Kateus vie kalatkin vedestä

Vastine julkaistu Aamulehdessä 30.4.2013.

Päätoimittaja Jorma Pokkinen kirjoitti (AL 24.4.) poleemiseen sävyyn Ylen taloudellisesta tilanteesta ja Yle-verosta. Kirjoitus ansaitsee muutamia huomioita.

Ensinnäkin on hyvä huomata, ettei Pokkinen arvioi tehtyjä ratkaisuja puolueettomasti. Hänen palkkansa maksaa Alma Media, joka kokee itsensä Yleisradion kilpailijaksi. Hänen huomionsa tulee siis ymmärtää suhteessa tähän viitekehykseen.

Päätökset Ylen asemasta ja rahoituksesta on tehty yhdessä kaikkien puolueiden kanssa yksimielisesti. Siten myös Ylen rahoituksen muuttamisesta tulee päättää parlamentaarisesti. Mikäli hallitus olisi luopunut indeksikorotuksesta, olisi paitsi rikottu parlamentaarista sopimusta myös hyväksytty se, että Yle-veron nimellä kerättyjä tuloja ei käytettäisi täysimääräisesti Ylen toimintaan.

Ylen riippumattomuus kulloisestakin hallituksesta on tärkeää. Mikäli hallitus voisi omin toimin ja helposti heilutella Ylen taloutta, voisi sillä olla ikäviä seurauksia demokratialle ja sananvapaudelle. Ellei tavoitteena sitten ole italialaistyyppinen mediamaisema.

Myös alan teknologinen kehitys on huimaa. Veromalliin siirtyminen vastaa juuri tähän haasteeseen. Pokkisen haikailema vanha tv-lupamaksu oli teknologiasidonnaisuutensa vuoksi vanhanaikainen. Ruotsissa, jossa on alettu harkita veromuotoiseen malliin siirtymistä, maksetaan tv-lupamaksuja mm. tietokoneista ja tablettilaitteista. Tätäkö Pokkinen haluaisi myös Suomeen?

Nyt olisikin korkea aika siirtyä vanhoista poteroista uuteen ajatteluun sekä lopettaa turhasta valittaminen. Haasteet aikansa eläneille ansaintamalleille eivät tule Ylestä tai liikenne- ja viestintäministeriöstä vaan teknologian kehityksestä, kovenevasta kilpailusta ja digitaalisesta murroksesta. Ylen kadehtiminen ei tässä auta, vaan ratkaisuja pitää hakea oman toiminnan kehittämisestä.

Mainokset

Palkoista, tuloeroista ja taloudellisesta kasvusta

Kirjoitus Hämeen Kaiku -verkkolehdessä 23.4.2013

Tulevan työmarkkinakierroksen asemiinajon käynnistyessä Suomessa tultaneen jälleen käymään kierros tulonjaosta, palkanmuodostuksesta ja niiden vaikutuksesta kilpailukykyyn ja talouskasvuun. Esimakua on saatu, kun työnantajat ovat tarjonneet käytännössä nollalinjaa, vedoten suomalaisen työn kalleuteen ja kansallisen kilpailukyvyn romahtamiseen.

Suomalaisen työn kalleus on myytti, joka ei saa tukea todellisuudesta. Työn hinta on suomalaisessa teollisuudessa taloustiikeri Saksan tasolla ja selkeästi Ruotsia alempana. Samalla työn tuottavuus on Suomessa kehittynyt selkeästi mm. Saksaa paremmin. Osasyy voitaneen osoittaa palkkapolitiikkaan, joka on osaltaan kannustanut myös ns. matalan tuottavuuden työtä tekevien työntekijöiden osaamisen kehittämiseen. Palkkajoustojen ja pätkätöiden Saksassa tämä kannustin on puuttunut. Suomi menestyy myös erinomaisesti niissä kilpailukykymittauksissa, joissa arvioidaan yhteiskunnan rakenteita.

Uskottavampi selitys Suomea vaivaavalle investointipulalle onkin elinkeinorakenteessa ja alojen kehittymiskyvyssä. Perinteisten teollisuudenalojen kehitys on ollut liian hidasta, eikä uusia nousevia yrityksiä ole noussut tilalle toivotulla ja tarvittavalla vauhdilla. Suomalaiselta teollisuudelta vaikuttaakin puuttuvan ennen kaikkea tuotteistamis- ja myyntikykyä. Laadukasta yritysympäristöä ja osaavaa työvoimaa ei osata käyttää hyväksi.

