Syksyn kirjasatoa

Markus Nummi kirjoitti viime vuonna huomattavasti julkisuutta saaneen romaaninsa Karkkipäivä. Tartuin itse kirjaan vasta nyt, tietämättä sen paremmin sen aihepiiristä. Ja kun Suomi vielä hetki sitten kohisi 8-vuotiaan tytön surman vuoksi lasten heitteillejätöstä, lastensuojelun ongelmista sekä perheiden pahoinvoinnista, oli lukuelämys ajankohtaisuudessaan ahdistava, kipeä ja siksi ehkä juuri niin mieleenpainuva.

Karkkipäivän päähenkilöistä toinen, Ari, on uransa alkuun jumittunut kirjailija. Hän tapaa epäsiistin ja sekavan pikkupojan, Tomin eli omien sanojensa mukaan Tohtori Tok Kilmoorin, joka haluaa pelastaa ”prinsessan”, Sessa Mirabellan, ”noidalta ja örkeiltä”. Toisin sanoen tytön omalta äidiltä, jonka Tomi uskoo vanginneen prinsessan, jonka lämmintä ”purkerikättä” hän on saanut puristaa. Tomi itse on alkoholisti-isän ja uusiin naimisiin menneen äitinsä hylkäämä, koulutovereidensa kiusaama poika, jonka tarinoita aikuiset eivät ota todesta. Tomi lyöttäytyy puoliväkisin Arin seuraan, voisiko Ari auttaa häntä?

Nummen kieli on sujuvaa ja kerronta rakentaa jännitystä loppuhuipennukseen asti. Samaan aikaan vatsassa kääntää aikuisten piittaamattomuus, lasten toisiinsa kohdistama julmuus joka on niin monen koulukiusatun arkea sekä keskiluokkaiset kulissit, joiden ylläpito elämänhallinnan pettäessä voi johtaa epätoivoisiin ja mielenvikaisiin tekoihin. Hienoina lankoina kirjan läpi kulkevat myös niin monen lapsen kohtaloita työpöydällään tapaavan sosiaalityöntekijä Katrin pohdinnat, jotka kiteytyvät romaanissa muotoon: ”Lapsille, joiden varhaislapsuuteen liittyy poikkeuksellisen rankkoja kokemuksia, kehittyy taito jähmettyä paikalleen niin, että he ikään kuin muuttuvat näkymättömiksi. Meidän sosiaalityöntekijöinä pitää yrittää nähdä juuri nuo lapset.”

Miika Nousiaisen Metsäjätti kertoo tarinan, joka voisi olla Varkaudesta, Kemijärveltä, Valkeakoskelta, Kuusankoskelta tai miltä tahansa yhden tehtaan paikkakunnalta, jota kohtaa paikallinen atomipommi, tehtaan sulkeminen. Se sijoittuu kuitenkin keskellä Suomea sijaitsevaan kuvitteelliseen Törmälän kaupunkiin, muutaman tuhannen ihmisen metsäteollisuuspaikkakuntaan, joka elää vaneritehtaan ympärillä. Törmälän menestynein nuori mies, Helsingissä opiskellut ja Metsäjätti-konsernin johtotehtäviin noussut Pasi lähetetään ”vittumaiselle” keikalle, sulkemaan vanhan kotipaikkakuntansa tehdas, jossa paikkakunnalle jääneet vanhat ystävät (ja viholliset) sekä heidän vanhempansa ovat työssä.

Nousiainen kuvailee Törmälänsä runsaasti ja rikkaasti, mutta  hieman kliseisesti. Osansa saavat suomirokki, umpimielinen ilmapiiri, puhumattomuus ja kömpelyys, herrojen ja työläisten väliset rajat. Tosin kunnon herroja ei Törmälässä ole ollut kuin patruuna. Patruunan aikana tosin ajat olivat toiset, tehtaan ja sen omistajan suhde paikallisyhteisöön oli suora, välittävä ja todellinen. Nyt omistajat ovat kasvottomia, vaatimukset kohtuuttomia ja omien tekojen ulottumattomissa, palkattujen johtajien puheet vain valheellisen toivon luomista ennen lopullista iskua. Yhteisö on edelleen työläisten, mutta dynamiikan luonut pääoma on hajonnut ilmaan, kadonnut ja ajanut myös työväen identiteetin kriisiin.

”Kun kuuluu johonkin, voi pyrkiä johonkin ja  vastustaa jotakin. Nyt työläisille on markkinoitu keskiluokkaisuus haaveena. Ne eivät saavuta sitä, mutta eivät ole enää työväenluokkaakaan, siksi ne eivät kuulu enää mihinkään. Ne on riisuttu aseista. 

Vastakkainasettelun aika on kuulemma ohi. Ja Suomi ei ole luokkayhteiskunta. Jotenkin vain tuntuu että työväestölle on jäänyt vain huonot osat luokkaeroista. Sairastelu, reikäiset hampaat, ahtaat asunnot, juopottelu, epäterveellinen ruoka ja huoli työpaikkojen puolesta.

Kyllä työläinen vastakkainasettelun kesti, kun oli jotain vastapainoa, ennen kuin hyvät puolet katosivat. Nyt ei ole punapääomaa, ei omistusta, ei luokkatietoisuutta, ei omia urheiluseuroja, ei ylpeyttä. Pelkkiä yksilöitä ilman luokkaa.”

