Suomen on tuettava rahoitusmarkkinaveroa

mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 29.6.2012.

Rahoitusmarkkinavero sai toivottua vauhtia, kun yhdeksän EU-maata sopi 22.6. lähtevänsä mukaan toteuttamaan veroa EU:n komission esittämällä tavalla. Suomi kuitenkin puuttuu joukosta. Näin on siitä huolimatta, että tuki rahoitusmarkkinaveron toteuttamiselle on mainittu niin SDP:n ja Kokoomuksen ennen hallitusneuvotteluiden alkamista saavuttamassa sovussa koskien kriisiin ajautuneiden euromaiden tukemisperiaatteita sekä hallitusohjelmassa.

Rahoitusmarkkinavero on tärkeimpiä uudistuksia, joilla pyritään hillitsemään finanssikriisien aiheuttaneiden kuplien syntymistä tulevaisuudessa sekä ohjaamaan pääomaliikkeitä spekulaation sijaan reaalitalouteen kohdistuviin investointeihin. Samalla sen arvioitu tuotto on huomattava.

Rahoitusmarkkinaveron käyttöönoton puolesta on tehty viime vuosina huomattavasti työtä ja sitä kannattavat tällä hetkellä merkittävien EU-maiden hallitukset, komissio sekä Euroopan parlamentti. Tätä taustaa vasten on erikoista, että Suomi jarruttaa.

Pelko reaalitaloutta palvelevan rahoitustoiminnan siirtymisestä Suomen rajojen ulkopuolelle rahoitusmarkkinaveron vuoksi on turha. Veron ulkopuolelle jättäytyvään Ruotsiin kauppa tuskin siirtyy, sillä jos finanssialan toimijan ”kotimaa” on Suomi, pätee verotus kauppaan, vaikka se käytäisiin Ruotsissa. Komission esittämä verokanta, 0.1 prosenttia osakekaupalle ja 0.01 prosentin kanta johdannaisille on niin pieni, ettei sen vuoksi kannata lähteä siirtämään pääkonttoria.

Suomen mukanaolo on tärkeää veron saattamiseksi mahdollisimman nopeasti koko EU:n ja myös maailmanlaajuiseksi. Penseys kyseisessä asiassa toimii vain suurten pääomasijoittajien eduksi ja antaa turhaa tukea veron jarruttajille muissa maissa. Siksi hallituksen olisi pikapuoliin siirryttävä edistämään oman ohjelmansa henkeä sekä aktiivista globalisaatiopolitiikkaa.

Esa Suominen
Helsinki

Mainokset

Uusi julkaisu: Kotihoitoloukku?

Julkaisin yhdessä Saija Kaleniuksen kanssa osana Kalevi Sorsa -säätiön Impulsseja -sarjaa artikkelin ”Kotihoitoloukku?”. Argumentoimme artikkelissa päivähoidon kehittämisen puolesta ja pyrimme osoittamaan miten nykymuotoinen kotihoidontuki toimii liian usein loukkuna, jolla on haitallisia vaikutuksia tasa-arvolle ja työllisyydelle ilman, että se käytännössä saavuttaa niitä tavoitteita joita sillä toivotaan saavutettavan. Etsimme keinoja, joilla työn ja perheen yhteensovittaminen voisi olla nykyistä helpompaa ja sujuvampaa ja miten tasa-arvoista vanhemmuutta voitaisiin edistää ilman negatiivisia vaikutuksia. Tutustu!

