Torjuntavoittajia vai syöksylaskijoita?

Kuntavaalit käytiin ja vaikka eduskuntavaalien kaltainen jytky jäikin tapahtumatta, riittää myös näissä vaaleissa pureskeltavaa. Eniten sitä riittää sosialidemokraateilla, jotka olivat vaalien selkein ja suurin häviäjä.

Vaikka kunnallisvaalit ovat aina paikalliset ja yleisillä ilmiöillä rajallisemmin merkitystä, selittävät ne  vaalien henkistä tilaa. Ja äänestyspäätökset, erityisesti liikkuvien äänestäjien osalta ovat, halusi tai ei, hyvin pitkälle myös tunne- ja identiteettikysymyksiä. Oma näkökulmani on korostuneesti etelän suurista kaupungeista/Helsingistä ja disclaimerina totean, että se ei varmasti tee oikeutta kaikille tilanteille ja kaupungeille. Jotain yleistäkin uskallan silti väittää.

Havainto 1: turpaan tuli

SDP:n kannatus on ollut viime vuonna alkaneen hallitustyöskentelyn alusta lähtien vienosti nousujohteista. Osassa viimeisiä gallupeita demarit alkoivat jopa hätyytellä Kokoomusta. Kuitenkin lähempänä vaaleja alkoi sosialidemokraattien vaalikoneeseen ilmestyä sakkaa, ja vaalipäivän kannatus sinetöi historian surkeimman kuntavaalilopputuloksen, 19,6%.

19,6%. Vaalipäivän äänistä SDP sai 18,6%. Samalla puolueen kokonaisäänimäärä painui alle 500 000n. Ja ensimmäistä kertaa historiassa Kokoomuksella on enemmän valtuutettuja kuin sosialidemokraateilla.

Ei ole torjuntavoitto. Ei ole voitto gallupeista. Muutamaa iloista poikkeuspaikkakuntaa lukuunottamatta SDP otti pataan ja kunnolla. Kaiken muun uskottelu on pään pistämistä pensaaseen ja kylvää vain ja ainoastaan uuden tappion siemenen. Tämän voi todeta faktana eikä se ole epäluottamuslause, sillä kaikki varmasti tekivät parhaansa eikä mikään yksi ilmiö, asia, henkilö tai valinta selitä tulosta.

Näin naapurissa

Ennen kuin tarkennetaan sosialidemokraatteihin ja vaaliasetelmaan on syytä arvioida myös muita puolueita. Kokoomus kärsi myös pahan tappion ja on SDP:n jälkeen toiseksi suurin häviäjä. Porvarien hymy alkoi hyytyä ennen kaikkea suurissa kaupungeissa, takkiin tuli kunnolla niin Helsingissä, Vantaalla kuin Tampereellakin. On kuitenkin muistettava, että Kokoomuksella oli takanaan puolueen historian paras vaalitulos. SDP:llä huonoin. Samalla monet perinteiset demarilinnakkeet joissa SDP:n tappio oli suurin, siirtyivät kokoomusjohtoon. Tällaisiin kuului mm. Pori ja Forssa.

Se, mihin kuitenkin kannattaa kiinnittää huomiota on Kokoomuksen uusien valtuustoryhmien sisältö. Oikeistosiiven vahvat nimet tulivat voimalla eteenpäin. Wille Rydman yli kahdella tuhannella äänellä on esimakua siitä, miltä Kataisen jälkeinen Kokoomus tulee näyttämään.

Vaalien aito torjuntavoittaja on Keskusta. Vaikka maalaisliitto sai prosentuaalisesti köniinsä lähes yhtä paljon kuin päähallituspuolueet, oli odotusarvo paljon pahempi.  Perussuomalaisten erinomaisesti sujuneen ehdokasasettelun piti viedä tuntuvasti ääniä nimenomaan pienemmillä paikkakunnilla. Suuremmissa kaupungeissa PS oli Keskustaa selkeästi edellä ehdokasmäärissä. Tämän jos minkä olisi pitänyt tuoda soinilaisia lähemmäs Sipilän joukkoja.

