Are Finns showing their ”True” colors?

julkaistu 30.8.2012 brittiläisen Policy Network -ajatushautomon kotisivuilla.

Narrow national interests led Finland to join the EU. Now those same narrow national interests are shaping Finland’s domestic political response to the Euro crisis

The Finnish political landscape witnessed a seismic shift in the 2011 general elections, when the populist anti-EU party Perussuomalaiset (True Finns) became the third largest political force in the country with a landslide of 19,1% of the total vote (+15% points) under their hugely popular party leader, Mr Timo Soini.

Their surge had already been predicted in the polls, but was seen in its full force only on election evening, with the rise of the True Finns and the concurrent demise of the Centre Party from being formerly the biggest party to 4th place. After the elections the True Finns assumed the role of leading opposition party, concentrating their opposition policy on European issues.

As with the rest of the Finnish political landscape in general, the True Finns party is difficult to categorize and is often simply put in the continuum of the rising far-right forces in Europe. First of all, their background is in the former Finnish Rural Party (SMP) which experienced a similar surge in the elections in the early 70’s. The rhetoric and topics of the current True Finn party are a mirror of their SMP predecessors. SMP campaigned with anti-elitist and anti-establisment rhetoric and under a charismatic leader, Mr Veikko Vennamo. They got most of their support from low-income rural families, which have traditionally been the core base for the Centre Party vote.

In this way, it is very difficult to stamp the True Finns as simply another far-right party. It is true, that the party holds within it’s ranks MPs convicted for “hate speech” against minorities and believers of Islam and that the growing number of Finnish anti-immigrant groups have found homes in it. MP Mr Jussi Halla-aho is the most visible member of this wing. Halla-aho`s politics can be seen as part of the European Counter-Jihad movement, which has been built around the claim, seen tragically elsewhere in Europe, that we are witnessing the “Islamization of Europe”.

The True Finns also contain a strong element of old SMP-style politicians, who present themselves as the “voice of the forgotten/basic normal people”. Their rhetoric draws a distinction between the people (True Finns) vs the Elite (all established political forces). The European Union, the Euro and immigration are then taken as examples of the ways in which this perceived elite is “lying” to the people, making them the guinea pigs for the elites’ ideological pursuits.

The True Finns have in very many ways adopted the role of a social-conservative, nationalist anti-establishment party. They, at least at the programme level, are leaning left in tax policies and are heavily criticizing the retrenchment of the welfare state. At the same time they have been aggressively advocating against many symbolically important issues such as proposals concerning same-sex marriage and euthanasia. In this way they have subsumed also the religious themes traditionally occupied by the small Christian Democratic Party.

However, these “stands” are also very much the personal opinions of the party’s leader and it is questionable how much they actually drive individual party MP’s or local council members. For starters, the anti-immigration wing of the party is, by contrast, advocating very neo-liberal economic policies.

The True Finns influence on other parties has been a big debate in the Finnish media. In particular, the Social Democratic Party (SDP) has been criticized by its political opponents for adopting positions and ways of doing politics closer to the True Finns than used to be the case before the True Finns spectacular rise. This has, however, not been seen in image polling, where the SDP, currently the minor party in the ruling coalition, is still considered as a responsible party of government by the general public.

It is however notable, that the Finnish SDP has been adopting a more critical stand towards the current state of the EU. This can be seen best in the way the Finnish government has demanded collateral for its support of the rescue packages designed for financially troubled EU member states. The SDP has also sharpened its own political message while being a party of government. This has been a cause of concern to the prime minister’s party, the centre-right Kokoomus (National Coalition Party), which after a long reign in polls, is increasingly being challenged by the resurgent SDP.

It is a matter of debate whether this change has to do with the reaction to the True Finns’ rise, or because of a genuine policy renewal of the SDP itself. There has been growing disillusionment concerning the current state of the union policies within the party, and also among the general public, over the last years. The bail-out packages have been seen as the rescue of the big banks and investors, not the people and the welfare systems. Many within the SDP ranks have been interested in a union with stronger powers to contain market forces, not to keep on liberating them and paying for the dysfunctions with the taxpayer’s purse.

This does not, however, remove the fact that the current SDP/Finnish line towards the EU and the euro crisis maintains a strong national benefit element and is directed more by a national than a European interest. This could be interpreted as a phenomena influenced by the True Finns, and as a line which can’t stand genuinely intellectual scrutiny, if seen from the European perspective. Finland lacks a response to the crisis as a whole, and seems to be more than fine with this fact, focusing on its own interest in a quite narrow way.

Mainokset

Ottakaa varas kiinni!

kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 28.8.2012.  

Media on nostanut hiljattain esiin useita tapauksia ns. alipalkkaukseen liittyen. Viimeksi syyniin joutui länsimetron työmaa, jossa AKT raportoi useista kuorma-autonkuljettajista, joille ei maksettu työehtosopimuksen mukaista palkkaa. Tilannetta protestoineet kuljettajat joutuivat usein irtisanomisten kohteeksi ja tilalle palkattiin uutta työvoimaa.

