Jytkyä kuurnimassa

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 28.9.2012.

Kunnallisvaalien lähestyessä perussuomalaisten jo hiipunut kannatus on näyttänyt uudelleen elpymisen merkkejä. Selittäväksi tekijäksi noussee toisaalta eurokriisin pitkittyminen, mutta koko ”jytkyn” syntymiseen johtaneet tekijät ovat nekin edelleen olemassa.

Perussuomalaisten nousu ja vakiintuminen johtaa juurensa kolmeen tekijään. Ensinnäkin kysymys on epäluottamuksen ilmapiiristä yhteiskunnassa. Yhä suurempi osa niin politiikan agendasta kuin reunaehdoista tulee kansallisten rajojen tuolta puolen. Myös kansallisvaltion, edelleen kansalaisille läheisimmän ja tärkeimmän poliittisen yhteisön, suhteellinen voima tehdä ratkaisuja on kaventunut.

Syitä on monia. Taloudellinen globalisaatio on vahvistanut yritysten ja pääoman edustajien asemaa suhteessa niin palkansaajaliikkeeseen kuin valtioihin. Pääoman exit-optio, on sitten todellinen tai ei, on voimakas pelote ja rajoittaa talouspolitiikan mahdollisuuksia. Tietyt euroon ja eurooppalaiseen talouspolitiikkaan liittyvät säännöt tekevät raha- tai finanssipolitiikan harjoittamisesta vaikeaa.  Ja niin edelleen.

Yhtä kaikki, kansallinen valtio ja julkinen sektori ovat voimattomampia ratkaisemaan, vaurastumisestaan huolimatta, niitä ongelmia joita kansalaiset kokevat arjessaan. Tämä johtaa puolestaan epäluottamukseen instituutioita kohtaan. Instituutioepäluottamus tiivistyy elitistisinä pidettyihin poliittisiin johtajiin ja puolueisiin, joiden ei nähdä enää edustavan ”meitä” ja nousevan ”meistä”, vaan olevan itse itseään täydentävä politiikan ammattilaisten areena. Tähän oletettuun käsitykseen perussuomalainen viesti osuu ja uppoaa.

Jos epäluottamuksen kokemus politiikkaa tai yhteiskuntaa kohtaan on yksi selittävä tekijä, on toinen myös puolueen edustama linja. Vaikka perussuomalaisen lipun alle on kerääntynyt mitä kirjavin joukko uusnatseista ja rikollisista aina äärimarkkinaliberaaleihin voimiin asti, on puolueen pääasiallinen kuva sosiaalikonservatiivinen. Nämä arvot taas eivät ole olleet erityisen muodikkaita päämedioissa tai siellä, missä politiikan agendaa on asetettu, nuorten koulutettujen globalisaatiovoittajien toimesta.

Suomeen on kuin pikku hiljaa syntynyt tilanne, jossa miltei kaikkien keskeisten puolueiden näkyvimmät vaikuttajat nousevat korkeakoulutetuista kaupunkilaisista. Poliittisia eroja on, mutta taustat vastaavat paljolti toisiaan. Yhteistä on ollut myös pyrkimys kansainväliseen avautumiseen, myönteinen suhtautuminen EU:hun, liberaalit arvot sekä tietynlainen ”vihreys”.

Maassa on kuitenkin paljon ihmisiä, joille nämä arvot eivät ole itsestäänselvyyksiä ja jotka eivät tunnista itseään näistä ”menestyjistä”. Heille kyse on pikemminkin uhista, tai vähintäänkin asioista, jotka eivät ole heidän kannaltaan oleellisia.

Erityisesti tämä koskee keskustaa. Kepun irtoaminen sosiaalisista juuristaan ja siirryttyä tavoittelemaan sosiaaliliberaalien kaupunkilaisten ääniä avasi tien perussuomalaisten nousulle. ”Vahvan keskustan tietä” hahmotelleet, nyt jo takavasemmalle poistuneet oikeistokepulaiset pyrkivät luomaan keskustasta johtavan oikeistopuolueen Suomeen.

Toisin kävi, kokoomus täytti kyseisen ekologisen lokeron lähes täydellisesti, ja peruskannattajat vieraantuivat. Lopputulos näkyi eduskuntavaaleissa ja tulee näkymään kuntavaaleissa.