Tarina kiertyy lopulta yksilöiden tarinoiden ympärille. Pasin traaginen tausta, pako Törmälästä ja juuriensa häpeäminen uuden tyttöystävänsä perheessä sekä hänen parhaan ystävänsä Jannen lupaavan kirjoittajauran katkeaminen nuorena saatuun lapseen sekä kannustamattomaan kouluun ja perheeseen hallitsevat kerrontaa. Mutta lopulta toivoa on, ja uusia alkuja voi syntyä yllättävilläkin tavoilta.

Karo Hämäläisen Erottaja osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi sukellukseksi varainhoitomaailmaan. Vuoden 2008 finanssikriisi iskee myös Suomen menestyneimpiin varainhoitajiin ja ykköstiimi, erottamattomat kolme finanssimaailman tähteä, Rainer Olavi ”Rotta” Oraspää, Krista Saukkonen ja Anders Sundström löytävät itsensä tilanteista, joissa joko tuhoudutaan tai tehdään omaisuuksia.

Oma etu ja asiakkaiden etu risteävät, ja kuplia löytyy myös omista salkuista. Kun varainhoitotalo laitetaan myyntiin, dream teamin kymmenen vuoden ystävyys ja yhteinen elämäntyö menettää arvonsa kun kannattavaksi  tuleekin toisten pudottaminen ja jopa  tuhoaminen. Palkintona on rikkaus ja voitto, ainakin taloudellisessa mielessä, hävinneet nöyryytetään ja heitä voi kohdata pahin kaikesta – suuren rahan ja sen mukanaan tuoman mielenkiintoisen ja vahvan ihmisen statuksen menettäminen.

Erottajan maailma on säälimätön ja raaka, sen ihmiset kylmiä ja piittaamattomia, valmiita välineellistämään ihmissuhteensa ja mittaamaan kaiken rahassa. Ihmisen arvo on hänen tuottamassaan hyödyssä, eikä tätä ajattelutapaa ole valmis kiistämään edes kaikkensa menettänyt. Onkin näkökulmakysymys haluaako tämän lukea toivon viestinä, vaiko kaikkein masentavimpana loppukaneettina. Se ei koskaan lopu.

Isoke Aikpitanyi kertoo pohjattoman surullisen, mutta selviytymiseen ja nousuun päättyvän tarinansa osana kymmenien tuhansien kohtalotoveriensa verkkoa yhdessä Laura Maragnanin kanssa kirjoittamassaan teoksessa Musta, kaunis ja kaupan.

Teos käy läpi nuorten afrikkalaisten, usein nigerialaisten naisten karuja taustoja lähtömaissaan, heidän toiveitaan paremmasta elämästä sekä kertoo monien raa’asta pettymyksestä kun luvattu tarjoilijan tai tanssijan työn sijasta heidät pakotetaan prostituutioon väkivallan ja velan uhalla. Tärkeä, läpi kirjan kulkeva termi on maman. Maman on nainen, usein entinen prostituoitu, joka nyt hallitsee uusia tyttöjä. Maman kerää rahat, majoittaa ja maksaa pienen palkan. Hänen varassaan on kaikki, hänen vihansa tai tykästymisensä ratkaisee saatko lääkettä sairauteesi, miten hoidat abortin tultuasi raskaaksi asiakkaalle.

Kirja avaa monitasoisen kuvan katujen naisten elämästä. Toivoakin on. Kaikki asiakkaat eivät ole väkivaltaisia. Italialais-nigerialaisia pareja syntyy, ihastuneet miehet suojelevat tyttöjä ja vartioivat kaduilla. Mutta yhtä pelastunutta kohden on monta raiskattua, pahoinpideltyä, kadulle kuollutta. Masentavimpia ovat tarinat tyttöjen omista perheistä, jotka estävät Euroopassa hyväksikäytetyn tyttärensä kotiinpaluun. Syynä voi olla häpeä, tai sitten ahneus. Tytöt lähettävät kotiin rahaa, jota tarvitaan mikäli suku haluaa nousta keskiluokkaan. Tyttö ei tuota kotimaassa, sen sijaan italialaisella kadulla hän ansaitsee. Siksi äiti kertoo ettei kotiin ole tulemista – sen sijaan setäsi tarvitsee leikkauksen ja veljesi auton.

Monet tytöt myös tottuvat elämään, ja nousevat itse parempiin asemiin. Heistä tulee mamaneja, jotka ovat yhtä säälimättömiä omia ”alaisiaan” kohtaan kuin mitä heitä kohtaan oltiin. Tätä pidetään luonnollisena ja heille kuuluvana oikeutena. He haluavat palata käymään kotimaassaan kauniina ja rikkaina, ihailtuina ja menestyneinä. Ja kun he näin tekevät, syntyy tilausta uudelle kierrokselle nuoria tyttöjä ja perheitä, jotka unelmoivat paremmasta.

Ulpu Iivari valottaa sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän historiaa teoksessaan Kansanvallan puolustajat – sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä 100 vuotta. Kirja tarjoaa helposti luettavan ja lähestyttävän katsauksen sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän työhön ja toimintaan sekä keskeisiin henkilöihin. Varsinainen tutkimus se ei kuitenkaan ole, vaan pikemminkin johdatus.

Sosialidemokraattisen maailmankatsomuksen omaavalle ihmiselle teos on kohottavaa luettavaa. Iivari osoittaa eduskunnan ja ryhmän omiin pöytäkirjoihin perustuen sosialidemokratian tuloksekkaan työn erityisesti vähäosaisen työväestön aseman parantamisessa kautta ryhmän satavuotisen historian. Myöskään ongelmilta ei ole vältytty. Alkuvaiheen lukumääräisesti vahvaa sosialidemokratiaa vaivasi kokemuksen puute, myöhemmin sisäiset linjaristiriidat heikensivät sitä voimaa, jota olisi tarvittu tavoitteiden tehokkaampaan läpivientiin.

