Kevään ja kesän kirjasatoa II

Juha Seppälän Mr. Smith on hämmentävä romaani. Toisaalla on ennen Venäjän vallankumousta elävä Herr Schmidt, kauppamies jolle Karjalan Kannas on villi rajamaa joka ei nuku ja jossa Pietarin nouseva porvarisluokka juhlii ja kuluttaa. Kaikki on kaupan ja kaikki käy kaupaksi koska ”ryssä syö kaiken, räkäkiisketkin”. Hänen pojanpoikansa, tässä ajassa elävä Mr Smith, taas ratkaisee työkseen ongelmia. Hän jäljittää isoisänsä Schmidtin käsikirjoitusta, romaaninalkua jonka WSOY on hylännyt. Hän odottaa, että isoisän kadonneen romaanin löytäminen kertoisi hänelle niin isoisästä kuin itsestäänkin.

Romaani hyppii yli aikakausien ja ihmisten, mutta kapitalismin ja rahan teema säilyy muuttumattomana. Todelliset muutosvoimat ovat raha ja markkinat, jotka hallitsevat kaikkea ja joiden rinnalla yksittäisten ihmisten yritykset ja erehdykset ovat merkityksettömiä, kuten myös valtioiden tai kulttuurin. Kaikki kääntyy lopulta rahaan ja sen tekemiseen – ja parasta bisnestä voi olla ihmisten ja heidän elämäntyönsä tuhoutuminen. Smith opettaa kirjoittamisen kykynsä menettänyttä kirjailija Erkka Torroa:

”Raha ei petä. Se on suvereeni, itsenäinen, riippumaton. Sillä ei ole isänmaata, uskollisuusvelvoitetta eikä yhteiskuntavastuuta. Siksi siihen voi luottaa. Se ei lupaa mitään. Se ei etsi kotia eikä aatetta. Se ei tarvitse ketään. Se on arvokas minulle. Se on arvokas sinulle. Se on arvokas meistä riippumatta, kukaan ei pääse siltä karkuun. Se on kaikkialla kuin ilma, mittaa ja arvottaa kaiken. Se riisuu kaikelta muuhun suhteutumattomuuden, mutta on itse suhteutumaton. Se on puhdas, viaton, täydellinen, se on mitä tahansa koska sillä saa mitä tahansa. Koska se on absoluuttinen väline, se on absoluuttinen päämäärä. Kaikki elävät vain hankkiakseen rahaa… Kirjoita rahasta.”

Edes Seppälän karussa maailmassa kaikkivaltiaan valta ei ulotu kaikkialle. Vaikka Mr Smithinkin tavoitteet ja toiveet raukeavat tyhjiin ja tuhkaan, kohtaavat kaksi maailman kolhimaa täydellisessä rakkaudessa, vaikka vain hetken.

Riku Korhosen uutuusteos Nuku lähelläni on eurooppalaiseen finanssikeskukseen, käytännössä Frankfurtiin, sijoittuva rakkaustarina. Suuressa pankissa korkeassa asemassa työskennellyt suomalainen Tuomas on löytynyt pankkinsa parkkihallista kuolleena. Hänen nuorempi velipuolensa, virkaheitto ja päämäärätön humanisti Teemu lähtee selvittämään Tuomaan kohtaloa sekä hoitamaan veljensä tuhkausta. Samalla hän käy läpi oman elämänsä suuntaa tai pikemminkin sen puutetta. Paikan päällä Teemulle selviää, että veljellä on ollut erikoinen kaksoiselämä toisaalta finanssikapitalismin työmyyränä, toisaalta iltaisin ja öisin sen kriitikkona. Hän myös tapaa Tuomaan lyhytaikaisen naisystävän Ninan jonka kanssa aloittaa suhteen joka pakottaa molemmat arvioimaan itseään ja menneisyyttään uudelleen.

Korhosen henkilöhahmot ovat aina monitahoisia ja mielenkiintoisia ja hänen käyttämänsä kieli runsasta ja kaunista. Kirjan juonta, tai juonia, ei pyritäkään viemään loogisiin tai perusteltuihin loppuihinsa, vaan ne jäävät usein ilmaan ja keskeneräisiksi, jopa pinnallisiksi. Erityisesti tämä koskee edesmennyttä Tuomasta ja hänen ajatuksiaan. Erikoista kuitenkin on, ettei se oikeastaan häiritse. Mikään ei tule valmiiksi, koska mikään ei voi tulla valmiiksi ja tietomme muiden ihmisten motiiveista, unista, toiveista ja rikkonaisuuksista on aina väistämättä pinnallista. Ja lopulta jäljelle jää toivo, jonka löytäminen on ehkä sittenkin kaikkein tärkeintä ja merkityksellisintä.

