Eläke(ikä)keskustelun sosioekonominen näkökulma

julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 16.1.2013. 

Viime päivinä mm. SAK on saanut kritiikkiä, koska Helsingin Sanomat uutisoi sen kieltäytyneen neuvottelemasta eläkeiän nostosta tulevalla työmarkkinakierroksella. Asia onnistuttiin erityisesti (puna)vihertävissä piireissä lukemaan ”nuorten kurittamisena” ja ”juoksuhautoihin jumittumisena”, vaikka kysymys oli siitä, että eläkkeistä ja -iästä keskustellaan erikseen osana jo sovittua, vuoteen 2017 tähtäävää kokonaisratkaisua. Samalla kuohunta osoitti sen, etteivät nämä sukupolvisoturit olleet vieläkään ymmärtäneet mistä eläkeikäkeskustelussa oikeastaan on kyse, vaan porvarillis-yläluokkainen totuus asiasta on näissä piireissä otettu melkoisen annettuna.

Arviot niin sanotun ”eläkepommin” kustannuksista sekä sen aiheuttamista seurauksista eläkejärjestelmälle vaihtelevat. Yleisimmin kuitenkin järjestelmää pidetään, myös tulevien sukupolvien osalta, verrattain hyvänä ja toimivana. Työeläkemaksuissa on toki selkeää korotuspainetta, muttei kohtuutonta. Mahdolliset haasteet julkiselle taloudelle eivät siis niinkään tule eläkkeistä, vaan ennen kaikkea työttömyyden myötä menetetyistä tuloista sekä hoivamenojen kasvusta. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö eläkemenoissakin tulisi pyrkiä vahvistuvaan kestävyyteen tästä huolimatta, mutta se on silti oleellista, kun puhutaan muodollisesta eläkeiästä.

Viimeisimpänä Suomen työeläkejärjestelmän tilaa arvioivat Eläketurvakeskuksen pyynnöstä brittiläiset professorit, havaiten sen monella tapaa hyväksi. Professorien tekemä työ toi kuitenkin myös aidosti mielenkiintoisia ja uudenlaisia ajatuksia siihen, miten sosioekonominen oikeudenmukaisuus voisi toimia suomalaisessa eläkejärjestelmässä nykyistä paremmin. Yksi ajatus koski nopeampaa karttumaa työuran alussa, joka kannustaisi nopeampaan siirtymiseen työelämään. Samalla se vähentäisi eriarvoisuutta, joka liittyy työuran loppupään kuormittavuuteen. Nykyinen järjestelmä palkitsee, edelleen, niitä, joiden ansiot ovat  työuran loppupäässä suurimmillaan ja joiden terveys antaa myöden työelämässä jatkamiseen.

Tämä havainto liittyykin mielenkiintoisella tavalla eläkeiästä käytävään keskusteluun. Toisin kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä, Suomessa ei tälläkään hetkellä ole pakko jäädä eläkkeelle 63-vuotiaana. Ihmiset voivat, ja yhä useampi myös jää mikäli töitä on, eläkkeelle tätä myöhemmin. Superkarttumat työuran loppuun on rakennettu juuri siksi, että tätä tapahtuisi enemmän ja elinaikakerroin pitää nuorempien sukupolvien osalta liiankin hyvin huolen taloudellisista kannusteista jatkaa työssä.

Koska työurien pidentämisen tarpeesta ollaan yhtä mieltä, katse tuleekin kiinnittää niihin ihmisiin, jotka eivät, syystä tai toisesta, saavuta edes 63 vuoden rajaa, tai sitten jäävät pois työelämästä heti 63 vuotta täytettyään. Eläkeiän alarajan nostaminen 65 vuoteen tai yli vaikuttaisi nimenomaan heidän asemaansa. Niiden ihmisten, jotka jo nyt jatkavat yli alarajan, asemaanhan nostolla ei olisi mitään merkitystä. He, keitä muutos kohtaisi, ovat keskivertoa useammin a) matalasti koulutettuja, b) määriteltyjä osin tai täysin työkyvyttömiksi tai c) työttömiä. Samalla he ovat useimmiten pienituloisia ja toimineet fyysisessä työssä kuten hoiva-alalla, rakennuksilla, kuljetuspuolella, turvallisuusalan tehtävissä tai muilla yksityisillä palvelualoilla.