Alkukesän kirjoja

Ian Morrisin Why the West Rules – for now  – The Patterns of History and what they reveal about the Future tarjoaa upean aikamatkan Homo habiliksesta ensimmäisten maanviljelijäyhdyskuntien, Sumerin kaupunkien, Kiinan Kaifengin kaatumisen ja teollisen vallankumouksen kautta kohti singulariteettia. Morris tarkastelee maailmanhistoriaa ja pyrkii selittämään Lähi-idästä Euroopan kautta Pohjois-Amerikkaan ulottuvan lännen sekä idän eli Kiinan välisiä kehityseroja ja löytämään historiasta selittäviä tekijöitä sille miksi länsi hallitsee tämänhetkistä maailmaa ja sille,  mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Morrisin menetelmä perustuu sosiaalisen kehityksen arviointiin. Hän osoittaa miten sosiaalista kehitystä voidaan mitata ja miten edistys perustuu usein siihen miten laiskat, ahneet ja pelokkaat ihmiset etsivät tapoja tehdä asioita helpommin, turvallisemmin ja taloudellisesti enemmän hyötyen. Hänen mukaansa maantiede selittää, ajasta riippumatta, sitä mitkä yhteiskunnat kehittyvät nopeimmin ja nousevat osaksi kehitystä määritteleviä keskuksia. Samalla maantieteen merkitys muuttuu sosiaalisen kehityksen myötä. Seikat, jotka ovat etuja nyt muuttuvat rasitteeksi tulevaisuudessa ja periferiat ovat aina ohittaneet vanhat keskukset opittuaan hyödyntämään keskusten uusinta teknologiaa vaikeammissa olosuhteissa.

Morris käyttää paljon aikaa yli 600-sivuisessa teoksessaan osoittaakseen, että rotuteoriat tai yksilöitä painottavat teoriat ovat väärässä. Historia todistaa, että ihmiset ovat lähes kaikissa asioissa hyvin samankaltaisia kulttuuritaustasta riippumatta. Maantiede määrittelee pitkälti historian pitkät kaaret, ja yksilöiden, vaikka vaikutusvaltaistenkin, merkitys on lähinnä historiallista, joka tapauksessa tapahtuvaa muutosta nopeuttavaa tai hidastavaa.

Energian talteenotto on keskeisessä osassa Morrisin edistysmääritelmässä. Hän katsoo, että suuret mullistukset ovat nimenomaan liittyneet tehokkaampaan energian talteenottoon ja hyödyntämiseen, ja ilman näitä innovaatioita vanhat edistyneet keskukset, kuten Rooma tai Song-dynastian Kiina, eivät kyenneet murtamaan sosiaalisen kehityksen ”kattoa”. Vasta teollinen vallankumous vapautti fossiilisiin polttoaineisiin sidotun energian ihmiskunnan käyttöön ja mursi vanhat katot. Kehitys nopeutui valtaisasti ilman yhteiskuntien kriisiytymistä ja sivilisaatioiden hajoamista.

Tulevaisuuden osalta Morris toteaa idän nousun lännen ohi olevan tulossa. Kyse on vain ajasta, hän itse ajoittaa idän nousun lännen ohi 2100-luvun alkuun. Uhkia, jotka tulevat vaikuttamaan tulevaisuuteen ovat ennen muuta jo aiemminkin muutoksia käynnistäneet ilmastonmuutos ja hallitsemattomat muuttoliikkeet. Skaala, jollaisia nämä uhat tulevaisuudessa ovat, on kuitenkin aivan uudenlainen. Ihmisen mahdollisuus tuhota elinympäristönsä ja koko elämä maapallolla on ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa todellinen mahdollisuus. Siksi hän katsoo, että tulevat 40 vuotta ovat maailmanhistorian tärkeimmät. Väärät valinnat voivat tuoda ihmiskunnalle ikuisen yön.

Martha C. Nussbaumin teos Talouskasvua tärkeämpää – miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä esittää voimakkaan puolustuspuheen taideaineiden ja humanististen tieteiden opetuksen sekä humanistisen kasvatuksen puolesta. Nussbaum näkee humanistisen sivistyksen tarjoamisen olevan toimivan demokratian ja demokraattisen kansalaisen synnyn edellytys. Hän katsoo, että humanistinen koulutus on kaikkialla maailmassa uhan alla, kun talouskasvun itseisarvon nimissä putkitutkintoihin ohjaavat tekniset ja luonnontieteet valtaavat alaa aina varhaiskasvatuksesta korkea-asteen opintoihin.