Kaunokirjallisuuden osalta eräisiin parhaista viime vuosien lukuelämyksistä nousee Jhumpa Lahirin novellikokoelma Unaccustomed Earth, joka on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Tuore maa. Kyseessä on novellikokoelma, joka kuvaa ensimmäisen ja toisen bengalilaisen siirtolaissukupolven elämää, kohtaloita, tunteita ja odotuksia uudessa kotimaassaan USAssa. Kokoelman avaa Nathaniel Hawthornen sitaatti, jonka teema kulkee läpi novellien, ei tosin välttämättä samaa johtopäätöstä tukien:

”Human nature will not flourish, any more than a potato, if it be planted and replanted, for too long a series of generations, in the same worn-out soil. My children have had other birthplaces, and, so far as their fortunes may be within my control, shall strike their roots into unaccustomed earth.” 

Novellien valossa voisi kuitenkin pikemminkin nähdä miten ihmisten koti onkin ehkä lopulta siellä missä voit olla oma itsesi. Eikä sillä ole välttämättä tekemistä maantieteellisen sijainnin kanssa. Ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajista tulee amerikkalaisempia kuin omista USA:ssa kasvaneista jälkeläisistään. Vanheneva isä näkee Amerikassa syntyneen, korkeakoulut käyneen tyttärensä tekevän intialaisen äitinsä valinnat ja uhrautuvan miehensä uran eteen. Ja niin edelleen.

Lahirin kieli on äärimmäisen kaunista ja novellit monessa kohtaa lyhyydestään huolimatta hämmästyttävän syviä. Ehkä syy piilee aiheiden näennäisessä rauhallisuudessa ja pienuudessa. Novelleissa kuvataan muun muassa perheensä eteen uhrautuneen siirtolaisäidin piilotetusta ihastuksesta aviomiehensä veljeen, intialais-amerikkalaisen pariskunnan matkaa miehen collegeaikaisen ihastuksen häihin sekä nuoren naisen, Sudhan, vihaista, syyllisyydentäyteistä ja epätoivoista yritystä pelastaa alkoholismiin ajautunutta veljeään.

Kokoelman toinen puolikas koostuu kolmesta toisiinsa liittyvästä novellista, jossa seurataan pojan ja tytön, myöhemmin naisen ja miehen, Heman ja Kaushikin kohtaamisia lapsuuden kautta lyhyeen mutta intensiiviseen rakkaustarinaan vuosia myöhemmin. Mutta niinkuin kohtalo voi tuoda ihmiset vuosien jälkeen yhteen, voi se myös erottaa heidät lopullisesti ja kaikki voi olla lopulta hyvin pienestä kiinni.

Asko Sahlbergin koskettava ja ahdistava romaani Höyhen kertoo kehitysvammaisen Villen tarinan hänen omasta näkökulmastaan. Villen ilot ja onnen hetket ovat pieniä ja yksinkertaisia, toisten ihmisten häntä kohtaan suuntaama julmuus puolestaan näiden pienten ilojen epäämistä. Ilojen epääminen on keino rangaista ”huonosti käyttäytyvää” vammaista, jonka päälle ”seinät kaatuvat”, ”ovet iskevät päähän” ja joka ei pelästyessään saa sanotuksi ymmärrettävää sanaa. Ville on puolustuskyvytön ja toisten armoilla. Ja armoa jaetaan epätasaisesti: hoitajalta voi saada toisenkin suihkun, samana iltana mieshoitaja työntää Villen päätä kohti wc-pöntön viereen osunutta ulostetta: ”Syö se.”

Ville on ympäristölleen kolmas persoona, ”se”, jolle puhutaan suoraan vain kun häntä uhkaillaan rangaistuksilla tai houkutellaan palkinnoilla. Tai kun äiti yrittää itsemurhaa ”pilatun elämänsä” vuoksi yhteisellä etelänmatkalla. ”Haista paska, äiti sanoi. Vitun epäsikiö. Sut mun pitäis.” Villen ainoa ystävä on sisko, johon liittyvät muistot ja tuntemukset ovat Villen elämän valot. Niissä hän viipyy, nauraa ja tuntee lämpöä. Mutta niissä jos jossain on myös kirjaimellisesti verenkarvas sävy. Ja höyhen, se on Villen menetetyn vapauden symboli joka myös vapauttaa hänet lopullisesti.

Mainokset

Kevään ja kesän kirjasatoa I

austerityBrownin yliopiston poliittisen taloustieteen professori Mark Blyth on kirjoittanut poleemisen mutta mielenkiintoisen katsauksen erityisesti euroalueen austerity-politiikkaan. Uutuusteoksessaan Austerity – the history of a dangerous idea hän myös läpikäy tiheällä kammalla harjoitetun leikkaus- ja vyönkiristyspolitiikan tuloksia eurooppalaisissa yhteiskunnissa viime vuosina.