Toisin kuitenkin kävi. Kepu oli toinen niistä puolueista joka kasvatti äänimääräänsä eduskuntavaaleista. Tämä siitä huolimatta, että äänestäneiden kansalaisten määrä väheni huomattavasti. Vaikka tulos, kolmas sija, 18,7% kannatus sekä yli neljänsadan valtuutetun menetys on erittäin huono, antaa tulos Juha Sipilälle vahvan mandaatin ja työrauhan kohti eduskuntavaaleja.

Perussuomalaisten jytkyn piti olla tähtiin kirjoitettu ja kovan nousun puolue tekikin. Mutta suhteessa odotuksiin ja mahdollisuuksiin eduskuntavaalien jälkeen tuloksen on oltava pettymys. Perussuomalaiset menettivät eduskuntavaaleista neljännesmiljoonan verran äänestäjiä, puheenjohtaja Soini palasi äänimäärissä aivan tavallisten kuolevaisten joukkoon eikä Uuraisten ja Kihniön siirtyminen perussuomalaisjohtoon mullista mitään vaikka iltapäivälehtiä seuratessa voisi toiseenkin johtopäätökseen päätyä.

Vihreiden ennakkoäänitulos oli surkea, mutta vaalipäivänä he äityivät yli 10% tulokseen. Tämä pelasti puolueen romahdukselta. Vaalien häviäjiin kuuluvat, kovasta sosiaalisen median spinnauksesta huolimatta, kuitenkin myös he. Väitteeni on, että fiksummalla kampanjalla SDP ja Kokoomus olisivat pitäneet huolen siitä, että vihreät olisivat ottaneet turpiinsa lähes eduskuntavaalien veroisesti, mutta nyt kyseiset puolueet avasivat tien sille, että vihreiden kannatus jäi vain polkemaan paikallaan.

Vasemmistoliitto kuuluu vaalien suurhäviäjiin. Lähes joka neljännen valtuustopaikkansa hävinnyt Vasemmistoliitto jäi sekä vihreiden että perussuomalaisten jalkoihin. Ääniä Vasemmistoliitto menetti lähes puolet demareiden vastaavasta määrästä, vaikka puolue on reippaasti alle puolet SDP:tä pienempi. Suhteellinen isku oli siis jopa SDP:n vastaavaa kovempi.

Vasemmistoliiton sisällä tapahtuu mielenkiintoisia sikäli, että puolueen tulos oli kuitenkin suurissa kaupungeissa kohtuullinen. Helsingissä puolue vahvistui, eduskuntavaalien tapaan, merkittävästi. Oulussa ja Turussa nuoret vasemmistoliittolaiset naiset olivat äänikuningattaria. Käynnissä onkin prosessi, jossa Arhinmäen Vasemmistoliitto nuortuu, naisistuu, hankkii koulutuksen ja muuttaa kaupunkiin. Samalla se ryhtyy SDP:n sijasta vihreiden kilpailijaksi. Tavalliset duunarit ja palkansaaja-aktiivit katoavat pikku hiljaa valikoimasta, kuten myös pohjoisen ja pienempien kaupunkien kova kannatus. Hinta on kova, sillä kannatus tulee vielä laskemaan ennen kuin alkaa (ehkä) nousta.

Vaaliasetelmasta 

Perinteinen viisaus politiikassa on, että se joka hallitsee agendaa, voittaa. Mikäli vaalien keskeisin keskustelunaihe on aihealue jolla puolueesi on uskottava, sitä kannattaa korostaa ja painottaa nimenomaan sen oleellisuutta. Äänestäjillä on aina ristiriitaisia mielipiteitä. Joillakuilla on konservatiivisia arvoja vaikkapa avioliittoinstituution suhteen mutta samalla pitävät tärkeänä vaikkapa julkisen sektorin vahvaa roolia palveluiden järjestämisessä. Mikäli äänestyspäätöstä motivoi käyty keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista, on selvää että tämä ohjaa vaaleissa tehtävää valintaa kohti konservatiivisia perhearvoja kannattavaa puoluetta. Jos taas kukaan ei käy keskustelua gay rights -issuesta vaan kiivailun kohteena on terveyspalveluiden saatavuus, voi liberaaleja arvoja kannattava puolue kirjata kannattajakseen saman ihmisen, koska sattui painottamaan julkisen palvelun merkitystä. Ja niin edelleen.