Pienituloisuus korreloi vahvasti keskimääräisen eliniän odotteen kanssa. Pienituloinen, useimmiten siis matalasti koulutettu ja fyysisessä työssä työuransa tehnyt ihminen kuolee keskimäärin selkeästi nuorempana. Eläkeiän noston koskiessa nimenomaan näitä ihmisiä, on kyse heidän terveiden eläkevuosiensa määrästä. Iän nosto, ilman merkittäviä toimia terveyspolitiikassa ja työhyvinvoinnissa, vähentää niitä vuosia jolloin nämä ihmiset voisivat nauttia eläkkeellä olostaan. Edelleen: nämä samat ryhmät, joiden asemaan nosto vaikuttaa ovat jo nyt keskimääräistä useammin työttöminä tai ajautuneet työkyvyttömyyteen. Toisin sanoen työtä ei saa tai voi tehdä, vaikka olisi halua.

Tätä taustaa vasten voidaankin kysyä se oleellisin kysymys: kuinka monta uutta työpaikkaa eläkeiän nosto loisi, tai kuinka monta säilyttäisi? Tai kuinka paljon sen odotetaan vähentävän tuki- ja liikuntaelinsairauksiin sairastumista työpaikalla, tai karsivan mielenterveysongelmia jotka aiheuttavat aikaista poistumista työelämästä?

Edellä mainittua taustaa  vasten onkin vaikea nähdä, että kukaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta kannattava ihminen kovinkaan kevein mielin ilmoittaisi kannattavansa tuosta noin vain mekaanista eläkeiän nostoa. On varmasti totta, että rajan nosto pitäisi työvoimassa jonkin verran hyväkuntoista ja työkykyistä väkeä vuoden-pari pidempään, mutta tämän kolikon kääntöpuoli on monen työssään sairastuneen tai uupuneen tilanteen heikkeneminen edelleen. Järkevää olisikin etsiä tätä kaavamaista nostoa joustavampia ja moniulotteisempia keinoja työurien pidentämiseen; kohteena paitsi ikääntyvät, myös muut työtä tekevät.

Ikäkeskustelu onkin ollut erityisen haitallinen juuri siksi, että se on ohjannut periaatteessa hyvää tarkoittavienkin ihmisten huomion pois olennaisista kysymyksistä. Ikärajasta kannattaa keskustella ja arvioida sitä siinä vaiheessa kun a) sosioekonomista epätasa-arvoa on kyetään vähentämään siten ettei kaavamainen nosto tarkoita käytännössä valmiiksi heikompiosaisten ryhmien kyykytystä, b) ikääntyville työntekijöille on tarjolla työtä jota he pystyvät tekemään ja b) työkyvyttömyyttä ja työuran aikaisia pitkiä poissaoloja työelämästä on olennaisesti vähennetty. Ikärajaa voitaisiin ehkä myös tarkastella yksilökohtaisesti joustaen, pitkän työuran tehneille, työkykyään menettäneille voitaisiin mahdollistaa osittainen vanhuuseläke.

Eläkejärjestelmän kestävyys ei siis ole kiinni muodollisesta eläkeiästä eikä ikäkeskustelua voi järkevästi käydä, eräiden demagogien suosiman, ”nuoret” vs ”vanhat” –dikotomian avulla. Kysymys on ensinnäkin työllisyyden tasosta sekä tosiasiallisesta eläkkeellejäämisiästä. Joka on nykyisin selkeästi korkeampi kuin silloin kun eläkeikä oli 65 vuotta. Ja vastakkainasettelu, jos sellainen väkisin halutaan rakentaa, on sosioekonominen, ei ikäluokkien välinen.

Jotta kestävyyttä voidaan vahvistaa, tulee ensinnäkin torjua työttömyyttä. Tämän alan ”iso sinko” olisi antaa julkiselle sektorille välineet ja resurssit säädellä nykyistä paremmin talouden kokonaiskysyntää ja luoda työpaikkoja silloin kun yksityinen sektori ei näin tee. On kohennettava erityisesti julkisia terveyspalveluita, jotta työttömyysvaarassa tai työttöminä olevien ihmisten työkyky voi säilyä nykyistä paremmin ja yhä useampi jäädä terveenä eläkkeelle ja saavuttaa edes alarajan. Ja remontoidaan eläkejärjestelmää ottamaan huomioon entistä paremmin nimenomaan sosioekonominen tasa-arvo. Tämä kun on kaikkien etu, niin nuorten kuin vanhojenkin.