Blythin keskeisin pointti on siinä, että austerity-politiikan taustalla on aina ollut, ja jälleen on, pankkien pelastaminen joka tehdään valtioiden eli käytännössä veronmaksajien varoilla. Erityisesti euroalueella kyse on hänen mukaansa ylisuureksi kasvaneen pankkisektorin ajautuminen systeemiseen kriisiin. Kun pankeista on tullut liian suuria sen paremmin kaatumaan kuin pelastettaviksikaan, valtioiden taseisiin on luotava tilaa jotta ne voivat toimia koko finanssijärjestelmän vakuuttajina. Ja tilaahan tehdään – leikkauksilla. Jotta tämä onnistutaan esittämään julkisuudessa uskottavasti, on leikkauslinjan poliittisten kannattajien käännettävä velkaongelman syy valtion viaksi sekä esitettävä argumenttinsa moraalisina.

Blyth käy kirjassaan läpi austerity-ideologian filosofisia ja tutkimuksellisia taustoja, jotka hän havaitsee hyvin kevyiksi mutta poliittisesti erittäin vaikutusvaltaisiksi. Ne pohjaavat markkinaliberalismiin ja valtioepäilyyn, mutta liberalismin suuret klassikot eivät oikeastaan milloinkaan pitäneet julkista velkaa sellaisena ongelmana kuin millaisena austerity-politiikkaa ajavat tahot sen nykyisin esittävät. Sen sijaan ikiaikainen liberaalien filosofien valtiotrauma, joka Blythin mukaan tiivistyy muotoon: ”can’t live with it, cant’t live without it, don’t want to pay for it” näkyy myös nykypolitiikan taustalla. Adam Smithistä tai David Humesta nykypolitiikka ei kuitenkaan juurikaan saa tukea. Selkeimmin austerityn filosofinen tausta hahmottuu taloustieteiden itävaltalaisen koulukunnan ajattelussa sekä sellaisessa kapitalismin luovan tuhon (Schumpeter) ajatuksessa jossa lama on jopa toivottava ja vapauttava tosiasia.

Erityisen huomion kirjassa saa  Saksa, joka on Blythin tulkinnassa kansallisessa politiikassaan ajanut kaikkein selkeimmin austerity-linjaa Euroopassa. Hän näkee saksalaisen ordoliberalismin  perinnön eräänä keskeisenä vaikuttavana tieteellis-poliittisena voimana joka selittää valittua linjaa eurokriisin hoidossa. Saksalainen talouspolitiikka on pitkään perustunut säästämisasteen nostamiselle sekä vähäiselle kulutukselle. Tätä tukemaan on luotu erityisen itsenäinen keskuspankki, Bundesbank. Sitovilla ja yksityiskohtaisilla säännöillä on tässä ajattelussa korostunut rooli. Nyt tätä, kotimaassa toiminutta linjaa, on viety Saksan voiman kasvun myötä eurooppalaiselle tasolle mutta huonoin tuloksin.

Nykytilanteen kannalta oleellista on hänen mukaansa ensinnäkin myöntää ettei austerity toimi. Kriisimaissa on tehty leikkauksia julkisen velan kuriin saamiseksi. Mutta Kreikan ja muiden kriisimaiden kasvun sakattua ja BKT:n romahdettua velan osuus on päinvastoin kasvanut rajusti. Kaikki eivät voi leikata itseään kohti kasvua, eivätkä kaikki voi vähentää ulkoista velkaantumistaan samaan aikaan – siksi Euroopan nykyresepti on hänen mielestään toimimaton.

Syytettyjen listalla on myös nykymuotoinen eurovaluutta. Blythin mukaan euroalue ei muodosta optimaalista valuutta-aluetta sisäisten epätasapainojensa vuoksi. Käytännössä Saksan alhaiset korot tulivat EKP:n ja euron mukana myös periferiatalouksiin. Tämä synnytti vaarallisia kuplia, joita kansallisen valuuttansa menettäneet valtiot eivät enää kyenneet itse säätelemään ja joka räjähti lopulta käsiin – veronmaksajien maksettavaksi.

Blyth myös osoittaa että puhe paisuneista julkisista sektoreista ja veloista ei ennen kriisin puhkeamista edes pitänyt erityisesti paikkaansa. Kyse on koko ajan ollut yksityisen sektorin ja erityisesti pankkien ongelmista, jotka on sittemmin kaadettu valtioiden syliin. Leikkauspolitiikan historia ei tarjoa käytännössä lainkaan esimerkkejä nopeaan kasvuun palaamisesta ja erityisesti 1900-luvun alun ja 193o-luvun esimerkit tarjoavat suorastaan kylmääviä vertailukohtia EU:n ja Etelä-Euroopan tilanteisiin tänä päivänä. Myöskään viime vuosina onnistumisena esitelty Latvia on käytännössä köyhtynyt, kärsii korkeasta työttömyydestä ja on menettänyt valtavan osan väestöään maastamuuton seurauksena.