Alipalkkaus on merkittävä harmaan talouden muoto, eikä rajoitu kuljetus- tai rakennuspuolelle. Mm. Palvelualojen ammattiliitto PAMin tiedossa on yli 600 tapausta, jossa työnantaja on tietoisesti maksanut työntekijöilleen sopimuksia heikompaa palkkaa. Usein kyse on erilaisten lisien kuten ylityökorvausten maksamatta jättämisestä, tai tuntipalkkojen alimitoituksesta. Myös sosiaaliturvamaksuja jätetään usein maksamatta, heikentäen näin työntekijän ansaitsemaa turvaa työttömyyden varalta.

Mikä merkillepantavaa, kyseessä ei ole kriminalisoitu toiminta siten, että siitä seuraisi minkäänlaista tuntuvaa rangaistusta. Asiansa riitauttanut –ja sen voittanut- työntekijä on kyllä oikeutettu palkkasaataviinsa, mutta mitään rangaistusta sääntöjä rikkonut työnantaja ei saa. Kyse on korkeintaan viivästyskoroista, jotka ovat mitättömän pieniä ja hyvin laiha lohtu. Työntekijälle kuuluvien varojen varastaminen ei siis ole lain näkökulmasta yhtä rangaistavaa kuin varastaminen ylipäänsä.

Tähän asiaan vaaditaan muutosta. Eduskunnassa on tällä hetkellä käsittelyssä kansanedustaja Antti Lindtmanin (sd.) aloite alipalkkauksen kriminalisoinniksi. Sen puitteissa ehdotetaan rikoslain täydentämistä siten, että työnantaja, joka tahallaan tai huolimattomuuttaan rikkoo palkanmaksuvelvoitettaan, tuomitaan palkkarikoksesta sakkoon tai vankeuteen.

Aloitteelle on toivottava menestystä ja kaikkien poliittisten ryhmien tukea. Alipalkkauksen kriminalisointi on osa laajempaa harmaan talouden vastaista toimintaa, joka on ensiarvoisen tärkeää niin rehellisen elinkeinotoiminnan ja yrittäjyyden tukemisen, rikollisuuden torjunnan sekä julkisen talouden vahvistamisen näkökulmasta. Yhdessä tilaajavastuun vahvistamisen kanssa alipalkkauksen kielto tuo uuden, tärkeän osan työpaikoilla tapahtuvan harmaan talouden kitkemiseen.

Kokoomus ja ”verovarojen tuhlaus”

Budjettineuvotteluiden alusaikaa on leimannut ajoittain jopa harvinaisen raivokkaaksi yltynyt hallituspuolueiden keskinäinen vääntö vanhuspalvelulaista. Huomion on varastanut yksi lain yksityiskohta, sitova henkilöstömitoitus, jolla tulisi toteutuessaan olemaan merkittäviä kustannusvaikutuksia. Asian erityisyys näkyy siinä, että Kokoomus on jopa puheenjohtajansa, pääministeri Kataisen, suulla ilmoittanut vastustavansa mitoitusta. Tähän asti Katainen on pysynyt kaukana hallituksen sisäisistä väännöistä ja korostanut nimenomaan rooliaan koossapitävänä johtajana.

Kataisen takki, jos nyt ei kääntynyt niin ainakin koki uudelleensovituksen, sillä aiemmin hän oli pitänyt sitovaa mitoitusta ”mahdollisena”. Osa Kokoomuksen edustajista on kuitenkin vastustanut muiden hallituspuolueiden kannattamaa mitoitusta määrätietoisesti. Toistaiseksi kovimman laidallisen ampui Kokoomuksen nouseva tähti, kansanedustaja Lasse Männistö, joka  syytti SDP:tä ”valtion varojen tuhlaamisesta” ja piti mitoituksen vaatimista ”kuntavaalikiimana”.

Mitä tulee itse vanhuspalvelulakiin, niin selvää on, ettei mitoitus yksin ratkaise ongelmia. Kukaan ei myöskään ole niin väittänytkään. Samalla kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että hoitajien määrää on lisättävä, niin kotihoidossa kuin laitoshoidossa. Tämä on tarpeen, jotta kotona asumista voidaan tukea mahdollisimman pitkälle, ja ettei kenenkään tarvitsisi pelätä laitoshoitoon joutumista. Vanhustenhuollon epäkohdat erityisesti riittämättömän henkilöstön osalta ovat olleet tiedossa jo kauan ja niiden korjaamista on pidettävä suomalaisen hyvinvointivaltion keskeisimpänä tulevaisuuden haasteena, yhdessä terveyspalveluiden vahvistamisen kanssa. Myös tästä vallitsee jos nyt ei täydellinen, niin verrattain laaja konsensus yli puoluerajojen.

Ymmärrän, että mitoituksen tarkoituksellisuudesta voidaan olla eri mieltä, vaikka itse sitä kannatankin. Mutta se, johon tulisi kiinnittää huomiota, on Kokoomuksen nuorten toivojen, ja koko puolueenkin, käsitys asioiden tärkeysjärjestyksestä sekä siitä, miten yhteiskuntaa heidän mielestään tulisi kehittää.

