Susan Abulhawan teos Jeninin aamut avaa kipeän ja lohduttoman näköalan mailtaan häädettyjen palestiinalaisten elämään -ja usein liian aikaiseen ja turhaan kuolemaan. Kirja seuraa erään palestiinalaissuvun tarinaa aina sodanjälkeisestä Ein Hodin kylästä, joka jää syntyvän Israelin jyrän alle ja jonka asukkaat karkoitetaan. Sittemmin suvun jälkeläiset hajaantuvat maailman tuuliin, pääosin kuitenkin Jeninin pakolaisleirille, jossa väliaikainen maanpakolaisuus muuttuu pikku hiljaa pysyväksi olotilaksi.
Hieman laiskasti käynnistyvä teos muuttuu sivu sivulta intensiivisemmäksi kun sodan ja maanpakolaisuuden kauhut kertautuvat. Loppua kohti palaa kurkussa on vaikea välttää, kun kirjailija kuvailee hahmojensa kautta vuoden 1982 Sabran ja Satilan pakolaisleirien verilöylyjä ja Libanonissa käytyä sotaa, jossa päähenkilön, Amerikkaan emigroituneen Amalin lääkärimies saa surmansa päivää ennen kun hän olisi matkustanut vaimonsa ja vielä syntymättömän lapsensa luo.
”Yhteiset unelmamme kiersivät tätä uutta todellisuutta. Lapset joita saisimme, paikat joissa kävisimme, koti jonka rakentaisimme, naurut jotka nauraisimme, elämä jonka eläisimme, rakkaus… kaikki tanssi piirissä sen todellisuuden ympärillä, että Majid oli kuollut. Tapettu. Unelmat tuhkana.”
Vihasta syntyy vain vihaa, minkä kokevat sittemmin myös juutalaiset ja amerikkalaiset. Kunnes koston kierre palaa heikoimpiin ja köyhimpiin. Lopulta kummallakin puolella on vain uhreja ja tuhottuja elämiä, sekä murskautuvia perheitä kun kauan varjellut salaisuudet alkavat paljastua. Toivoakin on, Amalin USA:ssa isättömänä kasvanut tytär Sara haluaa palata Palestiinaan. Paluun hinta on kuitenkin kova.
”Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu kun näköpiiriin tulee vene, ei voi mitenkään ajatella ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.” Tällä, omasta mielestäni suomalaisen kaunokirjallisuuden kauneimpiin aloituksiin kuuluvalla virkkeellä alkaa viime vuoden Finlandia-voittajan Ulla-Lena Lundbergin koskettava romaani Jää.
Romaanin tapahtumat sijoittuvat pieneen saaristoyhdyskuntaan sodanjälkeisessä Suomessa. Luotojen seurakuntaan muuttaa nuori uusi pappi pienine perheineen. Uuden pastorin tutustumista uuteen laumaansa sävyttää molemminpuolinen etsintä, uuden löytäminen ja siitä iloitseminen. Yhteisö elää karun ja ankaran luonnon mukana, johon myös papin perhe kasvaa kiinni. Mutta kun pastori puhuu tunteista ja pohtii teologiaa, on pastorska hänen vastakohtansa, arjen ankara ihminen joka pitää lapsen kurissa ja lehmän rehussa. Mutta ehkäpä juuri siksi hän edustaa turvaa ja jatkuvuutta.
Nuori pastori on onnellinen, löytää paikkansa ja perhe kasvaa. Kunnes yhtäkkiä, täysin äkkiarvaamatta ja turhaan, kaikki voi olla poispyyhitty ja rakkaat lähimmäiset jätettävä ikuisiksi ajoiksi. Kaiken hetkittäisyys pyyhkäisee lukijan yli ja saa pohtimaan sitä, miten tämän elämänsä, pienen välähdyksen hetken, haluaa lopulta käyttää.
Matti Salminen on laatinut mielenkiintoisen elämäkerran eräästä Suomen poliittisen historian mielenkiintoisimmista ajattelijoista ja poliitikoista, Yrjö Kallisesta. Yrjö Kallisen elämä ja totuus -teos maalaa kuvan ainutlaatuisesta ajattelijasta, joka oli paitsi kansanedustaja ja Suomen sodanjälkeinen puolustusministeri, myös sosialidemokraatti, osuustoimintamies, puhuja, pasifisti ja harvinaisen laaja-alainen ja syvällinen filosofi. Häntä kutsuttiin aikoinaan paitsi Suomen parhaaksi puhujaksi, myös ”työväenliikkeen omatunnoksi”.