Blyth katsoo, ettei erityisesti euroalue kykene toipumaan nykyongelmistaan ilman talouspoliittista ja -teoreettista suunnanmuutosta sekä paluuta Keynesin keskeisiin teeseihin. Oleellista on myös kysynnän luonti sekä tasapaino valuutta-alueen sisällä.  Hän myös kehottaa erityisesti oppimaan Islannin mallista pankkikriisinsä hoidossa sekä kiinnittämään erityistä huomiota parhaiten ansaitsevien nykyistä kireämpään verotukseen valtioiden kassojen täyttämisessä. Blythin mukaan pankkien pelastaminen kaikissa tilanteissa on politiikkana vaarallinen ja virheellinen, sijoittajien tulisi antaa kärsiä liiallisen riskinoton seuraukset, koska vain tätä kieltä markkinat ymmärtävät.

Risto Uimonen on kirjoittanut  mielenkiintoisen elämäkerran Metalliliiton legendaarisesta puheenjohtajasta sekä laaja-alaisesta yhteiskunnallisesta vaikuttajasta, ministeri Per-Erik Lundhista. Rautakoura – Per-Erik Lundh kertoo vaatimattomista oloista nousseen suomenruotsalaisen porvoolaispojan matkan kansakunnan kaapin päälle sekä yhdeksi merkittävimmistä ay-vaikuttajista Suomen historiassa.

Talvisodan alla syntynyt yksinhuoltajaperheen poika joutui jättämään oppikoulut väliin ja pestautumaan jo nuorena paikalliselle tehtaalle sorvariksi. 16-vuotiaana hänen kykynsä huomattiin luottamusmiesten keskuudessa ja hän sai tärkeän tehtävän, Metalliliiton paikallisen ammattiosaston jäsenmaksujen kerääjän luottamustoimen. Tässä tehtävässä hän kiersi työpaikkoja ja jopa työläisten koteja ovelta ovelle. Samaan aikaan hän alkoi jo aktivoitua poliittisesti. Kun SDP hajosi kahtia, vähän päälle parikymppinen Lundh oli mukana pitämässä porvoolaisia metallimiehiä sosialidemokraattien rivissä sekä tuomassa heitä mukanaan Metallista irtautuneeseen Teräsliittoon.

SDP:n jäsenyys ja Teräsliittoon siirtyminen toivat aikanaan mukanaan myös uranvaihdoksen, kun sorvari siirtyi 60-luvun puolessavälissä ammattiliittonsa tehtäviin. Kun puolueen ja SAK-laisen ammattiyhdistysliikkeen hajaannus päättyi, hän siirtyi yhdistyneen Metalliliiton keskustoimistolle, poliittisesti erittäin vaikeisiin olosuhteisiin jota leimasi kommunistien ja sosialidemokraattien välinen valtataistelu. Rauhallinen ja pohdiskeleva mies voitti kuitenkin pikku hiljaa puolelleen eri toimijoiden luottamuksen.

Merkittävä askel Lundhin uralla tapahtui, kun hän siirtyi vuonna 1977 Metalliliitosta SAK:n palvelukseen miljoonajäsenisen keskusjärjestön sihteeriksi. Elettiin SAK-laisen ay-liikkeen kultakautta – joka tosin tarkoitti myös kovia sisäisiä vääntöjä. SAK:ssa ns. kaksoismiehitys oli vielä voimissaan ja sosialidemokraateilla ja kommunisteilla oli kullakin omat toimitsijansa ja jopa tekninen henkilökuntansa. SAK-vuosiin sijoittui myös Suomen talouden hidastuminen ja ay-johtajien totuttaminen uudenlaiseen aikaan jolloin etujen vaatiminen ja saaminen osoittautui aiempaa vaikeammaksi.

Monelle oli ollut jo pitkään selvää, että Lundh oli kasvamassa korkoa SAK:ssa. Vuonna 1984 hänet valittiin Metalliliiton puheenjohtajaksi. Samana vuonna hänet valittiin myös SDP:n puoluehallitukseen. SDP:n ollessa tuolloin edelleen Suomen kiistaton valtapuolue, oli Lundhista tullut, SAK:n puheenjohtajan ohella, käytännössä maan vaikutusvaltaisin työmarkkinajohtaja.

90-luvun alku ja Esko Ahon porvarihallitus saavat kirjassa merkittävän osuuden. Kirjasta piirtyy kuva kovakorvaisesta nuoresta porvarijohtajasta, joka ei suostunut kuuntelemaan teollisuusmiesten, sekä Lundhin, varoituksia liian vahvan markan ongelmista ja pyrki syrjäyttämään kolmikantaisen tavan valmistella talouspolitiikkaa. Lundh kuului työmarkkinajohtajiin, jotka vetosivat devalvaation puolesta ennen ecu-kytkentää. Aho ei myöskään ymmärtänyt työmarkkinapolitiikan dynamiikkaa, jonka vuoksi hän ajautui törmäyskurssille erityisesti teollisuuden ammattiliittojen kanssa. Lopulta Lundhin jatkuvasti vaatima linja, devalvaatio ilman palkkojen leikkausta nollakorotuksilla toteutui, mutta valitettavasti liian myöhään ja pakon edessä, ei hallitusti.