Männistön mukaan:

Sidottu henkilöstömitoitus maksaisi kunnille ja valtiolle arvioijatahosta riippuen ensi vuonna 145-525 miljoonaa euroa. Hintalappu kuitenkin nousee vuosi vuodelta vanhusten määrän lisääntyessä ja tarkoittaa tulevien vuosikymmenten aikana kymmeniä miljardeja euroja.

Suomella ei ole sidottuun henkilöstömitoitukseen varaa.

Helsingin Sanomien mukaan lisäsumma olisi 290 miljoonaa euroa vuodessa, kun mukaan lasketaan kunnat.

Summa on suuri, ja todennäköisesti tulevaisuudessa kasvava, no question about it. On myös totta, että kuntien kantokyky on kovilla. Mutta vertailun vuoksi on katsottava, mihin kokoomuslaiset itse ovat olleet valmiita sitoutumaan.

Kokoomus, Männistö mukaanlukien, on ollut kannattamassa kotitalousvähennyksen kasvattamista. Vähennyksen kasvatus Kokoomuksen esittämällä tavalla vähentäisi verotuloja arviolta sata miljoonaa euroa. Kyseisen vähennyksen hyödyt kohdentuisivat korostuneesti paremmin ansaitseville, koska he käyttävät vähennystä muita enemmän. Korotusta perustellaan työllisyyssyillä, mutta olisi huomattava, että myös hoitajamitoituksen toteuttaminen lisää työtä.

Kokoomus tuo budjettiriiheen myös toiveita merkittävistä verohelpotuksista vientiteollisuudelle. Myös näiden hintalappu nousee sataan miljoonaan. Huoli teollisuuden kilpailukyvystä rikkidirektiivin aiheuttamien kustannusten vuoksi on toki aiheellinen. Samalla poliittisen historiankirjoituksen näkökulmasta on oleellista huomata, että kyseiset kustannukset, joita nyt miljoonien verotuilla esitetään katettavaksi, syntyivät porvarihallituksen vahtivuorolla.

Kokoomus on myös profiloitunut vastustamaan veronkorotuksia, joilla paljon puhuttua vajetta voitaisiin pyrkiä kaventamaan -tai rahoittamaan lisäinvestointeja. Tuore varapuheenjohtaja Sankelo on vastustanut transaktioveron säätämistä, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Vapaavuori puolestaan epäili solidaarisuusveron säätämistä pitäen sitä merkityksettömänä. Hiljattain hän puhui myös ”tuloeroista terveen yhteiskunnan merkkinä”.

Merkittävimpänä viimeaikaisena kokoomuslaisena avauksena on kuitenkin pidettävä puoluekokouksen hyväksymää päätöstä yritysten yhteisöveron poistamisesta kokonaan. Vuoden 2013 talousarvion lukuihin perustuen tämä toimenpide maksaisi valtiolle arviolta 3,2 miljardia euroa. Kunnat ja seurakunnat menettäisivät n. 1,5 miljardia euroa. Usko dynaamisiin vaikutuksiin saa olla melko kova, mikäli kuvittelee kyseisten summien palautuvan valtion ja kuntien kassoihin.

Summa summarum: Kokoomuksessa on toiveita vähentää valtion tuloja miljardeilla keventämällä ennen kaikkea yritysten ja suurituloisimpien suomalaisten verotaakkaa. Samalla he eivät ole valmiita sitomaan tästä summasta alle kymmenesosaa vanhustenhoidon vahvistamiseen sitovien henkilöstömitoitusten osalta.

Allekirjoittanut katsoo, että tämä kertoo todellisista arvoeroista puolueiden välillä, sekä siitä, että äänelläsi on väliä.

Täysimääräistä tasa-arvopolitiikkaa

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 15.8.2012.

Erityisesti naisvoittoisten ammattijärjestöjen keskeisimpiin tavoitteisiin on vuosikymmenten ajan kuulunut sukupuolten tasa-arvoinen kohtelu työelämässä. Erityisen selkeästi kysymys koskee palkkojen jakautumista. Viimeaikaisen uutisoinnin mukaan miehet tienaavat edelleen naisia enemmän, joskin ero on pikku hiljaa kapenemassa. Samapalkkaisuuteen on kuitenkin vielä matkaa.

Palkkapolitiikka on tärkeä työkalu työmarkkinatasa-arvon saavuttamisessa. Siksi olisikin tärkeää, että jo hyvissä ajoin ennen raamisopimuksen umpeutumista pidetään esillä tarvetta taata solidaariset palkankorotukset matalimpien palkkojen aloille, jotka ovat usein naisvaltaisia. Erityiset tasa-arvoerät ovat oleellisia tässä työssä, kuten myös euromääräisten palkankorotusten pitäminen mukana keskusteluissa.

Yksin palkkapolitiikalla asiaa ei kuitenkaan ratkaista. Tärkeää on myös tukea sellaista yhteiskuntapolitiikkaa, joka vähentää alojen välistä segregaatiota ja tasaa erityisesti lasten kanssa vietettyä aikaa vanhempien kesken.

