Kaiken kansan kasvuohjelma

Kolumni Demokraatissa 19.12.2012.

demokraatti_logoTalouden kasvun nopeuttamisesta on riittänyt puhetta. Keinot sen sijaan ovat olleet, ainakin oikeiston suunnasta pyöritetyssä keskustelussa, varsin vähissä ja rajoittuneet lähinnä työntekijöiden aseman heikentämiseen kilpailukykytoimena. Tätä ei voida pitää erityisen tehokkaana tapana varustautua globaalin ajan haasteisiin. Olisikin aika siirtää keskustelun painopistettä ehdotuksiin, joilla Suomi investoidaan ylös taantumasta.

Työllisyyden, hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn turvaavat investoinnit ovat niin tärkeitä, ettei niitä voi jättää epävakaan yksityisen rahan varaan. Siksi valtion on otettava entistä aktiivisempi rooli. Kun Suomesta rakennetaan maailman parasta investointikohdetta, voidaan tätä työtä tehdä myös osin ja kohtuullisesti velaksi, tähtäimen ollessa kvartaalin sijaan vähintään vuosikymmenessä.

Julkisen sektorin tulee käynnistää massiivinen investointiohjelma, jonka tavoitteena on ekologisempi Suomi. Tämä tarkoittaisi maata, jossa asuminen on kohtuuhintaista ja kestävää sekä liikkuminen nopeaa ja puhdasta. Käytännössä siis huippunopeaa ja toimintavarmaa junaliikennettä, joka kattaa kaikki keskukset, tekee maan sisäisen lentoliikenteen tarpeettomaksi ja joka tavoittaa myös pohjoisen elinkeinotoiminnalle avautuvat alueet. Julkisella tuella varmistettaisiin asuntotuotannon merkittävä lisäys kasvukeskuksissa sekä oppilaitosten varustaminen uusimmalla teknologialla.

Julkinen valta voisi ottaa myös aktiivisen roolin suhteessa kasvaviin yrityksiin. Yritystukia voitaisiin suunnata uudelleen erityisesti siemen- ja kasvurahoitukseen aloilla, joissa arvoketjun keskeisimmät osat kasvavat kotimaassa. Yksityistä rahaa voisi houkutella mallilla, jossa pääomatuloon tuotaisiin pieni verovapaa osuus. Näin kannustettaisiin säästötileillä makaavaa rahaa yrityksiin. Ehkäpä valtio voisi myös luoda jonkinlaisen nollariskisen ”Leijona-bondin”, jota kaupattaisiin uusille, turvallisuushakuisille piensijoittajille ja jonka tuotto sijoitettaisiin joko valtion infrahankkeisiin tai sijoituslaitosten kautta kotimaisiin pk-yrityksiin?

Myös kannusteita tarvitaan. Verotusta tulee kehittää siten, että investointien kannattavuus voiton ulosmittaamisen sijaan kasvaa. Tämä voisi tapahtua esimerkiksi laskemalla yhteisöveroa samalla kun pääomatuloveroa ja omaisuuksien verotusta kiristettäisiin. Veronkierron edellytyksiä tulisi edelleen karsia armotta, ja myös koventaa tuntuvasti yhteiskunnalta varastamisen sanktioita.

Palveluiden piristysruiske saataisiin toteuttamalla venäläisten viisumivapaus. Tämä loisi uusia työpaikkoja niin kauppaan kuin matkailuun. Samalla on houkuteltava sikäläisiä yrittäjiä. Jo nyt monet venäläiset teknologia-alan yrittäjät aloittavat täällä, jossa yritysympäristö on hyvä, teknologia toimivaa ja yhteys niin Euroopan kuin Venäjän markkinoille toimii. Tätä toimintatapaa on edelleen vahvistettava nopeasti ja tuntuvasti – neuvoja aiheeseen saa mm. Espoon Start-Up Saunasta.

Matkailun osalta tulisi toteuttaa Jollan tapainen launch, jossa tähdätään suoraan kasvaville markkinoille. Markkinoidaan siis suomalaista luontoa, rauhaa ja puhtautta ennen kaikkea kiinalaisille suurkaupunkilaisille. Siis heille, jotka Finnairin suora lento tuo nauttimaan meikäläisestä palvelualan huippuosaamisesta.

Kohotetaan teollisuuden jalostusarvoa päämäärätietoisella tutkimuksella ja tuotekehityksellä. Liitetään tuotteisiimme palveluliiketoiminnan osaamista, on kyse sitten designista tai vaikkapa koneen mukana tulevasta huollosta. Koulutetaan duunarimme matkaamaan koneen mukana vieraisiin kulttuureihin tekemään asennusta tai vastaamaan koulutuksesta.

Vahvistetaan edelleen koulutusta sekä työstä työhön tapahtuvaa siirtymistä. Sovitaan koulutusoikeudesta ja luodaan aikuiskoulutuksen koulutustilit joille siirretään osa palkankorotusvarasta. Luodaan tätä kautta todeksi elinikäisen oppimisen ideaali, joka kasvattaa tuottavuutta ja lisää työntekijöiden valinnanvapautta. Työttömien tai osatyökykyisten osalta keskitytään heidän vahvuuksiinsa ja kehitetään viimesijaisen työllistämisen mallia julkisen sektorin toimintana, ettei kukaan jäisi tyhjän päälle.

Palkkaratkaisuilla tulee tukea työn tuottavuuden parantamista. Tehdään siis euromääräisiä korotuksia jotka vahvistavat kotimaista ostovoimaa, huolehtivat työn imusta, pitävät vientisektorien kustannuskilpailukyvystä huolta ja kannustavat tehokkaampien toimintatapojen käyttöönottoon. Työn tarjontaa voidaan lisätä mm. poistamalla päivähoitomaksut ja lyhentämällä kotihoidontuen kestoa ensi vaiheessa vaikkapa kolmanneksella luotaisiin. Samalla voitaisiin helpottaa vapaaehtoista siirtymistä osa-aikatyöhön Ruotsin malliin.