Uimosen kirjasta piirtyy kuva äärimmäisen sitoutuneesta ay-miehestä, maltillisesta sosialidemokraatista joka muistutti monella tapaa SAK:n entistä puheenjohtajaa, ja seuraajaansa SAK:n sihteerinä, Lauri Ihalaista. Lundh ei juonut eikä rellestänyt, ei pitänyt palopuheita vaan uskoi rauhalliseen neuvotteluun. Hän kuului tupojen ja kolmikannan tukimiehiin, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Tästä hyväksi esimerkiksi käy ns. Sorsan yhteiskuntasopimuksen kaataminen vuonna 1991. Hän ei myöskään kaihtanut oman puolueensa haastamista jos katsoi sen olevan liittonsa jäsenten edun mukaista. Tästä esimerkiksi käy Lipposen I hallituksen ajautuminen hankauksiin ay-liikkeen kanssa työttömyysturvan leikkauksista. Lundh otti aktiivisen roolin myös Metallin ja Teknologiateollisuuden neuvottelu- ja sopimuskäytäntöjen uudistamisessa joustavampaan suuntaan sekä oli aktiivinen yleisyhteiskunnallinen keskustelija. Hän oli myös ensimmäisiä työmarkkinajohtajia, jotka ottivat suoraan myönteistä kantaa EU- ja EMU-jäsenyyksiin. Hyvällä omallatunnolla häntä voisi kutsua valtiomieheksi joka toimi ay-liikkeessä.

Kirja on myös erinomainen johdatus Metalliliiton sisäiseen poliittiseen todellisuuteen ja valtapeleihin jotka ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen koko SAK-laiseen ammattiyhdistysliikkeeseen vaikka meno onkin monessa suhteessa muuttunut. Myös SDP:n ja SAK-laisen ay-liikkeen johtajien yhteyksiä ja tapoja toimia valotetaan mielenkiintoisesti.

Vuoden keskustelluimpiin suomalaisiin tietokirjoihin on kuulunut Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjoittama teos Konsulttidemokratia – miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton. Kuusela ja Ylönen käyvät vakuuttavasti läpi kehitystä, jossa erityisesti valtion tuottavuusohjelman myötä Suomen hallinnon asiantuntemus ja valmisteluvalta on siirtynyt virkavastuulla työtään tekeviltä virkamiehiltä yhä korostuneemmin yksityisten yritysten palveluksessa toimiville konsulteille. Lopputuloksena on heidän mukaansa ollut kustannusten kasvu, valmistelun tason heikentyminen sekä valtion suorituskyvyn yleinen heikentyminen.

Konsulttidemokratia on harvinaisen tärkeä kirja. Se osoittaa erittäin konkreettisin esimerkein ja laajoin haastatteluin valtionhallinnon tilan sekä sen työntekoedellytyksien rapautumisen/rapauttamisen. Tätä työtä on tehty pohjaten ns. uuden julkisjohtamisen oppeihin ja sitä on edistänyt Suomessa erityisesti Sitra. Kehitys on ollut läheisesti sidoksissa ns. avainhenkilöiden palkitsemisen sekä innovaatioiden korostamiseen sekä oletukseen yksityisen sektorin organisaatiomallien ylivoimaisuudesta myös julkisten tehtävien hoidossa. Uudistuksia myydään asiakaslähtöisinä ja ketteryyttä edistävinä, mutta hyvin usein ne itse asiassa keskittävät valtaa ja syrjäyttävät laajempia yhteistyörakenteita.

Kirja marssittaa esiin lukuisia konkreettisia esimerkkejä konsulttien käytön lisääntymisestä sekä sen hinnasta jonka veronmaksajat kärsivät niin huonoina tuloksina kuin kalliina hintoina. Valtio on surutta myynyt ulos omaa osaamistaan ja ostaa sitä yksityiseltä sektorilta kalliilla takaisin. Erityisen leimallista tämä on ollut IT-sektorilla, jossa toimitaan erikoisessa pienen markkinan oligopolissa ja jossa valtion tietohallintomenot ovat kasvaneet kymmenessä vuodessa lähes kaksinkertaisiksi samalla kun ostopalveluiden määrä on kohonnut  reilusti yli puoleen. Ja niin edelleen.

Esimerkit auttavat konkreettisesti ymmärtämään miten tuottavuusohjelman tavoitteita valtion henkilöstövähennysten suhteen on käytännössä pyritty ostamaan sama työ yksityiseltä sektorilta usein kovemmalla hinnalla sekä siten, ettei kertynyt osaaminen jää omaan organisaatioon. Pienen maan markkinoilla koko valtiokonserni saattaa tulla riippuvaiseksi yhdestä konsultista – joka osaa laskutuksen. Konsulteilla ei ole vastuuta sen paremmin kansalaisille kuin valtioasiakkaalleenkaan – heidän ainoa velvollisuutensa on tuottaa yritykselleen voittoa ja varmistaa jatkodiili.

