Lamalääkkeitä vaativampaan makuun

Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen (kesk) avasi sanaisen arkkunsa koskien Suomen taloudellista tilannetta ja esitti monipuolista keinovalikoimaa haasteisiin vastaamiseen. Hän piti yhteiskunnan taloudellista tilannetta äärimmäisen hälyttävänä, kilpailukykyä romahtaneena sekä ”vaikeiden ratkaisujen” välttämättömyyttä itsestäänselvyytenä. Pentikäisen lamalääkkeisiin kuuluivat mm. palkkojen nollakorotukset, sosiaaliturvan leikkaukset sekä eläkeiän nosto. Muun muassa.

Pentikäinen ei ole analyyseineen eikä vaatimuksineen yksin. Huoli kilpailukyvyn heikkoudesta ja viennin vaikeuksista on jaettu monien tahojen toimesta. Sen sijaan se, onko kyse kotimaassa luodusta ongelmasta vaiko kenties maailmanlaajuisesta lamasta, johon osaltaan syynä on Euroopan valtioiden itse itselleen asettama kiristyskuuri, ei saa liiemmälti analyysia talouselämän ja lehdistön huippujohtajilta. Miksi ei, sitä sopii pohtia.

Ennen kuin mennään itse lamalääkkeiden toimivuuteen, on syytä arvioida väittämää kilpailukyvystä ja sen romahtamisesta. Päivää Pentikäisen hälytyskellon jälkeen ilmestyi Maailman talousfoorumin kilpailykykyraportti, joka listasi Suomen maailman kolmanneksi kilpailukykyisimmäksi maaksi. Suomi oli kohonnut yhdellä sijalla ohi eurooppalaisen taloustiikerin eli Ruotsin. Syitä nousuun olivat WEF:n mielestä onnistuneet pienet uudistukset ja erityisesti työvoiman osaamistaso, joka tukee innovaatioita ja työllisyyttä.

Niin. Työvoiman osaamistaso, joka tukee innovaatioita ja työllisyyttä. Erityinen vahvuustekijä.

Koko syksyä on leimannut Etelärannan kokoomusherrojen itsepäinen vastustus juuri tätä nimenomaista osaamisen kehittämistä kohtaan, josta jo aiemmin sovittiin. Nyt nämä samat tyypit tarjoavat yhteiskunnalle kriisilääkkeeksi veronalennuksia vauraille, sosiaaliturvan varassa elävien sekä palkansaajien toimeentulon leikkauksia sekä eläkkeelle siirtymisen myöhentämistä pakolla.

Miksi heitä pitäisi uskoa? Nykyisen talouskriisin taustalla on eriarvoistumiskehitys. Nyt oikeisto ja työnantajat tarjoavat lääkkeeksi samaa eriarvoistavan politiikan jatkamista ja syventämistä. Kun kilpailukyvyn takeena Suomen kaltaisessa maassa on nimenomaan koulutus ja osaaminen, nämä samat tyypit kieltäytyvät edes keskustelemasta asiasta, koska haluavat pidättää nämäkin varat itsellään.

On aika huomata, ettei tämä joukko edusta minkäänlaista ”talouden” asiantuntemusta, vaan omia intressejään. Heidän antamansa ”neuvot” ovat heidän oman, suppeasti määritellyn taloudellisen etunsa ajamista eivätkä edusta sen paremmin puolueetonta asiantuntemusta kuin yhteiskunnallista hyvääkään.

Mutta: ottaen huomioon suomalaisen yhteiskunnan ikärakenteen ja kiistatta todellisen ongelman työllisyydessä, työurissa ja tulokertymässä, ei voida lähteä siitä ettei mitään tarvitsisi tehdä. Ongelmat on kuitenkin tunnistettava oikein, jotta niihin voidaan vastata oikein.

Vientimarkkinoiden hiljaisuudelle voimme kansallisin toimin vain vähän. Se, mitä voisimme tälle asialle tehdä, liittyy hallituksen politiikkaan EU:ssa. Suomen tulisi tukea sellaista politiikkaa, joka tukee kriisimaiden elpymistä ja niiden taloudellista toimeliaisuutta.  Ilman riittävää kysyntää ja ostovoimaa ei suomalaisille tuotteille riitä ostajia. Ellei ostajilla ole rahaa, ei tuotteitamme hankita vaikka tekisimme niitä ilmaiseksi. Osana eurooppalaisen kriisin ratkaisua ja kestävämpää tulevaisuutta Suomi voisi tukea EKP:n toiminnan kehittämistä yhä enemmän jatkuvaa kysynnänsääntelyä ja työllisyyspolitiikkaa tukevaksi elimeksi hintavakauden turvaamisen lisäksi.