Tässä on vasta alkua. Positiivisia mahdollisuuksia riittää, jos niitä halutaan käyttää.

Mainokset

Lapsiköyhyys haavoittaa

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 18.12.2012.

Kahden vuoden takaisen joulunajan parhaiten osuneisiin teksteihin lukeutui Turun Sanomissa julkaistu tähtitieteilijä Esko Valtaojan kolumni otsikolla Tyhjälän joulu. Siinä pysäyttää erityisesti huomio köyhimmän desiilin asemasta, alle 4% kaikista tuloista sekä fakta, joka on tosi mutta kipeä myöntää. Heistä harva luki heitä käsittelevää kolumnia, koska harva on kiinnittynyt yhteiskuntaan niin hyvin, että seuraisi vaikkapa lehdistöä.

Eriarvoisuuden kasvu on ollut Suomessa nopeaa 90-luvun lamasta lähtien. Poliittinen herääminen asiaan tapahtui kunnolla oikeastaan vasta vuoden 2011 vaalien alla. Sittemmin, vaaleissa tapahtuneen hallitusvaihdoksen myötä, eroja on päättäväisesti lähdetty tasaamaan mm. vahvistamalla perusturvaa 100 eurolla kuukaudessa ja poistamalla työmarkkinatuesta puolison tuloihin kohdistuva tarveharkinta, myös verotuksen painopistettä muuttamalla. Rakenteellisia toimenpiteitä on lupa odottaa mm. OKM:n uutukaisesta, toimintaohjelmasta koulutuksellisen tasa-arvon vahvistamiseksi.

Matkaa on kuitenkin paljon, ja ongelmat kouriintuntuvia. Erityisen kipeän näkökulman kokonaisuuteen toi näkyvästi uutisoitu Kelan uusi tutkimus, joka kertoo köyhyydestä ja taloudellisesta eriarvoisuudesta lasten näkökulmasta. Sen mukaan kulutukseen perustuva erottautuminen on tyypillistä ja huomiota herättävää jo lapsena, ja että alaspäin erottuminen uhkaa johtaa kiusatuksi joutumiseen.

Köyhyys, kohdistuessaan lapsiin, on erityisen julmaa sillä he ovat tilanteeseen täysin syyttömiä. Samalla tiedämme miten säälimätön ja kova lasten maailma voi pahimmillaan olla, ja että lapsuuden kokemukset ovat usein pitkäkestoisia sekä vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen, jopa kykyihin ja ominaisuuksiin. Tilanne ei parane murrosikää lähestyessä, jolloin ulkopuolelle ajautuminen tekee kipeää ja riistää iloa ja toivoa herkässä elämänvaiheessa.

Pienituloisuus ja köyhyys rasittavat usein myös pari- ja perhesuhteita. Tämä taas säteilee suoraan lasten hyvinvointiin perheissä. Vaikkei rakkaus katso lompakkoon eikä välittäminen luokka-asemaan, on keskimääräinen todennäköisyys ongelmiin suurempi siellä, missä tulot ovat pienimmät. Tämä näkyy myös lastensuojelussa. Usein interventio tehdään kuitenkin myöhään, ja vaikka tilanne voi parantua, ongelmat kasaantuvat. Tuoreen Yhteiskuntapolitiikka- lehdessä julkaistun artikkelin mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten keskuudessa koulupudokkuus, toimeentulotukiasiakkuus, mielenterveysongelmat ja työttömyys ovat selvästi yleisempiä kuin nuorilla keskimäärin.

Mitä opimme tästä? Ensinnäkin sen, että aikaisin kohdattu köyhyys ja osattomuus, myös suhteellinen sellainen, on haavoittavaa. Samalla se on usein kohtuuttoman urauttavaa ja tekee omaehtoisen nousemisen tarpeettoman vaikeaksi. Hyvinvointivaltion puuttumismekanismit voivat tarjota tukea ja apua, mutta niiden piiriin on päästävä aikaisin. Muuten hinta kohoaa ja vaikutukset voivat jäädä pieniksi.

Edellä mainittua taustaa vasten myös hallituksen puoliväliarvioinnissa tulisi edelleen pohtia yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämistä. Tämä, jos mikä, olisi tulevaisuustyötä. Valtionvarainministeri Urpilaisen esittämä ennakoivan työn arvon selvittäminen toivon mukaan auttaa tässä työssä. Parhaimpia investointeja tulevaan, myös työllisyyden ja taloudellisen kasvun näkökulmasta, olisi vahvistaa resursseja erityisesti neuvoloissa, päiväkodeissa ja lastensuojelussa. Tasa-arvoinen ja laadukas varhaiskasvatus tulisi saada jokaisen lapsen oikeudeksi, samaten kuin oikeus samanikäisten, monenlaisista taustoista tulevien kaverien stimuloivaan seuraan.

Kriisipuheesta kasvupuheeseen

kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 18.12.2012. 

Työmarkkinoita koskeva keskustelu on ollut vuoden loppua kohti sakeana erityisesti Etelärannasta ammutun ruudin käryä. SAK:n esitykset raamisopimuksen jatkamisesta ja jo kerran sovitun koulutusoikeuden lopullisesta läpiviennistä on ammuttu EK:n herrojen toimesta alas, ja tilalle esitetty niin palkanalennuksia, työnteon lisäämistä palkatta sekä moneen kertaan jumpattua eläkeiän nostamista. Sivustatukea on antanut niin VATT, eläkkeelle siirtyvä Raimo Sailas kuin Helsingin Sanomatkin.