Liikesalaisuuksien mukaantulo erilaisten julkisten hankintojen ja palveluiden tuottamisen muotoihin uhkaa monella tapaa kansalaisten ja jopa päätöksentekijöiden oikeutta riittävään tietoon. Tämä lisää riskiä korruptioon ja tekee aidosti toimivan kilpailun varmistamisesta vaikeaa tai jopa mahdotonta. Sopimuksia julistetaan salaisiksi kevyin perustein ja julkisuuslakia voidaan näin kiertää.

Erityisen ongelmallista on kuitenkin valtion ”tyhmeneminen”. Kun julkisen sektorin tehtäväksi alkaa kutistua palveluiden ostaminen, ei omaa osaamista itse substanssiin kerry. Tätä kautta tehtävien palauttaminenkin tulee jatkuvasti vaikeammaksi. Myös kustannukset kasvavat koska oman väen väheneminen ei kerro tehtävien vähentymisestä. Tätä kautta aina vain suurempi osa valtion tehtävistä on resurssipulan vuoksi pakko ostaa ulkoa. Huomionarvoista onkin, että porvarihallituksen kaudella mm. Ulkoministeriön ulkoa ostettujen palveluiden arvo nousi alle 15 miljoonasta eurosta (2007) yli 40 miljoonaan euroon (2011).

Ylönen ja Kuusela tarjoavat ratkaisuksi siirtymistä ”pelkurivaltiosta” rohkeaan valtioon. Demokratia vaatii hitautensa ja kitkansa, jotta päätökset voivat olla tehdyt aidosti kaikkia kuunnellen. Paras substanssiosaaminen sekä ydinprosessit on oleellista pitää omassa organisaatiossa ja siten resurssoida nyt yksityisille, usein ulkomaalaisessa omistuksessa oleville konsulttitaloille kulkeutuvat veroeurot korostuneesti oman organisaation vahvistamiseen ja kehittämiseen. Edustuksellisuuden vahvistaminen valmistelussa, ehdoton asiakirjajulkisuus sekä komitealaitoksen arvonpalautus olisivat keskeisiä demokratian varmistajia. Myös julkisen sektorin työllisyysosuuden alentaminen ideologisena tavoitteena on kyseenalaistettava ja varmistettava aidon kilpailun olemassaolo niiden toimintojen osalta joita aiotaan kilpailuttaa ja ulkoistaa.

Tuoreisiin ja tärkeisiin tietokirjoihin lukeutuu myös tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2011 saaneen toimittaja-kirjailija Hanna Nikkasen teos Verkko ja vapaus. Siitä on tullut jopa julkaisuajankohtaansa päivänpolttavampi kun NSA-urkintaskandaali on Edward Snowdenin tekemien paljastusten vuoksi noussut koko laajuudessaan yleiseen tietoisuuteen.

Nikkanen esittelee kirjassaan ensin internetin ”lupauksia”, sitä miten internet on viime vuosina vapauttanut tiedonvälitystä ja tukenut demokratiakehitystä. Tietovuotojen mahdollistuminen, jonka pioneerina toimi WikiLeaks, mahdollistaa uudenlaisen avoimuuden ja läpinäkyvyyden. Avoimuus koskee entistä enemmän myös yksityiselämää. Verkon yhteisöpalveluiden mukana on tapahtumassa kulttuurinmuutos jossa oma elämä muuttuu yhä enemmän puolijulkiseksi. Teknologian kehitys ja julkaisemisen helppous pakottavat sortohallinnot miettimään keinojaan: väkivallasta jää nykyisin aina ja nopeasti kiinni. Avoimen lähdekoodin ohjelmistot tarjoavat valtaisia mahdollisuuksia kehittyville maille. Ja niin edelleen.

Mutta teknologialla on myös varjopuolensa. Kuten NSA-casesta on opittu, kansalaisista voidaan kerätä entistä enemmän ja yksityiskohtaisempaa tietoa. Yksityiseen käyttöön tarkoitettuja viestejä voidaan lukea, tallentaa ja käyttää lähettäjiään tai vastaanottajiaan vastaan. Internetiin pääsyä tai siellä tehtävää toimintaa voidaan rajoittaa tai säädellä. Myös kansalaisten seuraaminen on mahdollistunut aivan uudella tavalla. On selvää, mitä riskejä tämä voi tarkoittaa diktatuureissa toimiville poliittisille aktivisteille – tai länsimaidenkin toisinajattelijoille. Merkittävät teknologiayritykset näkevät tässä kaikessa lähinnä valtaisat kasvavat markkinat – eivätkä ihmisoikeudet vaikuta merkitsevän myöskään niistä mielellään puhuville hallituksille liikoja.

