Kevään ja kesän kirjasatoa III

Eräs alkuvuoden keskustelluimmista kotimaan poliittisista elämäkerroista oli Heikki Saaren kirjoittama henkilökuva kansanedustaja, eduskunnan puhemies Eero Heinäluomasta. Saaren teos Eero Heinäluoma – Tasavallan vahva mies piirtää kohteestaan arvostavan ja kohteliaan kuvan valottaen paitsi Heinäluoman henkilökohtaisia taustoja, myös hänen poliittista ajatteluaan ja merkkipaaluja uran varrelta.

Kirjan alkupuolen ansioihin liittyy erityisesti 70-luvun alun mielenkiintoinen kuvaus silloisesta nuorisojärjestöpolitiikasta sekä siitä, miten vahvasti vasta uransa alussa olevat poliittiset toimijat joutuivat tekemisiin neuvostoliittolaisten kansa. Nuorisojärjestöaikoja kuvaavassa osiossa huomattava paino annetaan taistolaisten ja sosialidemokraattien väliselle kamppailulle. Lopulta huomionarvoista kuitenkin on se, miten lyhyestä ajasta lopulta oli kyse. Nuorison vasemmistolaistumisen aalto oli nopea ja raju, mutta laantui lopulta hämmästyttävän nopeasti. 80-luvun alkuun mennessä oikeistopuolueiden valta-asema oli palautunut ja nuoriso voimakasta vauhtia epäpolitisoitumassa, myös järjestöissään.

Mielenkiintoinen sivujuonne tarinassa on muistikuva 80-luvun lopusta, jolloin Kalevi Sorsan ideasta valmisteltiin eurooppalaista vasemmistofoorumia. Sorsa näki jo tuolloin neuvostokommunismin ongelmat ja arvioi eurooppalaisen vasemmiston joutuvan täysin uudenlaiseen asemaan. Sorsan ideassa oli kyse sosialidemokraattien ja kommunistien mielipiteenvaihdosta tilanteessa, jossa totalitaarinen neuvostokommunismi oli ajautumassa lopulliseen haaksirikkoon. Heinäluoma palkattiin valmistelemaan kyseistä, Tampere-talolle ajateltua kokousta. Hänen mukaansa Sorsa haki massiivista kalaa, Euroopan vasemmiston uudenlaista yhdistymistä. Kommunismi romahti kuitenkin vauhdilla, kokouksen idealta putosi pohja eikä sitä järjestetty aiotussa muodossa. Idea oli kuitenkin mitä mielenkiintoisin ja osoitti tuon ajan suomalaisen sosialidemokratian kykyä havainnoida jopa maailmanpoliittisia muutoksia ja etsiä paikkaansa siinä.

Heinäluoman aika SAK:ssa ja sitä kautta eräänä valtakunnan politiikan keskeisimpänä taustavaikuttajana kuvataan tarkasti, tosin paljolti eri instituutioiden välisiin suhteisiin keskittyen. Erityisen paljon huomiota saa lama-ajan porvarihallituksen pääministeri Esko Ahon sekä ammattiyhdistysliikkeen välinen vastakkainasettelu. Paradoksaalista kyllä, 90-luvun alun suora uhka suoristi ay-liikkeen rivejä sekä vakuutti suomalaiset uudelleen sen merkityksellisyydestä yhteiskunnallisena voimana. Kauan roikkunut uudistuminen sai lopulta vauhtia vasta ulkoisesta uhasta. Tätä jatkoi Keskustan esittelemä työreformi, jota ay-liike vastusti voimakkaasti, Heinäluoman toimiessa vastarinnan johtajana. Keskustan voimakas gallupnousu tyrehtyi, SDP selviytyi vuoden 1999 vaaleista suurimpana puolueena ja Keskusta ajautui toiseksi kaudeksi oppositioon.