Huomionarvoista kriisitietoisuuden herättämisoperaatiossa on paitsi sen hyvä ajoitus ja koordinaatio, myös se, että ratkaisuvaihtoehdot kumisevat tyhjyyttään. Työnantajat syyttelevät mielellään Hakaniemen duunarilinnakkeita ei-linjasta, mutta mitä he itse asiassa itse esittävät? Eivät ainakaan osaamisen kehittämistä tai sopimista suurista linjoista kuten SAK. Sen sijaan he vaativat samaa kuin aina ennenkin: palkkoja alas ja työntekoon ruoskimista nimenomaan heikennyksiä tekemällä.

Minkäänlaista kasvureseptiä, joka nojaisi investointeihin ja niiden lisäämiseen ei työnantajilla ole. Tämä on masentavaa sillä juuri tämä joukko saa, hämmästyttävän kritiikittömästi, eturivin paikan kun mediassa haastatellaan ”kasvuasiantuntijoita”. Asiantuntemusta ei kuitenkaan vaikuta löytyvän, ainakaan julkisuuden perusteella, muusta kuin lisäarvon kääntämiseen entistä enemmän omien taustaryhmien ennestään täysiä taskuja täyttämään.

Mutta: tyhjiön voisi täyttää. Voisimme puhua kasvupolitiikasta.

Mahdollisuuksia luulisi kuitenkin olevan. Suomen kilpailukyky ei ole romahtanut, vaan yhteiskunta on, varsin liberaalien tutkimuslähteiden mukaan, hyvä toimintaympäristö yrityksille (Doing business -raportti) ja yleisesti kilpailukykyinen (World Economic Forum). Korot ovat alhaalla, pankkijärjestelmä Suomessa ainakin toistaiseksi vakaa. Nyt olisi aika investoida ja valmistautua jossain vaiheessa toivon mukaan alkavaan vientimarkkinoiden elpymiseen.

Erityinen huomio kannattaa suunnata palvelualoihin. Kehittyneiden maiden palveluvaltaisuus on jo kauan jatkunut kehitystrendi, mutta tulevana aikana myös palvelut jakautuvat. Silloin olennaista on saada luotua ympäristö, joka tukee korkean osaamistason palveluiden syntymistä. Kun yhä suurempi osa palveluista on saatavilla digitaalisessa muodossa, on kyse sitten matkatoimistoista, kirjoista, muusta viihteestä tai mistä tahansa, tapahtuu myös niissä maantieteellistä jakaantumista sekä osittumista. Tapahtuu siis sama kehitys kuin teollisuudessa, jossa saman laitteen osia tehdään eri puolilla maailmaa. Ergo: myös palveluissa pitää erikoistua.

Suomen teollisuuden tulevaisuus löytyy siitä miten hyvin kykenemme liittämään konkreettisiin tuotteisiimme lisäarvoa tuottavia palveluita. Koneisiin huoltoa, esineisiin designia ja niin edelleen. Nämä tuotteisiin ympätyt palvelut ovat sitä kilpailukykyä, jolla suomalainen teollisuustuote menestyy kilpailussa kehittyvien maiden teollisia tuotteita vastaan. Palveluista käytetty fraasi: matala tuottavuus, ei enää digitaalisten palveluiden aikana pidä paikkaansa.

Palveluiden työmarkkinat polarisoituvat, kun toisaalta korkean osaamisen työpaikoille syntyy tilausta ja matalan koulutustason tehtävien määrä ei juurikaan pienene. Tärkeää onkin kasvattaa tuottavuutta myös palkkahaitarin alapäässä. Tämä saattaa tarkoittaa joidenkin tehtävien nopeampaa katoamista automaation tieltä, mutta toisaalta juuri tällainen kehitys palvelee tuottavuuden lisääntymistä, työvoiman vapautumista korkeammat osaamisvaatimukset vaativaan ja toivon mukaan monipuolisempaan työhön.

Matkailualan valtava potentiaali voitaisiin hyödyntää. Suomesta ei tule massaturismikohdetta – ja hyvä niin, mutta erikoistunutta luontoturismia voisimme tarjota erityisesti Kaukoidän suurkaupungeista tuleville. Tällaisessa toiminnassa myös lisäarvon tuotto on korkea, ja se säteilisi kaikkialle lähiympäristöön. Kuka perustaa Turun saaristoon ensimmäisenä ekologista matkailua tarjoavat viiden tähden resortin, joka tarjoaa kaksi palvelulupausta: et näe ainuttakaan ihmistä viikkoon ellet erikseen halua, ja että kaikki paikalle tuotu ruoka on lähiseudun luomua?

Kaikki tämä: erikoistuvan palvelusektorin synnyn kannustaminen, palveluinnovaatioiden luominen ja tuotteistaminen, matkailumarkkinointiin ja –tarjontaan panostaminen, olisi mahdollista toteuttaa julkisen ja yksityisen sektorin hyvänä yhteistyönä. Se vaatii tutkimusta, tuotekehitystä, ideoiden kehittämistä ja niin edelleen. Sitä ei synny marisemalla, valittamalla, työntekijöitä kyykyttämällä ja vaatimalla uhrauksia ilman korvauksia tai toivoa paremmasta.

Itseni tuntemat suomalaiset yrittäjät ovat valtaosaltaan vastuullista, rehellistä, työtä pelkäämätöntä ja kunnollista porukkaa, joita ei huoleta se, että työntekijöille pitää maksaa palkkaan. He ansaitsisivat edunvalvojikseen ihmisiä, joiden mielikuvitus riittäisi välittömän ahneuden sijasta mahdollisuuksien näkemiseen ja tulevaisuuden avaamiseen. Vielä ei ole myöhäistä.