Sosialidemokraatit onnistuivat agenda settingissä erinomaisesti. Peruspalveluista ja niiden ulkoistamisesta sekä sen mahdollisista seurauksista käytiin todella paljon keskustelua. Monet muut asiat jäivät täysin varjoon, mm. koulutus, alueiden eriarvoistuminen, kuntatalouden vahvistaminen tai ympäristökysymykset. Asiasisällöltään nämä olivat terveyspalveluvaalit.

Tai ainakin niiden olisi pitänyt olla.

Ongelmaksi kuitenkin koitui, ettei syntynyt vaikutelma tukenut keskittymistä sisältöihin. Vaikutelmaksi jäi pelaaminen tärkeillä asioilla, liiallinen ja teennäiseltä vaikuttanut riitely sekä tarkoituksella luotu kiista. Joka puolestaan loi kuvan falskiudesta.

Se, pitääkö tämä paikkansa, ei ole merkitystä. Koska ”niin on miltä näyttää”. Ja, ikävä kyllä, tältä se nyt vaan näytti. Eikä iänikuinen ”porvarimedia sortaa” ole toimiva selitys, sillä aivan samankaltaisen median parissa SDP on myös voittanut vaaleja ja saavuttanut kovaa luottamusta.

Sen, että asia todella näytti tältä ja vaikutti lopputulokseen, osoittaa liikkuvien äänestäjien katoaminen sosialidemokraattien takaa. Ennakkoäänten perusteella tulos näytti jopa hyvältä, ottaen huomioon perussuomalaisten tiedossa olleen kovan nousun. Vaalipäivän romahdus taas kertoo, että nimenomaan liikkuvat äänestäjät, ne jotka eivät ole ”varmasti lukinneet” kantaansa, harkitsevat kauan ja pohtivat eri vaihtoehtoja, kiersivät kaukaa SDP:n listat.

Sote-uudistuksesta ja sen suunnasta ollaan varmasti aidosti kahta mieltä SDP:ssä ja Kokoomuksessa. Olisin huolestunut jos ei oltaisi. Mutta siitä huolimatta hallituspuolueet olisivat voineet mennä vaaliin painottaen ennen kaikkea uudistuksen tärkeyttä ja niitä perusperiaatteita joista ne olivat samaa mieltä. Tällä olisi luotu kuvaa eteenpäin menevistä ja yhteistyökykyisistä puolueista. Erä olisi voitu ottaa aiheesta miten tulevat valtuustot painottavat näitä painopisteitä. Nyt kuvaksi jäi keskeneräisestä uudistuksesta torailevat yhteistyökumppanit, jotka eivät saa asioita aikaiseksi.

Agendan hallinnasta on hyötyä vain silloin kun pystyy osoittamaan selkeän tien eteenpäin ja vaikuttamalla dynaamiselta ja uskottavalta. Väitän, että päähallituspuolueilla olisi ollut mahdollista hakeutua rakentavaan konfrontaatioon ulkoistamiskeskustelun ympäriltä, kuitenkin niin että nyt nähty mutapaini, johon syylliset löytyvät sekä oikealta että vasemmalta, olisi voitu välttää. Nyt liian näkyvä riitely ja venkoiluväitteiden tarttuminen erityisesti SDP:n pintaan antoi Keskustalle mahdollisuuden tulla mukaan keskusteluun rakentavana ja uudelleen uskottavana poliittisena voimana. Samalla SDP:n nousuun liittynyt ”hyvä fiilis” katosi puolueen ympäriltä ja antoi vihreille paikan esiintyä jälleen ”oikeamielisten ja puhtaiden” puolueena.