Kirja nostaa esiin poliittisten saavutusten ja persoonien lisäksi mielenkiintoisia yksityiskohtia Suomen itsenäisyyden alkuvaiheilta – erityisesti sisällissotaan ajautumisen osalta. Monet sosialidemokraatit suhtautuivat epäillen Venäjän bolsevikkivallankumouksen siunauksellisuuteen. Sisällissodan syttymisen kannalta kohtalokkaaksi osoittautuikin ennen kaikkea porvarien liittoutuminen Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa koskien kysymystä sosialistienemmistöisen eduskunnan hajottamisesta vuonna 1917. Tämä antoi radikalisoituville punakaartilaisille lisää todisteita sen suhteen, ettei tavoitteita voida saavuttaa demokraattista tietä. Loppuvuodesta 1917, itsenäisyysjulistuksen jälkeen, vallankumoukselliset syrjäyttivät puoluekokouksen valitsemat maltilliset päättäjät – seurauksena sodan syttyminen, lähes 40 000 suomalaisen kuolema sekä syvästi jakautunut, traumatisoitunut kansakunta.

Vahvin kautta historian kulkeva linja piirtyy parlamentarismin ja demokratian puolustamisesta. Tämä on ollut sosialidemokraattisen ryhmän toiminnan peruspilari vuosikymmenten läpi, niin itsenäisyyttä tavoiteltaessa kuin sittemmin suomalaista hallitusmuotoa kehitettäessä erityisesti kylmän sodan vuosina. Myös länteen sitoutuminen ensin pohjoismaisen ja sitten, aikojen vaihtuessa, eurooppalaisen yhteistyön kautta on SDP:n pitkää linjaa.

Merkittävimmiksi hahmoiksi nousevat Iivarin tulkinnassa ennen muuta Väinö Tanner, jonka ansioksi hän laskee ennen muuta vastuunkannon ja yhteistyön korostamisen maan ja puolueen kannalta vaikeina aikoina. Parlamentaristisen suuntauksen läpimurto presidenttikeskeisyyden ajasta tapahtuu Iivarin tulkinnassa ennen muuta Mauno Koiviston kieltäydyttyä Urho Kekkosen vaatimuksesta erota pääministerin tehtävästä vedoten eduskunnan tahtoon.

Kalevi Sorsa -säätiön raporttisarjassa on hiljattain ilmestynyt Ilkka Vuorikurun toimittama raportti Maahanmuutto harmaan talouden kysymyksenä. Koska raportin aihe on mitä tärkein ja ajankohtaisin sekä myös poliittisesti keskeinen, on paitsi erikoista, myös harmillista että kirjoittajia on ensinnäkin vain kourallinen, eikä heistä kukaan edusta sen paremmin verotuksen kuin työelämänkään asiantuntemusta. Tämä ei sinällään haittaisi, mikäli asia olisi muutoin hallussa. Puutteita ja vaikeasti ymmärrettäviä yleistyksiä on kuitenkin valitettavan paljon, jonka lisäksi niiden kriittinen arviointi loistaa poissaolollaan.

Raportin ansioiksi on luettava Vuorikurun artikkelissa esiin tuotu tärkeä poliittinen havainto, jonka mukaan ”moraalipaniikkia” esiintyy tilanteissa, joissa puolueiden erot talous- ja sosiaalipolitiikassa ovat, ainakin julkisuudessa, pieniä. Keskustelun vähäisyys näitä suuria linjoja koskien jättää tilaa marginaalisemmille aiheille, joita voidaan lähestyä antagonistisesti. Tärkeitä pointteja nostaa esiin myös Markus Himanen, jonka artikkeli avaa laajalti paperittomia maahanmuuttajia koskevaa keskustelua sekä esittää monia mielenkiintoisia ajatuskulkuja esimerkiksi laittoman maahanmuuton syntymisen mekanismeista, jotka ovat huomionarvoisia vaikkei niiden esittämiä näkemyksiä jakaisikaan. Natalia Ollus taas osoittaa omassa artikkelissaan selkeän epäkohdan suomalaisessa lainsäädännössä. Työperäiseen ihmiskauppaan läheisesti liittyvää pakkotyötä ei ole Suomen laissa toistaiseksi määritelty.

Himasen artikkelissa kysymyksiä herättää hänen kritiikkinsä työvoiman yhdenvertaista kohtelua kohtaan. Himanen katsoo, että voimassaoleva tilanne, jossa maassa oleskelu perustuu lupaan ja työhön luo tilapäisyyden syntymisen kautta paperittomuutta ja siten altistaa ihmiset hyväksikäytölle. Hän myös katsoo, että paperittomalla ei käytännössä ole mahdollisuutta käyttää oikeuksiaan, koska viranomaisten puoleen kääntyminen voisi pahimmillaan johtaa karkotukseen. Viranomaiskontaktin epämiellyttävyys voi luonnollisesti olla henkilökohtaisella tasolla totta, mutta samaan aikaan on selvää, että mm. alipalkkaukseen liittyvät oikeudet ovat olemassa ja ne ulottuvat myös maan rajojen ulkopuolelle. Oikeuksien pidättäminen on aivan eri asia kuin se, että laittoman oleskelun ilmitulo voi aiheuttaa hankaluuksia.

