutensa vuoksi miesten huomion kohteeksi ja kuolleen isänsä veljen vaimoksi. Huhut alkavat kulkea. Bessy pakenee lopulta kylästä, mukanaan pullo hiekkaa johon hänen kuollut äitinsä painoi viimeiset jalanjälkensä. Esther lähtee etsimään ystäväänsä, jota ei koskaan löydä, mutta hän pääsee opiskelemaan ja aloittaa uran kehitysyhteistyön parissa. Samaan aikaan Paul jää vaimonsa Johannan ja poikansa Markin elämän ulkopuoliseksi. Hän pohtii miksi ja miten näin kävi.

Tarinat kietoutuvat yhteen Estherin luona asuvan katulapsen, Susanin kautta. Hänen kauttaan myös selviää Bessyn rankka ja ankara kohtalo sekä katulasten elämän ankaruus, josta pelastaa voi usein vain sattuma.

Kalevi Sorsa -säätiön raporttisarja on saanut jatkoa professori Juho Saaren kirjoittamasta raportista Onnellisuuspolitiikka – kohti sosiaalisesti kestävää Suomea. Saari laventaa ja syventää onnellisuudesta yhteiskuntapolitiikan tavoitteena käytävää kotimaista keskustelua. Raportti onnistuukin tässä työssä hyvin. Se sisältää paitsi monipuolisen argumenttipakin asiaan (niin puolesta kuin vastaan), myös käsitteen historiaa ja sisältöä, BKT-mittareiden kehittyneempiä versioita sekä kansainvälisiä vertailuja.

Onnellisuuden edistäminen yhteiskuntapolitiikalla on strateginen kysymys. Siinä on kyse politiikan periaatteellisesta suunnasta, joka ei ole sidoksissa päivänpolitiikkaan. Niille yhteistä on Saaren mukaan kansallisen ja globaalin geopoliittisen ja taloudellisen murroksen samanaikaisuus. Onnellisuutta koskeva pohdinta liittyy vaurastuneen yhteiskunnan suunnan etsintään, jossa on otettava huomioon myös kestävän kehityksen vaatimus. Kun resurssipohjainen hyvinvointipolitiikka luo instituutioiden avulla välillisesti välineitä hyvälle elämälle, pyrkii onnellisuuspolitiikka lisäämään onnellisuutta tuottavia mahdollisuuksia. Toisessa onnistumisen kriteerinä voidaan käyttää resurssien jakautumista, toisessa kokemuspohjaista hyvinvointia.

Koetun hyvinvoinnin kannalta oleelliseen asemaan nousee suhteellisuus. Rahamuotoinen vauraus ei suoraan tee yhteiskunnasta onnellista. Ihminen perustaa oman toimintansa sosiaaliseen vertailuun, jonka vuoksi mm. tuloeroja kaventava politiikka lisää onnellisuutta. Perushavainto, joka saa tukea empiirisestä tutkimuksesta on, että mitä tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa ihmiset elävät ja mitä tasaisemmin myönteiset tulevaisuuden odotuksett ovat jakautuneet, sitä harvempi ihminen kokee osattomuutta suhteessa toisiin ihmisiin. Onnellisuuspolitiikalla tulee siis puuttua nimenomaan väestöryhmien välisiin kulutustason eroihin. Tärkeä Suomea koskeva havainto on, että työssä olevien ryhmien sisällä syrjäytyminen ja osattomuus -ja siten alhainen koettu hyvinvointi- on vähäistä. Riskiryhmää ovat työtä vailla olevat. Toinen havainto on koettu oikeudenmukaisuus, joka perustelee onnellisuuden kannalta tärkeää tulonjakoa nimenomaan ensisijaisessa tulonjaossa, palkoissa, ei niinkään verotukseen ja tulonsiirtoihin perustuvalla uudelleenjaolla.

Onnellisuus ei poista köyhyyttä, ja tärkeä havainto onkin, että onnellisuuspolitiikka vaatii onnistuakseen hyvin vahvan panoksen perinteiseltä hyvinvointipolitiikalta. Ilman keskustelua taloudesta, työstä, oikeudenmukaisista instituutioista ja tulonjaosta ei voida rakentaa myöskään onnellisuutta. Myös paternalismin ja olemassaolevien eriarvoisuuksien hyväksymistä on vältettävä, muuten paradigman tarkistamiseen liittyvät edut voivat jäädä saavuttamatta.