Mainokset

Lapset hoitoon – aikuiset töihin!

julkaistu Iltalehden blogissani 4.1.2013. 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL julkaisi vuoden alkuun tärkeitä -ja hälyttäviä- tutkimustuloksia. Vuonna 1987 syntyneitä koskevassa seurantatutkimuksessa seurattiin miten näiden nyt 25-vuotiaiden nuorten aikuisten elämä on lähtenyt käyntiin. Kyseessä on kohortti, joka eli lapsuuttaan lama-ajan leikkausten keskellä. Tulokset ovat hätkähdyttäviä ja olisivat ansainneet huomattavasti enemmän huomiota mediassa kuin mitä ne ovat toistaiseksi saaneet.

Lyhyesti todettuna: leikkauspolitiikan kriitikot olivat valitettavan oikeassa. Sosioekonominen eriytyminen on syventynyt nopeasti ja se periytyy. Ilman koulutusta näistä ihmisistä on joka viides, toimeentulo-ongelmia tai rikostaustaa on yhtä monella, toimeentulotukeen on turvautunut joillain alueilla useampi kuin joka kolmas.

Tärkein havainto koskee taustan periytymistä. Riski pudota köyhyyteen, pitkittyvään työttömyyteen tai muuhun osattomuuteen riippuu suoraan ja merkitsevästi omien vanhempien yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta asemasta. Tiiviisti: köyhän lapsi pysyy köyhänä – ja tuntee sen nahoissaan. Tässä suomalainen hyvinvointivaltio pettää yhden suurimmista ja tärkeimmistä lupauksistaan – edes mahdollisuuksien tasa-arvoa ei kyetä turvaamaan – lopputuloksista puhumattakaan.

Lapset eivät valitse vanhempiaan. Siksi sosioekonomisen taustan vaikutuksen valtava merkityksellisyys ongelmiin ajautumisen todennäköisyyden osalta kertoo perustavanlaatuisesta epäoikeudenmukaisuudesta -ja epäonnistumisesta. Käytännössä yhteiskunta epäonnistuu näiden perheiden lasten ja nuorten osaamisen hyödyntämisessä.

Mitä tulisi tehdä? THL puhuu ennaltaehkäisyn merkityksestä ja sosiaalityön merkityksestä. Tämä on tärkeää, mutta samalla tulisi huomata, että Suomessa syrjäytyminen yhteiskunnasta alkaa usein työttömyyden kokemuksen myötä. Kun aikuisilla on työtä ja sitä kautta ihmisarvoinen toimeentulo (jota kaikki työ ei tällä hetkellä riittävästi kuitenkaan takaa), ovat perheen mahdollisuudet tarjota turvallinen ja ehyt kasvuympäristö heti selkeästi paremmat.

Tällä ei ole tarkoitus tietenkään väittää, että työttömät ihmiset olisivat huonoja vanhempia. Ihmiset ja perheet ovat aina yksilöllisiä ja mitä parhainta hoivaa tarjotaan kaikenlaisissa perheissä – ja vastaavasti ongelmiin ajautuu myös rikkaiden perheiden lapsia. Mutta tilastollisesti ja keskimäärin selvää on, että toimeentulo-ongelmat säteilevät perheiden hyvinvointiin ja Suomessa nämä ongelmat liittyvät useimmiten työttömyyteen.

Suomessa työttömyyttä on perinteisesti ratkottu erityisesti työvoiman tarjontaan vaikuttamalla. On pidetty tärkeänä sosiaaliturvan “kannustavuutta” sekä panostettu työttömien työmarkkinavalmiuksien parantamiseen. Lama-ajan massiivityöttömyydestä onkin tultu merkittävällä tavalla alas. Mutta silti meille on jäänyt pysyvältä näyttävä, lähes 150 000n ihmisen kokoinen työstä syrjäytyneiden ryhmä. On riski, että heidän lapsensa tulevat muodostamaan seuraavan pysyvän “alaluokan” ellei asiaan kyetä puuttumaan.