Himanen myös katsoo, että naissiirtolaisten tekemä hoivatyö ”vie heiltä kaiken itsenäisyyden työpaikalla ja mahdollisuuden hoivata omia lapsiaan”. Olisi mielenkiintoista kuulla onko hän samaa mieltä myös suomalaisten hoivatyöntekijöiden asemasta, ja jos ei, niin miksi ei? Onko jollakulla suurempi, tai pienempi, oikeus, etniseen alkuperäänsä vedoten, hoitaa lapsiaan kotona? Tai tulisiko hänen mielestään julkisessa hoivatyössä, tai työmarkkinoilla oleminen ylipäätään kieltää naisilta, joilla on lapsia? Vaikeasti ymmärrettävissä on myös hänen ajatuksensa siitä, että pelkkä siirtolaisen saapuminen maahan oikeuttaisi kaikkiin hyvinvointivaltion tarjoamiin oikeuksiin ja palveluihin.

Raportin  pohjanoteeraus on kuitenkin Tiina Ristikarin artikkeli koskien suomalaista ay-liikettä ja ennakkoluuloja. Kirjoittajaesittelyn mukaan hän valmistelee aiheesta myös väitöskirjaa. Säätiön raportissa julkaistun artikkelin perusteella suosittelisin kuitenkin ensi alkuun värityskirjan valmistelua, sen verran hataralla pohjalla ovat niin faktat kuin tuloksina esitellyt omat ennakkoluulotkin.

Jo termistön ja tutkimuksen teon perusteiden hallinta on heikkoa. Ammattiliitto ja ay-liike menevät sekaisin, kirjoittaja väittää pohjoismaisen työttömyyden olevan erityisen korkealla tasolla, lähteistä osa on kymmenen vuotta vanhoja tai jopa sitä iäkkäämpiä. Ristikarin mukaan ay-liike on ottanut maahanmuuttajien kokemat ongelmat ”vakavasti” niissä maissa, joissa sillä ei ole kansallisesti merkittävää asemaa. On kysyttävä mitä ”vakavasti otettavaa” on heikossa järjestössä, joka ei saa tavoitteitaan läpi?

Ristikari pitää liittojen näkemystä siitä, että pääosa maahanmuuttajien työmarkkinavaikeuksista liittyy kieleen ja koulutukseen, ”valitettavana”. Tulkinta on mielenkiintoinen. Olisi kuitenkin huomattava, että Ruotsissa ja Tanskassa liitot ovat antaneet samankaltaisia vastauksia. Hän myös vaikuttaa ajattelevan, että ammattiliittojen tulisi olla vastuussa maahanmuuttajien kielikoulutuksesta.

Täysin hansikkaasta artikkeli lähtee loppua kohden, jossa Ristikari kertoo ”tutkimuksista” joiden mukaan ay-liike epäröi toimia suurilla kansainvälisillä rakennustyömailla. Yhtään tutkimusta hän ei kuitenkaan mainitse. Hän myös kertoo ”tutkijoista”, jotka ovat kirjoittaneet suomalaisen ay-liikkeen ”etnosentrismistä, kulttuurisesta sovinismista ja vanhakantaisuudesta”. Jälleen ilman lähdeviitteitä. Myöskään mitään omaa perustetta ei väitteiden tueksi aseteta.

Mielipiteisiin on jokaisella oikeus, vaikka perusteettomiin ja typeriinkin. Niiden nimeäminen ”tutkimukseksi” on kuitenkin eri asia. Sääli, sillä se, mitä  maahanmuuttaja vähiten tarvitsee, on roskanpuhuja, jonka henkilökohtainen palo pyhän asian puolesta sumentaa niin arvostelukyvyn kuin ammattitaidon. Hyvän asian puolesta tulisi aina kamppailla puhtain asein, eikä hyvä tarkoitus muuta huonoa tai paikkaansa pitämätöntä argumenttia todeksi.

Advertisement

Keskiajalta yhdenvertaisuuteen

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 22.10.2012.

Suomi on monilta osin tasa-arvon mallimaita. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien osalta maallamme on kuitenkin kirittävää. Erityinen huomio koskee alkuvuonna otsikoihin noussutta ja kesän puoluekokouksissakin keskusteluttanutta transsukupuolisten ihmisten asemaa.

Suomessa on edelleen voimassa tilanne, jossa yhtä ihmisryhmää, transihmisiä, kohtaa niin sanottu lisääntymiskyvyttömyysvaatimus. Tämä tarkoittaa käytännössä sterilisaatiopakkoa. Sana, jonka olisi toivonut jääneen 30-luvulle, on täyttä totta erään vähemmistön osalta tämän päivän Suomessa.

Nykymuotoista tilannetta ovat kritisoineet niin kotimaiset kuin kansainväliset tasa-arvoasiantuntijat. Tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen on ottanut aiheeseen kantaa, kuten myös Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutetut. Jälkimmäiset ovat ohjeistaneet kaikkia jäsenvaltioita, myös Suomea. Viimeksi näin tapahtui viime kesänä, jolloin nykyinen valtuutettu kehotti Suomea poistamaan lisääntymiskyvyttömyyden transsukupuolisten henkilöiden sukupuolen vahvistamisen ehtona. Myös tutkijat ovat olleet asiassa aktiivisia.

Suomen ja STM:n vastaus näihin kysymyksiin on toistaiseksi ollut ihmeellisen nuiva. ”Asetetaan työryhmä”. Tämä siitä huolimatta, että asiat ovat olleet tiedossa hyvissä ajoin ennen mm. kansallisen ihmisoikeustoimintaohjelman hyväksymistä keväällä 2012. Ja vaikka asiasta on keskusteltu verrattain aktiivisesti koko vuosi, ei kyseistä työryhmää ole edes saatu asetettua.