Nollakorotukset ja keskiluokan kuolema

julkaistu Iltalehden blogissani 17.12.2012. 

zeroAjankohtaisessa työmarkkinakeskustelussa on erityisesti elinkeinoelämän suunnalta esitetty kriisilääkkeeksi nollakorotuksia palkkoihin tai jopa palkanalennuksia. Ajatuksena ilmeisesti on, että alentuneet palkkakustannukset säteilisivät suomalaisten vientituotteiden hintaan ja siten piristäisivät hiipuvaa ulkomaankauppaa ja pitäisivät yllä työllisyyttä.

Idean taustalla on ajatus, jonka mukaan suomalaisen viennin ongelmana olisi ennen kaikkea liian kovat työvoimakustannukset. Tämä tuskin kuitenkaan pitää paikkaansa. Vienti ei vedä lähinnä kysynnän puutteen vuoksi. Kysynnän puute ei johdu Suomesta tai suomalaisista duunareista, vaan lähes maailmanlaajuisesta taantumasta joka lähti liikkeelle vuoden 2008 rahoitusmarkkinoiden kriisistä ja jota julkisten talouksien kiristämistoimenpiteet syventävät erityisesti Euroopassa.

Jotta suomalainen vienti alkaisi uudelleen vetää, ei tarvita palkanalennuksia, vaan vientimarkkinoidemme kysynnän elpymistä, luottamusta tulevaan ja elvyttävämpää otetta koko talouspolitiikkaan. Palkka-alet niin meillä kuin muualla toimivat päinvastaiseen suuntaan.

Toinen ongelma nollakorotus/palkanalennuslinjassa on sen tuhoisuus kotimaisen kysynnän ja tavallisten kansalaisten taloudellisen turvallisuuden kannalta. Vaikka palkankorotukset olisivatkin nollassa, kohoavat kustannukset tästä huolimatta. Tällöin ostovoimaa, siis sitä rahaa joka siirtyy palkansaajien kukkaroista kaupan kassalle, ravintolaan tai muihin palveluihin, jää vähemmän.

Palkat ovat pääasiallinen mekanismi joka levittää tuotettua lisäarvoa yhteiskuntaan. Eikä tarvitse olla kummoinenkaan ekonomisti, jotta ymmärtää tämän olevan erittäin tärkeää taloudellisen aktiivisuuden kannalta. Euro tavallisen työntekijän lompakossa siirtyy vikkelästi kiertoon paikallisyhteisössä. Euro markkinajohtajan osakkaan lompakossa ei niinkään.

Kun nollakorotuslinjaan yhdistetään kohoava veronkorotuspaine mm. julkisen talouden tasapainottamisen sekä hoivalupauksesta selviämisen vuoksi, tullaan todelliseen keskiluokan loukkuun. Yritysten verotuksen nostaminen on hankalaa, sillä siihen kohdistuu merkittävä kilpailupaine ulkomailta. Pääomat liikkuvat vikkelästi yli rajan, työvoima, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, ei. Siten ollaan helposti tilanteessa, jossa valtio täyttää verokirstujaan tavallisiin ihmisiin kohdistuvilla tasaveroilla kuten arvonlisäveron korotuksilla. Tavallinen työntekijä maksaa, ja omistajat pesevät kätensä yhteisten asioiden hoidosta.

Lopputuloksena on alaspäin vievä kierre, jossa palkkojen ostovoima pienenee, kotimainen kysyntä sakkaa ja tavallisen työtä tekevän väestönosan vastuu koko hyvinvointivaltion rahoituksesta lisääntyy. Samalla jo valmiiksi vaurain, pääomatuloilla elävä yläluokka, nauttii kohoavista tuotoista kun yhä pienempi osa tuotoista jaetaan ulos palkkoina. Lopputuloksena kasvavat erot ja eriarvoisuus sekä hidastuva kasvu.

Tärkeää onkin huomata, ettei nollakorotus tarkoita nykytilanteen betonoitumista, vaan suhteellista köyhtymistä. Kyse on aivan samasta ilmiöstä kuin talouskasvun putoamisesta nollaan. Sekään ei tarkoittaisi elintason jäämistä tälle tasolle, vaan sen heikentymistä.

Keskiluokan ajautuminen kriisiin juuri kohoavien verojen, liian matalien palkankorotusten ja turvattomien työolosuhteiden ansiosta on arkipäivää monissa eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Vain harvoin vaihtoehtona on nousta eliittiin. Suurin osa putoaa alempiin desiileihin. Länsimaissa on olemassa pitkäaikainen trendi, jossa yhteiskunnan keskituloinen 60% on menettänyt osuuttaan tuloista – jotka ovat valuneet rikkaille. Viimeisimmättutkimustulokset tulevat Saksasta, jossa keskiluokka on kutistunut 5,5 miljoonalla kansalaisella vuodesta 1997, ja palkkaköyhien määrä on puolestaan lisääntynyt 4,4 miljoonalla.

Toisin sanoen: puhe palkkojen leikkaamisesta tai korottamatta jättämisestä ei ole puhetta kilpailukyvyn parantamisesta, vaan ainoastaan omien voittojen lisäämisestä ja maksimoinnista. Suomen ongelmat eivät ole liian korkeassa palkkatasossa, vaan vientiin kelpaavien tuotteiden vähyydessä ja liian alhaisessa jalostusasteessa. Näitä ongelmia ei palkkaleikkuri ratkaise, lähinnä päinvastoin.

Kuvalähde: Wikimedia Commons

Sipilän sanomaa

valkoapilaHarva huomasi, että gallupnousussa olevan Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä julkaisi syyskuulla pienimuotoisen pamfletin ajatuksistaan. Kepun pää-äänenkannattaja Suomenmaa tosin raportoi painoksen menemisestä kuin kuumille kiville, mutta arvioita linjauksista ei ole juurikaan löytynyt. Mutta koska kyseessä on kuitenkin mahdollisen tulevan pääministerin kuvaus omasta linjastaan, on tuotos syytä lukea.