Yrjö Kallinen, rautatieläinen Oulusta, aloitti jo nuorella iällä perehtymisen erityisesti teosofiaan ja idän uskontoihin. Hän löysi myös aikaisin sosialismin ja toimi Oulun sosialidemokraattisissa nuorissa. Vuoden 1918 sisällissodan aikaan Kallinen kieltäytyi tarttumasta aseisiin ja pyrki sovitteluun kaupunkia sodan loppuvaiheessa lähestyvien valkoisten kanssa. Hänen sovitteluyrityksensä kuitenkin kariutui Mannerheimin antamaan käskyyn, joka johti Oulun taisteluun, 60 suomalaisen kuolemaan ja Kallisen vangitsemiseen yhdessä tuhannen muun miehen kanssa. Aseistakieltäytyjä ja neuvottelija sai valkoisilta kuolemantuomion kaikkiaan neljä kertaa. Kertaakaan tuomiota ei kuitenkaan laitettu täytäntöön.
Kallinen kuvaa laajassa kirjallisessa tuotannossaan myös sisällissodan leirien oloja ja omaa henkistä kehitystään vankiaikana. ”Iäksi särkyivät sellaiset ihmismielen rakennelmat kuin opinkappaleet, uskontokunnat, kansallisuudet, puolueet, onni ja vapaus ja ennen kaikkea usko taisteluun minkä tahansa moisen harharakennelman puolesta. Näkyi vain omiin rakennelmiinsa eksynyt ihminen, jota sen omat rakennelmat ahdistavat ja pimittävät ja oka sen vuoksi muuttuu julmaksi, kasaa tililleen kärsimystä, rääkkää ja tappaa välttääkseen kärsimystä tai kostaakseen. Ystävät ja viholliset… hekumoivat voittaessaan, vaikka voitto on ostettu voitetun tuskalla.” Mutta Kallinen armahtaa myös valkoiset vanginvartijansa, sillä: ”Ihminen joka kaikissa kansoissa ja puolueissa rääkkää ja tappaa, on pohjaltaan hyvään uskova ja hyvää uneksiva olento. Hän tuskin edes tunnustaa vihaavansa milloin minkin arvon puolesta kiivaillessaan, arvon, joka aina ja joka tapauksessa on harha-arvo, sillä todellinen arvo ei koskaan aja ihmistä julmuuteen. Mutta koska näin, että ihminen, tuo eksynyt, petomaisesti käyttäytyvä ei ole pohjimmiltaan paha, käsitin myös että häneen on suhtauduttava kuin sairaaseen. Jos vihaan häntä, on se vain omaa sokeuttani. Jos pelkään häntä, on se omaa surkeaa heikkouttani. Ja jos yritän torjua kärsimystä aiheuttamalla hänelle kärsimystä, olen samassa kadotuksessa hänen kanssaan ja ylläpidän kadotusta.”
Varsinaisen elämäntyönsä Kallinen teki osuustoimintaliikkeen parissa, josta hän löysi arvoilleen soveltuvan kodin. Osuustoiminta oli hänen mukaansa yhteistoimintaa kuluttajien hyväksi. Sodan sytyttyä hän arvosteli voimakkaasti nationalismia sekä ääriajattelua, joka tekee ”maailmasta, joka on päämäärien kannalta taivas, keinoiltaan helvetin.” Politiikkaan jo kerran pettyneenä Kallinen lähti uudelleen ehdolle vaaleihin ja saavutti kansanedustajan paikan SDP:n riveistä sodanjälkeisissä vaaleissa. Hän kritisoi sotasyyllisyyskysymyksen ympärillä käytyä tekopyhyyttä, arvosteli sosialidemokraattien irtoamista periaatteistaan heidän edetessään yhteiskuntahierarkiassa sekä YYA-sopimuksen muotoiluja, joilla hänen mukaansa Suomi sidottiin valmiiseen viholliseen, Saksaan. Kallisen mukaansa ”sodanenteilyssä usko pyrkii todellistamaan itsensä”.