Olisikin aika tunnustaa ettei työttömyyttä kyetä poistamaan vain toivomalla työpaikkojen syntyvän vapaille markkinoille joihin pitkään työttömänä olleet työllistyvät. On alettava pohtia miten työn kysyntää lisätään. Olisiko sittenkin järkevämpää pohtia erilaisia suoria työllistämismahdollisuuksia, jotka voivat olla julkisia, kolmannen sektorin kanssa yhteistyössä  tehtäviä hankkeita, ynnä muuta joilta vaikeasti työllistyvät voisivat löytää työtä. Tämä maksaa, mutta niin maksaa ihmisten työttömänä pitäminenkin, niin sosiaalikulujen lisääntymisenä kuin inhimillisen pääoman haaskauksena.

Lapsiköyhyyden ja tasa-arvoisten lähtökohtien osalta huomio tulee kiinnittää varhaiskasvatukseen. On torjuttava erityisen harmillisina ja jopa julmina puheet, joiden mukaan työttömien vanhempien lapsilta tulisi evätä oikeus päivähoitoon. Päivähoito on paikka, jossa lapset voivat kohdata ja ystävystyä yli yhteiskunnallisten luokkarajojen, saada yhteisiä kokemuksia, tasa-arvoisesti virikkeitä ja nauttia yhdessä ammattilaisten kasvatusosaamisesta. Eniten tätä tukea tarvitsisivat ne lapset, joiden perheissä kotona on ongelmia.

Väitän, että voimme välttää vuoden 1987 vauvoja kohdanneista ongelmista monet, jos nyt ymmärrämme että leikkauspolitiikka ei säästä vaan ainoastaan siirtää ja sen myötä kasvattaa yhteiskunnan kuluja. Verovaroja kannattaa käyttää työn kysynnän lisäämiseen ja työpaikkojen luontiin vaikeasti työllistyville ihmisille, ja varhaiskasvatukseen tulee kohdistaa voimavaroja siten, että jokainen voi laittaa sinne lapsensa hyvin ja turvallisin mielin, varmana siitä että jokainen saa huomiota ja pääsee osallistumaan yhteiseen tekemiseen.

Kuvalähde: http://www.publicdomainpictures.net/

Vuodenvaihteen kirjoja

Rosa Liksomin Hytti nro 6 on kuvailevan kielen ja ikuisen liikkeen juhlaa, jossa sulkeutunut suomalainen, Moskovassa opiskeleva tyttö matkustaa Trans-Siperian rautatiellä pääkaupungista Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin. Hänen hyttikumppanikseen sattuu katujen kasvatti, törkypuheinen misogyyni, rakennusmies ja pikkurikollinen Vadim. Kirja kuvaa murroksen keskellä olevaa, henkisesti ja fyysisesti sortuvaa maata ja sen kansaa, jossa juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua.

Vadim kertoo matkan ajan tytölle tarinoita, jotka vaihtelevat lapsuuden ajan kohtaloista katukokemusten kautta perheväkivaltaan. Välillä hän vonkaa seksiä, välillä muka katuu puheitaan ja pyytää tyttöä lyömään häntä, iskemään pukin kallon paskaksi.  Hiljainen tyttö puolestaan tutkii itseään ja suhdettaan Moskovaan jääneeseen poikaystäväänsä, hullujenhuoneeseen suljettuun Mitkaan. Perillä Mongoliassa hän lopulta löytää itsensä ja on valmis uuteen.

Kuten mainittua, Liksomin kieli on soljuvaa ja upeaa, mutta onko se lopulta melko tavanomainen, tai jopa kulunut, tapa kuvata Neuvostoliittoa/Venäjää? Hyvä kansa, huonot johtajat, surkea köyhyys, kaikki nämä ovat totta mutta moneen kertaan luetut. Joka tapauksessa kauniin ja elävän kielen ystävä saa kirjasta paljon.

