Eläke(ikä)keskustelun sosioekonominen näkökulma

julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 16.1.2013. 

Viime päivinä mm. SAK on saanut kritiikkiä, koska Helsingin Sanomat uutisoi sen kieltäytyneen neuvottelemasta eläkeiän nostosta tulevalla työmarkkinakierroksella. Asia onnistuttiin erityisesti (puna)vihertävissä piireissä lukemaan ”nuorten kurittamisena” ja ”juoksuhautoihin jumittumisena”, vaikka kysymys oli siitä, että eläkkeistä ja -iästä keskustellaan erikseen osana jo sovittua, vuoteen 2017 tähtäävää kokonaisratkaisua. Samalla kuohunta osoitti sen, etteivät nämä sukupolvisoturit olleet vieläkään ymmärtäneet mistä eläkeikäkeskustelussa oikeastaan on kyse, vaan porvarillis-yläluokkainen totuus asiasta on näissä piireissä otettu melkoisen annettuna.

Arviot niin sanotun ”eläkepommin” kustannuksista sekä sen aiheuttamista seurauksista eläkejärjestelmälle vaihtelevat. Yleisimmin kuitenkin järjestelmää pidetään, myös tulevien sukupolvien osalta, verrattain hyvänä ja toimivana. Työeläkemaksuissa on toki selkeää korotuspainetta, muttei kohtuutonta. Mahdolliset haasteet julkiselle taloudelle eivät siis niinkään tule eläkkeistä, vaan ennen kaikkea työttömyyden myötä menetetyistä tuloista sekä hoivamenojen kasvusta. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö eläkemenoissakin tulisi pyrkiä vahvistuvaan kestävyyteen tästä huolimatta, mutta se on silti oleellista, kun puhutaan muodollisesta eläkeiästä.

Viimeisimpänä Suomen työeläkejärjestelmän tilaa arvioivat Eläketurvakeskuksen pyynnöstä brittiläiset professorit, havaiten sen monella tapaa hyväksi. Professorien tekemä työ toi kuitenkin myös aidosti mielenkiintoisia ja uudenlaisia ajatuksia siihen, miten sosioekonominen oikeudenmukaisuus voisi toimia suomalaisessa eläkejärjestelmässä nykyistä paremmin. Yksi ajatus koski nopeampaa karttumaa työuran alussa, joka kannustaisi nopeampaan siirtymiseen työelämään. Samalla se vähentäisi eriarvoisuutta, joka liittyy työuran loppupään kuormittavuuteen. Nykyinen järjestelmä palkitsee, edelleen, niitä, joiden ansiot ovat  työuran loppupäässä suurimmillaan ja joiden terveys antaa myöden työelämässä jatkamiseen.

Tämä havainto liittyykin mielenkiintoisella tavalla eläkeiästä käytävään keskusteluun. Toisin kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä, Suomessa ei tälläkään hetkellä ole pakko jäädä eläkkeelle 63-vuotiaana. Ihmiset voivat, ja yhä useampi myös jää mikäli töitä on, eläkkeelle tätä myöhemmin. Superkarttumat työuran loppuun on rakennettu juuri siksi, että tätä tapahtuisi enemmän ja elinaikakerroin pitää nuorempien sukupolvien osalta liiankin hyvin huolen taloudellisista kannusteista jatkaa työssä.

Koska työurien pidentämisen tarpeesta ollaan yhtä mieltä, katse tuleekin kiinnittää niihin ihmisiin, jotka eivät, syystä tai toisesta, saavuta edes 63 vuoden rajaa, tai sitten jäävät pois työelämästä heti 63 vuotta täytettyään. Eläkeiän alarajan nostaminen 65 vuoteen tai yli vaikuttaisi nimenomaan heidän asemaansa. Niiden ihmisten, jotka jo nyt jatkavat yli alarajan, asemaanhan nostolla ei olisi mitään merkitystä. He, keitä muutos kohtaisi, ovat keskivertoa useammin a) matalasti koulutettuja, b) määriteltyjä osin tai täysin työkyvyttömiksi tai c) työttömiä. Samalla he ovat useimmiten pienituloisia ja toimineet fyysisessä työssä kuten hoiva-alalla, rakennuksilla, kuljetuspuolella, turvallisuusalan tehtävissä tai muilla yksityisillä palvelualoilla.