Nussbaum hakee esimerkkinsä ennen kaikkea Yhdysvalloista ja Intiasta sekä esittelee laajalti kasvatusteoreetikkoja, jotka ovat pyrkineet ennen muuta laaja-alaiseen kasvatukseen ja humanististen tieteiden, taiteen ja leikin korostamiseen koulutuksessa. Paljon huomiota saavat mm. sokraattiset menetelmät kasvatuksessa ja koulutuksessa, Jean-Jaqcues Rousseaun näkemykset sekä  intialainen kasvatusfilosofi Rabindranath Tagore, jonka on nähty vaikuttaneen valtaisasti 1900-luvun alussa mm. taidekasvatuksen kehittämiseen sekä sen kautta demokratian ja erityisesti sukupolven välisen tasa-arvon vahvistamiseen. Tärkeää on myös Nussbaumin voimakas tuki amerikkalaiselle yleissivistävän koulutuksen perinteelle. Hän näkee, että Euroopassa yliopistolaitos on valjastettu huomattavasti USA:ta vahvemmin palvelemaan pelkkää talouskasvua; kehityskulku, jota hän pitää vaarallisena.

Demokratia tarvitsee humanistista sivistystä siksi, että se mahdollistaa ihmisten asettumisen toistensa asemaan, tukee kriittistä itsenäistä ajattelua sekä tarkastelemaan maailmaa maailmankansalaisen näkökulmasta, vapaana perinteiden ja paikallisten lokaliteettien rajoituksista. Kyseessä on toisten, erilaisten ihmisten ymmärtäminen, joka purkaa antagonismeja. Hän katsoo, ettei demokratia ole milloinkaan turvattu, mikäli se ei saa tukea kansanvaltaan kasvatetuilta kansalaisilta. Tätä taas yksin tiedollinen osaaminen ei takaa, vaan tarvitaan mielikuvitusta, luovuutta ja herkkyyttä. Nussbaumin mukaan kaikelle koulutukselle olisi asetettava selkeät, demokratian vahvistamiseen liittyvät, tavoitteet. Koulutuksen tulisi vahvistaa niitä kykyjä, joita demokratiassa eläminen vaatii. Ryhmäpaineen vastustamisen kyky sekä auktoriteettien epäily ovat näiden konkreettisia lopputulemia.

Tutkija Matti Ylönen on kirjoittanut mielenkiintoisen katsauksen Maailmanpankin ja IMF:n toimintaan. Innon tietokirjasarjassa ilmestynyt Mahti kukkarossa on tiivis ja kansantajuinen johdatus järjestöjen historiaan, politiikkaan sekä niissä käytävään poliittiseen kamppailuun. Ylönen kiinnittää asiallisesti huomiota siihen, miten vähän Suomessa käydään keskustelua siitä millaista linjaa Suomen hallitus vetää kyseisissä järjestöissä.

Teoksessa käydään läpi mielenkiintoisella tavalla järjestöjen kehittymistä. Ideologiset linjanmuutokset ovat liittyneet ennen kaikkea hallitseviin akateemisiin diskursseihin ja hegemonisiin ajattelutapoihin taloudesta ja sen toiminnasta. Politiikka seuraa usein näiden perässä. Erityisesti valtion rooli taloudessa sekä rahoitukseen sekä pääomien liikkuvuuteen liittyvä keskustelu on ollut tärkeää. 80-luvulla alkanut rakennesopeutusohjelmien aikakausi toi mukanaan vaatimukset markkinoiden ensisijaisuudesta. Valtion aktiivista roolia pidettiin järjestöissä ongelmallisena, vaikka juuri sen kautta mm. Etelä-Korea ja muut Aasian taloudet olivat menestyneet hyvin.