Toinen kysymys tulee mitä todennäköisimmin liittymään paikallisten erien suuruuteen ja sitä kautta palkkaeroihin. Yleisenä totuutena toistellaan usein näkemystä, jonka mukaan paikallinne sopiminen ja suuremmat palkkaerot johtavat parempaan kilpailukykyyn, koska ne kannustavat työntekijöitä parempiin suorituksiin. Samalla niiden katsotaan olevan työllisyysnäkökulmasta perusteltuja. Mutta onko tosiaan näin?

Suuret palkkaerot ja paikalliset sopimukset ovat tyypillisiä maille, joissa ay-liikkeen vaikutusvalta on heikko ja jossa työehtosopimusten kattavuus on pieni. Kuitenkin, mm. kansainvälisen ay-keskusjärjestö ITUCin tuoreen raportin mukaan, talous on kasvanut nopeammin ja työttömyys pysynyt paremmin hallinnassa maissa, joissa on kyetty keskitettyihin sopimuksiin ja kattaviin ratkaisuihin. Taloudelliset tosiseikat siis puhuvat erityisesti oikeiston ja työnantajien markkinoimaa linjaa vastaan.

Tuloerojen merkityksen taloudellisen menestyksen takaajana ovat hiljattain asettaneet kyseenalaiseksi myös Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tutkijat. Andrew Berg ja Jonathan Ostry katsovat, että tasainen tulonjako tuottaa ennen kaikkea pitkäaikaista ja pysyvää taloudellista kasvua.

Bergin ja Ostryn tutkimustulokset osoittavat sen, että taloudellinen eriarvoisuus vaikeuttaa ennen kaikkea kasvun ylläpitämistä. Kasvun käynnistäminen voi onnistua myös epätasa-arvoisissa yhteiskunnissa, mutta ellei tuloeroihin kiinnitetä huomiota, kasvu sakkaa nopeasti. Mikäli tavoitellaan ennen muuta tasapainoista yhteiskunnallista kehitystä ja vaurastumista, on oleellista nostaa ennen muuta vähiten ansaitsevien ansiotasoa. Näin luodaan uutta keskiluokkaa.

Kaiken kaikkiaan reaalimaailma antaa vain vähän tukea vaatimuksille sen paremmin keskitetyistä sopimuksista luopumiselle kuin palkkaerojen kasvattamiselle. Näiden vaatimusten taustalla onkin yleisen edun sijasta valta- ja edunvalvontapolitiikka. Tässä ei toki sinällään ole mitään paheksuttavaa, järjestöille maksetaan siitä, mutta poliittisten päätöksentekijöiden on omia reaktioitaan ja tavoitteenasetteluaan silmällä pitäen syytä ottaa huomioon ne yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin kannalta kiistattomat tosiasiat, jotka puhuvat nimenomaan pienipalkkaisten työntekijöiden palkankorotusten ja ostovoiman parantamisen puolesta.

Ikkunat auki itänaapuriin

Kolumni Demokraatissa 18.4.2013

Perinteinen viisaus on se, että Suomi on saari. Sijaitsemme kaukana pohjoisessa vaikeiden kulkuyhteyksien takana syrjässä Euroopan sydämestä. Kyseistä mantraa on kauan käytetty, kun on haluttu perustella milloin mitäkin taloudellista hankaluutta.

Maantieteelle emme todellakaan voi mitään, mutta historiasta voidaan oppia että maantieteen merkitys muuttuu eri aikoina. Entiset haitat voivat kääntyä eduiksi ja päinvastoin. Erityisesti taloushistoria voidaan nähdä sarjana tapahtumia, jossa alunperin perifeeriset alueet nousevat vanhojen keskusten rinnalle ja ohi.

Suomen erityiset vahvuudet liittyvät merkitystään kasvattavaan arktiseen alueeseen sekä ennen muuta Venäjään. Siksi viimeistään nyt olisi hylättävä viimeisetkin historiallisesti toki ymmärrettävät, mutta auttamattoman vanhanaikaiset asenteet itänaapuria kohtaan. On lähdettävä nopeasti syventämään taloudellista yhteistyötä sekä houkuttelemaan venäläisiä, niin yrityksiä kuin ihmisiä, Suomeen. Ellemme me sitä tee, joku muu tekee.