Omien ajatusten painaminen pamflettimuotoon on aina kunnioitettava ja rohkea teko, ja siitä Sipilälle täydet pisteet vaikkei mistään kirjasta tai syvällisestä analyysista puhua voidakaan. Lyhyeen tekstiin on saatu mahdutettua melko paljon erilaisia teemoja. Koko pumaskasta hahmottuu kuva hieman yksiulotteisesta, mutta sinällään sympaattisesta miehestä, joka väkisin vääntämällä joutuu kirjoittamaan kuntarakenteesta vaikka oikeastaan haluaisi puhua siitä miten ihmisen tulisi elää ja yrittää ”jalat maassa ja maalla, kohtuutta ja perusporvarillisia arvoja vaalien”.

Pamfletin läpi kulkee ajatus maaseudun alkuvoimaisesta ja todellisesta yhteisöllisyydestä. Aitoa maalaisuutta romantisoidaankin urakalla. Maalla elävät ”omatoimiset ihmiset”, joita uhkaa ”keskittämispolitiikka”. Tarkoittaako tämä siis sitä, että kaupungissa ei voi elää ”omatoimisia” ihmisiä. Toivottakaamme kaikki Juha Sipilä tutustumaan vaikkapa helsinkiläiseen kaupunginosatoimintaan. Keskustan puheenjohtaja katsoo myös, että kuntien lukumäärä on suoraan sidoksissa tavallisten ihmisten osaamisen hyödyntämiseen. Itse en ole havainnut kunnantalon olemassaolon välttämättömyyttä osaamiseni hyödyntämiselle koulussa tai työelämässä. Mutta ehkä Sipilä tietää paremmin.

Jos kohta kuntalinjan suoraan sanoen epäuskottava jankuttaminen kyllästyttää, vahvistaa Sipilä otettaan kuvatessaan ajatuksiaan yrittäjyydestä. Sen suhteen löytyy jopa konkreettisia ehdotuksia. Hän toistaa julkisen talouden velkamantran, mutta vaikuttaa ymmärtävän investointien välttämättömyyden sekä sen, että infraan ja muihin kasvuinvestointeihin saatetaan tarvita myös velkarahoitusta. Sipilä myös kiinnittää, aivan oikein, huomiota kahden kauppaketjun hallitsevaan asemaan. Siinä häntä ei tosin huoleta kuluttajan ruuastaan maksama korkea hinta, vaan tuottajien saama liian pieni siivu.

Biotalouden teema on myös näkyvästi läsnä. Idean kokonaisuus ei kuitenkaan tekstistä oikein hahmotu. Selväksi käy, että biotalous on hajautettua, biomassan hyväksikäyttöön perustuvaa energiantuotantoa, mutta myös teollisuutta ja muita tuotteita. Puheet ovat suuria ja luvut komeita, luvatuista sadoista tuhansista työpaikoista alkaen, mutta konkretia ei tahdo harjaantumattomalle aueta. Sinällään ajatus suomalaisten metsävarojen korkeammasta jalostusasteesta on tärkeä ja hyvä.

Hyvinvointipalveluiden käsitteleminen typistyy alueellisen tasa-arvon vaatimukseen sekä kunnantalojen sekä -rajojen välttämättömyyden viiteentoista kertaan toteamiseen. Muuta sanottavaa Keskustan pääministeriehdokkaalla ei vaikuta olevan suomalaisten terveydestä tai koulutuksesta. Sosioekonomiset erot ohitetaan sivulauseella, koska murheenaiheena eivät ole yhteiskuntaluokat vaan haja-asutusalueet. Sipilä vaikuttaa myös nielaisseen sellaisenaan EK:n väitteet kilpailukyvyn romahtamisesta kustannustason karkaamisen vuoksi. Tämä näkemys ei saa tukea todellisuudesta – viennin putoamisessa kun on kyse ennen kaikkea tuotteiden huonosta menekistä ylipäänsä sekä kansainvälisen talouden matalasuhdanteesta. Hän toteaa meidän ”hinnoitelleen itsemme ulos”. Olisikin mielenkiintoista tietää mitä tämä tarkoittaa, ja mitä asialle tulisi hänen mielestään tehdä?

Työttömyyden helpottaminen, köyhyyden poistaminen tai verotuksen oikeudenmukaisuus jäävät Sipilän vaihtoehdossa käsittelemättä, kuten myös sosiaaliturvan perusteet tavanomaisia kannustavuusfraaseja lukuunottamatta. Tekstistä saa kuvan, että tämä osa politiikkaa on Sipilälle vierasta. EU:sta toistetaan myös melko kuluneet ja siten mielenkiinnottomat virkkeet: ei liittovaltiolle, kyllä eurolle, ei yhteisvastuulle. Tämä on kuultu, eikö ole mitään mielenkiintoisempaa?

Sen sijaan Sipilän perusteet keskustalaiselle aatemaailmalleen ovat minusta taidokkaasti kirjoitettuja. Maalaisliiton arvokkaimmat ja punamultaisemmat perinteet ovat läsnä ajattelussa, jossa korostetaan vastuuta heikommista ja muistutetaan siitä, että vahvimmat ja vauraimmatkin ovat saaneet menestyksensä edellytykset yhteisestä työstä ja yhteiskunnasta. Tällaista tasavaltalaista linjaa lukee mielellään.

Kuvalähde: suomenkielinen Wikipedia.

Saksa yli kaiken?

julkaistu Iltalehden blogissani 4.12.2012.

GSuomen taloudesta käytävässä keskustelussa on viitattu muita maita useammin Saksaan ja sen saavuttamaan ”työllisyysihmeeseen”. Erityisesti oikeiston suunnalta onkin toivottu Suomen seuraavan omassa talous- ja työmarkkinapolitiikassaan Saksan tietä, jolle ominaista on ollut työmarkkinoiden joustavoittaminen sekä erittäin maltilliset, jopa miinusmerkkiset palkankorotukset. Tämän on nähty voimistaneen saksalaista talouskasvua ja laskeneen työttömyyttä.

