Kolumni Demokraatissa 21.3.2013.
Hallitus kokoontuu tällä viikolla kehysriiheensä tekemään merkittäviä päätöksiä loppuvaalikaudelle. Samaan aikaan työmarkkinoilla vallitsee edelleen epävarmuus. Varjo nousee myös etelästä, jossa Kyproksen parlamentti hylkäsi saarivaltiolle suunnitellun tukipaketin ja toi näin uuden arvaamattomaan ulottuvuuden eurokriisiin. Ei siis ole ihme, että kotimaan talouspolitiikan päättäjillä riittää päänvaivaa.
Erityisesti EU:n kriisipolitiikka on saanut osakseen tiivistyvää kritiikkiä. Olli Rehnin voimakkaasti ajama talouskurilinja on saanut erityisen näkyvän vastustajan nobelisti Paul Krugmanista, joka on pitänyt valittua linjaa talouden elpymistä ja työllisyyttä haittaavana.
Kun kriisimaiden nuorisotyöttömyysluvut lähestyvät neljää–viittäkymmentä prosenttia ja menestystarinana markkinoitu Latviakin kärsii nuorten ihmisten maastamuutosta, ei ole vaikea päätyä lopputulokseen, ettei valittu linja ole ongelmaton.
Katseet tulisikin ehkä kääntää sinne, josta vielä muutama vuosi sitten paljon puhuttiin, nimittäin brittiläisen vasemmistoliberaalin taloustieteilijän, John Maynard Keynesin oppeihin.
Keynesin paluusta puhuttiin paljon kriisin alkaessa, mutta sittemmin erityisesti Euroopassa on palattu takaisin perinteisiin puheenaiheisiin, joissa on unohdettu kriisin alkusyyt ja paikallistettu ongelmat julkisen sektorin ylivelkaantumiseen.
Toisin kuin usein kuvitellaan, Keynesin teoria ei koske vain elvyttämistä taantumassa. Keynes lähti nimittäin siitä, että krooninen alikysyntä on liberaalin kapitalismin pysyvä tila. Tehokkaat markkinat, jotka allokoivat pääomat automaattisesti optimaalisiksi, ovat teoreettinen käsite, eikä niillä ole vastinetta todellisuudessa. Tosiasiassa odotukset tulevasta vaikuttavat paljon enemmän erityisesti investointipäätöksiin. Nämä taas riippuvat paljolti psykologisista tekijöistä.
Yksinkertaistettuna kyse on siitä, että tulevaisuus on aina epävarma. Tämä taas johtaa varovaisuuteen erityisesti taantumassa. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että investoinnit supistuvat ja työttömyys kasvaa – eli kasvu hidastuu entisestään.
Vanha viisaus siitä, että kannattaa ostaa, kun kaikki muut myyvät, voi pitää paikkansa, mutta käytännössä erityisesti yksityinen pääoma noudattaa tätä sääntöä vain harvoin.
Keynesin ratkaisu lähti julkisen sektorin aktiivisuudesta. Oleellista on yhteiskunnassa vallitseva kokonaiskysyntä, jonka perusteella määrittyy myös tarjolla olevan työn määrä. Mikäli yksityinen sektori, syystä tai toisesta, ei kykene tai halua investoida, on valtion otettava vastuu riittävästä, täystyöllisyyden takaavasta kysynnästä. Tämä luo luottamusta markkinoille, koska romahdusta ei tule, ja yksityinenkin sektori uskaltaa ottaa enemmän riskiä.
Kyse ei ole hallitsemattomasta julkisyhteisöjen velkaantumisesta, koska julkisen sektorin aktiivisuus luo pysyvän varmuuden. Näin valtion ”isoa sinkoa” ei tarvitsisi välttämättä edes erityisen massiivisessa mittakaavassa käyttää. Usein pelkkä tieto riittää, aivan kuten eurokriisissäkin on voitu nähdä. Pelastuspaketit eivät laskeneet kriisitalouksien lainojen korkoa, mutta EKP:n ilmoittama velkakirjojen ostaminen rauhoitti markkinoita heti.
Keynesin ajattelun valossa julkisen sektorin aktiivisuutta tulisi lisätä – ei vähentää. Tulisi myös ymmärtää, etteivät valtiot ole kotitalouksia. Niiden velan rakenne on erilainen erityisesti silloin, kun ne velkaantuvat omassa valuutassaan. Velkojen maksun aika tulee, kun yksityisen sektorin investoinnit alkavat taas vetää – seikka, jota julkinen aktiivisuus sekin pikemminkin tukee kuin heikentää.
Esa Suominen 