Venäläiset turistit ovat jo nyt Suomen tärkein matkailijaryhmä. Heidän määränsä myös kasvaa eniten, ja he käyttävät eniten rahaa suomalaisiin tuotteisiin ja palveluihin. Kysyntään on vastattava lisäämällä venäjänkielentaitoista henkilökuntaa sekä panostamalla laadukkaisiin elämyksiin. Samalla venäläisten viisumivapautta, alkuun vaikkapa rajatussa muodossa, tulee kiirehtiä.

Suomalais-venäläisen kauppakamarin toimitusjohtaja Mirja Tiri on puhunut Suomen markkinoinnista uudenlaisena bisneskeskuksena niin venäläisille yrityksille jotka haluavat kansainvälistyä kuin länsimaiselle yrityksille jotka haluavat tehdä bisnestä Venäjällä. Suomen sijainti, toimiva infra ja hallinto voivat tarjota sillanpääaseman molempiin suuntiin. Espoossa toimii jo nyt venäläisiä ICT-alan start-up -yrityksiä. Tähän junaan tulee panna lisää höyryä – myös valtion aktiivisuuden avulla.

Tulevaisuudessa erityisesti Pietari kasvaa ja kehittyy nopeasti. Kun liikenneyhteydet kehittyvät ja rajamuodollisuudet kevenevät, voidaan pohtia olisiko esimerkiksi Lappeenrannan lentokentästä Pietarin kakkoskentäksi? Venäjällä on myös suunnitteilla merkittäviä tietoliikennekaapelihankkeita, jotka toteutuessaan yhdistävät Kaukoidän ja Euroopan Koillisväylää pitkin. Mikäli tämä yhteys linkittyisi Euroopan markkinoille Suomen kautta, loisi se valtavia mahdollisuuksia uudelle liiketoiminnalle.

Nyt jos koskaan on aika ottaa aivan uudenlainen etunoja Venäjän-suhteisiin. Riskit ovat hallittavia, mahdollisuudet lähes rajattomia.

Älä lyö lyödyn lasta

julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien mielipideosastolla 5.4.2013.

Mediassa on viime viikkoina keskusteltu aktiivisesti subjektiivisen päivähoidon rajaamisesta. Asia nousi pintaan, kun EVA:n johtaja Matti Apunen väitti HS:n kolumnissaan Turun Sanomien uutiseen perustuen joka kymmenennen lohjalaisen lapsen viettävän koko kesän hoidossa. Vaikkei Apusen siteeraama selvitys lopulta pitänytkään paikkaansa (Lohjalla ainutkaan lapsi ei jäänyt vaille lomaa), rajaamista kannatettiin useissa puheenvuoroissa.

Subjektiivisen päivähoidon rajaaminen on kuitenkin monella tapaa ongelmallinen ajatus. Ensinnäkin sen kannattajat unohtavat, että kyseessä on lasten, ei aikuisten oikeus. Miksi lapsen oikeutta varhaiskasvatuksen palveluihin tulisi rajoittaa, mikäli hänen vanhempaansa on kohdannut vaikkapa työttömyys?

Mikäli ongelmana ovat ylipitkät hoitopäivät, niihin tulisi puuttua kaikkien lasten osalta, ei vain työttömien. Lapset ovat tarkkoja ja huomaavat kyllä ketkä napsitaan porukasta pois muita aikaisemmin siksi, että heidän kotonaan on esimerkiksi työttömyyttä. Tämänkaltaisesta leimaamisesta tulisi pyrkiä pikemminkin pois kuin korostaa sitä pakottamalla lapsi kotiin kesken leikkien.

On fakta, että varhaiskasvatuksesta ja muiden lasten seurasta hyötyvät eniten ne lapset, joiden kotona on sosiaalisia ongelmia. Työttömyys, erityisesti pitkittyvä sellainen, korreloi voimakkaasti näiden kanssa. Toisin sanoen rajaus satuttaisi eniten juuri niitä lapsia, joiden saama hyöty päivähoidosta olisi suurin. Tätä ei voida pitää oikeudenmukaisena.

Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että varhaiskasvatuksen ammattilaisilla, päiväkodin tädeillä ja sedillä, on kädet täynnä tärkeää työtä. Siksi ei ole järkevää, että heidän tehtävänkuvaansa lisättäisiin lasten vanhempien työmarkkina-aseman kyttääminen sen varmistamiseksi, että lapsi varmasti haetaan kesken päivää pois. Tämäkin aika käytettäneen paremmin vaikkapa leikeissä tai opetuksessa.

Keväthankikirjoja

Susan Abulhawan teos Jeninin aamut avaa kipeän ja lohduttoman näköalan mailtaan häädettyjen palestiinalaisten elämään -ja usein liian aikaiseen ja turhaan kuolemaan. Kirja seuraa erään palestiinalaissuvun tarinaa aina sodanjälkeisestä Ein Hodin kylästä, joka jää syntyvän Israelin jyrän alle ja jonka asukkaat karkoitetaan. Sittemmin suvun jälkeläiset hajaantuvat maailman tuuliin, pääosin kuitenkin Jeninin pakolaisleirille, jossa väliaikainen maanpakolaisuus muuttuu pikku hiljaa pysyväksi olotilaksi.

Hieman laiskasti käynnistyvä teos muuttuu sivu sivulta intensiivisemmäksi kun sodan ja maanpakolaisuuden kauhut kertautuvat. Loppua kohti palaa kurkussa on vaikea välttää, kun kirjailija kuvailee hahmojensa kautta vuoden 1982 Sabran ja Satilan pakolaisleirien verilöylyjä ja Libanonissa käytyä sotaa, jossa päähenkilön, Amerikkaan emigroituneen Amalin lääkärimies saa surmansa päivää ennen kun hän olisi matkustanut vaimonsa ja vielä syntymättömän lapsensa luo.

”Yhteiset unelmamme kiersivät tätä uutta todellisuutta. Lapset joita saisimme, paikat joissa kävisimme, koti jonka rakentaisimme, naurut jotka nauraisimme, elämä jonka eläisimme, rakkaus… kaikki tanssi piirissä sen todellisuuden ympärillä, että Majid oli kuollut. Tapettu. Unelmat tuhkana.”

Vihasta syntyy vain vihaa, minkä kokevat sittemmin myös juutalaiset ja amerikkalaiset. Kunnes koston kierre palaa heikoimpiin ja köyhimpiin. Lopulta kummallakin puolella on vain uhreja ja tuhottuja elämiä, sekä murskautuvia perheitä kun kauan varjellut salaisuudet alkavat paljastua. Toivoakin on, Amalin USA:ssa isättömänä kasvanut tytär Sara haluaa palata Palestiinaan. Paluun hinta on kuitenkin kova.

”Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu kun näköpiiriin tulee vene, ei voi mitenkään ajatella ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.” Tällä, omasta mielestäni suomalaisen kaunokirjallisuuden kauneimpiin aloituksiin kuuluvalla virkkeellä alkaa viime vuoden Finlandia-voittajan Ulla-Lena Lundbergin koskettava romaani Jää. 

Romaanin tapahtumat sijoittuvat pieneen saaristoyhdyskuntaan sodanjälkeisessä Suomessa. Luotojen seurakuntaan muuttaa nuori  uusi pappi pienine perheineen. Uuden pastorin tutustumista uuteen laumaansa sävyttää molemminpuolinen etsintä, uuden löytäminen ja siitä iloitseminen.  Yhteisö elää karun ja ankaran luonnon mukana, johon myös papin perhe kasvaa kiinni. Mutta kun pastori puhuu tunteista ja pohtii teologiaa, on pastorska hänen vastakohtansa, arjen ankara ihminen joka pitää lapsen kurissa ja lehmän rehussa. Mutta ehkäpä juuri siksi hän edustaa turvaa ja jatkuvuutta.

Nuori pastori on onnellinen, löytää paikkansa ja perhe kasvaa. Kunnes yhtäkkiä, täysin äkkiarvaamatta ja turhaan, kaikki voi olla poispyyhitty ja rakkaat lähimmäiset jätettävä ikuisiksi ajoiksi. Kaiken hetkittäisyys pyyhkäisee lukijan yli ja saa pohtimaan sitä, miten tämän elämänsä, pienen välähdyksen hetken, haluaa lopulta käyttää.