Se, mitä kirja jättää kaipaamaan, on SDP:n entisen puheenjohtajan analyysi vuoden 2007 vaalitappion syistä. Kirjassa hän tyytyy tarkastelemaan lähinnä SAK:n mainontaa ja sen aikaansaamaa hämmennystä sosialidemokraattien kentässä. Poliittisten syiden ja sosialidemokratian poliittisen ohjelman tai identiteetin pohdinta jää melko pintapuoliseksi. Sen sijaan huomiota saa vaalitappion jälkeinen todellisuus, jota koskevalla analyysilla kirja nousi julkaistuksi tultuaan myös mediaan.

Aikalaisena ja tuolloista tilannetta Erkki Tuomiojan eduskunta-avustajana läheltä seuranneena arvelut puoluehajaannuksen riskistä tuntuvat voimakkaasti liioitelluilta. Omat silminnäkijä- tai kuulohavainnot ajalta eivät rekisteröineet keskustelua käydyn sävyssä jossa olisi keskusteltu uudesta puolueesta. Sen sijaan uudenlaisesta sosialidemokratiasta ja puolueen toiminnan kehittämisestä kyllä – mutta fokus oli vain ja ainoastaan olemassaolevan rakenteen sisällä toimimisesta. Ideana oli tosin sen kehittäminen kansanliike- ja verkostomaisemmassa muodossa jossa ”puoluemonoliitti” avautuisi erityisesti tuolloin hyvällä oraalla olleeseen vasemmistolaiseen kansalaistoimintaan mm. Attacin ympärillä. Tulkintaa siitä, että kysymys ei missään vaiheessa ollut Tuomioja-vetoisesta hajoitusoperaatiosta vahvistanee jo sekin, että hän osallistui puheenjohtajakisaan vuoden 2008 puoluekokouksessa, Urpilainen valittiin eikä kukaan lähtenyt mihinkään.

E.L. Doctorowin Vesilaitos sijoittuu USA:n sisällissodan jälkeiseen New Yorkiin ja sen aikaisiin kiihkeän kasvun ja levottomuuden vuosiin. Kertojana toimii Telegram-lehden lehtimies McIlvaine, joka alkaa selvittää parhaan avustajansa, kiihkeän ja periaatteellisen Martin Pembertonin selittämätöntä katoamista. Martin on paikallisen mahtimiehen, sittemmin edesmenneen Augustus Pembertonin poika jonka isä on tehnyt perinnöttömäksi hänen arvosteltuaan miljonääri-isänsä kyseenalaisia sisällissodan aikaisia vaurastumiskeinoja.

Martin Pembertonin katoamista edeltää hänen kohtaamisensa kiireisellä kadulla hevosomnibussin kanssa. Tältä tapaamiselta Martin palaa kauhistuneena. Kuollut ja haudattu isä ajoi kyseisen omnibussin kyydissä – ilmielävänä.  Häntä etsivä McIlvaine lyöttäytyy yhteen New Yorkin ehkä ainoan korruptoimattoman poliisin, ylikomisario Donnen kanssa, tavoitteenaan selvittää tapaus ja löytää Martin ja selvittää mitä tapahtui Augustus Pembertonille. Tutkimukset vievät heidät Pembertonin puille paljaille jääneen perikunnan ja kotikartanon kautta kadulle hylätyille orpolapsille tarkoitettuun Pienten Vaeltajien Kotiin sekä tohtori Sartoriuksen jäljille.

Doctorowin teos imaisee täysillä mukaansa ja on pahimmillaan/parhaimmillaan piinallisen pelottava. Erityisesti Sartoriuksen hahmosta piirtyy lahjakkaan, työlleen omistautuneen mutta samalla täysin hullun tiedemiehen muotokuva. Lääkärinvala ei sido häntä ihmisten elämän pelastamiseen, vaan niitä voidaan uhrata tieteelle ja edistykselle jotka ovat arvoja itsessään. Mutta toisaalta, kuka milloinkin ja missäkin määrittelee kuka on ”elinkelpoinen” ja tekeekö niitä valintoja vain mielenvikaisuuden rajoilla liikkuva, helpon syyllisen tarjoava  tiedemies.