Suomalaiset työmarkkinat ovat jakautuneet voimakkaasti sukupuolittain. Naisten keskittyminen aloille, joilla tuottavuuskasvun ja tehokkuuden mittaaminen ei ole yhtä ongelmatonta kuin vaikkapa teollisuudessa, on osaltaan palkkaerojen taustalla. On selvää, että näille, yhteiskunnan ja talouden kannalta ensiarvoisen tärkeille, usein julkisille aloille, on suunnattava riittävät resurssit asianmukaisen palkkatason saavuttamiseksi, mutta samalla on tärkeää pyrkiä vähentämään sukupuolten välisiä eroja eri aloille hakeutumisessa. Tasa-arvoista maailmasta ei tee se, että ”naisaloilla” ja ”miesaloilla” maksetaan yhtä hyvää palkkaa, vaan se, ettei moisia sukupuolittuneita ”aloja” ole. Siis: lisää miehiä terveyskeskuksiin ja kouluihin, lisää naisia telakoille ja johtokuntien kokoustiloihin.

Niin kauan, kuin pitkittyvistä lapsen hoitoon tarkoitetuista vapaista äidit käyttävät yli 95%, on turha kuvitella erojen ja eriarvoisuuden katoavan työmarkkinoilta mihinkään. Halusi tai ei, oli perhettä, tai aikomusta hankkia sellainen tai ei, nuori nainen näyttäytyy työnantajalle riskisijoituksena. Näin on, mikäli todennäköisyys hänen poistumisestaan piakkoin pitkille vapaille on huomattavan suuri verrattuna samanikäiseen mieheen. Seurauksena on halu palkata nuoria naisia joko määräaikaisiin työsuhteisiin, tai sitten valita paikalle mies, jonka mahdolliset vapaat ovat todennäköisesti lyhyempiä ja siten vaiva paikkaamisesta työnantajalle pienempi. Jos tasa-arvoa halutaan tavoitella, tämän tulee muuttua.

Vuoden mittaisten vanhempainvapaiden tasajako molempien vanhempien kesken toteuttaisi tavoitteen tasa-arvoisemmasta vanhemmuudesta ja vähentäisi riskiä palkata vakituisempaan työsuhteeseen nainen. Töihin paluuseen kannustaisi samaan aikaan toteutettava päivähoitomaksu-uudistus, jonka yhteydessä tulisi vähintään pyrkiä todelliseen käyttöön perustuvaan veloitukseen, mieluummin kuitenkin maksujen poistoon. Maksujen poisto purkaisi erään merkittävimmistä kannustinloukuista, lisäisi työvoiman tarjontaa sekä vähentäisi pitkittyvistä poissaoloista johtuvaa (nais)köyhyyttä. Ja – mikä parasta – tämä uudistus aidosti vähentäisi sitä byrokratiaa.

Yhdessä tasa-arvoisemman palkkapolitiikan ja alojen välisen eriytymisen purkamisen kanssa tasa-arvoinen vanhemmuus voisi tulla myös taloudellisesti mahdolliseksi entistä useammalle perheelle. Tällä hetkellä moni mies jää vaille vauva- tai taaperoikäisen lapsensa kanssa vietettyä hoiva-aikaa, koska perheen talous ei yksinkertaisesti kestä usein paremmin palkatun miehen poissaoloa työmarkkinoilta. Myös tämä on väärin – niin isiä kuin lapsia kohtaan.

Suomi ei nouse veroja kiertämällä

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 11.8.2012.

Yrit­tä­jä Ta­ne­li Tik­ka vaa­ti Hel­sin­gin Sa­no­mien haas­tat­te­lus­sa (Ta­lous 9. 8.) yri­tys­toi­min­taa kos­ke­van ”­by­rok­ra­tian” vä­hen­tä­mis­tä se­kä eri­tyis­ta­lous­alueen pe­rus­ta­mis­ta Suo­men­lah­del­le si­joi­tet­ta­vaan ris­tei­lya­luk­seen. Aja­tuk­set an­sait­se­vat muu­ta­man kriit­ti­sen kom­men­tin.

Haas­tat­te­lus­sa Tik­ka jät­ti yk­si­löi­mät­tä, mi­tä by­ro­kra­tiaa hän ha­luaa kar­sia. Ha­luaa­ko hän eroon työ­eh­to­so­pi­mus­ten mu­kai­sis­ta pal­kois­ta, työ­ajois­ta vai­ko ken­ties ir­ti­sa­no­mis­suo­jas­ta? Vai ha­luaa­ko hän jät­tää ve­ron­sa mak­sa­mat­ta, vai­ko ke­ven­tää ym­pä­ris­tön­suo­je­luun liit­ty­vää sään­nös­töä? On toi­vot­ta­vaa, et­tä ”­pu­nai­sen tei­pin” kar­si­jat erit­te­li­si­vät toi­vei­taan, jot­ta nii­den to­teut­ta­mis­kel­poi­suut­ta voi­tai­siin ai­dos­ti ar­vioi­da.