Mikä maksaa? Asian ei kuvittelisi olevan periaatteellisesti erityisen vaikea. Oman sukupuolensa määrittelyn voisi kuvitella olevan oma, ei lääkärin, asia. Kyse on perusoikeudesta eikä lääketieteestä. Sterilisointivaatimuksen voisi kuvitella kuuluvan melkoisen selkeästi ruumiillisen koskemattomuuden, yksityis- tai perhe-elämän loukkauksiin. Syrjintäkielto kuuluu selkeästi jo olemassa olevaan, perustavaan lainsäädäntöön.

Kokemuksia on myös ulkomailta. Tulikiveä ei satanut Argentiinaan, joka on uudistanut lainsäädäntöään seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavien järjestöjen toivomalla tavalla, ei Itävaltaan, Saksaan, Englantiin tai Iberian niemimaalle, jossa sekä Espanja että Portugali ovat poistaneet sterilisaatiovaatimuksen laeistaan. Ruotsissa lain uudistaminen on jo käynnissä.

”Lasten edulla” päähän lyöjiä voisi muistuttaa myös siitä, että transsukupuolisten ihmisten perheissä asuu lapsia jo nyt, eikä heidän asemansa vaikeuttaminen keinotekoisilla rajoitteilla poista tätä tosiasiaa. Heidän yhteiskuntaan sopeutumisensa kannalta voisi olla huomattavan paljon hedelmällisempää, että heidän vanhempansa ja perheenjäsenensä katsottaisiin yhtä arvokkaiksi ihmisiksi kuin kaikki muutkin ihmiset. Se, että näin ei ole, nimenomaan luo toiseutta ja syrjinnän kokemuksia – myös tuleville sukupolville.

Ely-keskus työnantajan sätkynukkena

julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 20.11.2012.

Ely-keskukset ja edellisen hallituksen aikana läpi runnottu aluehallintouudistus ovat Talvivaaran katastrofin myötä nousseet keskusteluun. Ympäristöhallinnon alasajon murheelliset seuraukset näkyvät nyt paitsi kainuulaisessa luonnossa, myös suomalaisen elinkeinoelämän kehityksessä. Talvivaaran tapauksella tulee mitä todennäköisimmin olemaan vahingollista vaikutusta koko kaivoselinkeinolle. Vähintään kyseessä on alueella, ja koko kansantaloudessa kipeästi tarvittavien investointien viivästymisestä, myös hankalasti paikattavasta imagovahingosta.

Kainuun Ely-keskus ei ole kuitenkaan ainoa taho, joka on viime aikoina tehnyt kyseenalaisia päätöksiä. Uudellamaalla paikallinen vastaava viranomainen katsoi aiheelliseksi kävellä omine lupineen niin hallitusohjelman kuin keskeneräisten selvitysten ja omien asiantuntijoidensa yli, ja määritellä siivousalan vaikeutuneen työvoiman saatavuuden alaksi. Käytännössä tämän voidaan katsoa tarkoittavan saatavuusharkinnasta luopumista siivoojien osalta. Tämä aikaansai kiukkuisen reaktion työmarkkinajärjestöjen suunnasta.

Työvoiman saatavuusharkintaa sovelletaan EU/ETA-maiden ulkopuolisiin työntekijöihin aloilla, joilla Suomessa vallitsee merkittävää työttömyyttä. Kyseessä on menettely, jonka puitteissa työnantajan on kyettävä osoittamaan, ettei se saa toiminta-alueeltaan soveltuvaa työvoimaa ja jonka vuoksi työlupa voidaan myöntää EU/ETA-alueen ulkopuolelta tulevalle työntekijälle. Harkinnan tarkoituksena on turvata jo maassa olevan, työttömän tai vajaatyöllistetyn työvoiman asemaa sekä ehkäistä TES-rikkomuksia.

Saatavuusharkinnasta käytiin kiivastakin keskustelua eduskuntavaalien alla, vaikka sen merkitys on rajallinen. Merkittävä osa aloista on jo tällä hetkellä vapautettu saatavuusharkinnasta, toisin sanoen rekrytointi niille on täysin vapaata – myös EU:n ulkopuolisista maista. Ulkomaisen työvoiman määrä on kasvanut Suomessa merkittävästi viime vuosina, siitä huolimatta että saatavuusharkinta on voimassa. Toisin sanoen se ei estä työperäistä maahanmuuttoa kuten sen vastustajat usein väittävät sen tekevän.

Mutta miksi siivousalan määritelmän muutos aiheutti kritiikkiä? Ensinnäkin sen vuoksi, ettei siivousalalla vallitse työvoimapulaa. TEM:in Toimiala Onlinen mukaan syyskuussa 2012 Uudellamaalla oli yksin laitossiivoojia työttömänä 889 henkilön verran. Avoimia työpaikkoja samana aikana oli 306. Tämä siitä huolimatta, että osa muualla maassa tarjolla olevista työpaikoista ilmoitetaan nimenomaan Uudellamaalla.