SDP hävisi jälleen, koska se hukkasi viisi minuuttia ennen vaaleja sen, mitä se on rakentanut onnistuneesti koko hallituskauden. Luottamuksen. Kaduille palasi kuva ”pelaavasta” SDP:stä, kuva, josta on kovalla työllä miltei onnistuttu pääsemään eroon – ja joka nyt sitten, merkittävin osin itse, onnistuttiin maalaamaan uudelleen. Ja mikään ei karkoita ihmisiä joko pois puolueesta tai kokonaan uurnilta pahemmin kuin kuva politiikasta pelinä.

Toki on totta, että äänestysprosentti jäi alhaiseksi sellaisilla alueilla suuremmissa kaupungeissa, joissa SDP on perinteisesti ollut vahva. Mutta tätäkin on pohdittava luottamuksen näkökulmasta. Miksi nämä ihmiset eivät liiku? Miksi he eivät koe tarpeelliseksi äänestää? Hehän eivät äänestäneet myöskään perussuomalaisia.

Myös äänestysvilkkautta on pohdittava rehellisesti. Omat toimet vaikuttavat myös siihen. Kukaan ei jättänyt varmasti äänestämättä siksi, että viimeinen vaalitentti oli hirveää kuraa, tai että sote-hallintohimmeli oli keskeneräinen. Mutta kuva riitelevästä puheenjohtajalaumasta huutamassa toistensa päälle oli vieraannuttavuudessaan jotain hirvittävää jopa itseni kaltaiselle political junkielle. Mitäköhän tuosta keskustelusta olisi pitänyt ajatella vaikkapa Jakomäki A:ssa? Motivoiko se uurnille?

Mitä on tehtävä?

Ennen kuin jatkuvat torjuntavoitot vievät sosialidemokraattisen rintaman Pohjanlahteen, on tehtävä korjausliikkeitä. Muutamia omia ehdotuksiani asiaan:

1. Hyvinvointipalveluiden turvaamis- ja vahvistamisagenda on tärkeä ja oikea. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion malliin ja sen kehittämiseen uskovat sosialidemokraatit ovat myös luonnollisesti julkisen tuotantomuodon kannalla. Retoriikkaa on kuitenkin muutettava. Millainen on se ”maailman paras kunta”, joka nämä palvelut myös tuottaa?

2. Porvarimörkö voi olla, ja usein onkin, aivan todellinen, mutta ihmiset eivät vaikuta uskovan siihen. Pahimmillaan jopa kiinnostuvat siitä. Siksi siitä puhuminen on jätettävä vähemmälle. Keskittyminen omaan peliin olisi keskeistä ja tärkeää, erityisesti tilanteessa, jossa ollaan ”herrojen kanssa marjassa” eli sinipunahallituksessa. Kukaan ei halua antaa lompakkoaan ja kotiavaimiaan tyypille, joka riitelee työkaveriensa kanssa.

3. Hallituksen hyvät teot omiin nimiin. Kokoomus söi Keskustan eväät porvarihallituksessa juuri siitä syystä, että kaikki se mitä hallitus teki, otettiin Kokoomuksen piikkiin. Tämä loi kuvaa dynaamisuudesta ja aikaan saavuudesta. Tässä hallituksessa miltei kaikki keskeiset uudistukset ovat olleet sosialidemokraattien kovan työn tulosta, puhutaan sitten perusturvan parantamisesta, yhteiskuntatakuusta, verouudistuksista tai työelämän kehittämisstrategiasta. Muista on ollut korkeintaan sivustatukea tai sitten ei suoranaista haittaa. Missä olivat nämä saavutukset kuntavaalikeskustelussa? Kaukana poissa.

4. Huomio liikkuviin äänestäjiin. Heitä on vuosi vuodelta enemmän. Mikäli SDP ei halua jumittua trendinomaiseen laskuun, sen on saatava uusia kannattajia, ja ennen kaikkea, päästävä mukaan ”valintaikkunaan”. Liian moni koulutettu kaupunkilainen, aktiivinen äänestäjä, toim. huom, elää Kokoomuksen ja vihreiden kaksipuoluejärjestelmässä. Vilkaisu Kallion tai Herttoniemenrannan äänestyskarttaan kertoo ongelmasta: tällaiset keskeiset ja suuret alueet, joilla asuu paljon aktiivista, mutta usein muualta muuttanutta väestöä eivät ole SDP:n hunting groundia. Pitäisi olla – eikä ole mitään syytä miksei ole.