Matti Salminen on laatinut mielenkiintoisen elämäkerran eräästä Suomen poliittisen historian mielenkiintoisimmista ajattelijoista ja poliitikoista, Yrjö Kallisesta. Yrjö Kallisen elämä ja totuus -teos maalaa kuvan ainutlaatuisesta ajattelijasta, joka oli paitsi kansanedustaja ja Suomen sodanjälkeinen puolustusministeri, myös sosialidemokraatti, osuustoimintamies, puhuja, pasifisti ja harvinaisen laaja-alainen ja syvällinen filosofi. Häntä kutsuttiin aikoinaan paitsi Suomen parhaaksi puhujaksi, myös ”työväenliikkeen omatunnoksi”.

Yrjö Kallinen, rautatieläinen Oulusta, aloitti jo nuorella iällä perehtymisen erityisesti teosofiaan ja idän uskontoihin. Hän löysi myös aikaisin sosialismin ja toimi Oulun sosialidemokraattisissa nuorissa. Vuoden 1918 sisällissodan aikaan Kallinen kieltäytyi tarttumasta aseisiin ja pyrki sovitteluun kaupunkia sodan loppuvaiheessa lähestyvien valkoisten kanssa. Hänen sovitteluyrityksensä kuitenkin kariutui Mannerheimin antamaan käskyyn, joka johti Oulun taisteluun, 60 suomalaisen kuolemaan ja Kallisen vangitsemiseen yhdessä tuhannen muun miehen kanssa. Aseistakieltäytyjä ja neuvottelija sai valkoisilta kuolemantuomion kaikkiaan neljä kertaa. Kertaakaan tuomiota ei kuitenkaan laitettu täytäntöön.

Kallinen kuvaa laajassa kirjallisessa tuotannossaan myös sisällissodan leirien oloja ja omaa henkistä kehitystään vankiaikana. ”Iäksi särkyivät sellaiset ihmismielen rakennelmat kuin opinkappaleet, uskontokunnat, kansallisuudet, puolueet, onni ja vapaus ja ennen kaikkea usko taisteluun minkä tahansa moisen harharakennelman puolesta. Näkyi vain omiin rakennelmiinsa eksynyt ihminen, jota sen omat rakennelmat ahdistavat ja pimittävät ja oka sen vuoksi muuttuu julmaksi, kasaa tililleen kärsimystä, rääkkää ja tappaa välttääkseen kärsimystä tai kostaakseen. Ystävät ja viholliset… hekumoivat voittaessaan, vaikka voitto on ostettu voitetun tuskalla.” Mutta Kallinen armahtaa myös valkoiset vanginvartijansa, sillä: ”Ihminen joka kaikissa kansoissa ja puolueissa rääkkää ja tappaa, on pohjaltaan hyvään uskova ja hyvää uneksiva olento. Hän tuskin edes tunnustaa vihaavansa milloin minkin arvon puolesta kiivaillessaan, arvon, joka aina ja joka tapauksessa on harha-arvo, sillä todellinen arvo ei koskaan aja ihmistä julmuuteen. Mutta koska näin, että ihminen, tuo eksynyt, petomaisesti käyttäytyvä ei ole pohjimmiltaan paha, käsitin myös että häneen on suhtauduttava kuin sairaaseen. Jos vihaan häntä, on se vain omaa sokeuttani. Jos pelkään häntä, on se omaa surkeaa heikkouttani. Ja jos yritän torjua kärsimystä aiheuttamalla hänelle kärsimystä, olen samassa kadotuksessa hänen kanssaan ja ylläpidän kadotusta.” 

Varsinaisen elämäntyönsä Kallinen teki osuustoimintaliikkeen parissa, josta hän löysi arvoilleen soveltuvan kodin. Osuustoiminta oli hänen mukaansa yhteistoimintaa kuluttajien hyväksi. Sodan sytyttyä hän arvosteli voimakkaasti nationalismia sekä ääriajattelua, joka tekee ”maailmasta, joka on päämäärien kannalta taivas, keinoiltaan helvetin.”  Politiikkaan jo kerran pettyneenä Kallinen lähti uudelleen ehdolle vaaleihin ja saavutti kansanedustajan paikan SDP:n riveistä sodanjälkeisissä vaaleissa. Hän kritisoi sotasyyllisyyskysymyksen ympärillä käytyä tekopyhyyttä, arvosteli sosialidemokraattien irtoamista periaatteistaan heidän edetessään yhteiskuntahierarkiassa sekä YYA-sopimuksen muotoiluja, joilla hänen mukaansa Suomi sidottiin valmiiseen viholliseen, Saksaan. Kallisen mukaansa ”sodanenteilyssä usko pyrkii todellistamaan itsensä”.