Kirjan loppu kerää yhteen Kallisen filosofisempaa ajattelua, terävää yhteiskunta- ja myös puoluekritiikkiä sekä kuvaa hänen viimeisiä vuosiaan. Ja löytyypä kirjasta pieni yksityiskohta, joka saattaa lohduttaa tämänkin päivän järjestötoimijaa, löytyy Kallisen kirjoittamasta osuustoimintamiesten kokouksen kokouspöytäkirjasta vuodelta 1928. Siinä hän osoittaa pienen kirjoitelman vuoden 2000 lukijalle. Se kuuluu näin:
”Arvoisa tuntematon ystävämme. Sinua kiinnostavat kellastuneet aika- ja asiakirjat. Haalistuneet rivit, jotka kertovat ammoin olleiden ihmisten aikeista ja yrityksistä, herättävät myötätuntoasi, ehkä liikuttavatkin sinua. Hymyilet ystävällisesti noille ammoin olleille, sille pikkutärkeydelle ja vakavuudelle jolla he touhusivat. Parammin kuin he, tässä tapauksessa, paremmin kuin me, sinä käsität kuinka ohimenevää tuo touhu loppulta oli. Ja vain sinä tiedät miten vähän nuo vanhanaikaiset tulevaisuudenkuvitelmat vastasivat sitä uudenaikaista todellisuutta jossa sinä elät. Tähän tapaan tunnet sinä, silmäillessäsi ihmisiä ja asioita joista nämä aikakirjat kertovat. Samaan tapaan tunnemme me katsellessamme aikoja, jotka ovat ennen meitä olleet. Ja näin ystävällisesti hymyillen ojentakaamme toisillemme kätemme yli aikojen, ymmärtäen sitä, mikä asioissa ja ihmisissä on pientä ja ohimenevää ja kunnioittaen sitä, mikä näennäisesti ehkä vähäpätöisenä kuitenkin suorittaa osansa ikuisesti jatkuvassa rakennustyössä.”
Toimittaja Johanna Vehkoo on kirjoittanut äärimmäisen mielenkiintoisen, hyvin taustoitetun ja sujuvan analyysin journalismin tilasta ja tulevaisuudesta. Teos Painokoneet seis – kertomuksia uuden journalismin ajasta nostaa esiin mediakentän murroksen jatkuvuuden sekä vanhankaltaisten bisnesmallien väistämättömän murskautumisen. Vehkoo on ollut keskeisesti mukana huomattavaa julkisuutta mm. Pekka Himasen tekemisten osalta saaneen uuden Long Play -julkaisun rakentamisessa. Tätä kautta hän myös elää uudenlaista ajatteluaan todeksi suomalaisessa mediakentässä.
Vehkoo tuomitsee selkeästi ja vakuuttavasti sanomalehtien viihteellistymisen ja pitää sitä lopullisen, hitaan mutta varman, tuhon tienä. Kun nopea uutisointi saadaan joka tapauksessa maksuttomana verkosta, tulisi sanomalehtien erikoistua, syventyä ja panostaa laatuun. Vain tätä kautta voidaan uskottavasti tuottaa lisäarvoa lukijoille, yhteiskunnallisesta merkityksestä puhumattakaan. Suomessa valittu linja – suurten tuottojen ylläpito kasvavista kustannuksista huolimatta – on johtamassa lehtien pinnallistumiseen ja laadun heikkenemiseen, joka tulee lisäämään lukijakatoa.
Kirja käy vakuuttavasti läpi yhteiskunnallisia ilmiöitä yleisöjen pirstaloitumisesta ja siitä johtuvasta lisääntyneestä atomisoitumisesta. Vaikka tietoa ja uutisia on olemassa enemmän kuin koskaan, ihmiset eivät enää altistu vastaavalla tavalla poikkeaville ja erilaisia näkökulmia avaaville kirjoituksille. Sosiaalisen median luoma ”samanmielisten kupla” pitää tästä tehokkaasti huolen, voimistaen samalla ääriliikkeitä ja .-ajatuksia. Verkossa vanhan paperilehden ”nippumalli” ei yksinkertaisesti toimi – ja siksi asiat on ajateltava uusiksi. Verkko ja digitaalisuus tulee ottaa lähtökohdaksi, valjastaa käyttäjät mukaan juttujen tekoon, toimia läpinäkyvästi, tarkistaa faktat, erikoistua, hyödyntää valtaisaa datan määrää ja tehdä ”merkityksellisestä mielenkiintoista” eikä mennä siitä, missä aita on matala(mielisin). Hyvänä esimerkkinä laadun paranemisen ja levikin lisääntymisen kohtalonyhteydestä hän nostaa Economistin ja Svenska Dagbladetin, jotka kulkevat yleistä trendiä vastaan.