W.G. Sebaldin Vieraalla maalla sisältää neljä kertomusta juutalaisista maanpakoon joutuneista miehistä jotka ovat kuuluneet tavalla tai toisella nimettömäksi jäävän kertojan elämään; kuka pidempään, kuka vain hetkellisesti. Henry Selwynin, Paul Bereyterin, Ambros Adelwarthin ja Max Aurachin elämäntarinat kerrataan tarkasti, seuranaan valokuvat näiden edustamasta kadonneesta maailmasta.

Maanpakolaismiehet ovat kaikki eläneet erilaiset elämät, mutta heitä yhdistää ulkopuolisuus ja särkyneisyys, omalla tavallaan elämän tarkoituksen menettäminen. Useampi heistä päätyykin lopulta riistämään itseltään hengen. Selwyn, liettuanjuutalainen Englantiin muuttanut rikkaan sveitsittären mies erkaantuu todellisesta maailmasta ja samalla vaimostaan, ja lopulta ampuu itsensä. Saksassa elänyt, juutalaista perimää kantava opettaja Bereyter joutuu natsiaikana syrjään kutsumustyöstään. Tarkoituksettomuuden kokemus purkautuu toivottomuutena, tämä voimattomuutena joka ohjaa Bereyterin junan alle. Ikääntynyt heikkohermoisen herraspojan palvelija Adelwarth kuolee sähköshokkihoitojen heikentämänä mielisairaalassa. Ja niin edelleen. Taiteilja Aurach pelastuu rappeutuvaan Manchesteriin kun taas hänen vanhempansa nielee Hitlerin Saksa.

Kirjan vahvimmaksi teemaksi kohoaa shoahista selvinneiden mutta sen mukana vahingoittuneiden yksilökohtaloiden kuvauksen rinnalle muistaminen, muisto. Muistot vangitsevat ja piinaavat, mutta toisaalta lohduttavat ja vapauttavat, antavat kaikelle merkityksen. Muistojen kautta elämät saavat merkityksensä ja kontekstinsa, myös arvonsa. Kuten kirjan avavan Henry Selwynin osuuden aloittava sitaatti toteaa: ”Säilyttäkää muistot, viimeinen mitä jää.”

• Kaisa Kaakisen laaja ja hieno arvostelu teoksesta kiiltomato.netissä.

Kiinnostavan näyteikkunan kiinalaiseen nykykirjallisuuteen ja sikäläisten suurkaupunkien elämään tarjoaa Liu Dingin, Carol Yinghua Lun sekä Ra Pagen toimittama antologia Shi Cheng – Short Stories from Urban China.  Kirja sisältää eri suurkaupunkeihin sijoittuvia novelleja kiinalaisista kaupunkilaisista, usein nuorehkoista aikuisista etsimässä elämänsä merkityksellisyyttä. Samalla novellit kuvaavat Kiinan kaupunkien nopeaa urbanisaatiota sekä sikäläistä kaupunkikulttuuria.

 Novelleista mielenkiintoisimpia ja vertauskuvallisimpia on Diao Doun Shenyangiin sijoittuva tarina Squatting, jossa intellektuelliseurue kirjelmöi yhteiskunnallisista huolistaan ”korkeimmalle kunnalliselle viranomaiselle”, ilahtuen kovasti merkeistä joista he voivat tulkita huolenaiheensa tulleen luetuksi. Lopulta, rikollisuuden rehottaessa kaupungissa viranomaiset antavat määräyksen, jonka mukaan tiettynä kellonaikana ulkona jalkaisin liikkuminen on tehtävä kyykkykävellen. Aktivistit luonnollisesti vastustavat moista, kunnes korkeimman viranomaisen rikollisuudentorjuntayksikkö, CrackCom, lahjoittaa heille autot.