Kirjan loppu kerää yhteen Kallisen filosofisempaa ajattelua, terävää yhteiskunta- ja myös puoluekritiikkiä sekä kuvaa hänen viimeisiä vuosiaan. Ja löytyypä kirjasta pieni yksityiskohta, joka saattaa lohduttaa tämänkin päivän  järjestötoimijaa, löytyy Kallisen kirjoittamasta osuustoimintamiesten kokouksen kokouspöytäkirjasta vuodelta 1928. Siinä hän osoittaa pienen kirjoitelman vuoden 2000 lukijalle. Se kuuluu näin:

”Arvoisa tuntematon ystävämme. Sinua kiinnostavat kellastuneet aika- ja asiakirjat. Haalistuneet rivit, jotka kertovat ammoin olleiden ihmisten aikeista ja yrityksistä, herättävät myötätuntoasi, ehkä liikuttavatkin sinua. Hymyilet ystävällisesti noille ammoin olleille, sille pikkutärkeydelle ja vakavuudelle jolla he touhusivat. Parammin kuin he, tässä tapauksessa, paremmin kuin me, sinä käsität kuinka ohimenevää tuo touhu loppulta oli. Ja vain sinä tiedät miten vähän nuo vanhanaikaiset tulevaisuudenkuvitelmat vastasivat sitä uudenaikaista todellisuutta jossa sinä elät. Tähän tapaan tunnet sinä, silmäillessäsi ihmisiä ja asioita joista nämä aikakirjat kertovat. Samaan tapaan tunnemme me katsellessamme aikoja, jotka ovat ennen meitä olleet. Ja näin ystävällisesti hymyillen ojentakaamme toisillemme kätemme yli aikojen, ymmärtäen sitä, mikä asioissa ja ihmisissä on pientä ja ohimenevää ja kunnioittaen sitä, mikä näennäisesti ehkä vähäpätöisenä kuitenkin suorittaa osansa ikuisesti jatkuvassa rakennustyössä.”

Toimittaja Johanna Vehkoo on kirjoittanut äärimmäisen mielenkiintoisen, hyvin taustoitetun ja sujuvan analyysin journalismin tilasta ja tulevaisuudesta. Teos Painokoneet seis – kertomuksia uuden journalismin ajasta nostaa esiin mediakentän murroksen jatkuvuuden sekä vanhankaltaisten bisnesmallien väistämättömän murskautumisen. Vehkoo on ollut keskeisesti mukana huomattavaa julkisuutta mm. Pekka Himasen tekemisten osalta saaneen uuden Long Play -julkaisun rakentamisessa. Tätä kautta hän myös elää uudenlaista ajatteluaan todeksi suomalaisessa mediakentässä.

Vehkoo tuomitsee selkeästi ja vakuuttavasti sanomalehtien viihteellistymisen ja pitää sitä lopullisen, hitaan mutta varman, tuhon tienä. Kun nopea uutisointi saadaan joka tapauksessa maksuttomana verkosta, tulisi sanomalehtien erikoistua, syventyä ja panostaa laatuun. Vain tätä kautta voidaan uskottavasti tuottaa lisäarvoa lukijoille, yhteiskunnallisesta merkityksestä puhumattakaan. Suomessa valittu linja – suurten tuottojen ylläpito kasvavista kustannuksista huolimatta – on johtamassa lehtien pinnallistumiseen ja laadun heikkenemiseen, joka tulee lisäämään lukijakatoa.