5. Kokoomuksen hiljattainen kääntyminen keskustaoikeistosta kohti kovaa oikeistoa on otettava haltuun. Willerydmanit  tulevat vieraannuttamaan omalla toiminnallaan ne ahkerat ja sosiaalisella omallatunnolla varustetut tavalliset työtä tekevät ihmiset, jotka nyt monin paikoin tukevat Kokoomusta ”paremman puutteessa”. Työelämä- ja talousasioissa vahva, humaani, luotettava ja kiihkoton SDP voi tarjota näille ihmisille hyvän poliittisen kodin. Tämä ryhmä ratkaisee myös sen, missä suomalaisen yhteiskunnan valtavirta kulkee, eikä heidän tavoittelemisensa vaadi poliittisen linjan reivaamista oikealle. Se vaatii ennen muuta luotettavuutta ja hyviä perusteluita, sekä dynaamisuutta.

6. Rohkeaa uudistumista henkilövalinnoissa perinteisillä sd-alueilla ja kaupungeissa. Vantaan sosialidemokraatit ottivat riskin ja nostivat nuoren Antti Lindtmanin keskeisiin asemiin. Antti kiitti, kantoi vastuun ja nosti puolueen tappioiden jälkeen uudelleen suurimmaksi ja keräsi valtaisan äänisaaliin. Siellä, missä  lupaavat uudet ihmiset eivät ole saaneet vastuuta tai uusia tekijöitä ei ole jostain syystä (mistä syystä?) löytynyt, on meno koruttomampaa.

7. Äänestysaktiivisuuden nostamisen tulisi olla kaikkien puolueiden agendalla – jo demokratian legitimiteetin kannalta. Faktisesti siitä hyötyisi kuitenkin vain SDP, Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset, sillä näiden puolueiden potentiaalinen kannatus ”nukkuvien” keskuudessa on tutkimusten mukaan korkein.

Luottamuksensa menettäneiden houkutteleminen uurnille ja vaikuttamaan voi olla pitkä tie eikä siihen ole olemassa helppoja ratkaisuja. Tässä ”tekoja – ei loruja” -sloganilla olisikin käyttöä. Sen sijaan, että puhumme paljon syrjäytymisestä  on luottamus haettava pikku hiljaa tekojen kautta.

Mainokset

Populist tide still rising high in Finland

julkaistu 23. 10.2012 brittiläisen ajatushautomon Policy Networkin kotisivuilla osana kuukausittaista State of the Left -sarjaa.

With municipal elections taking place in 3 weeks, the polls in Finland have seen the continuing rise of the True Finns party at the expense of almost all other parties. The True Finns are currently fighting for 3rd place with the traditional municipal political force the Centre Party, right behind the main government parties, the rightist Kokoomus and the Social Democrats.

The gap has closed in the last few weeks, and in any case it seems unavoidable that the True Finns will almost triple their numbers on the municipal councils across the country. They have already made significant gains in presenting candidates in almost every municipality in Finland, exceeding even their own expectations.

If the final results end up as the polls currently suggest it will be a major change in the Finnish political landscape, resulting in a much more fragmented political system at the municipality level of governance. The future political outcome also remains a mystery, since the True Finn’s political line at the local level has much more to do with personalities than the actual policies of the party.

The leader of the party, Mr. Timo Soini, has declared these municipal elections as an elections on Europe and the euro crisis and Finland’s response to it. As absurd as this might sound, it has gained a certain ground as a symbolic issue. At the same time when the government is planning it’s much-criticized municipal reforms and public services in many municipalities are finding  themselves under funded, the message which states that Finnish peoples’ “hard-earned money” is being shipped to the Mediterranean in support of the faltering euro project, finds a willing audience. The euro crisis and the proposed antidotes are symbols and examples of an estranged political elite, far removed from normal citizens and their concerns.