Toinen mieleen jäävä tarina on Nankingiin sijoittuva, Han Dongin This Moron Is Dead. Yhdelle bussipysäkille sijoittuva tarina kuvaa tyttöystäväänsä odottavan miehen tilanteen jossa saman pysäkin viereen kuollut koditon mies ei herätä juuri minkäänlaista kiinnostusta ympäristössään. Ihmiset kulkevat ympäriinsä, odottavat linja-autoa, katsovat kyllä ruumista mutta välttävät tuijottamasta. Pienet huomaavaisuuden eleet kuten pahvin nostaminen miehen kasvojen peitoksi aiheuttavat lähinnä tahatonta tragikomiikkaa, kun kuolleen miehen kasvojen tarkastelusta tulee pahankuristen pikkupoikien leikkiä. Väistämättä mieleen hiipii viimevuotinen tositapaus Kiinasta, jossa auton tönäisemäksi joutunut lapsi joutui turhaan odottamaan ohikävelijöiden apua.

Räävitöntä (”ilo”)tulitusta tarjoaa puolestaan Stewart Homen pääasiassa mitä mielikuvituksellisimpiin poliittisiin ääriliikkeisiin ja oraaliseksiin keskittyvä Oppi tulee idästä. Lontooseen sijoittuvassa romaanissa mittelevät katujen vallasta niin Adolf Hitlerin kirkko, Spartakistinen Työväenpuolue, Luokkaoikeus, valkoista ylivaltaa ajava Kristuksen Valkoinen Siemen kuin äärifeministinen, ali-ihmisinä pitämiään miehiä surmaava Valerie Solanasin kirkko. Kaikki taistelevat rajulla väkivallalla toisiaan -ja poliisia- vastaan, panoksenaan poliittis-filosofinen valta – tai oikeammin henkilökohtainen nautinto ja hyöty.

Minkäänlaista uhkaa järjestäytyneelle yhteiskunnalle, jos sellaisesta voidaan Homen dystopiassa enää puhua, eivät kaduilla riehuvat ja nopeasti puolta anarkokommunismista fasismiin vaihtavat ryhmät lopulta aiheuta, ellei sitten surmatöitä ja niiden yhteydessä tapahtuvaa collateral damagea lasketa. Kirjan loppua kohden satunnaiset pahoinpitelyt ja lentolehtispainojen hajottamiset kuitenkin antavat tilaa synkille joukkomurhille, joiden kohteeksi joutuvat milloin eri aktivistiryhmät joko toistensa tai poliisin taholta, milloin taloudellisen eliitin edustajat jotka saavat kohdata ”proletariaatin vihan”.

Homen slapstick-splatter -tyyli lienee tämän anarkismi-vasemmistolaisen skinheadin tapa hyökätä kirjallisuuden perinteisiä konventioita vastaan. Mikään romaanin henkilöistä tai tilanteista ei ole kuvattavissa ”normaaliksi”. Lukukokemuksen jälkeen olo on lähinnä hämmentynyt, hieman pahoinvoiva ja sekainen. Erikoinen trippi, jolta palaa hieman enemmän terapian tarpeessa olevana kuin matkalle lähtiessä.

Advertisement

Nuoriso vs Suomen Yrittäjät ry

Eräs hallituksen kärkihankkeista, nuorisotakuu, on saanut viime aikoina aktiivisen kriitikon. Suomen Yrittäjät ry on kautta kesäkuukausien heitellyt toimitusjohtajatason kapuloita rattaisiin. Ensin heinäkuisessa Kauppalehdessä (18.7.) toimitusjohtaja Jussi Järventaus syytti takuuseen liittyvää nuoren työllistämiseen saatavaa tukea byrokraattiseksi, epävarmaksi ja aikaa vieväksi. Lisää löylyä kiukaalle heitti varatoimitusjohtaja Anssi Kujala, joka ampui täyslaidallisen nuorisotakuuta vastaan Verkkouutisissa. Myös hänen maalinaan oli ”byrokratia”, jonka lisäksi myös oppisopimusjärjestelmä sai kyytiä.

Syytökset ovat luonnollisesti vakavia. Mutta samaan aikaan yleisesti viljelty käsitys kaikenlaisen julkisen toiminnan ”byrokraattisuudesta” jäi jälleen kerran määrittelemättä. Millä tavalla takuu ja sen puitteissa toimiva Sanssi-kortti- ja palkkatukijärjestelmä on ”byrokraattinen”?