Kirja käy vakuuttavasti läpi yhteiskunnallisia ilmiöitä yleisöjen pirstaloitumisesta ja siitä johtuvasta lisääntyneestä atomisoitumisesta. Vaikka tietoa ja uutisia on olemassa enemmän kuin koskaan, ihmiset eivät enää altistu vastaavalla tavalla poikkeaville ja erilaisia näkökulmia avaaville kirjoituksille. Sosiaalisen median luoma ”samanmielisten kupla” pitää tästä tehokkaasti huolen, voimistaen samalla ääriliikkeitä ja .-ajatuksia. Verkossa vanhan paperilehden ”nippumalli” ei yksinkertaisesti toimi – ja siksi asiat on ajateltava uusiksi. Verkko ja digitaalisuus tulee ottaa lähtökohdaksi, valjastaa käyttäjät mukaan juttujen tekoon, toimia läpinäkyvästi, tarkistaa faktat, erikoistua, hyödyntää valtaisaa datan määrää ja tehdä ”merkityksellisestä mielenkiintoista” eikä mennä siitä, missä aita on matala(mielisin). Hyvänä esimerkkinä laadun paranemisen ja levikin lisääntymisen kohtalonyhteydestä hän nostaa Economistin ja Svenska Dagbladetin, jotka kulkevat yleistä trendiä vastaan.

Teoksen lopulla Vehkoo listaa kymmenen käskyä media-alalle. Ongelmien tunnustaminen sekä vanhan ansaintamallin toimimattomuuden ymmärtäminen on alku. Tämän lisäksi tarvitaan ymmärrys siitä, että sanomalehdet eivät tarvitse pelastamista, sen sijaan journalismi tarvitsee. Sisällön kehittäminen tulee nostaa ykkössijalle, uutisbisnes ei varsinkaan printissä enää ole tätä päivää, laadun korostaminen on välttämätön kilpailutekijä, digitaaliset julkaisualustat otettava todesta ja etulinjaan, toimittajien erikoistumista tuettava, toimitusten ovia avattava sekä epäonnistuminenkin sallittava. Voisi kuvitella, että näistä opeista voisi ammentaa moni muukin toimija kuin sanomalehti.

Erityisen hyvänä, politiikkaankin soveltuvana ohjeena voidaan poimia Vehkoon siteeraaman David Weinbergerin toteamus: ”Läpinäkyvyys on uusi objektiivisuus.” Lehtien asiantuntija-asema on romuttunut, objektiivisuuteen ei enää uskota. Mutta mikäli juttujen (tai avausten) taustoja valotetaan, linkitetään olemassa olevaan tietoon ja käännetään ylösalaisin vanha ajatus tiedon salaamisesta, voidaan uudelleen löytää luottamus lukijoiden (kansalaisten) ja viestimen (viestijän) välillä.

Ammatillisista julkaisuista huomionarvoinen on Timo Paukun teos Kymmenen uutta ihmettä – teknologiat jotka muuttavat maailmaa. Kirja on tiivis johdatus uusiin, erittäin kiinnostaviin teknologian mahdollisuuksiin joista voidaan mainita kolmiulotteinen tulostus johon Suomen valtavirtainenkin lehdistö on alkanut herätä, kantasolujen tutkimus tai esineiden internet.

Paukun perusviesti on, että teknologian kehitys tulee vain nopeutumaan tulevaisuudessa ja muutos on yhtä nopea ja täydellinen kuin mitä se on ollut internetin kehittymisestä alkaen. Ja mahdollisuudet ovat kirjan perusteella huikeita. 3D-printterit voivat tehdä tuotteiden varastoinnista turhaa, nanoteknologiaan perustuvat robotit voivat korjata verisuonten seinämiä sisältä käsin, hiilestä tehdyt nanomuistit ovat kestäviä ja tallentavat tietoa tuhatkertaisesti pienempään tilaan, kantasoluista voidaan kasvattaa uusia elimiä, bakteereja kouluttaa pilkkomaan jätettä ja niin edelleen. Myös materiaalit, jotka muuttuvat, tarjoavat huikeita näköaloja. Mitä tarkoittaisi jätteen määrän vähenemisen kannalta vaikkapa se, että lapsen kasvaessa kenkä vain muuttaa muotoaan suuremmaksi?

Kirjan luettuaan voi tulevaisuuteen suhtautua hieman optimistisemmin. Luonnollisesti erityisesti DNAn ja geenien kanssa tehtävään työhön liittyy valtaisa määrä eettisiä(kin) kysymyksiä, mutta lohdullista on ymmärtää että aikamme suuriin kysymyksiin etsitään vastauksia myös, ja ehkä korostuneesti, teknologian puolella. Politiikkaa tarvitaan maailman pelastamiseen, mutta teknologia voi parhaimmillaan helpottaa työtä merkittävästi.