The outcome of the upcoming municipal elections will thus surely have an influence on the national agenda. The main centre of attention will concern the fate of the municipal reforms presented by the six-party coalition government. True Finn gains might not endanger these reforms, since the other opposition party and the traditional flag-bearers of agrarian Finland, the Centre Party, are expected to fare especially poorly in these elections. This is because the True Finn candidate gains have been made primaril in their countryside strongholds.

Although the Centre Party has made opposing municipal reforms their only focus in the campaign, they have found it hard to be seen as a force capable of stopping the reforms altogether since the whole reform agenda was originally initiated during their long reign in power. The replacement of one opposing force with another will not make much difference if the government parties can keep their own ranks in order.

The likely True Finn surge will most probably not have very significant consequences on the already hard Finnish line on the euro crisis. Finnish Minister of Finance and Social Democratic Party chairwoman, Jutta Urpilainen has already stated before that Finland will not support the leveraging of the ESM and for the government to change their position, the issue would first have to pass the Finnish parliament.

As the election draws near no clear domestic “big” topic has yet emerged to take the attention away from the Europe .Unless such a big issues emerges to steal the limelight, this will, in all cases, work in favor of the True Finns since they represent the “natural pole” of this discussion.

But what is significant in all this is the result from one recent study which shows the Finnish public still sees Europe and the EU as important. A clear majority of citizens still favor both EU and euro membership. Their opinions have grown more critical towards the content of European policies, but they still see European cooperation as an important tool.

This provides an important lesson for political decision-makers. Finnish people do not, as a whole, wish to depart the European project. They now simply view the current state and direction of European cooperation through a more critical lense. This suggests that constructive criticism of the current content of EU policies has a possibility to attract support. At the program and action level, the Finnish Social Democrats would be in a best position to present such options, but these elections look like coming too early and too focused on the bail-out packages for this discussion to begin.

Vahvempaa ja tehokkaampaa elinkeinopolitiikkaa

Kolumni Demokraatissa 16.10.2012. 

Suomalainen julkinen keskustelu elinkeinopolitiikasta on muutamia valonpilkahduksia lukuun ottamatta masentavaa. Ajasta ja paikasta riippumatta elinkeinoelämän omien ns. asiantuntijoiden ja edunvalvojien argumentit kulkevat tutuilla laduilla, joka voidaan tiivistää linjaan verot alas, tuloerot ylös ja julkinen säätely pois. Edes finanssikriisi tai tilastot eivät ole vieneet oikeistolta uskoa sitä itseään hyödyttävien lääkkeiden tehoon.

Työväenpuolueille ja ay-liikkeelle tämä mielikuvituksettomuus avaisi kuitenkin valtaisia mahdollisuuksia. Maa huutaa näkemyksiä elinkeinotoiminnan piristämiseksi ja työllisyyden parantamiseksi. Näitä onkin nyt lähdettävä edistämään tehokkaasti, nimenomaan aktiivisen investointiajattelun sekä sosiaalisen vastuun näkökulmasta.

SDP:n ja koko työväenliikkeen tulisi ennen muuta muotoilla ja jalkauttaa vahvasti uutta teollisuuspolitiikkaa. Sen yhteydessä tulee pohtia miten olemassa olevia valtionyhtiöitä voitaisiin käyttää tehokkaammin talouspolitiikan työkaluina, miten julkiset hankinnat voisivat tukea sitä ja miten voisimme tehokkaasti vaikuttaa vero- ja muulla sääntelypolitiikalla päämäärien saavuttamiseen.

Mineraalivarojen hyödyntämisestä on saatava tavalla tai toisella tuntuvampi osa verotuloina Suomeen, tämä on selvää. Samalla kyse on myös paikallisella tasolla tapahtuvasta jalostusarvon kasvattamisesta. Tavoitteeksi tulee asettaa, että maaperästämme nostettava malmi jalostetaan mahdollisimman pitkälle Suomen rajojen sisäpuolella. Tällä alalla toimivien kasvuyritysten rahoituksessa valtion tulisi olla erityisen aktiivinen – ottaen samalla haltuunsa pitkäjänteistä omistusta ko. firmoissa.

