Kevään ja kesän kirjasatoa II

Juha Seppälän Mr. Smith on hämmentävä romaani. Toisaalla on ennen Venäjän vallankumousta elävä Herr Schmidt, kauppamies jolle Karjalan Kannas on villi rajamaa joka ei nuku ja jossa Pietarin nouseva porvarisluokka juhlii ja kuluttaa. Kaikki on kaupan ja kaikki käy kaupaksi koska ”ryssä syö kaiken, räkäkiisketkin”. Hänen pojanpoikansa, tässä ajassa elävä Mr Smith, taas ratkaisee työkseen ongelmia. Hän jäljittää isoisänsä Schmidtin käsikirjoitusta, romaaninalkua jonka WSOY on hylännyt. Hän odottaa, että isoisän kadonneen romaanin löytäminen kertoisi hänelle niin isoisästä kuin itsestäänkin.

Romaani hyppii yli aikakausien ja ihmisten, mutta kapitalismin ja rahan teema säilyy muuttumattomana. Todelliset muutosvoimat ovat raha ja markkinat, jotka hallitsevat kaikkea ja joiden rinnalla yksittäisten ihmisten yritykset ja erehdykset ovat merkityksettömiä, kuten myös valtioiden tai kulttuurin. Kaikki kääntyy lopulta rahaan ja sen tekemiseen – ja parasta bisnestä voi olla ihmisten ja heidän elämäntyönsä tuhoutuminen. Smith opettaa kirjoittamisen kykynsä menettänyttä kirjailija Erkka Torroa:

”Raha ei petä. Se on suvereeni, itsenäinen, riippumaton. Sillä ei ole isänmaata, uskollisuusvelvoitetta eikä yhteiskuntavastuuta. Siksi siihen voi luottaa. Se ei lupaa mitään. Se ei etsi kotia eikä aatetta. Se ei tarvitse ketään. Se on arvokas minulle. Se on arvokas sinulle. Se on arvokas meistä riippumatta, kukaan ei pääse siltä karkuun. Se on kaikkialla kuin ilma, mittaa ja arvottaa kaiken. Se riisuu kaikelta muuhun suhteutumattomuuden, mutta on itse suhteutumaton. Se on puhdas, viaton, täydellinen, se on mitä tahansa koska sillä saa mitä tahansa. Koska se on absoluuttinen väline, se on absoluuttinen päämäärä. Kaikki elävät vain hankkiakseen rahaa… Kirjoita rahasta.”

Edes Seppälän karussa maailmassa kaikkivaltiaan valta ei ulotu kaikkialle. Vaikka Mr Smithinkin tavoitteet ja toiveet raukeavat tyhjiin ja tuhkaan, kohtaavat kaksi maailman kolhimaa täydellisessä rakkaudessa, vaikka vain hetken.

Riku Korhosen uutuusteos Nuku lähelläni on eurooppalaiseen finanssikeskukseen, käytännössä Frankfurtiin, sijoittuva rakkaustarina. Suuressa pankissa korkeassa asemassa työskennellyt suomalainen Tuomas on löytynyt pankkinsa parkkihallista kuolleena. Hänen nuorempi velipuolensa, virkaheitto ja päämäärätön humanisti Teemu lähtee selvittämään Tuomaan kohtaloa sekä hoitamaan veljensä tuhkausta. Samalla hän käy läpi oman elämänsä suuntaa tai pikemminkin sen puutetta. Paikan päällä Teemulle selviää, että veljellä on ollut erikoinen kaksoiselämä toisaalta finanssikapitalismin työmyyränä, toisaalta iltaisin ja öisin sen kriitikkona. Hän myös tapaa Tuomaan lyhytaikaisen naisystävän Ninan jonka kanssa aloittaa suhteen joka pakottaa molemmat arvioimaan itseään ja menneisyyttään uudelleen.

Korhosen henkilöhahmot ovat aina monitahoisia ja mielenkiintoisia ja hänen käyttämänsä kieli runsasta ja kaunista. Kirjan juonta, tai juonia, ei pyritäkään viemään loogisiin tai perusteltuihin loppuihinsa, vaan ne jäävät usein ilmaan ja keskeneräisiksi, jopa pinnallisiksi. Erityisesti tämä koskee edesmennyttä Tuomasta ja hänen ajatuksiaan. Erikoista kuitenkin on, ettei se oikeastaan häiritse. Mikään ei tule valmiiksi, koska mikään ei voi tulla valmiiksi ja tietomme muiden ihmisten motiiveista, unista, toiveista ja rikkonaisuuksista on aina väistämättä pinnallista. Ja lopulta jäljelle jää toivo, jonka löytäminen on ehkä sittenkin kaikkein tärkeintä ja merkityksellisintä.