Teoksen faktalaatikot mm. inflaatiosta, pääomakontrolleista ja sen merkityksestä sekä suorien ulkomaalaisten sijoitusten vaikutuksista taloudessa ovat erinomaisen informatiivisia. Konkreettisten case-esimerkkien kautta käy selväksi pelkkien vapautettujen markkinoiden kyvyttömyys tuottaa kasvua tai hyvinvointia, varsinkaan köyhimmissä maissa. Ylönen käy läpi myös velkasaneerausten historiaa ja nostaa esiin tarpeen luoda pysyvä, riippumaton velkasovitteluelin. Onnistuneesta velkasaneerauksesta hän nostaa esiin toisen maailmansodan jälkeisen Saksan, joka nousi sodan tuhkasta nopeasti erittäin kilpailykykyisenä taloutena. Tuoreemmista esimerkeistä, joissa IMF:n ja Maailmanpankin esityksistä poikkeava linja on tuonut hyvää tulosta on Islanti.

Ylösen mukaan uusliberalistisen ajattelun hegemoninen asema on viime vuosina ollut murtumassa myös IMF:ssä ja Maailmanpankissa. Siten onkin hyvin erikoista, että nyt kyseisiä lääkkeitä, vyönkiristyskuuria ja yksityistämistä talousongelmissa olevilta valtioilta vaatii ennen muuta EU. Kasvupolitiikan merkitystä on aiemmin, ja edelleen, aliarvioitu. Toivottua kasvua ei synny ilman riittävää kysyntää sekä mahdollisuuksia taloudelliseen aktiviteettiin. Taloushistoria tarjoaa tästä lukuisia konkreettisia esimerkkejä, siksi onkin hyvin erikoista ja valitettavaa, että kasvupolitiikka ei EU:n politiikassa ole kriisin ratkaisuvaihtoehtona toistaiseksi saanut asianmukaista huomiota.

Alkukesän kaunokirjallisesta sadosta on vastannut venäläisen Viktor Pelevinin teos Viides maailmanvalta – yli-ihmisen tarina.  Pelevin on Venäjän tunnetuimpia nykykirjailijoita, joka luo absurdeja ja uskomattomia tarinoita, jotka eivät säästä ketään, vähiten vallanpitäjiä. Viidennen maailmanvallan päähenkilö on nuori Roma, joka asuu kotonaan ja työskentelee dead-end-jobissa lastausfirmassa. Eräänä iltana hän näkee jalkakäytävään liidulla piirretyn nuolen ja tekstin: ”Tositilaisuus päästä eliittiin. Toista ei tule koskaan.” Hetken mielijohteesta, tai näin hän kuvittelee, hän lähtee seuraamaan nuolta. Pian häntä puree tuhoon tuomittu, kohta kuoleva vampyyri Brahma, ja hänestä itsestään tulee vampyyri, Rama II.

Pelevinin tarinassa vampyyrit muodostavat maailman yläluokan, joka hallitsee ihmiskuntaa lakeijoidensa välityksellä ja käyttää heidän elinvoimaansa ravinnokseen. Mutta konkreettisesta verestä on siirrytty erilaisiin elämännesteisiin eli rahaan ja sen merkityksiin. Tämä puolestaan vaatii tietynlaisen kulttuurin, diskurssin, ylläpidon, joka pitää ihmiset kahlittuina rahan valtaan ja pakottaa heidän pyrkimään nimenomaan kohti rahaa. Kirjan merkityksellisyys syntyykin sen luomasta ajankuvasta niin Venäjän vallitsevaan todellisuuteen kuin muuhunkin maailmaan. Hajanaisista pohdinnoista ja vampyyrin elämään oppimisesta siirrytään tummiin sävyihin, jossa surumielisestä ja kapinallisesta Ramasta kuoriutuu Imperiumin palvelija, jota luonnehtivat viidennen maailmanvallan arvot; klassisen kulttuurin katoaminen populaarikulttuurin tieltä sekä rahassa mitattava valta, oligarkian glamour.

Sairaana töissä?

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 18.6.2012.