Suomalaisessa keskustelussa vika viennin vetämättömyyteen liittyy usein nimenomaan työn hintaan. Mutta onko se todellinen syy? Ovatko kustannuksista purnaajien omat tuotteet sellaisia, että niille löytyy ostajia? Halpatuotantomaata meistä ei saada tekemälläkään, siksi tarvitsemme panostusta laatuun, erikoistumiseen ja tuottavuuteen. Teollisuus on monin paikoin itse ollut tässä asiassa liian passiivinen – monella alalla tuotantoa tehostavat investoinnit sekä uusien tuotteiden kehittely on jäänyt liian vähälle. Kuten WEF:n vertailusta käy ilmi, suomalainen yhteiskunta näyttäisi tukevan tällaista toimintaa, ongelma löytyy siis valtion sijasta muualta. Jatkuvan turhasta valittamisen sijasta pamput voisivat keskittyä yritystensä parempaan johtamiseen ja tuotteidensa kehittelyyn.

Koska tuottavuuskehitys on kaiken a ja o, on palkkapolitiikalla tuettava tuottavuuden kasvua. Samalla on pidettävä, työllisyyssyistä, huolta siitä, ettei kotimaista kysyntää romuteta. Nollalinja palkankorotuksissa on de facto palkkojen alennus, koska kustannukset asumisessa ym. kuluissa todennäköisesti nousevat. Mikäli vienti ei vedä ja kotimaassa vedetään kulutuksessa liinat kiinni, seurauksena on taloudellisen toimeliaisuuden heikentyminen ja lisää työttömiä.

Eräs mahdollisuus voisi olla palkkaratkaisu, jossa korotus olisi euromääräinen. Tämä toisi (suhteellisesti) reilummat korotukset palkkahaitarin alapäähän, jossa kärsitään nyt jo riittämättömästä palkasta ja matalasta ostovoimasta. Korotukset täällä siirtyisivät hyvin tehokkaasti kotimaiseen kulutukseen ja siten ylläpitäisivät työllisyyttä ja kasvua. Matalampi suhteellinen korotus palkkahaitarin yläpäässä taas tukisi viennin kustannuskilpailukykyä. Samalla kyseinen linja loisi työnantajille taloudellisia kannusteita investoida matalamman tuottavuuden alojen tehostamiseen. Toisin sanoen entistä tehokkaampiin menetelmiin ja työvälineisiin.

Kuten Pentikäinen kirjoittaa, on opintojen nopeuttaminen kannatettavaa, kuten myös kunta- ja palvelurakenneuudistuksen läpivieminen mahdollisimman kattavasti sekä pienten lasten äitien työllisyyden vahvistaminen. Näistä viimeisen voisi toteuttaa vaikkapa pidentämällä vanhempainrahakautta vuoteen, jonka jälkeen kotona oleminen tapahtuisi omalla kustannuksella. Samalla päivähoitomaksut tulisi poistaa. Tämä toisi merkittävän taloudellisen kannusteen hakeutua työelämään (mikäli työtä on tarjolla), samalla kun se lisäisi sukupuolten välistä tasa-arvoa työmarkkinoilla.

Verotuksen osalta voitaisiin pohtia malleja, jossa tarpeettomaksi jääneitä yritystukia sekä merkittävän menoerän muodostavia maataloustukia siirrettäisiin selkeisiin kasvuyrityssijoituksiin joissa valtio tai sen puolesta toimiva sijoittajataho toimisi pitkäjänteisenä kasvusijoittajana joka odottaa investoinnilleen tuottoa. Osan tuista voisi ajaa pikku hiljaa alas ja käyttää syntyvän liikkumavaran vaikkapa yhteisöveron alentamiseen mikäli se osoittautuu tehokkaaksi. Jos yhteisöveron mahdollinen alennus saisi rinnalleen pääomatuloveron noston, voisivat kannusteet sijoittaa omaan yritykseen voittojen ulosmittaamisen sijaan kasvaa.