Valvonnan yksityistyminen tuo mukanaan myös kysymyksen siitä kuka laatii säännöt? Lainsäätäjä ja sitä kautta välillisesti demokraattinen järjestelmä vaiko yksityinen yritys? Julkista puhetta käytetään yhä enemmän yksityisten omistamissa palveluissa. Ja niissä ihmiset eivät ole kansalaisia vaan asiakkaita. Globaalien internetpalveluyhtiöiden säätely kansallisista lähtökohdista on vaikeaa, jopa toivotonta.

Teknologia sisältää kuitenkin lopulta enemmän lupauksia kuin uhkia. Nikkasen kirjan kolmas osuus käsittelee sitä miten ongelmia voitaisiin vähentää ja mahdollisuuksia korostaa. Ensinnäkin uudet tiedonvälityksen muodot voivat merkittävällä tavalla lisätä yhteiskunnallisesti merkityksellisten uutisten laatua ja määrää. Julkisuuden perinteisten portinvartijoiden merkitys vähenee ja siten tiedonvälityksen kenttä voi demokratisoitua. Poliittinen demokratia voi uudistua teknologian kautta, mielenkiintoinen esimerkki koskee Islantia, jossa talousromahduksen jälkeen uusittiin perustuslakia täysin läpinäkyvästi ja koko kansa osallistaen ja jossa tietosuojaan ja teknologiaan liittyvät kysymykset on otettu lainsäädännöllisesti huomattavan edistyksellisesti haltuun.

Avustaja tekee työtään ministerin luottamuksen varassa

mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 23.7.2013.

HS uutisoi näyttävästi (20.7.) ministerien avustajien määrän ja vallan kasvusta. Jutussa kritisoitiin näiden harjoittamaa ”varjovallankäyttöä”. Syytöksen vakavuuden vuoksi lienee erään ammatinharjoittajan aiheellista avata taustojaan.

Kuulun niihin avustajiin joilla on sekä puolue- että etujärjestökokemusta. Hakeuduin aikoinani molempiin niiden edustamien arvojen houkuttelemana sekä kiinnostuneena yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Pidän molempia myös täysin kunniallisina tapoina hankkia elantonsa.

Nykytyöhöni ei kuulu suoranaisia pätevyysvaatimuksia koska sitä tehdään ministerin suoran luottamuksen varassa. Irtisanomissuojaa tai -aikaa ei ole ja luottamuksen voi myös menettää toimimalla väärin tai hoitamalla työnsä huonosti. Hyvä on myös muistaa, että avustajien tehtävä on aina avustava ja ministeri vastaa päätöksistään aina itse.

Hyvin yksityiskohtaiset taustani ovat olleet useita vuosia luettavissa omaa nimeäni kantavasta blogistani tai avoimista profiileista eri sosiaalisissa medioissa. Nämä sisältävät myös paljon näkemyksiä joiden pohjalta voi arvioida arvomaailmaani ja maailmankuvaani. Myös monella muulla avustajalla on käytössään vastaavia sivustoja. Yhteystietomme ovat julkisia ja valituksi tulemisestamme uutisoidaan laajalti.

Oman ministerini tiimissä poliittisia avustajia on laskentatavasta riippuen 2-3. Ministeri kuuluu Suomen valtion ylimpään johtoon ja vastaa opetus- ja tiedesektorista. On kysyttävä olisiko tämä liikaa huomattavasti vaikkapa huomattavasti pienemmässä ja vähäisempää yhteiskunnallista merkitystä omaavassa yrityksessä?

Oppivelvollisuusikää nostettava

Kesäkuumien koulutuspoliittinen keskustelu on tiivistynyt kysymykseen oppivelvollisuusiän nostosta. Aiheen nosti keskusteluun ensin työministeri Lauri Ihalainen, joka sai sittemmin tukea asian päällä varsinaisesti istuvalta tuoreelta opetusministeriltä Krista Kiurulta. Keskusteluun osallistui sittemmin myös Opetusalan ammattijärjestö OAJ, joka myös ilmaisi kannattavansa ajatusta. Sen sijaan ei-linja tunki päälle odotetusta suunnasta, Kokoomuksen kansanedustaja Raija Vahasalolta, joka on kunnostautunut lasten ja nuorten oppimisoikeuden laajentamisen vastustajana jo lukuisia kertoja aiemminkin.

Avaus on tärkeä ja sen vastustaminen samaa vanhanaikaista poteroihin kaivautumista, jossa käytössä ovat samat kuluneet argumentit kuin aina ennenkin. Se, miksi näin on, on perusteltavissa paitsi nuorten tulevaisuuden nykyistä paremman turvaamisen periaatteellisen merkityksen vuoksi, myös kylmillä faktoilla ja luvuilla.

Ensinnäkin Suomessa jää joka vuosi tuhansia nuoria toisen asteen tai sille valmistavien koulutusten ulkopuolelle. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2011 kyseinen luku oli 3560 nuorta. Tämä on 5,7% ikäluokasta. Nämä siis erilaisista projekteista, tuista ynnä muista huolimatta, ulos jääviä nuoria ihmisiä. Vuonna 2010 näitä nuoria oli 4416, vuonna 2009 4247. Ja niin edelleen.