Kevään korvilla julkisuudessa keskusteltiin mm. Jari Sarasvuon johdolla sairauslomista ja ns. saikuttelusta. Sarasvuo hengenheimolaisineen katsoi, että Suomessa työntekijät käyttävät  ns. omailmoitusjärjestelmää väärin ja ilmoittautuvat liian kepein perustein sairaiksi. Samalla vaadittiin Ruotsissa käytössä olevaa palkatonta ensimmäistä sairauslomapäivää, ns. karenssipäivää, myös Suomeen.

Mediassa innostuttiin Sarasvuosta, mutta huolellisempi perehtyminen asiaan jäi väliin. Jo keväällä, flunssa-aallon ollessa huipussaan, tuore seurantatutkimus kertoi kyttäämisen ja epäilemisen olevan turhaa, koska poissaolot olivat lyhyempiä ja vähenemään päin niissä yrityksissä, joissa on lupa pysyä poissa kotoa kolme päivää ilman sairauslomatodistusta. Näissä firmoissa poissa ollaan yleensä alle 2vrk, kun sairauslomaa kirjoitetaan yleensä suoraan kolme vuorokautta.

Voitaisiin toki miettiä mitä seuraisi siitä, että työstä poissaoloa orastavan tai ”pieneltä tuntuvan” sairauden vuoksi vaikeutettaisiin? Paperinpyöritys ja jonot terveydenhuollossa lisääntyisivät, kulut kasvaisivat ja todennäköisesti sairaana työssä oleminen lisääntyisi. Pahimmassa tapauksessa sairas tartuttaa työtoverinsa ja lääkäriin hakeuduttaisiin vasta kun sairaus on yltynyt pahaksi eikä pelkkä lepo enää riitä.

Nämä ovat toki vain oletuksia. Voimme myös katsoa Pohjanlahden yli ja katsoa, mitä karenssipäivää soveltavassa naapurimaassa tapahtuu. Ruotsissa sairauspoissaolot ovat toden totta vähentyneet. 20 vuodessa valtaisasti. Paikalliset työterveyden asiantuntijat eivät kuitenkaan katso sen johtuvan karenssipäivästä. Palkaton päivä tuli Ruotsissa voimaan jo vuonna 1993. Sairauspäivien määrä laski huomattavasti jo ennen muutosta, ja on sen jälkeen sekä laskenut että noussut sykleittäin. Tutkimuksella karenssipäivän merkitystä poissaolojen vähentäjänä ei ole voitu todentaa.

Tarkempi tarkastelu paljastaa edelleen mielenkiintoisia yksityiskohtia. Ruotsissa eniten ovat vähentyneet pitkät poissaolot. Sen sijaan lyhyiden poissaolojen suhteellinen osuus on noussut. Kun karenssipäivää käyttöön otettaessa niiden osuus kaikista poissaoloista oli 28,6%, ollaan vuonna 2009 yli 42%:ssa. Karenssilla ei siis ole ollut merkittävää vaikutusta lyhyiden poissaolojen, joiden karsimiseen sitä Suomessa toivotaan, määrään.

Mikäli Suomessa kovennettaisiin käytäntöä omailmoitusjärjestelmän suhteen ja tuotaisiin järjestelmään Ruotsin-mallinen karenssipäivä, kärsisivät siitä eniten ne oikeasti sairaat, jotka menettäisivät muutoksen myötä oikeuden palkkaan ensimmäiseltä sairauspäivältä sekä pienituloisimmat työntekijät, joille yhden päivän palkan poisjäänti voi tuoda toimeentulo-ongelmia. Heistä merkittävällä osalla myös on muita vaikeampia terveysongelmia jo entisestään, jopa kuolleisuus on selkeästi korkeampi kuin muilla työntekijäryhmillä.

Poissaolojen vähentämisen kannalta tähtäin tuleekin asettaa pitempiaikaisten poissaolojen vähentämiseen ja ihmisten sairauslomilta paluun helpottamiseen ja tukemiseen. Hyvin suurella todennäköisyydellä tämä tuottaisi parempaa tulosta kuin kyttäämisen ja kontrollin lisääminen arkipäivässä.