Työurien pidentämistä tarvitaan kautta linjan ja olisi tärkeää, että eläkkeelle jäätäisiin nykyistä myöhemmin. Eläkeiän pidentäminen pakolla on kuitenkin siinä mielessä ongelmallinen keino, ettei se vastaa todellista tilannetta, jossa työnantajat hylkivät iäkkäämpää työvoimaa eivätkä halua pidentää työuria. Kun ongelmat ko. urien osalta ovat toisaalta liian monen nuoren aikaisin tapahtuva syrjäytyminen, pitkät poissaolot työelämästä työttömyyskausien tai kotona tapahtuvan, pitkittyvän lapsenhoidon vuoksi sekä laajaksi ongelmaksi paisuneet työkyvyttömyyseläkkeet, on helppo nähdä ettei iän suoraviivainen nosto auta näistä mihinkään. Lisäksi se on epäoikeudenmukainen sellaisissa ammateissa toimivia ihmisiä kohtaan, joiden työtä leimaa fyysinen suorittaminen. Liian moni sairaanhoitaja, rakennusmies tai kiinteistönhuoltaja joutuu jäämään pois työelämästä jo reippaasti ennen 63 ikävuotta vain siksi, etteivät paikat enää kestä.

Elinaikakerroin pitää jo nyt huolen (turhankin) tehokkaasti siitä, että tänä päivänä ruuhkavuosiaan viettävät työikäiset eivät jää eläkkeelle 63-vuotiaana ilman painavia ja käytännössä terveydellisiä syitä. Kannusteet ovat myös osoittaneet  toimivuutensa, Suomessa ikääntyvien työllisyys on parantunut ja eläkkeelle jäädään nyt huomattavasti vanhempana kuin silloin kun ikäraja oli 65 vuotta. Voi olla, että elinikien toivottavasti edelleen pidentyessä alarajastakin keskustellaan, mutta olisi huomattava että kyseessä on pseudolääke joka ei vastaa itse ongelmiin jotka liittyvät ennen kaikkea yleiseen työn ja työvoiman kysyntään sekä työssä jaksamiseen.

Ja lopulta olisi vastattava kaikkein kipeimpään ongelmaan: työttömyyteen. Tarjontapuolen lääkkeitä on riittänyt, eivätkä ne merkityksettömiä ole edelleenkään. Sen sijaan työn kysyntään vaikuttaminen esimerkiksi julkisten investointien avulla, tai sitten suoran työllistämisen kautta, on Suomessa ollut mm. Ruotsia heikompaa. Seurauksena on ollut Ruotsin perinteisesti Suomea alhaisemmalla tasolla ollut rakenteellinen työttömyys.

Suomessa tulisikin lähteä kehittelemään varsin ennakkoluulottomasti uudenlaisia työtakuun malleja, jossa julkisella sektorilla olisi viimesijaisen työllistäjän vastuu. Asiaan liittyy merkittäviä kysymyksiä niin kustannuksista kuin työmarkkinavaikutuksista, mutta niitä olisi voitava arvioida avoimesti. Kaikki tietävät pitkittyvän työttömyyden tuottamat riskit ja hinnan, mitataan sitä sitten inhimillisessä tai taloudellisessa ulottuvuudessa. Työtakuun ideassa voisivat yhdistyä yhteiskunnan tarjoamat palvelut, sosiaaliset ja yhteiskunnalliset yritykset sekä muu kolmas sektori ideoimaan sellaista yhteisen vastuun kantamiseen liittyvää mallia, jossa jokainen pääsee, reilua korvausta vastaan, antamaan panoksensa yhteiseksi ja omaksi hyväkseen.

Mainokset

3 kommenttia artikkeliin ”Lamalääkkeitä vaativampaan makuun

  1. ”On aika huomata, ettei tämä joukko edusta minkäänlaista “talouden” asiantuntemusta, vaan omia intressejään. Heidän antamansa “neuvot” ovat heidän oman, suppeasti määritellyn taloudellisen etunsa ajamista eivätkä edusta sen paremmin puolueetonta asiantuntemusta kuin yhteiskunnallista hyvääkään.”

    Sinänsä asiokas kirjoitus, mutta valitettavasti ylläolevat lauseet vei kyllä pohjan koko kirjoituksesta. Jos haukut oman edustamasi järjestön (PAM) vastapelureita (EK) tuollaisilla sanakäänteillä, niin voin samalla kääntäen lauseet toiseen suuntaan. PAM mies Esa Suominen ei voi edustaa talouden asiantuntijuutta vaan ajaa vain oman pienen ryhmänsä etuja ja intressejä. Hänen esittämät ”faktat” ja ”neuvot” eivät sen paremmin puolueetonta asiantuntemusta kuin yhteiskunnallista hyvääkään.

  2. Terve Urho! Tässä blogissa edustan toki vain itseäni, en PAMia. Mutta vaikka edustaisinkin, katson että minulla on esittää väitteideni taustaksi sekä tilastoja että muita argumentteja, jotka pitävät objektiivisestikin tarkastellen paremmin paikkansa kuin elinkeinoelämän edustajien. Vai oletko tästä eri mieltä?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s