Työväenpuolueiden kannalta oleellista on ammattiyhdistysliikkeen piirissä tapahtuvan poliittisen toiminnan väheneminen sekä agendan muutos. Ei liene salaisuus, että myös sdp on menettänyt kannattajiaan perussuomalaisille. Kysymys kuuluu: miksi?

Ensinnä kyse on agendan muutoksesta. Niin kauan kuin politiikan keskeiset jakolinjat kulkivat ennen kaikkea sen suhteen mikä oli henkilön asema taloudellisessa tuotannossa, määrittyivät myös äänestysrajat sen mukaisesti. Nämä asiat myös koskivat kaikkia. Kun agendalle, erityisesti julkisuudessa, nousevat kysymykset kuten seksuaalivähemmistöjen oikeus adoptioon tai ympärileikkaukset, ei liene ihme, että moni katsoo politiikan siirtyneen käsittelemään asioita jotka ovat omalta kannalta täysin toisarvoisia.

Mutta miksi agenda sitten on mikä on? Talous ja tulonjako ovat monelta osin siirtyneet poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Taloudesta toki puhutaan, mutta nyanssitasolla, vertaillaan kestävyysvajelaskelmia. Tulonjaostakin puhutaan, mutta siinä huomio keskittyy siihen kuinka paljon kukakin esittää jotakin tukea nostettavaksi.

Palkoista ja ensisijaisesta tulonjaosta markkinoilla, talouden ja työmarkkinoiden kovasta ja jokaista koskettavasta sisällöstä, puhuvatkin nykyisin eniten työmarkkinajärjestöt. Ne taas ovat monin paikoin tyhjentyneet politiikasta, etääntyneet siitä eivätkä kansalaiset enää näe kyseisten rakenteiden yhteyksiä poliittiseen toimintaan tai tiettyihin arvopohjiin. Seurauksena on tilanne, jossa liiton mies voi kyllä kannattaa ammattiliittonsa vaatimuksia palkkatason ja työolojen parantamisesta sekä kokea tämän hyvinkin puhuttelevaksi, mutta äänestää silti perussuomalaisia koska työmiehen asiat hoidetaan neuvotteluissa ja puoluepolitiikassa on kyse toisarvoisista arvokysymyksistä.

Tämä ilmiö, enemmän kuin moni muu, selittää mielestäni tilannetta, jossa palkansaajaäänestäjiä siirtyy perussuomalaisten tueksi. Ja mikäli työväenpuolueet, erityisesti sdp, haluavat tähän vastata, on sen uudelleen löydettävä yhteys työelämän arkitodellisuuteen työpaikoilla sekä nostettava esiin kaikkia koskettavat kysymykset työmarkkinoilla keskeiseksi osaksi omaa poliittista agendaansa.

Tämä ei tarkoita sen paremmin luopumista tärkeistä tavoitteista vaikkapa seksuaalivähemmistöjen tasa-arvon saralla. Eikä se tarkoita myöskään paluuta menneeseen tai linnoittautumista järjestöjen kantoihin. Vaan se tarkoittaa oleellisten peruskysymysten uudelleenpolitisointia ja niistä puhumista tavalla joka resonoi nykyaikaisen ihmisen oman elämän kanssa, kestäviä perusarvoja unohtamatta.

Advertisement

Uuden koulutuspolitiikan aika

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 21.9.2012.

Suomi on juhlinut pitkään PISA-tuloksia. Maamme hyvä ja tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä on tuottanut erittäin hyviä tuloksia peruskoulutuksen osalta – jopa maailman parhaita. Erityisesti heikosti menestyviä oppilaita on meillä kansainvälisesti katsoen vähän, samalla kun huippujen määrä on vertailukelpoinen muihin kärkimaihin verrattuna.  Samalla korkeakoulutuksen laajentaminen on nostanut nuorten ikäluokkien yleistä koulutustasoa ja tukenut siten suomalaisen elinkeinorakenteen kehittymistä.