Ennen varsinaisten väitteiden arviointia muutama fakta. Nuorisotakuun osana toimiva Sanssi-kortti voidaan myöntää alle 30-vuotiaalle työttömälle työnhakijalle. Palkkatukea voidaan puolestaan myöntää yritykselle, yhdistykselle, säätiölle, kunnalle tai muulle työnantajalle. Palkkatuen määrä on kokopäivätyössä noin 700 euroa kuukaudessa. Työnantaja voi saada sitä enintään 10 kuukauden ajan. Palkkatukea voi saada oppisopimuskoulutukseen koko koulutuksen ajaksi.

Tuen hakeminen vaatii yhden netistä löytyvän sähköisen (myös paperivaihtoehto löytyy) lomakkeen täyttämisen eikä ainuttakaan liitettä, paitsi jos tukea haetaan oppisopimuskoulutukseen. Kun päätös tuesta on tehty, työnantaja hakee maksatusta ELY-keskukselta. Jakson pituuden saa valita itse. Edes tähän prosessiin, jonka puitteissa myönnetään kuitenkin huomattavia määriä veronmaksajien varoja, ei tarvita muita liitteitä kuin kopio nuoren työsopimuksesta.

En ole etujärjestön toimitusjohtaja joten en tiedä heidän käsityksistään mutta allekirjoittaneesta yllä oleva ”byrokratia” vaikuttaa varsin kohtuulliselta kun kyseessä on kuitenkin julkisen rahan käyttö. Esimerkiksi toimeentulotuen hakeminen tai miltei mikä tahansa sosiaaliturvaan liittyvä haku on huomattavasti voimakkaammin kontrolloitua. Yrittäjäjärjestön johtajien vihjailema väite siitä, ettei suomalainen pk-yrittäjä selviytyisi yksinkertaisen verkkolomakkeen täyttämisestä on minusta ahkeria ja nuorten työllistymisestä huolta kantavia yrittäjiä halventava. Lisäksi oikeistopuolueiden edustajat, jollaisia Järventaus ja Kujala siviilielämässään ovat, usein vaativat nykyistä enemmän tarkkuutta julkisten varojen käytössä. Miksi siis juuri tässä kohdassa rahaa tulisi kylvää täysin ilman kontrollia?

Tuen saamisen epävarmuus tuntuu sekin hieman kaukaa haetulta väitteeltä. Vaatimuksia, joita työnantajan tulee täyttää on periaatteessa viisi, käytännössä kolme (kaksi muuta tulevat esteeksi vain harvoin). Ensinnä: mikäli verot tai sotumaksut ovat jääneet oleellisissa määrin maksamatta, tukea ei saa. Toiseksi: mikäli tuotannollis-taloudellisista syistä on viimeisen vuoden aikana irtisanottu väkeä niin samankaltaisiin tehtäviin ei palkkatukea saa. Ja kolmanneksi: mikäli työnantaja saa muuta valtion tukea tuella palkattavan kustannuksiin, ei nuorisotakuun palkkatukea pääsääntöisesti saa (poikkeukset tästä työnantajan eduksi).

Myös aikaa vievyys on sekin hieman venyvä käsite. Tutkimustietoa asiasta ei ole, mutta lomakkeen täyttö vie aikaa muutamia minuutteja ja päätökset TE-toimistoista saapuvat TEMin arvion mukaan 1-2 viikossa. Tämäkään ei kuulosta kohtuuttomalta kun miettii vaikkapa sosiaaliturvaetuuksien käsittelyaikoja.

Muukin nuorisotakuuta koskeva kritiikki tuntuu varsin tyhjältä muun muassa siksi, että nuorisotakuun osalta valtion piikki on ns. auki. 700 euron kuukausittaista tukea myönnetään niin monelle kuin ikinä jaksaa työllistää. Tuen määrä on myös kohonnut nuorisotakuun voimaantulon myötä merkittävästi. Myös varatoimitusjohtaja Kujalan marina oppisopimuskoulutuksen heikkoudesta kolisee tyhjyyttään. Hän puhuu 200 nuoresta kun jo tänä oppisopimuskoulutusta voidaan tarjota 800 nuorelle. Määrää on lisätty ja tuen tasoa nostettu – Suomen Yrittäjien toivomusten mukaisesti.