Eri­tyis­ta­lou­sa­lue, jol­la vii­ta­taan ylei­ses­ti aluee­seen jol­la toi­mi­vat yri­tyk­set ei­vät mak­sa ve­ro­ja, on ky­seen­alai­nen idea. Maat, jot­ka pe­rus­ta­vat ta­lou­ten­sa eri­tyis­ta­lous­aluei­den va­raan, si­joit­tu­vat kil­pai­lu­ky­ky­mit­tauk­sis­sa sel­väs­ti Suo­men ala­puo­lel­le. Näi­tä mai­ta löy­tyy en­nen muu­ta ke­hi­tys­mais­ta se­kä siir­ty­mä­ta­lous­mais­ta, jot­ka ovat ky­seis­ten mit­taus­ten hän­tä­pääs­sä.

Myös EU ja Yh­dys­val­lat ovat vii­me ai­koi­na pi­kem­min­kin pyr­ki­neet toi­mi­maan ve­ro­kil­pai­lua vas­taan. On­kin ky­syt­tä­vä, mik­si Tik­ka ha­luaa Suo­men sa­mais­tu­van en­ti­seen itä­blok­kiin ja ke­hi­tys­mai­hin, joi­den elin­ta­so on sel­väs­ti Suo­mea ma­ta­lam­pi ja jois­sa työt­tö­myys ko­vem­paa. Rik­kaat ovat to­sin ri­kas­tu­neet näis­sä mais­sa en­nen­nä­ke­mä­tön­tä vauh­tia – usein ta­val­la, jo­ka on ko­ros­ta­nut eriar­voi­suut­ta.

Us­kon suo­ma­lai­sen elin­kei­no­toi­min­nan me­nes­ty­vän en­nen muu­ta va­kaas­sa toi­min­ta­ym­pä­ris­tös­sä ja toi­mi­vas­sa yh­teis­kun­nas­sa, jos­sa rii­dat sel­vi­tel­lään so­pi­mal­la ta­sa-ar­vois­ten osa­puol­ten vä­lil­lä ja yh­tei­sis­tä vel­voit­teis­ta pi­de­tään kiin­ni. Laa­duk­kai­den in­no­vaa­tioi­den luo­mi­nen ei vaa­di to­del­li­sil­ta te­ki­jöil­tä ve­ron­kier­ron ja va­paa­mat­kus­ta­mi­sen mah­dol­li­suuk­sien li­sää­mis­tä.

Esa Suominen
hallintopäällikkö, puheenjohtajan erityisavustaja
Palvelualojen ammattiliitto PAM ry

Populistista pelottelua rahoitusmarkkinaverolla

Rahoitusmarkkinaveron käyttöönottoon liittyvä kotimainen keskustelu sai vauhtia, kun SDP:n puheenjohtaja, valtionvarainministeri Jutta Urpilainen ilmoitti tavoitteekseen, että Suomi ottaa ko. veron käyttöön myös tilanteessa, jossa kaikkia EU- tai euromaita ei saada ensi vaiheessa mukaan sen toteutukseen. Kuten oletettua, Finanssialan Keskusliitto reippaine pikku apulaisineen ryntäsi tyrmäämään aikomuksen. Yllättävin tyrmäys tuli kuitenkin palkansaajaliikkeestä, jossa keskusjärjestöistä kellertävin uhkaili ”tuhansien työpaikkojen” menetyksellä, mikäli vero otetaan Suomessa käyttöön.

FK:n ja Kokoomuksen kannat eivät yllätä, toisen kannalta on edunvalvonnallisesti ja toisen kannalta ideologisesti perusteltua, että kaavailtua 0,1% verokantaa finanssituotteiden kaupalle on vastustettava. Sen sijaan Akavan Sture Fjäderin vastaava ansaitsee  arviointia. Puolta miljoonaa palkansaajaa edustavan Akavan puheenjohtajan puoluekanta kannattaa tässä vaiheessa sivuuttaa, ja keskittyä pohtimaan tiedotteen asiasisältöä.

Ensinnä Fjäder vastustaa pankkiveron käyttöönottoa, koska katsoo sen johtavan rahoituksen saatavuuden heikkenemiseen. Tämä on erikoista, sillä käytännössä täysin vastaava vero, vain vakausmaksun nimellä, on jo käytössä Ruotsissa. Ruotsi taas on, kaikkien edellä siteerattujen tahojen mukaan, vahvistanut asemaansa Pohjolan finanssikeskuksena. Samalla Ruotsista puuttuvat täysin esimerkit talouden toiminnan hidastumisesta pankkiveron vuoksi. Päinvastoin, sikäläinen talous on ehkäpä parhaassa iskussa koko Euroopassa ja kasvaa selkeästi Suomea nopeammin. Nousussa ovat niin teollisuustuotanto kuin palvelutkin.

Toinen kysymys koskee rahoitusmarkkinaveron oletettuja vaikutuksia Suomessa. Ymmärrän, että edunvalvonnalliseen retoriikkaan kuuluvat korskeat luvut ja dramatiikka. Samalla on kuitenkin muistettava vastuu kahteen suuntaan. Toisaalta liioittelu vähentää koko järjestön uskottavuutta mm. median ja päättäjien suuntaan ja siten heikentää edunvalvonnan tulevaisuuden edellytyksiä. Toisaalta kyse on omien jäsenten turvallisuuden tunteen heikentämisestä. Oman keskusjärjestön suunnalta tuleva työttömyydellä pelottelu on voimakas viesti, ja siksi sitä tulee käyttää vain hyvin harkiten ja asian todella näin vaatiessa.