Teoksen lopulla Vehkoo listaa kymmenen käskyä media-alalle. Ongelmien tunnustaminen sekä vanhan ansaintamallin toimimattomuuden ymmärtäminen on alku. Tämän lisäksi tarvitaan ymmärrys siitä, että sanomalehdet eivät tarvitse pelastamista, sen sijaan journalismi tarvitsee. Sisällön kehittäminen tulee nostaa ykkössijalle, uutisbisnes ei varsinkaan printissä enää ole tätä päivää, laadun korostaminen on välttämätön kilpailutekijä, digitaaliset julkaisualustat otettava todesta ja etulinjaan, toimittajien erikoistumista tuettava, toimitusten ovia avattava sekä epäonnistuminenkin sallittava. Voisi kuvitella, että näistä opeista voisi ammentaa moni muukin toimija kuin sanomalehti.
Erityisen hyvänä, politiikkaankin soveltuvana ohjeena voidaan poimia Vehkoon siteeraaman David Weinbergerin toteamus: ”Läpinäkyvyys on uusi objektiivisuus.” Lehtien asiantuntija-asema on romuttunut, objektiivisuuteen ei enää uskota. Mutta mikäli juttujen (tai avausten) taustoja valotetaan, linkitetään olemassa olevaan tietoon ja käännetään ylösalaisin vanha ajatus tiedon salaamisesta, voidaan uudelleen löytää luottamus lukijoiden (kansalaisten) ja viestimen (viestijän) välillä.
Ammatillisista julkaisuista huomionarvoinen on Timo Paukun teos Kymmenen uutta ihmettä – teknologiat jotka muuttavat maailmaa. Kirja on tiivis johdatus uusiin, erittäin kiinnostaviin teknologian mahdollisuuksiin joista voidaan mainita kolmiulotteinen tulostus johon Suomen valtavirtainenkin lehdistö on alkanut herätä, kantasolujen tutkimus tai esineiden internet.
Paukun perusviesti on, että teknologian kehitys tulee vain nopeutumaan tulevaisuudessa ja muutos on yhtä nopea ja täydellinen kuin mitä se on ollut internetin kehittymisestä alkaen. Ja mahdollisuudet ovat kirjan perusteella huikeita. 3D-printterit voivat tehdä tuotteiden varastoinnista turhaa, nanoteknologiaan perustuvat robotit voivat korjata verisuonten seinämiä sisältä käsin, hiilestä tehdyt nanomuistit ovat kestäviä ja tallentavat tietoa tuhatkertaisesti pienempään tilaan, kantasoluista voidaan kasvattaa uusia elimiä, bakteereja kouluttaa pilkkomaan jätettä ja niin edelleen. Myös materiaalit, jotka muuttuvat, tarjoavat huikeita näköaloja. Mitä tarkoittaisi jätteen määrän vähenemisen kannalta vaikkapa se, että lapsen kasvaessa kenkä vain muuttaa muotoaan suuremmaksi?
Kirjan luettuaan voi tulevaisuuteen suhtautua hieman optimistisemmin. Luonnollisesti erityisesti DNAn ja geenien kanssa tehtävään työhön liittyy valtaisa määrä eettisiä(kin) kysymyksiä, mutta lohdullista on ymmärtää että aikamme suuriin kysymyksiin etsitään vastauksia myös, ja ehkä korostuneesti, teknologian puolella. Politiikkaa tarvitaan maailman pelastamiseen, mutta teknologia voi parhaimmillaan helpottaa työtä merkittävästi.
Päätoimittaja Jorma Pokkinen kirjoitti (AL 24.4.) poleemiseen sävyyn Ylen taloudellisesta tilanteesta ja Yle-verosta. Kirjoitus ansaitsee muutamia huomioita.
Esa Suominen 