Nyt vaarana on kuitenkin tuudittautuminen menneeseen menestykseen. On huomattava, että PISA-menestyksessä niitettiin edellisten vuosikymmenten onnistumisten satoa. Sittemmin suomalainen yhteiskunta on toki vaurastunut, mutta myös eriarvoistunut. Lama-ajan lapsista moni on jäänyt pysyvästi jälkeen ikätovereistaan, ja nyt koulujen välisen eriarvoistumisen kasvu uhkaa myös tulevia sukupolvia. Liian moni suhteellisen köyhyyden alueella sijaitseva koulu ei pysty vastaamaan oppilasrakenteen taustoista tuleviin haasteisiin, oppimisympäristö kärsii eivätkä lapset saavuta opinnoissaan niitä tuloksia joihin heillä olisi paremmassa ympäristössä mahdollisuus.

Myöskin koulutustason nostossa Suomi on jäänyt laakereilleen lepäämään. OECD:n uutuustutkimuksen valossa puheet suomalaisten ylikoulutuksesta voidaan kerta kaikkiaan lopettaa. Olemme pudonneet 90-luvun alun kärkisijoilta sijalle 18, kun vertaillaan maiden väestön koulutustasoa. Samalla nousu on hyvin hidasta verrattuna erityisesti nouseviin Aasian talouksiin –ja myös muihin OECD-maihin. Olemme siis jäämässä jälkeen myös korkean osaamisen tuottamisessa lähes kaikista kilpailijamaistamme.

Korkeakoulujen aloituspaikkojen karsimista ja keinotekoisten raja-aitojen ylläpitoa ammatillisen ja akateemiseen osaamiseen valmistavan koulutuksen välillä ovat suosineet erityisesti Kokoomus, osa opiskelijajärjestöistä sekä tietyt ammatilliset, korkeasti koulutettujen ihmisten etujärjestöt. Samat tahot ovat usein myös ajamassa entistä suurempaa keskittymistä kapeasti määriteltyyn ”huippuosaamiseen” ja pitäneet peruskoulun tasa-arvopyrkimyksiä ”tasapäistämisenä”. Nämä voimat, mikäli saavat vallan käsiinsä entistä vahvemmin, ovat tekemässä korvaamatonta vahinkoa koko suomalaiselle yhteiskunnalle.

Koulutuspolitiikan kehittämisen suhteen hallitusohjelma sisältää monia myönteisiä kirjauksia. Näitä ovat mm. peruskoulujen rahoituksen uudistus huomioimaan oppilasaineksen haastavuus sekä toisen asteen yhteistyön lisääminen. Nämä eivät kuitenkaan riitä. Huomio on uudelleen keskitettävä myös koulutuksen laajentamiseen.

On aloitettava selkeä reformi, jolla Suomi nostetaan uudelleen maailman koulutetuimmaksi maaksi. Siihen sisältyy voimakas panostus peruskoulujen tasa-arvoisuuteen keskittämällä ylimääräisiä resursseja sinne, missä tarve taustojen vaikutuksen minimoimiseksi on suurin, kaatamalla liian aikaiseen urautumiseen pakottavat oppilaitosrajat erityisesti toiselta asteelta, mutta mahdollisuuksien mukaan myös korkea-asteelta sekä laajamittainen uudistus aikuiskoulutuksessa. Samalla korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuuden lisäämiseen työikäisestä väestöstä on kiinnitettävä erityistä huomiota.

Aikuiskoulutuksen osalta työnantajien toistaiseksi kaatama koulutusoikeus on tärkeä pelinavaus. Se avaa tietä ajatteluun, jossa kouluttautuminen ei pääty tiettyyn ammattiin tai tutkintoon, vaan jota tehdään jatkuvasti, työn ohessa. Tämän oikeuden tulee koskea kaikkia työntekijöitä, jonka vuoksi siitä on säädettävä myös lailla. Tällä hetkellä kun aikuiskoulutuksen saaminen työn ohessa korreloi vahvasti aikaisemman koulutuksen kanssa. Ne saavat, jotka sitä riskien hallinnan näkökulmasta vähiten tarvitsisivat, ja vice versa.

OECD:n selvityksen mukaan koulutus kannattaa niin taloudellisesti kuin inhimillisesti. Siksi Suomen tulee lisätä korkeakoulutettujen määrää, ei vähentää tai rajoittaa sitä. Jo maalaisjärjellä ajateltuna kummalliselta kuulostaisi ajatus, jossa pieni, käytännössä asumattomalla napapiirillä sijaitseva maa katsoisi tarpeelliseksi vähentää koulutusta ja laskea suhteellista osaamistasoaan suhteessa muihin maihin. Tätä Suomessa kuitenkin ajaa moni taho, usein juuri ne, jotka väittävät eniten olevansa ”tulevaisuutta tekemässä”.