Toinen syy on siivoojien työmarkkina-asema. Aloittelevan siivoojan, joka on ollut riittävän onnekas saadakseen täydet työtunnit, palkka on hieman yli 1400 euroa kuussa. Brutto. Samalla työsuhteet ovat usein epävarmoja, kohteita paljon ja mitoitukset, toisin sanoen normit sille minkä aikaa yhtä kohdetta saa kerrallaan siivota ovat tuottavuusvaatimusten myötä vedetty erittäin kireälle. Edellä mainituista syistä alan työntekijävaihtuvuus on suuri. Ovi käy, kun ihmiset hakeutuvat tehtäviin, joissa työntekijöitä arvostetaan siivousalan yrityksiä enemmän.

Työnantajat voisivat ratkoa ongelmaa tarjoamalla turvallisempia ja paremmin palkattuja työsuhteita, jotka houkuttelisivat ihmisiä töihin. Esimerkiksi niille maahanmuuttajataustaisille siivoojille, jotka ovat joutuneet mm. käännytysten kohteeksi, koska heidän ansiotasonsa jää jälkeen tasosta jota pidetään työluvan jatkamisen perusteena. Eli mikäli työvoimapula on niin kova kuin annetaan ymmärtää, miksi jo maassa olevaa, siivousalan työtä tekevää henkilöstöä ei palkata tekemään lisää töitä, kun halua ja mahdollisuuksia olisi?

Vastaus on ikävä ja kylmä. Siivousalan yritykset eivät halua maksaa lisää työntekijöilleen, vaan mieluummin hankkia rajojen ulkopuolelta oikeuksistaan tietämätöntä työvoimaa, joille voidaan maksaa alipalkkaa tai joita voidaan roikottaa kohtuuttomilla sopimuksilla ja paiskoa miten lystää. Kun ulkomaalaisen työntekijän lupa-aika päättyy, tai oikeudet alkavat kiinnostaa, eivät firmat kanna hänestä vastuuta vaan seuraavat katseellaan duunarin kippaamista ulos maasta vetäen samalla toisella kädellä uusia kertakäyttötyöntekijöitä tilalle.

Punavihreistä piireistä kuuluu välillä ääniä, jotka syyttävät saatavuusharkintaa paperittomuuden ja siten ulkomaalaisen työvoiman prekaarisen aseman aiheuttajaksi. Näitä vapaan liikkuvuuden nimissä liikkuvilta on kuitenkin voitava kysyä eivätkö he pidä ongelmallisena sitä, että heidän utopiansa hintana työtä tekeviä ihmisiä käytettäisiin entistäkin enemmän hyväksi? Kun ihmiskaupankaltaiset työolosuhteet ovat ongelmana jo nyt, miten oletetaan että ne vähenisivät saatavuusharkinnasta luopumisen myötä? Ja on myös voitava kysyä missä kulkee vastuun raja? Olisiko oikein ja kohtuullista, että työnantajat saisivat luvan kanssa kipata vastuun petkuttamansa ihmisen toimeentulosta yhteiskunnalle?

Masentavista koko kuviossa on alueellisen viranomaisen itsepäinen ja vaikeasti ymmärrettävä halu toimia sekä tilastoja että päätöksentekijöiden yhdessä sopimaa linjausta vastaan. Uudenmaan Ely-keskuksen linjaus tullee tarkoittamaan edelleen lisääntyviä työvoiman hyväksikäyttötapauksia sekä pitkittyviä vaikeuksia työehtojen parantamisyrityksissä.

Eurooppakeskustelu oikeisiin asioihin

Kolumni Demokraatissa 19.11.2011.

Viime viikon aikana ympäri Eurooppaa järjestettiin ammattiyhdistysväen mielenilmauksia nykyistä eurokriisin ratkaisutapaa vastaan. Erityisen aktiivisesti liikkeellä olivat kriisimaiden kuten Espanjan ja Portugalin palkansaajat, mutta erilaisia tapahtumia järjestettiin myös muissa maissa. Suomessa palkansaajakeskusjärjestöjen johtajat luovuttivat yhteisen vetoomuksen pääministeri Kataiselle. Vetoomuksen kärkenä oli vaatimus komission puuttumattomuudesta kansalliseen neuvottelutoimintaan.

Myös Suomessa olisi syytä tarkastella Etelä-Euroopan protestien syitä, sillä niissä on kyse paitsi leikkauspolitiikan turmiollisuudesta, myös laajemmasta EU-politiikasta. Kotimainen EU-keskustelu on liikkunut yhteisvastuullisen velan vastustamisessa sekä mahdollisten tappioiden laskemisessa. Sen sijaan kasvu- ja vakaussopimuksen kiristäminen, euromaita koskeva ns. 2-pack –sopimus jonka puitteissa komissio saa valtaa suhteessa jäsenvaltion budjettiin sekä nk. fiscal compact, jonka puitteissa luodaan julkiselle sektorille velkajarruja, ovat edenneet ilman suurempaa suomalaista huomiota.

On selvää, että talouspoliittista koordinaatiota tarvitaan, ainakin mikäli yhteisvaluutan halutaan tulevaisuudessa toimivan nykyistä paremmin. Samaten myös Suomessa olisi käytävä keskustelua siitä miten palkkapolitiikkaa pitäisi eurooppalaisessa tasolla tehdä siten, että tasapaino euromaiden välillä lisääntyisi. Erityisesti Saksassa harjoitettu de facto nollakorotusten palkkapolitiikka on omalta osaltaan johtanut vaihtotaseiden epätasapainoon euroalueella sekä vajaaksi jääneeseen kulutuskysyntään. Mutta yhtä tärkeää on havaita, miten nyt ehdotetut, ja merkittävin osin jo sovitut, uudistukset voivat rajata talous- ja työmarkkinapolitiikan vaihtoehtoja.