Mutta onko Saksasta esikuvaksi? On totta, että työttömyys on vähentynyt, vuoden 2007 8,9%:sta vuoden 2011 5,9%:iin. Samalla matalasuhdanteessa yritykset ovat kyenneet pitämään työvoimastaan kiinni monia muita maita paremmin. Oleellista on kuitenkin katsoa myös millaiseksi työmarkkinat ovat muuttuneet ja mitä laajempia seurauksia pysähtyneellä palkkakehityksellä on ollut.

Ensinnäkin palkka- ja sitä kautta tuloerot ovat kasvaneet. Vuosien 1999-2009 välillä saksalaisten palkansaajien pienituloisimman desiilin tulot ovat laskeneet 10%. Samalla ylin desiiili on kasvattanut palkkatulojaan 16%. Erot ovat kasvaneet myös alojen välillä. Palvelualat ovat jääneet teollisuuden jalkoihin. Tämä on huomionarvoista, sillä usein saksalaisia uudistuksia perustellaan nimenomaan vientikilpailukyvyllä.

Ikävä tosiasia on myös, että työllisyysihme selittyy nimenomaan silpputyön kasvulla. Osa-aikatyön määrä on kaksinkertaistunut 20 vuodessa, ja naisista osa-aikatyössä käy peräti 38%. Tämä on tapahtunut vakituisten ja kokoaikaisten, toimeentulon turvaavien töiden kustannuksella. Työn määrä maassa onkin, työllisen työvoiman lisääntymisen sijasta itse asiassa vähentynyt, koska kokoaikaisten työntekijöiden määrä on vähentynyt 20 vuodessa yli viidellä miljoonalla hengellä.

”Enemmän aikaa – vähemmän roinaa” voisi vielä vaappuen toimia jos palkalla eläisi. Mutta ei elä. Palkkaköyhyys on kasvanut Saksassa räjähdysmäisesti. Vuonna 2010 23% saksalaisista palkansaajista ansaitsee vähemmän kuin 2/3 mediaanitulosta. Tämä luku on samaa tasoa kuin USA:ssa. Vertailun vuoksi Tanskassa vastaava luku on alle 9%. 4% saksalaisesta työvoimasta ansaitsee alle 5 euroa tunnissa, alle 850 euron tulojen jää joka viides. Vähemmän kuin 15 tuntia viikossa tekevien määrä on 12% koko työvoimasta. Summa summarum: joustavuuden lisääminen, nollalinja palkankorotuksissa ja työttömyysturvan leikkaaminen toi mukanaan työtä tekevät köyhät.

Palkkojen polkeminen paikallaan on tarkoittanut myös tuottavuuden kasvun pysähtymistä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana työn tuottavuus on kasvanut Suomessa lähes 19%, Saksassa vain 10%. Nopeampi palkkakehitys ja solidaarisempi linja myös matalan tuottavuuden työpaikkojen työntekijöitä kohtaan on kannustanut tuottavuuden parantamiseen. Saksassa vastaavat kannustimet ovat reaalisten palkanalennusten vuoksi puuttuneet.

Saksan nollalinja palkankorotuksissa on myös säteillyt ulkomaille. Erääksi eurokriisin selitysmalliksi on noussut euroalueen riittämätön kysyntä. Kun kertynyttä vaurautta erityisesti mantereen voimakkaimmassa taloudessa ei ole jaettu ulos palkansaajakorvauksina, on se virrannut pääomina ulkomaille, muun muassa ruokkimaan Etelä-Euroopan sittemmin puhjenneita kuplia. Keskimääräistä pienemmät palkankorotukset ytimessä ruokkivat euroalueen sisäistä epätasapainoa, joka sittemmin aiheutti merkittäviä ongelmia.

Saksan-mallin ihailijoiden kannattaa myös huomata, että itse isäntämaakin on korjaamassa kurssiaan. Tulevaa aikaa silmällä pitäen sovitut palkkaratkaisut tulevat nostamaan sikäläisiä palkkoja selkeästi enemmän kuin mikä on Suomessa solmitun raamisopimuksen kustannusvaikutus. Toisin sanoen Saksassa on herätty tilanteeseen jossa matalat palkankorotukset ja työmarkkinoiden liberalisointi ovat johtaneet liian alhaiseen kotimarkkinakysyntään ja tuottavuuden laskuun, eli reseptiin jolla ei voiteta sen paremmin kilpailukykyvertailuja kuin hyvinvointitilastojakaan.

Yhteenvetona voidaankin todeta, että Saksassa noudatettu työmarkkinapolitiikka ei ole tuottanut erityisen hyviä yhteiskunnallisia tuloksia ja on pikemminkin lisännyt kuin vähentänyt eurooppalaisen talouden ongelmia. Nyttemmin tehdyt virheet on havaittu, ja Saksa on pikemminkin kääntymässä pois kiristyslinjalta kohti kysyntää tukevaa palkkapolitiikkaa. Suomelta olisikin kallis virhe lähteä myöhässä imitoimaan mallia josta sen rakentajatkin pyrkivät poispäin.

Lamalääkkeitä vaativampaan makuun

Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen (kesk) avasi sanaisen arkkunsa koskien Suomen taloudellista tilannetta ja esitti monipuolista keinovalikoimaa haasteisiin vastaamiseen. Hän piti yhteiskunnan taloudellista tilannetta äärimmäisen hälyttävänä, kilpailukykyä romahtaneena sekä ”vaikeiden ratkaisujen” välttämättömyyttä itsestäänselvyytenä. Pentikäisen lamalääkkeisiin kuuluivat mm. palkkojen nollakorotukset, sosiaaliturvan leikkaukset sekä eläkeiän nosto. Muun muassa.