Koulutusoikeus ja jarrulla seisojat

Osaamiseen perustuva työelämä sekä elinikäisen oppimisen mahdollisuuksien parantaminen saivat viime viikolla saavillisen kylmää vettä niskaansa, kun Eteläranta päätti hylätä yhdessä neuvotellun, ja palkansaajajärjestöjen jo hyväksymän ratkaisun raamissa sovitusta työntekijöiden koulutusoikeudesta.

EK:n tiedote ei kerro paljoa ja jättää kovin paljon avoimia kysymyksiä. Tarkempia syitä esityksen hylkäämiseen, tai omia kehittämisehdotuksia ei ole listattu myöskään muualla julkisuudessa. Tämän voi tulkita kertovan siitä, ettei kyseessä ole niinkään itse asiaan kuin taktiikkaan ja asemiin ajoon liittyvä kysymys.

Viime hallituskaudella, porvarihallituksen ollessa vallassa, työnantajat irtautuivat keskitetyistä sopimuksista ja julistivat tulopolitiikan kuolleeksi. Hallituksen vaihduttua keskitettyyn malliin palattiin, joskin uudenlaisen raamisopimuksen muodossa. Ratkaisua on sittemmin kiitelty ja se sai kannatusta myös työnantajilta, lukuun ottamatta Teknologiateollisuutta, joka on koko ajan kuulunut keskitettyjen ratkaisujen ideologisiin vastustajiin.

Raamisopimuksen jälkeistä elämää aletaan valmistella tiiviisti tulevana vuonna. Kyse on sisältöjen lisäksi myös siitä, millaisella tasolla asioista sovitaan. Onkin oletettavaa, että työnantajien kiukuttelu asiassa, josta on periaatteellisella tasolla jo sovittu, liittyy nimenomaan tahtoon hankaloittaa keskitettyä sopimista ylipäätään. Asioiden tahallinen viivyttäminen ja riitauttaminen luo henkeä ja kuvaa keskitettyjen sopimusten toimimattomuudesta – linja, johon ainakin osa työnantajista näyttää erityisesti pyrkivän.

Valtapolitiikan ja taktiikan vuoksi ei kuitenkaan tulisi luopua siitä tärkeimmästä eli työntekijöiden osaamistason kehittämisestä. Juhlapuheissa asiasta osataan olla huolissaan ja muistuttaa Suomen talouden olevan riippuvainen nimenomaan korkeasta osaamistasosta, jalostusarvon kasvattamisesta sekä nähdään tulevaisuuden menestyksen olevan kiinni nimenomaan siitä löytyykö maasta huippuosaamista. Kun nyt pyritään tekemään selkeitä avauksia alalla, on työnantajan vastaus mallille tyly ei. Puheet ja teot eivät kohtaa. Verolahjat, joista raamissa myös sovittiin, kuitenkin kelpasivat, velvoitteet ja yhteiskunnallisesti tärkeät uudistukset eivät taas maistu.

Esitys itsessään on luonnollisesti kompromissi ja monessa suhteessa epätäydellinen varmasti kaikkien osapuolten näkökulmasta. Se on kuitenkin tärkeä alku. Alku ajattelulle, jossa jatkuva oppiminen kuuluu kaikille, kaikki voivat kehittyä työnsä ohessa varautuen tulevaan ja jossa yksittäisen työntekijän riippuvuus yhdestä työnantajasta vähenee, kun työn ohessa voisi opiskella pikku hiljaa vaikkapa uutta ammattia. Samalla vahvistettaisiin kulttuuria, jossa koulutus ei koskaan pääty.

Juuri tälle suomalainen työnantaja on sanomassa ei. Maassa, jossa koulutustaso on jo nyt jäämässä jälkeen monista tärkeistä verrokkimaista. Lyhytnäköisessä vallantavoittelussaan ja ahneudessaan EK jäsenliittoineen on tekemässä koko Suomelle suurta vahinkoa. Näin ei saisi käydä.

Kuva: The pyramid of capitalist system