Komission vahvistuva rooli, sanktiovallan kasvu sekä jäsenvaltioiden sitoutuminen kireisiin alijäämätavoitteisiin (0,5-1% BKT:stä) tarkoittaa käytännössä suhdannepolitiikan harjoittamisen merkittävää vaikeutumista. Se voi tarkoittaa komission puuttumista mm. palkankorotusten tasoon, mikäli Brysselissä niiden katsotaan olevan makroekonomista tasapainoa horjuttavia. Tämä avaa tien myös Suomen osalta politiikalle, jossa komissio sanelee vaatimuksia palkkojen alentamisesta. Tämä tilanne on nyt käynnissä Etelä-Euroopassa, jossa työehdot ja palkat ovat heikentyneet dramaattisesti, aiheuttaen köyhyyttä ja kurjistumista.

Se, että Suomi nauttii tällä hetkellä AAA-luokituksesta ja verrattain terveestä taloudesta, ei tarkoita sitä että näin olisi aina. Lisäksi yksisilmäinen velkaprosentteihin tuijottaminen sulkee silmät siltä tosiasialta, että Euroopan talouden ongelma ei ole niinkään liiallinen velkaantuminen vaan olematon kasvu. Kasvua taas ei saada aikaan estämällä julkisia investointeja tai pakottamalla karsimaan jo ennestään heikkoa turvaverkkoa.

Edellä mainittu tulisi muistaa myös Suomen hallituksessa. Mahdottomien kurjistamistoimien vaatiminen vaikkapa Kreikan hallitukselta saattaa johtaa epätoivottaviin seurauksiin niin Kreikassa kuin koko EU:ssa. Palveleeko suomalaisen veronmaksajan etua se, että Kreikassa kasvaa militantti äärioikeisto? Tai että maa ajautuu sosiaalisessa kehityksessään kehitysmaiden tasolle? On myös otettava huomioon, että mikäli eurooppalaiset taloudet ajautuvat leikkausten ja budjettirajoitusten myötä syvemmälle itse aiheutettuun taantumaan, ei kukaan osta myöskään Suomen vientiteollisuuden tuotteita.

Viimeinen kysymys koskee demokratiaa. Komission uusi valta sulkee pois normaalin lainsäädäntötien ja jättää Euroopan parlamentin sivustakatsojan osaan.  Merkitystä onkin paitsi sillä mitä tehdään, myös sillä miten tehdään. Jokaisen Eurooppaan ja unioniin myönteisesti suhtautuvan tulisikin suhtautua nykyiseen päätöksentekotapaan suurella kriittisyydellä. Se kun pahimmillaan tuottaa tilanteen, jossa pahimmat EU-skeptikot alkavat näyttää demokratiattomuusväitteineen uskottavilta keskustelijoilta.

Romania

Vietin päättyvällä viikolla kolme päivää Bukarestissa, Romaniassa, European Trade Union Institute ETUI:n järjestämässä koulutuksessa. Koulutuksen aiheena oli ay-liikkeen toiminta tasa-arvon edistämiseksi, erityisesti mieltäen tasa-arvo taloudellisen eriarvoisuuden poistamiseksi. Pääpaino oli ennen kaikkea kokemusten ja parhaiden käytäntöjen vaihdossa sekä eurooppalaisen talouskriisin aiheuttamassa uudenlaisessa institutionaalisessa tilanteessa. Markkinaliberaalin globaalikapitalismin kriisinä alkanut taloudellinen murros on monissa yhteiskunnissa kääntynyt julkisen talouden kriisiksi ja johtanut paitsi leikkauksiin, myös kansalaisyhteiskunnan ja ammattiyhdistysliikkeen toimintamahdollisuuksien rajoittamiseen.

Merkittävin osa kurssin osallistujista oli Balkanin maista, jonka lisäksi edustettuna olivat mm. Espanja, Italia ja Portugali. Tämä ohjasi keskustelua ennen kaikkea talouskriisin ratkaisuvaihtoehtojen suuntaan. Samalla kerrattiin kiristystoimien vaikutusta ennen kaikkea yhteiskunnalliseen valtatasapainoon. Kertomukset olivat monin tavoin kipeitä ja masentaviakin, joskin on myös hienoa havaita miten ay-liike kykenee palvelemaan niin jäseniään kuin yleisempää yhteiskunnallista tasa-arvoa myös vaikeissa olosuhteissa.

Kokouksen isäntämaa Romania tarjoaa monessa suhteessa mielenkiintoisen esimerkin leikkauspolitiikan yhteiskunnallisista seurauksista – sekä myös siitä miten ammattiyhdistysliike voi menettää yhteiskunnallisen merkityksensä. Maassa aloitettiin merkittävät julkisen sektorin saneeraukset jo muutamia vuosia sitten, selvästi ennen Kreikan kriisipaketteihin sidottuja toimenpidevaatimuksia. Maassa toteutettiin mm. 25% palkanalennukset julkisella sektorilla (15% leikkaus eläkkeisiin). Lakiin säädetty minimipalkka laahaa 150 eurossa, ja keskipalkat ovat pudonneet viidestäsadasta 350 euroon – leikkaustoimien ansiosta.