PK-yritysten asemaa parantaisi suurten yritysten tehokkaampi sääntely. Veroparatiiseissa voittojaan näyttävien yritysten sulkeminen, keinolla millä tahansa, ulos mm. julkisen sektorin tarjouskilpailuista parantaisi paikallisten pienempien yritysten kilpailuasemaa. Tämä on täysin mahdollista ja lainsäädäntöä voidaan kehittää siihen suuntaan myös Eurooppa-tasolla.

Keskusteluun tulisi nostaa myös henkilökohtaisen konkurssin salliminen. Viime laman suurimpiin opetuksiin kuului havainto siitä, miten tuhansia yritteliäitä ihmisiä voidaan ajaa pysyvästi työkyvyttömyyteen ja yhteiskunnan sivupoluille kieltämällä heiltä uusi alku tilanteessa, jossa ylivelkaantuminen on johtunut uskosta poliitikkojen puheisiin. Tämä ei saa koskaan enää toistua.

On myös nähtävä palveluelinkeinojen merkitys. Turismi Suomeen kasvaa jatkuvasti. Ja vaikka eucalyptuspuu kasvaa nopeammin päiväntasaajalla, ei Kolin maisemasta tai Turun saaristosta voi nauttia muualla kuin Suomessa. Siksi palveluala, erityisesti matkailu, luo työpaikkoja jotka eivät muuta maasta.

Erityisesti matkailupalveluissa voidaan tavoitella erittäin korkean lisäarvon elinkeinotoimintaa, joka perustuu ekologiseen vastuullisuuteen ja laatuun. Se tuo myös paljon puhuttuja vientituloja turistien tullessa pääosin rajojen ulkopuolelta. Matkailun ohessa kasvaa kauppa, paikallisten tuotteiden ja palveluiden alihankinta, kysyntä erilaisille ohjelma- ja muille kulttuuripalveluilla ja niin edelleen.

Ottaen huomioon nämä valtavat mahdollisuudet onkin erikoista, että Suomessa matkailualan julkista tukea on pikemminkin leikattu kuin kasvatettu. Suunta on täysin toinen kuin Ruotsissa, jossa hiljattain lanseerattiin kymmenien miljoonien panostus reiluun matkailuun.

Pari sanaa palveluntuotannosta

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 1.10.2012. 

Kunnallisvaalien alla, kuten odottaa ja toivoakin sopii, on keskusteluihin noussut kuntapalveluiden uudistaminen. Poliittiset rajalinjat kulkevat, myös odotetusti, ennen muuta sosialidemokraattien ja Kokoomuksen välillä. SDP painottaa palveluiden kehittämistä lähtökohtaisesti kunnan omana työnä, Kokoomus taas katsoo uudistamisen ja kehittämisen edellyttävän kilpailua ja usein palvelun tuottajan muuttamista julkisesta yksityiseksi toimijaksi.

Palveluiden ulkoistaminen ei lähtökohtaisesti voi olla mikään tabu, eikä vaikkapa palveluita tuottavaa henkilöstöä tule arvottaa sillä perusteella ovatko he kunnan vai yksityisen yrityksen palveluksessa. Reilut työehdot, kunnon palkka jolla tulee toimeen sekä mahdollisuus vaikuttaa omaan työhönsä kuuluvat kaikille työtä tekeville, riippumatta siitä kuka heidät työllistää.

Ulkoistaminen ei myöskään kuitenkaan voi olla minkäänlainen ihmelääke palveluiden laadun parantamiseen tai edes kustannusten karsimiseen. Viime viikkoina erityisesti pääkaupunkiseudulla on huomiota saanut Fazer-konsernin tytäryhtiö Blue Service Partners, jolle monet koulut ja päiväkodit ovat ulkoistaneet ruokailuun ja siivoukseen liittyviä toimintoja. Seurauksena on ollut ruuan loppuminen kesken, nälkäisiksi jääneet koululaiset sekä päiväkotien hygieniatason romahdus lakanoiden ja roskien maatessa vaihtamattomina.