Lapset hoitoon – aikuiset töihin

Kolumni Demokraatissa 14.6.2012. 

Suomalaisen työurakeskustelun kuuma peruna on kysymys pitkiksi venyvistä lasten kotihoidon jaksoista. Suomessa eletään tilanteessa, jossa huomattava osa parhaassa työiässä olevasta työvoimasta, käytännössä naisista, on pitkään poissa työelämästä.

Tilanne on pohjoismaisittain poikkeuksellinen. Vuonna 2008 Suomessa hoidettiin 42% 1-3-vuotiaista lapsista päivähoidossa. Vastaava luku Tanskassa on 90% ja Ruotsissakin 70%. Tilanne muuttuu, kun lapset lähestyvät kouluikää, mutta kun naapurimaissa hoitoluvut lähentelevät sataa prosenttia, on meillä joka neljäs lapsi edelleen –korostuneesti- äitinsä helmoissa.

Mitä tästä seuraa? Ensinnäkin epätasa-arvoa. Niin kauan kuin lasten hoidosta, erityisesti pitkistä vapaista ja tukijaksoista vastaavat pääasiassa naiset, jää heidän urakehityksensä miesten jälkeen. Tämä näkyy palkkaeroina ja säteilee aina eläkeikään asti. Toimeentulon pienuus tekee näistä naisista taloudellisesti riippuvaisia miehistään ja mahdollisen avioeron sattuessa riskiryhmää köyhyyden suhteen.

Pitkittyvät hoitojaksot kasaantuvat useimmiten naisille, joilla on vähän koulutusta ja heikko työmarkkina-asema. Tutkija Tapio Rissanen on arvioinut, että jopa 40% niistä naisista, jotka käyttävät kotihoidon tukea siihen asti kun lapsi täyttää kolme vuotta, jää työttömiksi. Merkittävä syy on osaamisen vanhentuminen pitkän hoitojakson aikana.  Tämä korostuu jos työkokemustakin on kertynyt aiemmin vain vähän.

Työnantajille pitkät hoitojaksot näyttäytyvät erityisesti nuoriin naisiin liittyvänä riskinä. Tämä voi olla osasyynä siihen, miksi heidän on vaikea saada pysyvää työtä. Riski siitä, että mies jäisi hyvin pitkäksi aikaa pois työstä, on tilastojen valossa pienempi. Tämä on merkittävä ongelma, joka koskee myös niitä naisia, joilla ei ole aikomusta jäädä hoitamaan lastaan kotiin.

Monet kunnat maksavat kuntalisiä ajatuksenaan säästää päivähoitokuluissa. Lisäksi lisät ovat poliittisesti suosittuja. Samalla ne kuitenkin tekevät tehokkaasti työn vastaanottamisesta kannattamatonta osalle vanhemmista. Näitä kustannuksia ei ole laskettu. Laskematta on myös se, mitä tapahtuu verokertymälle, joka jää pysyvästi saamatta alhaisemman ansiokehityksen myötä.

Edellä mainitut seikat ovat toki lähinnä taloutta teknokratialla silattuna. Tärkeintä on kuitenkin lapsen ja perheen hyvinvointi. Mutta kotihoidon tukeminen julkisista varoista ei tuota todistettavasti edes sitä. Vanhemmat voivat toki tarjota lapsilleen mitä parhainta hoivaa, mutta kiistatonta tutkimuksellista näyttöä vaikkapa oppimiseen tai tunne-elämän kehittymiseen liittyvistä eduista, joita tämä toisi yhden vuoden jälkeen verrattuna laadukkaaseen päivähoitoon, ei ole. Pikemminkin päinvastoin. Perheen kiristynyt taloudellinen tilanne ja äidin yksipuolinen riippuvaisuus puolisonsa tuloista eivät myöskään ole omiaan parantamaan parisuhdetta tai lasten hyvinvointia. Onkin traagista, että moni perhe tekee suuria taloudellisia uhrauksia oletetun lapsen edun eteen – liian usein turhaan.