Ensinnäkin kaupan muuttaminen Suomesta Ruotsiin ei ole taloudellisesta näkökulmasta erityisen perusteltua. Niin kauan kun finanssialan toimijan ”kotimaa” on Suomi, pätee verotus kauppaan, vaikka se käytäisiin Ruotsissa. Esimerkkinä, jos vaikkapa Deutsche Bank käy kauppaa Lontoon Cityssä, joutuisi se maksamaan veroa jos Saksa on verotuksen piirissä. Eli: pääkonttori siis pitäisi muuttaa Ruotsiin, jos haluaa välttää erittäin pienen transaktioveron maksamisen. Tämän taloudellinen kannattavuus tilanteessa, jossa Ruotsissa on muutoin korkeampi verotus, on kyseenalainen.

Kotipaikkaperiaate pätee myös tytäryhtiöihin. Jos yritys kuitenkin päättää perustaa esimerkiksi holding-yhtiön Ruotsiin ja muuttaa sillä tavalla kotipaikakseen Ruotsin, ei siihen päde vero. Tämä käytäntö kuitenkin liittyy laajemmin veronkierron ongelmiin ja veroparatiiseihin, eikä niitä ongelmia voida rahoitusmarkkinaverolla ratkaista. Joka tapauksessa, tämänkaltaisten järjestelyjen mahdollinen yleistyminenkään tuskin tuhoaisi ”tuhansia” työpaikkoja, koska moisia määriä se ei tällä hetkellä työllistäkään.

Tärkeää on myös muistaa, että rahoitusmarkkinavero on suunniteltu toimimaan progressiivisesti. Sillä säänneltäisiin ennen kaikkea riskialtista keinottelua, ns. ”high-frequence trading” -tyyppistä kauppaa sekä vipurahastojen toimintaa. Pieni vero vaikuttaisi siis eniten nopeasti käytävään keinotteluun, koska siinä verokustannukset nousisivat muuta kauppaa korkeammiksi. Aidosti tuottaviin investointeihin pienellä verokannalla ei ole ratkaisevaa vaikutusta. Spekulaatioon perustuva toiminta ei muodosta valtaosaa esimerkiksi siitä rahoitusalan työstä, jota vaikkapa pankkien sijoitusneuvojat tekevät. Puhumattakaan siitä, että keinottelukaupan varaan tulisi rakentaa suomalaista elinkeinopolitiikkaa.

Oletettuja finanssialan työpaikkamenetyksiä vastustaessaan Fjäder unohtaa myös veron tavoitellut vaikutukset. Mikäli vero rahastoidaan Ruotsin tapaan, voidaan sen tuotolla lieventää mahdollisten tulevien pankkikriisien seurauksia. On hyvä muistaa, etteivät pankkikriisit ole yksinomaan latinalainen ilmiö, vaan moisia on, liiankin kanssa, kuulunut myös suomalaiseen taloushistoriaan. Varautuminen pahan päivän varalle on takuuvarmasti monen akavalaisen etu. Mikäli veron tuotto taas kanavoitaisiin budjettiin, parantaisi se Akavan lukuisten julkisen sektorin työtehtävissä toimivien jäsenten, kuten vaikkapa opettajien, mahdollisuutta parempiin työolosuhteisiin tai palkkaan sekä vähentää riskiä heidän työttömäksi joutumisestaan leikkausten vuoksi. Kysyä sopiikin, onko julkisen alan akavalainen keskusjärjestön puheenjohtajalle vähemmän tärkeä kuin yksityisellä sektorilla työskentelevä?

Viimeinen pointti keskustelussa koskee ylikansallista vastuuta. Transaktioveron voimaan saattaminen on ollut eräs koko eurooppalaisen ammattiyhdistysliikkeen keskeisimpiä tavoitteita finanssikriisin jälkeisessä maailmassa. On selvää, että tavoitteen saavuttaminen vaatii mailta halukkuutta sitoutumiseen. Suomalainen vastaanhankaaminen antaa aseita muiden maiden vastaaville tahoille ja tekee veron toteuttamisesta mahdollisimman laajana entistä vaikeampaa, vaikka sen yleisestä tarpeellisuudesta ollaan yhtä mieltä. Halusi tai ei, rahoitustoiminnan verottaminen tulee olemaan tulevaisuutta. Kuvittelisi olevan akavalaisenkin työntekijän etu, että tulevaisuuden veroja kerätään mieluummin prosentin kymmenyksinä finanssituotekaupasta kuin valtavina siivuina arvonlisäveroa tai palkkaveroa. Tässä työssä tarvittaisiin kaasun painajia, ei jarrulla seisojia.