Euroopan historiaan sekä kadonneisiin kuningaskuntiin retkahtaneen romantikon kannattaa lisätä lukulistaansa Norman Daviesin uroteko Vanished Kingdoms – the History of Half-Forgotten Europe, jossa hän käy läpi Euroopassa vaikuttaneiden, mutta sittemmin kadonneiden valtakuntien historiaa. Davies seuraa lähes 700-sivuisessa järkäleessä yksityiskohtaisesti sellaisten aikansa suurvaltojen kuin Aragonian (1137-1714), Burgundin (411-1795), Liettuan (1253-1795) tai sitten pienten mutta omalla tavallaan huomionarvoisten valtakuntien kuten Karpaatti-Ukrainan päivän kestäneen tasavallan (15.3.1939) historiaa ja kytköksiä nykypäivään.

Daviesin tarjoama aikamatka on huikea ja osoittaa miten lyhyitä tämän päivän suurvaltojen historiat vieläkin ovat. Ja miten kaikki imperiumit ovat aina olleet ajalliset ja rajalliset. Daviesin sanoin moderni maailma on rakentunut ”rikkoutuneiden kuvien pinon” päälle. Kadonneet valtakunnat ovat näitä ”rikkonaisia kuvia”, joiden merkitykset muuttuvat, mutta jotka vaikuttavat siihen millainen maailma tänään on. Se myös osoittaa miten historialla tehdään politiikkaa, ja miten historian peittämisellä tavoitellaan poliittisia päämääriä. Kuka tiesi, että Englannin kuninkaallisen perheen kohtuullisen julkisestikin käyttämä kieli oli ensimmäiseen maailmansotaan asti saksa, ja että ensimmäinen korostuneesti englantilaiset sukujuuret omaava henkilö, joka on perheeseen liittynyt oli eräs Diana Spencer?

Kirjasta löytyy myös koskettavan karuja kertomuksia ajoista jolloin valta on vaihtunut. Tähän on usein liittynyt historian tuhoaminen, paikkojen ja ihmisten identiteetin murskaaminen. Muinaisen Preussin valtakunnan tärkein kaupunki Königsberg koki tämän toisen maailmansodan jälkeen, kun neuvostojoukot valtasivat Immanuel Kantin synnyinkaupungin ja muuttivat sen Kaliningradiksi. Erään pakolaisen mukaan: ”It was one of the few places where Stalin succeeded completely in what he set out to do. He exterminated the East Prussians … He destroyed the houses, churches and the trees and put concrete blocks in their place. He obliterated the past. If I were dropped in this town with aa parachute and asked where I was, I would answer: Perhaps Irkutsk?”

Pilvi Torsti julkaisi viime vuoden loppupuolella paljon huomiota saaneen teoksen Suomalaiset ja historia, joka summaa Historiatietoisuus Suomessa -tutkimushankkeen havainnot. Tutkimuksessa selvitettiin ennen kaikkea tavallisten suomalaisten käsitystä historiasta, siitä miten he historiaa ymmärtävät ja millaista merkitystä sillä heille on.

Kirja on monella tapaa mielenkiintoinen kokonaisesitys, joka antaa aihetta yleisempäänkin yhteiskunnalliseen ja poliittiseen pohdintaan. Se osoittaa, että Suomessa on edelleen olemassa hyvinkin poikkeavia historian luentatapoja, jotka palautuvat erityisesti erilaisten sukujen historiaan. Poliittisilla näkemyseroilla on merkitystä, kun ihmiset kertovat näkemyksistään vuoden 1918 tapahtumista. Kokonaiskuvaksi asettuu historiaan monipuolisesti ja varsin asiantuntevasti suhtautuvasta, lähdekritiikin merkityksen ymmärtävästä kansasta.

Kirjan parhaaseen antiin kuuluvat erityisesti pohdinnat viidestä eri historiallisesta sukupolvesta sekä koulutustason merkityksestä historian tulkintoihin. Vasemmistolaisesti ajattelevaa pohdituttaa pienituloisten ja vähemmän koulutusta saaneiden ihmisten muita useammin ilmaisema  kaipuu voimakkaaseen johtajaan, uskomus suomalaisten erityiseen kansanluonteeseen työteliäänä ja ahkerana, muista erottuvana kansana sekä muita torjuvampi asenne monikulttuurisuuteen ja kansainväliseen yhteistyöhön. Samalla kuitenkin nähdään, että samat henkilöt suhtautuvat epäilevästi viralliseen ”kansalliseen tarinaan”, joka vaikuttaa puhuttelevan erityisesti oikeistolaisesti suuntautunutta keskiluokkaa. Tästäkö historiakäsityksestä nousee perussuomalaisten menestystarina; ”hyvä kansa, jota johtavat huonot johtajat”?