Aivan liian moni tästä porukasta jää pysyvästi vaille opiskelupaikkaa, jonka lisäksi jo aloittamansa toisen asteen koulutuksen keskeyttää aivan liian moni nuori. Näiden ihmisten työmarkkinaennuste on heikko. Toisen asteen koulutukseen hakeutuminen ja siitä suoriutuminen vaikuttaa erittäin merkittävällä tavalla niin elinikäisiin tuloihin sekä työurien pituuteen. Perusasteen varaan jäävien nuorten työuran odote on alle 25 vuotta, tytöillä hieman poikia vähemmän. Vertailun vuoksi toisen asteen suorittaneiden työuran odote on 32 ja korkea-asteen suorittaneiden 38 vuotta. Eroa pituuksissa on siis parhaiten ja vähiten koulutetun ryhmän välillä viisitoista vuotta. Työurissa, joista myös Kokoomus kertoo olevansa huolissaan.

Pääasiassa eron selittää työllisyysaste. Pelkän perusasteen varassa olevien 25-50- vuotiaiden työllisyysaste liikkuu 40% tietämissä, kun toisen asteen suorittaneiden vastaava luku on lähellä 70%:a. Tämä kertoo karua kieltä siitä, mikä on yleisen, ja myös laadullisen työllistymisen tulevaisuus vähiten koulutusta saaneiden ryhmien osalta. Tilastokeskuksen lukujen mukaan myös työttömyysriski on huomattavasti koko väestöä suurempi perusasteen varassa olevien kohdalla, eroa kertyy lähes kolmannes keskiarvoon verrattuna, vähiten koulutusta saaneiden vahingoksi.

Tulisi myös muistaa, ettei oppivelvollisuuden pidennys tarkoita välttämättä koulun penkkiä siinä muodossa kuin se on perinteisesti ymmärretty. Nuorten oppisopimuksen laajentaminen, uudenlaiset työssä oppimisen muodot jne tuovat huomattavasti uusia vaihtoehtoja oppilaitosmuotoiselle koulutukselle. Toisin sanoen väkisin kyhätty olkinukke ”kouluun pakottamisesta” ei yksinkertaisesti kestä älyllistä tarkastelua. Tämä ei kaikkia keskustelijoita luonnollisesti laisinkaan haittaa, mutta se on asiaa avoimin mielin tarkastelevien hyvä ottaa huomioon.

Kansanedustaja Vahasalo kertoo vastustavansa oppivelvollisuuden pidennystä pääasiassa siksi, että se ”tulisi kalliiksi koskiessaan kaikkia”. Vahasalo kuitenkin unohtaa, että koulutuksesta syrjäytyminen vasta kalliiksi tuleekin, niin nuorille itselleen kuin yhteiskunnalle. Samalla hän, tarkoituksella tai yksinkertaisuuttaan, unohtaa sen että lähes 95% ikäluokasta jatkaa toiselle asteelle ja siten iän pidennyksellä ei olisi heidän osaltaan minkäänlaista käytännön merkitystä. Sen sijaan se varmistaa opinpolun alun niille nuorille, jotka jäävät ulos toiselta asteelta. Olisikin hyvä esittää kysymys kuinka paljon kuluja itse asiassa tulee siitä, että näille nuorille suunnataan erillisprojektia erillisprojektin perään? Ei sekään ilmaista ole.

Kulukysymys onkin oleellinen ainoastaan siitä vinkkelistä, että oppivelvollisuuden piiriin kuuluvasta koulutuksesta ei voida periä maksuja. Tätä kautta mm. oppimateriaalit, kurssikirjat jne tulisivat ensimmäisen vuoden osalta maksuttomiksi. Kun on niin, ettei kaupassa kysytä vuosituloja nytkään, olisi tämäkin panostus katsottavissa opiskelijoiden tasa-arvoisemman kohtelun tukemiseksi. Työtä vailla olevien perheiden lasten opintojen aloitus toisella asteella kun saattaa olla monesti huomattava taloudellinenkin panostus.

Oppivelvollisuuden pidennys on myös kansainvälinen trendi. Suomi on kovaa vauhtia putoamassa kelkasta koulutustason parantamisen suhteen. Kun nousevat taloudet Aasiassa ja myös naapurimaamme Skandinaviassa panostavat koulutustason nostoon, me olemme jääneet ihastelemaan omia saavutuksiamme peruskoulun suhteen. Nykyisellään eurooppalaisista maista vain Turkin oppivelvollisuus on meitä lyhyempi eikä kukaan ole lyhentämässä sitä aikaa, jona nuoret ovat taatun oppimisen piirissä. Siksi on toivottavaa, että myös Suomessa asia ottaa tuulta siipiensä alle.