Summa summarum; kun tarkastellaan herrojen Järventaus ja Kujala väitteitä faktojen valossa, piirtyy esiin kaksi mahdollista selitystä heidän puheenvuoroilleen. Joko he pitävät omia jäseniään niin yksinkertaisina että heitä tulee varjella yhden lomakkeen täytöltä vaikka luvassa olisi 700 euron kuukausittainen tuki uudelle työntekijälle, tai sitten kyseessä on tarkoitushakuinen ja epärehellinen mustamaalaus jonka tavoitteena on sabotoida nuorisotakuun toteutusta.

Jälkimmäinen selitys on uskottavampi. Syy on se, että Suomen Yrittäjät ry on tunkenut julkisuuteen omaa koulutussopimusmalliaan. Sen puitteissa työnantaja tarjoaisi käytännössä työharjoittelua nuorelle, jolle maksettaisiin pientä kannustinrahaa sekä valtion taskusta opintotukea. Idea on läheistä sukua siellä täällä, mm. Osmo Soininvaaran ja Juhana Vartiaisen Lisää matalapalkkatyötä -raportissa pohditulle koulutustyösuhteelle. Käytännössä kyse on nuorten alepalkkauksesta, jolla ei ole vastaavia tutkintotavoitteita kuin oppisopimuskoulutuksella.

Nuorisotakuun leimaaminen totuudenvastaisella tavalla julkisuudessa sopii hyvin järjestölle, jonka varsinaisena tavoitteena on kumota nykymuotoinen toimintamalli. Kun etujärjestön korkeat johtajat pyörivät mediassa kertomassa miten takuu on tehty niin kovin vaikeaksi saattavat yrittäjät, omaksi vahingokseen, jopa uskoa heitä. Tällä tavoin heitä pelotellaan pois tarjoamasta takuun piirissä oleville nuorille töitä, tavoitteista jäädään ja keulamiehet pääsevät kertomaan ”katsokaa, mehän sanoimme, eikös kannattaisi sittenkin kaivaa alepalkat komerosta”.

Yrittäjäjärjestön harjoittaman valtapelin hinta on kova. Nuoria jää vaille työmahdollisuutta ja yrittäjiä vaille tulevaisuuden työvoimaa. Järventaukselta ja Kujalalta tulisikin kysyä, kuinka paljon nuoria he ovat valmiita uhraamaan saadakseen läpi sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta kyseenalaisen, ja tutkitusti toimimattoman fantasiansa nuorten alepalkoista?

Also sprach Jyrki Katainen

Pääkirjoitusten ja uutisten ollessa täynnä talouskriisipuhetta sekä erityisesti elinkeinoelämän edustajien sotahuutoja liittyen budjettiriiheen piti pääministeri oman hallitusryhmänsä kokouksessa tästä linjasta poikkeavan puheen. Kokoomuksen Joensuussa koolla ollut ministeriryhmä ei kuullut johtajaltaan näkemystä ajankohtaisiin haasteisiin vaan yhteiskunnallisen analyysin maailman muutoksesta, ennen kaikkea yksilöllistymisestä, median murroksesta sekä yhteiskunnallisten auktoriteettien merkityksen muuttumisesta. Puhe oli monella tapaa mielenkiintoinen ja ansaitsee muutaman kommentin.

On helppo olla samaa mieltä siitä, että yksilöllistyminen, yhdistettynä koulutustason nousuun, tiedonjaon ja -tuottamisen sekä verkottumisen helpottumiseen teknologisen kehityksen myötä pitää sisällään valtavia lupauksia. Samaan aikaan pääministerin huoli ”samanmielisten kaikukammioista” on mitä suuremmissa määrin perusteltu. Kun yhteisiä totuuksia, tai edes julkisuutta joka määrittelee keskusteluiden asialistaa, ei ole, voi hintana olla yhteiskunnan sirpaloituminen toisistaan yhä kauemmas eriytyviin ryhmiin joilta puuttuvat yhteiset kokemusmaailmat.