Tutkimuksen havainnot nuorista ikäluokista ovat nekin erittäin mielenkiintoisia. Suomessa kasvaa alle 20-vuotiaita, jotka ovat varsin työkeskeisiä, isänmaallisia mutta suhtautuvat avoimesti kansainväliseen yhteistyöhön ja joiden sukupolvikokemukseen liittyy, kaikista muista poiketen, turvattomuuden kokemus. Eräs hätkähdyttävin havainto liittyy kouluampumisiin ja niiden nousuun määrittäväksi kokemukseksi koko nuorimmalle tutkitulle ikäluokalle. Tärkeä havainto on myös hyvinvointivaltion ja erityisesti peruskoulun merkityksen korostuminen suomalaisten historiakäsityksessä erityisen tärkeänä elementtinä.

Pidin kovasti Tommi Uschanovin ”trilogian” ensimmäisestä teoksesta Mikä vasemmistoa vaivaa, eikä uutuusteos Miksi Suomi on Suomi tuottanut sekään pettymystä. Uschanov ruotii riemullisesti suomalaisia kliseitä ja osoittaa monia kansallisia erityispiirteitä – jotka eivät välttämättä lainkaan ole niitä, jotka yleisesti mielletään sellaisiksi.

Uschanovin teksti liikkuu sujuvasti kulttuurista politiikkaan ja talouteen sekä historiallisiin hahmoihin ja tapahtumiin. Keskeisimmät huomiot suomalaisista erityispiirteitä liittyvät mm. totuuden käsittelyyn. Uschanov lainaa Risto Alapuroa kirjoittaessaan suomalaisesta ”totuudenkaipuusta”. Suomi on maa, jossa kirjallisuudelta vaaditaan todellisuuspaon sijasta tinkimätöntä totuudessa pysymistä. Suomessa dekkarista tekee hyvän se, että sen on kirjoittanut oikea poliisi ja että sen tapahtumat ovat realistisia. Suhtautuminen muissa maissa vaikkapa kirjallisuuteen on usein aivan toisenlainen. Uschanov luettelee samankaltaisia esimerkkejä aina Jouko Turkan Seitsemän veljestä -tulkinnasta, uskosta lakiin ja oikeusjärjestykseen sekä kansallisesta keskustelusta, jossa lakien ”tulkintaa” pidetään yleisesti ongelmallisena ajatuksena.

Vetävimmillään kirja on taloutta käsittelevässä luvussa. Uschanov osoittaa miten hyvinvointivaltio Suomi on itse asiassa toiminut pitkässä talouspoliittisessa linjassaan lähes aina hyvin epäkeynesiläisellä tavalla. Aiheesta kirjoittivat aikoinaan klassikossa ”Suomen talouspolitiikan pitkä linja” myös Jukka Pekkarinen ja Juhana Vartiainen. Suomelle on ollut ominaista liioitteleva talouspessimismi ja itse luotuihin ”pakkoihin” alistuminen. Uschanov tekeekin hieman populistisen, mutta omalla tavallaan mielenkiintoisen tulkinnan, jonka mukaan koko hyvinvaltioprojekti oli aikoinaan suomalaisille ulkoa tuotu ”pakko”, joka oli hyväksyttävä taloudellisena rationaliteettina.

Viimeinen luku koskee suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun historiattomuutta. Kun edellä mainittu Pilvi Torstin tutkimus luo kuvaa aktiivisesti historiaa harrastavasta kansasta, ei tämä Uschanovin tulkinnan mukaan välity ainakaan julkiseen tai yhteiskunnalliseen keskusteluun. Media syyllistyy hänen mukaansa usein erilaisiin harhoihin ja välittää epätodenmukaista kuvaa historiasta. Esimerkit ovat samaan aikaan havainnollisia, mutta myös hykerryttäviä.