Mitä siis tulisi tehdä? Ensinnäkin työllisyyttä on vahvistettava, jotta mahdollisimman monella olisi työpaikka johon palata. Toiseksi vanhempainvapaita on jaettava tasaisemmin, tarvittaessa kiintiöillä, sekä panostettava työelämän laatuun. Kolmanneksi päivähoitomaksuja on laskettava, ryhmiä pienennettävä ja mahdollistettava osa-aikaisen hoidon ja työn joustava yhdistely perheiden näkökulmasta.

Viimeiseksi tulisi ottaa käteen poliittinen rohkeus ja todeta tarve panostaa yhteiset resurssit ennen kaikkea yhteisen hoidon tukemiseen. Tämän jälkeen kotihoito on edelleen jokaisen oikeus, mutta yhteiskunta käyttäisi varansa ennen muuta mahdollisuuksia tasa-arvoisesti luovaan päivähoitoon ja varhaiskasvatukseen.

Takinkääntäjä

Perussuomalaisten vaalijytkyn jälkeinen taivallus on ollut surkuhupaisaa katsottavaa. Olemattoman oppositiopolitiikan kuivuttua kasaan jo alkumetreillä ovat otsikoihin nousseet milloin Teuvo Hakkaraisen kohellukset rikollisjärjestöjen tiloissa, milloin erinäisten parlamentaarikkojen saamat tuomiot rikkomuksistaan. Samaan aikaan paikallisia äkkimenestyksestä villiintyneitä persuaktiiveja on pullahdellut ilmoille milloin milläkin agendalla, aina tappouhkailuista (1,2seksuaalivähemmistöjen vainoamiseen. Ei liene ihme, että puolueen kannatuskäyrät ovat kääntyneet lähes yhtä romahdusmaiseen laskuun kuin mikä oli nousu vaalien alla.  Ihmiset ovat kyllästyneet siihen, että heidän toiveensa itsensä kuuntelusta ja muutoksesta politiikassa ovat hukkuneet koheltamiseen, pelleilyyn ja valehteluun.

Oman lisänsä venkoiluun ja takinkääntelyyn toi tänään puheenjohtaja Timo Soini kommentoidessaan kansanedustaja, hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-ahon saamaa tuomiota kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Kyseessä on korkeimman oikeuden päätös. Soini totesi, ettei asia aiheuta ”minkäänlaisia toimenpiteitä” perussuomalaisissa.

Ääni on nyt kovin erilainen kuin kolmisen vuotta sitten. Silloin, tapauksen saadessa alkutahtinsa, Soini linjasi Ilta-Sanomissa (17.2.2009) selkeästi, ettei puolueessa ole mitään sijaa rasismille tai rasisteille. Hän totesi mm, että:

Mielestäni on selvää, että jos tulee lainvoimaisia tuomioita, niin toivon, että siinä vaiheessa ihmiset ymmärtävät, että vastuun kantaminen on myös sitä, että vetää johtopäätökset. Se koskee kaikkia, Soini korosti.

ja

on täysin selvää, että tällaisilla tyypeillä ei ole puolueessa tulevaisuutta.

Kun Soinin itsensä peräänkuuluttama tuomio tuli, ei hänellä ollut mitään sanottavaa. Ei mitään.

Luonnollisesti kyseessä voi olla, jälleen kerran, poliittinen temppu. Soini ulkoistaa vastuun muille ryhmille pakottaen ne ottamaan kantaa Halla-ahon edellytyksiin jatkaa hallintovaliokunnan puheenjohtajana,  ja pesee kätensä maahanmuuttokriitikoiden edessä. Tämä tarkoittanee kuitenkin sitä, että enemmän kuin itsensä paljastumista valehtelijaksi sekä muka kammoamaansa ”rasistileimaa”, hän pelkää maahanmuuttokriittisten reaktiota. On siis syytä olettaa, että näiden merkitys puolueessa on huomattavan suuri, ja Soini rimpuilee heidän vankinaan.