Romaniassa toteutettiin vuonna 2011 työmarkkinalakien uudistus, jonka myötä lähes kaikki kansallisen tason työehtosopimukset katosivat. Samalla yleissitovuudesta luovuttiin, viime vuodesta lähtien sopimusten piirissä ovat vain ne tahot, jotka ovat itse sopineet.  Sopimustaso on viety erittäin paikalliseksi, ja aloitteen sopimuksen laatimiseen on tultava työnantajalta. Neuvotteluvelvoite koskee vain yrityksiä, joissa on enemmän kuin 21 työntekijää. Tämä on johtanut palkkahajonnan nopeaan kasvuun: suurteollisuudessa palkat ovat nousseet nopeammin kuin aikaisemmassa, kollektiivisessa mallissa, mutta muualla palkkakehitys on ollut hidasta.

Liitot vastustivat leikkauksia ja sivuuttamistaan päätöksenteosta, mutta opetus oli karu. Kansa ei tullut kaduille, lakkoase ei toiminut. Romanialainen ammattiyhdistysliike oli muuttunut, jopa omien edustajiensa mukaan, 2000-luvun aikana kansanliikkeestä ”ylipainoisten kenraalien armeijaksi”, joka kadotti legitimiteettinsä omien jäsentensä silmissä. Ay-johtajat sotkeutuivat Romanian korruptoituneeseen politiikkaan ja liike-elämään, ja lopputuloksena oli koko liikkeen merkityksen mureneminen.

Mutta mikä on ollut liberalistisen talouskuurin lopputulos? Talouskasvu mataa toista vuotta. Romanian virallinen työttömyys on vain hieman yli 7%, mutta epäviralliset tiedot puhuvat lähes 20% työttömyydestä. Harmaa talous on valtaisa ongelma, arviot sen koosta vaihtelevat, mutta vähintään neljännes BKT:sta liikkuu verotuksen ulkopuolella. Maasta on EU-jäsenyyden myötä tullut nuoren ja koulutetun väestön nettoviejä. Työvoima on muutamassa vuodessa vähentynyt maastamuuton vuoksi kolmella miljoonalla hengellä. Tämä luo kovan paineen jo ennestään olemattomalle sosiaaliturva- ja eläkejärjestelmälle, sillä eläkkeellä olevan väestön määrä ylittää jo nyt maassa jäljellä olevan, työssä olevan työvoiman määrän. Työllisyysaste on muutosta huolimatta surkeat 58%.

Pahinta on kuitenkin silminnähtävä pettymys ja epätoivo joka purkautuu voimattomana turhautumisena. Pettymys oman maan poliittisiin toimijoihin on käsinkosketeltavaa. Kysyin avauspuheenvuoron käyttäneeltä ay-keskusjärjestö BNS:n puheenjohtajalta Dumitru Costinilta hänen näkemystään sosiaalisten uudistusten mahdollisuudesta Romaniassa liberalisoivat muutokset toteuttaneen oikeistohallituksen korvauduttua nuoren Victor Pontan johtamilla sosialidemokraateilla. Costinin vastaus oli paljonpuhuva: ”Olin mukana vuonna 1989 vallankumouksessa. Silloin uskoimme uuteen aikaan ja uudenlaiseen Romaniaan, kaikki oli mahdollista. Siitä tunteesta ei ole jäljellä enää mitään.”

Costin piti nykymuotoisen romanialaisen puoluepolitiikan mahdollisuuksia muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi olemattomina ja että liiton tehtävänä on tehdä omasta organisaatiostaan tärkeä nimenomaan politiikassa toimiville yksilöille, ei puolueille. Ajatuksena on luoda liitosta painostusryhmä, joka vaikuttaa suoraan yksilöihin mm. julkaisemalla yksittäisiä edustajia koskevia ”name-and-shame”-listoja. Liitot ovat myös alkaneet uudistaa toimintatapojaan mm. luomalla sosiaalisia yrityksiä jotka työllistävät osatyökykyisiä ja syrjinnän kohteeksi joutuneita. Harvoihin ilonaiheisiin kuuluivat ay-liikkeen yrityshautomoista nousseet tarinat mm. bistron perustaneesta syrjitystä romaninaisesta joka oli kyennyt nostamaan koko yhteisönsä elintasoa ja arvostusta.

EU-jäsenyys on tuonut vapautta ja mahdollisuuksia. Mutta samalla se on avannut haavoja. 50-vuotias naisinsinööri totesi ”Ceaucescun ajan olleen paremman siinä mielessä, että vaikka oli köyhää, jokaisella oli tehtävä ja paikka yhteiskunnassa.” Ottaen huomioon toisen paikalla olleen, ikäiseni romanialaisen kouluttajan tarinat omasta lapsuudestaan jolloin sähköä oli kahdeksi tunniksi päivässä, läksyt luettiin kynttilänvalossa, televisioantenni käännettiin kohti Serbiaa laatusarjojen toivossa ja Cervantesin Don Quijote oli ainoa käännöskirja joka oli saatavilla, on pettymyksen oltava melkoinen.

Suomalaiselle osallistujalle koulutus tarjosi paljon ajateltavaa. Kenen etua palvelee, mikäli Etelä-Euroopan kriisimaiden kansalaiset ajetaan kehitysmaiden tasolle? Kasvun aikaansaaminen olisi köyhien maiden kannalta ensiarvoisen tärkeää, mutta liberalistinen kuuri ei vaikuta tuottavan tuloksia – uutta suuntaa tarvitaan. Ja miten tärkeää on yhteiskunnallisen luottamuksen olemassaolo. Poliittiset puolueet ja myös ay-liike voivat menettää sen lopulta yllättävän helposti – ja sen uudelleen rakentaminen on vaikeaa. Kun pettymys on riittävän syvä, palauttaminen voi olla lyhyellä aikavälillä jopa toivotonta.