Blue Service Partners on erinomainen esimerkki siitä, mihin kritiikitön ja ideologinen ulkoistamisvimma johtaa. Se johtaa heikentyvään laatuun, huonoon asiakastyytyväisyyteen ja lisääntyviin ongelmiin. Kustannuksia voi säästyä joltain momentilta, mutta ne kasvavat toisella kun yli kantokykynsä pingotetut työntekijät sairastuvat tai etsiytyvät muihin työpaikkoihin, sairaita lapsiaan kotiin hoitamaan jäävät vanhemmat ovat poissa työpaikoiltaan ja niin edelleen. Lyhytnäköinen säästäminen tuottaa merkittävät kulut.

Ulkoistamisella ei aina saavuteta edes tavoiteltuja säästöjä. Terveyspalveluiden osalta uutisointi on nostanut esiin jopa huomattavaa kustannusten kasvua. Kilpailutus ei itsessään ole ilmaista vaan usein hyvinkin työllistävää ja byrokraattista, ja kunnat löytävätkin itsensä usein markkinaoikeudesta. Tämän juridisoitumisen kustannukset ovat vielä paljolti piilossa, sekä sen vaikutus mm. markkinatoimijoiden väliseen asemaan. Maalaisjärjellä ajateltuna voisi kuvitella, että suuren ylikansallisen konsernin voima mm. juristien osalta on melkoisesti pientä kuntaa suurempi. Vastaaviin prosesseihin pienillä yrityksillä ei olisi edes varaa.

Monet hyvinvointipalvelut ovat luonteeltaan hyvin työvoimavaltaisia, toisin sanoen niiden tuottamisessa henkilöstökuluilla on merkittävä osuus. Myös tämä on muistettava kun pohditaan ulkoistamista. Mikäli säästöä saadaan aikaan tehostamalla prosesseja ja tekemällä työstä mukavampaa, joustavampaa ja siten tuottavampaa, kaikki voittavat. Jos sen sijaan, kuten aivan liian usein on tilanne, säästö haetaan vaikkapa luomalla kohtuuttomia mitoituksia vaikkapa siivouskohteiden osalta pelkän tarjousvoiton vuoksi, on kyse työntekijöiden riistosta ja poliittisten päätöksentekijöiden huijaamisesta.

Tärkeää onkin huomata, että mikään ei tee julkisesta sektorista määritelmällisesti sellaista ettei se kykenisi tehostamaan omaa toimintaansa ilman kallista ja hankalaa kilpailutusbyrokratiaa. Tämä on kuitenkin otettava selkeästi kehittämistyön kärjeksi niin kunnissa kuin erityisesti sosialidemokraattisessa puolueessa. On hyväksyttävä se, että ihmiset kaipaavat yksityisiä palveluita niin kauan kuin julkiset palvelut eivät jostain syystä vastaa heidän toiveitaan ja odotuksiaan. Terveydenhuollossa on selkeästi nähtävissä mitä tapahtuu, kun julkinen puoli ei kykene vastaamaan työtä tekevien odotuksiin.

Tavoitteeksi on otettava, että julkisella sektorilla säilyy selkeästi keskeisin vastuu palveluiden tuottamisesta. Sitä ei kuitenkaan tule tavoitella tekemällä yksityisen sektorin toiminnasta vaikeaa, vaan panostamalla reiluihin ostamiskriteereihin joka karsii markkinoilta epärehelliset yritykset sekä kehittämällä omaa toimintaa voimakkaasti laadun näkökulmasta. Tällä tapaa syntyvät sellaiset julkiset hyvinvointipalvelut, joita ihmiset haluavat käyttää sosioekonomiseen asemaan katsomatta ja jotka valtaavat markkinat takaisin ylikansallisilta yritysryppäiltä.