Kiihkosuomalaiset voisivat keskittyä olennaiseen

Lontoon olympialaisissa saavutettiin vihdoin suomalaismenestystä, kun purjelautailija Tuuli Petäjä nappasi lajissaan hopeamitalin. Mitalijuhlia seurasi kuitenkin hämmentävä pikku-uutinen, jossa Suomalaisuuden liitto paheksui juhlintaa ”Suomen lipun epäkunnioittavasta käytöstä”. Huomautusta tervehdittiin, syystä, lähinnä huumorilla, mutta samaan aikaan voi hieman miettiä liiton yleisiä toimintatapoja ja kehitystä.

Suomalaisuuden liiton historia on merkillepantava ja sen aktiiveihin on kuulunut monia kansallisia merkkihenkilöitä. Nykyisin se on kuitenkin taantunut ahtaaksi ja yltiönationalistiseksi, kieliriitaa lietsovaksi häirikköjärjestöksi. Huomiota herättää myös liiton selkeä puoluepolitisoituminen perussuomalaisten suuntaan. Suomalaisuuden liiton hallituksessa istuu lukuisia perussuomalaisten keskeisiä toimijoita, puheenjohtajana europarlamentaarikko Sampo Terho. Huomionarvoinen on myös liiton suhde kansallismieliseen äärijärjestöön Suomen Sisuun. Järjestöillä on yhteistä historiaa ja huomattava määrä yhteisiä aktiiveja, kärjessään IKL:n henkiin herättäjä ja äärioikeistomarsseilta tutuksi tullut Teemu Lahtinen.

Kyseenalaiset taustat ja vaikuttajat ovat yksi asia. Toinen asia on järjestön agenda. Minun on vaikea ymmärtää liiton toiminnan keskittymistä ruotsin kielen vainoamiseen suomalaisessa yhteiskunnassa. On vaikea nähdä millaista uhkaa suomen kielelle tai suomalaisuudelle nimenomaan ruotsi tai suomenruotsalaisuus edustavat. En näe, että ruotsin kielen asema olisi vaikuttanut haitallisella tavalla suomalaisen kansallisvaltion syntyyn tai sen tulevaisuuden kehitykseen.

Vaikken liiton kohderyhmään kuulukaan, uskaltaudun silti huutelemaan rannalta purjehdusohjeita. Se, mistä voisi olla huolissaan, liittyy pikemminkin kieleen ja katukuvaan leviäviin anglismeihin sekä suomen kielen rappeutumiseen vaikkapa yritysten tai valtion laitosten nimistössä. Suomenkielisen nimen omaavan ruoka-annoksen, baarin, yökerhon tai palvelualan yrityksen löytäminen voi olla vaikeaa. On boutiqueta, Giant Burgeria, Night Clubia, Bar Hemingwaysia, Hair Style Salonia ja vaikka mitä. Julkinen valta tekee yhtä lailla parhaansa tuhotakseen ymmärrettävää suomenkielistä sanastoa. Pohditaanpa vaikka Destiaa (entinen tieliikennelaitos), Itellaa (Suomen posti) tai Centria ammattikorkeakoulua (Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulu).

Toinen keskeinen kysymys koskee suomen kielen asemaa tieteen ja tutkimuksen tai korkeimman opetuksen kielenä. Tälläkin alueella tarkoituksensa mukaisesti toimiva ja aikansa tasalla oleva liitto voisi toimia. Suomenkielinen tieteellinen julkaisutuotanto jää tarpeettoman vähälle tutkijoiden keskittyessä kirjoittamaan kansainvälisiin julkaisuihin englanniksi. Tämä johtaa väistämättä elävän kielen taantumiseen sekä kielen kehittymisen hidastumiseen.

Päivähoito keskeiseksi kuntavaaliteemaksi

Mielipidekirjoitus Turun Sanomissa 2.8.2012.

Kunnallisvaalien lähestyessä erityisesti suuremmissa kaupungeissa on kiinnitettävä huomiota pienipalkkaisten työntekijöiden asemaan sekä työn ja perheen yhteensovittamisen kysymyksiin. Uudet työpaikat syntyvät monilla kaupunkiseuduilla yksityisille palvelualoille. Erityisesti kaupan sekä majoitus- ja ravitsemusalan työntekijät ovat usein iältään keskimääräistä nuorempia ja heistä merkittävä osa on naisia.  Tämä korostaa erityisesti päivähoidon laatua ja kohtuuhintaisuutta.

Tällä hetkellä päivähoitomaksut muodostavat monille nuorille naisille jopa kannustinloukun. Työn vastaanottaminen ei lyhyellä tähtäimellä aina kannata vaadittavissa määrin, mikäli vaakakuppiin lisätään jo hyvinkin matalilla tuloilla huippuunsa nousevat päivähoitomaksut. Maksujen tulisikin perustua tulevaisuudessa korostuneesti tuntimääräiseen hoidon käyttöön. Pitempiaikaisena tavoitteena on pidettävä esillä maksuttomuutta, joka olisi tervetullut lisä usean lapsiperheen toimeentuloon.