Osmo Soininvaaran uutuusteos Vihreä politiikka on helppolukuinen ja yleistajuinen johdatus Soininvaaran omaan ajatteluun sekä vihreiden kasvuhistoriaan koijärveläisistä vaihtoehtoliikeaktiiveista  ”porvarilliseksi vasemmistopuolueeksi”, kuten Soininvaara puoluettaan kutsuu. Tämä määritelmä oli käytössä myös taannoisella edistyspuolueella, joka olisi voitu lokeroida keskustalaiseksi liberaalipuolueeksi.

Parhaimmillaan Soininvaara on pohtiessaan vihreitä tabuja mm. ydinvoiman tai luonnonsuojelun suhteen. Hän osoittaa tilastotieteilijän tarkkuudella miksi huonot argumentit nykyaikaista ydinvoimaa vastaan toimivat kannattajien eduksi ja vaatii vihreiltä luontevaa suhtautumista ydinvoiman kannattajiin. Samalla hän nostaa esiin kannatettavia ajatuksia siitä miten poliitikkojen tulisi arvostaa äänestäjien ymmärrystä ja rehellisyyden kunnioitusta eikä aliarvioida heidän älykkyyttään. Myös kaupunkipolitiikkaa koskevat linjaukset ovat hyvin perusteltuja ja valaisevat mielenkiintoisesti ajattelun kehittymistä. Erityisen tärkeä, ja liian harvoin todettu, argumentti henkilöautoliikenteen vähentämisen puolesta koskee sen viemää tilaa kaupungeissa. Päähuomio tulisikin suunnata ennen kaikkea menetetyn tilan mahdollisuuksiin – hallittavissa olevien saasteongelmien sijaan.

Heikkoa kirjassa taas ovat löysät ja perustelua vaille jäävät heitot, jotka ovat älyllisessä laiskuudessaan lähinnä häpeäksi kirjoittajalleen. Soininvaara kostaa SATA-komiteakaunojaan puhumalla ”demarien uhosta”, joka estää perusturvan parantamisen vaikka hän hyvin tietää, että perusturvaan tehtiin historiallisen suuri korotus nimenomaan SDP:n vaatimuksesta. Samaten hän toteaa Kalevi Sorsa -säätiön omaavan ajatuspajatoiminnassaan ”oikeanlaisen otteen, vaikka se keskittyy siihen ettei mitään saa muuttaa”. Soininvaaran kannattaisi jättää koko säätiön työ kommentoimatta, jos hän pohjaa väitteensä yhteen perustulopamflettiin, joka sekin arvostelee vain perustuloa josta Soininvaaralla on oma vahva mielipiteensä (jos kohta on vaikea nähdä mikä sen myötä lopulta karsisi ”turhaa byrokratiaa”).  Säätiön tuotannosta kun löytyy valtaisa määrä konkreettisia uudistusehdotuksia, muutamina esimerkkeinä vaikkapa koulutuspolitiikka ja verotus.

Soininvaara näkee vihreiden tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeänä kannattajapohjan laajentamisen. Kuuleman mukaan hän oli julkaisutilaisuudessa rehennellyt vihreiden tulevaisuuden olevan hyvän, koska ”syntyvyys on suurta ja kuolleisuus pientä”. Jännittävää kuitenkin on, että tätä samaa hokemaa on kuultu kohta kaksikymmentä vuotta, eivätkä vihreät ole kyenneet merkittävästi etenemään. Suunta on pikemminkin päinvastainen; vuonna 2001 vihreiden kannatus lähenteli viittätoista prosenttia ja oli kymmenen vuotta sitten säännönmukaisesti yli kymmenen prosenttia. Nyt kannatus on hieman yli 10, mutta pohjakosketuksesta, alle 8% kannatuksesta on aikaa alle vuosi. Näyttääkin siltä, että iskulause ”lapsesi äänestää vihreitä” voidaan muuttaa muotoon ”lapsena minäkin äänestin vihreitä”.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s