Pentikäinen ei ole analyyseineen eikä vaatimuksineen yksin. Huoli kilpailukyvyn heikkoudesta ja viennin vaikeuksista on jaettu monien tahojen toimesta. Sen sijaan se, onko kyse kotimaassa luodusta ongelmasta vaiko kenties maailmanlaajuisesta lamasta, johon osaltaan syynä on Euroopan valtioiden itse itselleen asettama kiristyskuuri, ei saa liiemmälti analyysia talouselämän ja lehdistön huippujohtajilta. Miksi ei, sitä sopii pohtia.

Ennen kuin mennään itse lamalääkkeiden toimivuuteen, on syytä arvioida väittämää kilpailukyvystä ja sen romahtamisesta. Päivää Pentikäisen hälytyskellon jälkeen ilmestyi Maailman talousfoorumin kilpailykykyraportti, joka listasi Suomen maailman kolmanneksi kilpailukykyisimmäksi maaksi. Suomi oli kohonnut yhdellä sijalla ohi eurooppalaisen taloustiikerin eli Ruotsin. Syitä nousuun olivat WEF:n mielestä onnistuneet pienet uudistukset ja erityisesti työvoiman osaamistaso, joka tukee innovaatioita ja työllisyyttä.

Niin. Työvoiman osaamistaso, joka tukee innovaatioita ja työllisyyttä. Erityinen vahvuustekijä.

Koko syksyä on leimannut Etelärannan kokoomusherrojen itsepäinen vastustus juuri tätä nimenomaista osaamisen kehittämistä kohtaan, josta jo aiemmin sovittiin. Nyt nämä samat tyypit tarjoavat yhteiskunnalle kriisilääkkeeksi veronalennuksia vauraille, sosiaaliturvan varassa elävien sekä palkansaajien toimeentulon leikkauksia sekä eläkkeelle siirtymisen myöhentämistä pakolla.

Miksi heitä pitäisi uskoa? Nykyisen talouskriisin taustalla on eriarvoistumiskehitys. Nyt oikeisto ja työnantajat tarjoavat lääkkeeksi samaa eriarvoistavan politiikan jatkamista ja syventämistä. Kun kilpailukyvyn takeena Suomen kaltaisessa maassa on nimenomaan koulutus ja osaaminen, nämä samat tyypit kieltäytyvät edes keskustelemasta asiasta, koska haluavat pidättää nämäkin varat itsellään.

On aika huomata, ettei tämä joukko edusta minkäänlaista ”talouden” asiantuntemusta, vaan omia intressejään. Heidän antamansa ”neuvot” ovat heidän oman, suppeasti määritellyn taloudellisen etunsa ajamista eivätkä edusta sen paremmin puolueetonta asiantuntemusta kuin yhteiskunnallista hyvääkään.

Mutta: ottaen huomioon suomalaisen yhteiskunnan ikärakenteen ja kiistatta todellisen ongelman työllisyydessä, työurissa ja tulokertymässä, ei voida lähteä siitä ettei mitään tarvitsisi tehdä. Ongelmat on kuitenkin tunnistettava oikein, jotta niihin voidaan vastata oikein.

Vientimarkkinoiden hiljaisuudelle voimme kansallisin toimin vain vähän. Se, mitä voisimme tälle asialle tehdä, liittyy hallituksen politiikkaan EU:ssa. Suomen tulisi tukea sellaista politiikkaa, joka tukee kriisimaiden elpymistä ja niiden taloudellista toimeliaisuutta.  Ilman riittävää kysyntää ja ostovoimaa ei suomalaisille tuotteille riitä ostajia. Ellei ostajilla ole rahaa, ei tuotteitamme hankita vaikka tekisimme niitä ilmaiseksi. Osana eurooppalaisen kriisin ratkaisua ja kestävämpää tulevaisuutta Suomi voisi tukea EKP:n toiminnan kehittämistä yhä enemmän jatkuvaa kysynnänsääntelyä ja työllisyyspolitiikkaa tukevaksi elimeksi hintavakauden turvaamisen lisäksi.

Suomalaisessa keskustelussa vika viennin vetämättömyyteen liittyy usein nimenomaan työn hintaan. Mutta onko se todellinen syy? Ovatko kustannuksista purnaajien omat tuotteet sellaisia, että niille löytyy ostajia? Halpatuotantomaata meistä ei saada tekemälläkään, siksi tarvitsemme panostusta laatuun, erikoistumiseen ja tuottavuuteen. Teollisuus on monin paikoin itse ollut tässä asiassa liian passiivinen – monella alalla tuotantoa tehostavat investoinnit sekä uusien tuotteiden kehittely on jäänyt liian vähälle. Kuten WEF:n vertailusta käy ilmi, suomalainen yhteiskunta näyttäisi tukevan tällaista toimintaa, ongelma löytyy siis valtion sijasta muualta. Jatkuvan turhasta valittamisen sijasta pamput voisivat keskittyä yritystensä parempaan johtamiseen ja tuotteidensa kehittelyyn.

Koska tuottavuuskehitys on kaiken a ja o, on palkkapolitiikalla tuettava tuottavuuden kasvua. Samalla on pidettävä, työllisyyssyistä, huolta siitä, ettei kotimaista kysyntää romuteta. Nollalinja palkankorotuksissa on de facto palkkojen alennus, koska kustannukset asumisessa ym. kuluissa todennäköisesti nousevat. Mikäli vienti ei vedä ja kotimaassa vedetään kulutuksessa liinat kiinni, seurauksena on taloudellisen toimeliaisuuden heikentyminen ja lisää työttömiä.