Kaunokirjallisuuden osalta eräisiin parhaista viime vuosien lukuelämyksistä nousee Jhumpa Lahirin novellikokoelma Unaccustomed Earth, joka on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Tuore maa. Kyseessä on novellikokoelma, joka kuvaa ensimmäisen ja toisen bengalilaisen siirtolaissukupolven elämää, kohtaloita, tunteita ja odotuksia uudessa kotimaassaan USAssa. Kokoelman avaa Nathaniel Hawthornen sitaatti, jonka teema kulkee läpi novellien, ei tosin välttämättä samaa johtopäätöstä tukien:

”Human nature will not flourish, any more than a potato, if it be planted and replanted, for too long a series of generations, in the same worn-out soil. My children have had other birthplaces, and, so far as their fortunes may be within my control, shall strike their roots into unaccustomed earth.” 

Novellien valossa voisi kuitenkin pikemminkin nähdä miten ihmisten koti onkin ehkä lopulta siellä missä voit olla oma itsesi. Eikä sillä ole välttämättä tekemistä maantieteellisen sijainnin kanssa. Ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajista tulee amerikkalaisempia kuin omista USA:ssa kasvaneista jälkeläisistään. Vanheneva isä näkee Amerikassa syntyneen, korkeakoulut käyneen tyttärensä tekevän intialaisen äitinsä valinnat ja uhrautuvan miehensä uran eteen. Ja niin edelleen.

Lahirin kieli on äärimmäisen kaunista ja novellit monessa kohtaa lyhyydestään huolimatta hämmästyttävän syviä. Ehkä syy piilee aiheiden näennäisessä rauhallisuudessa ja pienuudessa. Novelleissa kuvataan muun muassa perheensä eteen uhrautuneen siirtolaisäidin piilotetusta ihastuksesta aviomiehensä veljeen, intialais-amerikkalaisen pariskunnan matkaa miehen collegeaikaisen ihastuksen häihin sekä nuoren naisen, Sudhan, vihaista, syyllisyydentäyteistä ja epätoivoista yritystä pelastaa alkoholismiin ajautunutta veljeään.

Kokoelman toinen puolikas koostuu kolmesta toisiinsa liittyvästä novellista, jossa seurataan pojan ja tytön, myöhemmin naisen ja miehen, Heman ja Kaushikin kohtaamisia lapsuuden kautta lyhyeen mutta intensiiviseen rakkaustarinaan vuosia myöhemmin. Mutta niinkuin kohtalo voi tuoda ihmiset vuosien jälkeen yhteen, voi se myös erottaa heidät lopullisesti ja kaikki voi olla lopulta hyvin pienestä kiinni.

Asko Sahlbergin koskettava ja ahdistava romaani Höyhen kertoo kehitysvammaisen Villen tarinan hänen omasta näkökulmastaan. Villen ilot ja onnen hetket ovat pieniä ja yksinkertaisia, toisten ihmisten häntä kohtaan suuntaama julmuus puolestaan näiden pienten ilojen epäämistä. Ilojen epääminen on keino rangaista ”huonosti käyttäytyvää” vammaista, jonka päälle ”seinät kaatuvat”, ”ovet iskevät päähän” ja joka ei pelästyessään saa sanotuksi ymmärrettävää sanaa. Ville on puolustuskyvytön ja toisten armoilla. Ja armoa jaetaan epätasaisesti: hoitajalta voi saada toisenkin suihkun, samana iltana mieshoitaja työntää Villen päätä kohti wc-pöntön viereen osunutta ulostetta: ”Syö se.”

Ville on ympäristölleen kolmas persoona, ”se”, jolle puhutaan suoraan vain kun häntä uhkaillaan rangaistuksilla tai houkutellaan palkinnoilla. Tai kun äiti yrittää itsemurhaa ”pilatun elämänsä” vuoksi yhteisellä etelänmatkalla. ”Haista paska, äiti sanoi. Vitun epäsikiö. Sut mun pitäis.” Villen ainoa ystävä on sisko, johon liittyvät muistot ja tuntemukset ovat Villen elämän valot. Niissä hän viipyy, nauraa ja tuntee lämpöä. Mutta niissä jos jossain on myös kirjaimellisesti verenkarvas sävy. Ja höyhen, se on Villen menetetyn vapauden symboli joka myös vapauttaa hänet lopullisesti.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s