Toinen kysymys koskee vuoropäivähoidon saatavuutta. Erityisesti palvelualoilla työ on usein vuorotyötä, joka jakaantuu ajallisesti ympäri vuorokautta. Tämä asettaa tarpeen tarjota laadukasta lastenhoitoa kellonaikaan katsomatta. Ellei lastenhoitoa ole saatavilla, voi työpaikka jäädä vastaanottamatta ja verotulo keräämättä myös kunnalta.

Nuorten naisten, erityisesti äitien, työllisyys on Suomessa yleisesti ottaen heikolla tasolla. Tätä taustaa vasten, erityisesti tasa-arvosyistä, on pyrittävä työllistymisen hidasteiden poistamiseen. Päivähoidon pullonkauloista on hyvä aloittaa.

Esa Suominen
hallintopäällikkö
Palvelualojen ammattiliitto PAM ry

Tavoitteenasettelusta ja mahdollisuuksien taiteesta

kolumni julkaistu Demokraatissa 1.8.2012.

Perussuomalaisten nousu merkittäväksi poliittiseksi voimaksi käynnisti suomalaisessa politiikassa ilmiön, jota voisi kuvata yksinkertaisten totuuksien ajaksi. Viime eduskuntavaalien alla monissa yhteyksissä nousi esiin tarve puhua asioista ”kansan kielellä”. Esikuvaksi kielenkäytön osalta nousi nykyinen opposition ykkösjohtaja Soini, jonka sittemmin elähtäneitä lohkaisuja ja kiteytyksiä lähes ihailtiin ja katsottiin haasteeseen vastaamisen vaativan retoriikan kehittämistä myös vakiintuneemmilta poliittisilta voimilta.

Selkokielisyyden ja iskevyyden vaatimus on aina perusteltu ja on totta, ettei poliittisten toimijoiden tule piiloutua virkamies- tai sivistyssanajargonin taakse oraakkelin asemaa tavoitellen. Samaan aikaan on kuitenkin tärkeää varmistua siitä, etteivät poliittiset tavoitteet ala muuttua epätarkoituksenmukaisiksi siitä syystä, että etsitään kansaan menevää ilmausta esittää niitä.

Eräs verrattain yleinen tapa yksinkertaistaa monimutkaisia asioita on sitoutua ehdottomiin kantoihin koskien joitain symbolisiksi nostettuja yksityiskohtia laajoista kokonaisuuksista. Sosiaalietuuksien kehittämisessä on helppo tarrautua vaikkapa detaljiin lapsilisien ja toimeentulotuen välisestä suhteesta, vaikkei asia ole lainkaan yksinkertainen. Verojen osalta voi poimia esiin yhden veromuodon ja vastustaa (tai kannattaa) sen muuttamista ja jättää laajempi keskustelu verotuksen rakenteesta syrjään.

Miksi tästä asiasta keskusteleminen sitten on merkityksellistä? Ensinnäkin kyse on politiikkaa – ja poliitikkoja – kohtaan tunnetusta luottamuksesta. Puheiden pyörtäminen ehdottoman kannanoton jälkeen heikentää uskottavuutta. Kansaan menevällä heitolla voidaan herättää ihmisissä toive jonkin asian toteuttamisesta – jota ei kuitenkaan sitten toteuteta. Seurauksena on pettymyksen tunnetta ja luottamuspulaa.

Mikäli poliittinen eliitti tekee johtopäätöksen jonka mukaan kansalaisille ei voi tai kannata selittää laajoja kokonaisuuksia tai että heillä ei olisi kykyä ymmärtää niitä, ollaan demokratian kannalta kaltevalla pinnalla. Aidosti ”isänmaan asialla” oleva poliitikko luottaa myös ihmisiin ja heidän arvostelukykyynsä. Hän avaa ja perustelee laajat asiat selkeästi eikä sitoudu pelkkiin symboleihin. Järkipuhe ja kärsivällisyys lisäävät luottamusta.

Luottamuksen herättäminen ja vahvistaminen onkin parasta lääkettä populismia vastaan. Siksi on vältettävä tilanteita, joissa yksinkertaistettu viesti johtaa selittelyyn myöhemmässä vaiheessa. Konkreettisin ja helpoin tapa välttyä tältä on pitäytyä lupausten osalta päämäärissä ja lopputuloksissa, ei tehdä keinoista päämääriä itsessään. SDP:n tulee esimerkiksi tavoitella tasaisempaa tulonjakoa edistävää verotusta. Keinot itsessään ovat vähempimerkityksisiä lopullisen päämäärän ja tulosten rinnalla. Tärkeää on gini-käyrän muutos oikeaan suuntaan, ei se, tapahtuuko käänne tavalla joka sisältää tai ei sisällä esimerkiksi arvonlisäveron korotusta.

Tavoitteenasettelu joka tähtää päämääriin jättää tilaa väistämättömille kompromisseille ja on siten rehellisempää ja avoimempaa. Samalla se antaa arvon ihmisten omalle järjenkäytölle ja arvostelukyvylle. Mauno Koivisto totesi, ettei milloinkaan tule yliarvioida ihmisten kiinnostusta politiikkaan, muttei myöskään aliarvioida heidän kykyään ymmärtää sitä. Se, joka uskaltaa luottaa, voittaa.