Eräs mahdollisuus voisi olla palkkaratkaisu, jossa korotus olisi euromääräinen. Tämä toisi (suhteellisesti) reilummat korotukset palkkahaitarin alapäähän, jossa kärsitään nyt jo riittämättömästä palkasta ja matalasta ostovoimasta. Korotukset täällä siirtyisivät hyvin tehokkaasti kotimaiseen kulutukseen ja siten ylläpitäisivät työllisyyttä ja kasvua. Matalampi suhteellinen korotus palkkahaitarin yläpäässä taas tukisi viennin kustannuskilpailukykyä. Samalla kyseinen linja loisi työnantajille taloudellisia kannusteita investoida matalamman tuottavuuden alojen tehostamiseen. Toisin sanoen entistä tehokkaampiin menetelmiin ja työvälineisiin.

Kuten Pentikäinen kirjoittaa, on opintojen nopeuttaminen kannatettavaa, kuten myös kunta- ja palvelurakenneuudistuksen läpivieminen mahdollisimman kattavasti sekä pienten lasten äitien työllisyyden vahvistaminen. Näistä viimeisen voisi toteuttaa vaikkapa pidentämällä vanhempainrahakautta vuoteen, jonka jälkeen kotona oleminen tapahtuisi omalla kustannuksella. Samalla päivähoitomaksut tulisi poistaa. Tämä toisi merkittävän taloudellisen kannusteen hakeutua työelämään (mikäli työtä on tarjolla), samalla kun se lisäisi sukupuolten välistä tasa-arvoa työmarkkinoilla.

Verotuksen osalta voitaisiin pohtia malleja, jossa tarpeettomaksi jääneitä yritystukia sekä merkittävän menoerän muodostavia maataloustukia siirrettäisiin selkeisiin kasvuyrityssijoituksiin joissa valtio tai sen puolesta toimiva sijoittajataho toimisi pitkäjänteisenä kasvusijoittajana joka odottaa investoinnilleen tuottoa. Osan tuista voisi ajaa pikku hiljaa alas ja käyttää syntyvän liikkumavaran vaikkapa yhteisöveron alentamiseen mikäli se osoittautuu tehokkaaksi. Jos yhteisöveron mahdollinen alennus saisi rinnalleen pääomatuloveron noston, voisivat kannusteet sijoittaa omaan yritykseen voittojen ulosmittaamisen sijaan kasvaa.

Työurien pidentämistä tarvitaan kautta linjan ja olisi tärkeää, että eläkkeelle jäätäisiin nykyistä myöhemmin. Eläkeiän pidentäminen pakolla on kuitenkin siinä mielessä ongelmallinen keino, ettei se vastaa todellista tilannetta, jossa työnantajat hylkivät iäkkäämpää työvoimaa eivätkä halua pidentää työuria. Kun ongelmat ko. urien osalta ovat toisaalta liian monen nuoren aikaisin tapahtuva syrjäytyminen, pitkät poissaolot työelämästä työttömyyskausien tai kotona tapahtuvan, pitkittyvän lapsenhoidon vuoksi sekä laajaksi ongelmaksi paisuneet työkyvyttömyyseläkkeet, on helppo nähdä ettei iän suoraviivainen nosto auta näistä mihinkään. Lisäksi se on epäoikeudenmukainen sellaisissa ammateissa toimivia ihmisiä kohtaan, joiden työtä leimaa fyysinen suorittaminen. Liian moni sairaanhoitaja, rakennusmies tai kiinteistönhuoltaja joutuu jäämään pois työelämästä jo reippaasti ennen 63 ikävuotta vain siksi, etteivät paikat enää kestä.

Elinaikakerroin pitää jo nyt huolen (turhankin) tehokkaasti siitä, että tänä päivänä ruuhkavuosiaan viettävät työikäiset eivät jää eläkkeelle 63-vuotiaana ilman painavia ja käytännössä terveydellisiä syitä. Kannusteet ovat myös osoittaneet  toimivuutensa, Suomessa ikääntyvien työllisyys on parantunut ja eläkkeelle jäädään nyt huomattavasti vanhempana kuin silloin kun ikäraja oli 65 vuotta. Voi olla, että elinikien toivottavasti edelleen pidentyessä alarajastakin keskustellaan, mutta olisi huomattava että kyseessä on pseudolääke joka ei vastaa itse ongelmiin jotka liittyvät ennen kaikkea yleiseen työn ja työvoiman kysyntään sekä työssä jaksamiseen.

Ja lopulta olisi vastattava kaikkein kipeimpään ongelmaan: työttömyyteen. Tarjontapuolen lääkkeitä on riittänyt, eivätkä ne merkityksettömiä ole edelleenkään. Sen sijaan työn kysyntään vaikuttaminen esimerkiksi julkisten investointien avulla, tai sitten suoran työllistämisen kautta, on Suomessa ollut mm. Ruotsia heikompaa. Seurauksena on ollut Ruotsin perinteisesti Suomea alhaisemmalla tasolla ollut rakenteellinen työttömyys.

Suomessa tulisikin lähteä kehittelemään varsin ennakkoluulottomasti uudenlaisia työtakuun malleja, jossa julkisella sektorilla olisi viimesijaisen työllistäjän vastuu. Asiaan liittyy merkittäviä kysymyksiä niin kustannuksista kuin työmarkkinavaikutuksista, mutta niitä olisi voitava arvioida avoimesti. Kaikki tietävät pitkittyvän työttömyyden tuottamat riskit ja hinnan, mitataan sitä sitten inhimillisessä tai taloudellisessa ulottuvuudessa. Työtakuun ideassa voisivat yhdistyä yhteiskunnan tarjoamat palvelut, sosiaaliset ja yhteiskunnalliset yritykset sekä muu kolmas sektori ideoimaan sellaista yhteisen vastuun kantamiseen liittyvää mallia, jossa jokainen pääsee, reilua korvausta vastaan, antamaan panoksensa yhteiseksi ja omaksi hyväkseen.