Pienituloisuus korreloi vahvasti keskimääräisen eliniän odotteen kanssa. Pienituloinen, useimmiten siis matalasti koulutettu ja fyysisessä työssä työuransa tehnyt ihminen kuolee keskimäärin selkeästi nuorempana. Eläkeiän noston koskiessa nimenomaan näitä ihmisiä, on kyse heidän terveiden eläkevuosiensa määrästä. Iän nosto, ilman merkittäviä toimia terveyspolitiikassa ja työhyvinvoinnissa, vähentää niitä vuosia jolloin nämä ihmiset voisivat nauttia eläkkeellä olostaan. Edelleen: nämä samat ryhmät, joiden asemaan nosto vaikuttaa ovat jo nyt keskimääräistä useammin työttöminä tai ajautuneet työkyvyttömyyteen. Toisin sanoen työtä ei saa tai voi tehdä, vaikka olisi halua.

Tätä taustaa vasten voidaankin kysyä se oleellisin kysymys: kuinka monta uutta työpaikkaa eläkeiän nosto loisi, tai kuinka monta säilyttäisi? Tai kuinka paljon sen odotetaan vähentävän tuki- ja liikuntaelinsairauksiin sairastumista työpaikalla, tai karsivan mielenterveysongelmia jotka aiheuttavat aikaista poistumista työelämästä?

Edellä mainittua taustaa  vasten onkin vaikea nähdä, että kukaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta kannattava ihminen kovinkaan kevein mielin ilmoittaisi kannattavansa tuosta noin vain mekaanista eläkeiän nostoa. On varmasti totta, että rajan nosto pitäisi työvoimassa jonkin verran hyväkuntoista ja työkykyistä väkeä vuoden-pari pidempään, mutta tämän kolikon kääntöpuoli on monen työssään sairastuneen tai uupuneen tilanteen heikkeneminen edelleen. Järkevää olisikin etsiä tätä kaavamaista nostoa joustavampia ja moniulotteisempia keinoja työurien pidentämiseen; kohteena paitsi ikääntyvät, myös muut työtä tekevät.

Ikäkeskustelu onkin ollut erityisen haitallinen juuri siksi, että se on ohjannut periaatteessa hyvää tarkoittavienkin ihmisten huomion pois olennaisista kysymyksistä. Ikärajasta kannattaa keskustella ja arvioida sitä siinä vaiheessa kun a) sosioekonomista epätasa-arvoa on kyetään vähentämään siten ettei kaavamainen nosto tarkoita käytännössä valmiiksi heikompiosaisten ryhmien kyykytystä, b) ikääntyville työntekijöille on tarjolla työtä jota he pystyvät tekemään ja b) työkyvyttömyyttä ja työuran aikaisia pitkiä poissaoloja työelämästä on olennaisesti vähennetty. Ikärajaa voitaisiin ehkä myös tarkastella yksilökohtaisesti joustaen, pitkän työuran tehneille, työkykyään menettäneille voitaisiin mahdollistaa osittainen vanhuuseläke.

Eläkejärjestelmän kestävyys ei siis ole kiinni muodollisesta eläkeiästä eikä ikäkeskustelua voi järkevästi käydä, eräiden demagogien suosiman, ”nuoret” vs ”vanhat” –dikotomian avulla. Kysymys on ensinnäkin työllisyyden tasosta sekä tosiasiallisesta eläkkeellejäämisiästä. Joka on nykyisin selkeästi korkeampi kuin silloin kun eläkeikä oli 65 vuotta. Ja vastakkainasettelu, jos sellainen väkisin halutaan rakentaa, on sosioekonominen, ei ikäluokkien välinen.

Jotta kestävyyttä voidaan vahvistaa, tulee ensinnäkin torjua työttömyyttä. Tämän alan ”iso sinko” olisi antaa julkiselle sektorille välineet ja resurssit säädellä nykyistä paremmin talouden kokonaiskysyntää ja luoda työpaikkoja silloin kun yksityinen sektori ei näin tee. On kohennettava erityisesti julkisia terveyspalveluita, jotta työttömyysvaarassa tai työttöminä olevien ihmisten työkyky voi säilyä nykyistä paremmin ja yhä useampi jäädä terveenä eläkkeelle ja saavuttaa edes alarajan. Ja remontoidaan eläkejärjestelmää ottamaan huomioon entistä paremmin nimenomaan sosioekonominen tasa-arvo. Tämä kun on kaikkien etu, niin nuorten kuin vanhojenkin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s