Mutta miten tähän pitäisi suhtautua? Ensinnäkin toki valtavana mahdollisuutena. Erityisesti teknologinen kehitys on luomassa tilanteen jossa ihmiskunnan valtava enemmistö voi olla on-line. Tekniset ratkaisut siihen miten tieto, taide ja kulttuuri voisivat olla mitättömin kustannuksin lähes kaikkien ihmisten käytettävissä, ovat pääpiirteissään olemassa. Perinteisten auktoriteettien murentuminen voi tarkoittaa suunnatonta vapautumista traditioiden vallasta, jotka kahlitsevat kautta maailman erityisesti naisia ja erilaisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Yksilöissä olevan potentiaalin saaminen entistä parempaan hyötykäyttöön sisältää mahdollisuuden ennennäkemättömään edistykseen.

Toisaalta on niin, että on hyvä muistaa mistä menestyneimmät yhteiskunnat ovat yksilöllistymisen eväänsä ammentaneet. Tässäkin suhteessa kärjessä kulkevat pohjoismaat ovat nojanneet ennen kaikkea hyvinvointivaltion vapauttavaan potentiaaliin. Tasokas, kaikille yhteinen peruskoulu ja julkinen koulutusjärjestelmä ylipäänsä, terveyspalvelut ja sosiaaliturva ovat luoneet juuri niitä mahdollisuuksia joiden varassa yksilöt ovat voineet tavoitella sosiaalista nousua, ottaa riskejä sekä myös epäonnistua ilman pelkoa lopullisesta tuhoutumisesta. Toisin sanoen edellytykset yksilöllistymiskehitykselle, ja ennen kaikkea tämän yksilönvapauden oikeudenmukaiselle jakaantumiselle, ovat ennen muuta julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion instituutioiden tuottamia.

Ergo: mikäli halutaan, kuten pääministerikin puheessaan toteaa, luoda keskinäistä solidaarisuutta ja yksilöiden välistä luottamusta sirpaloituvassa, epäilevämmässä ja siiloutuvassa maailmassa, on panostettava voimakkaasti sellaisten positiivisten yhteisten kokemusten luomiseen jotka tuovat erilaisia ihmisiä yhteen, samanarvoisina ja vertaisina. Vain tätä kautta syntyy ajatus ”samassa veneessä olemisesta”. Käytännössä tämän tulisi tarkoittaa erityisesti sellaisia yhdyskuntarakenteita ja mikä tärkeämpää, yhteisiä palveluita joita kaikki kansalaiset haluavat käyttää ja jotka eivät eriytä muun muassa maksukykyisiä pienituloisimmista ihmisistä. Kun vaikkapa päiväkoti, koulu tai terveyskeskus ovat ”meidän kaikkien yhdessä rakentamaa, yhteistä hyvää”, vahvistuu käsitys yhteisistä tavoitteista myös erilaisten ihmisten kanssa.

Kun koko maailma on klikkauksen päässä, korostuu uudelleen henkilökohtaisen kontaktin merkitys, konkreettinen kohtaaminen. Ja juuri tämä kohtaamisten väheneminen on nyky-yhteiskunnan ja Suomen huolestuttavimpia kehityssuuntia. Helsingin metropolialueella on nykyisin mahdollisuus tehdä satojen, ellei tuhansien kilometrien luokkaretkiä paikallisbussissa. Tietyt lähiöt vertautuvat sosioekonomiselta rakenteeltaan Suomen köyhimpiin kuntiin, kun taas Westendiin keskittyy ennennäkemätön vauraus. Rikkaat eristäytyvät omiin poteroihinsa ja omiin todellisuuksiinsa, köyhille ei jää vaihtoehtoja kuin tulla eristetyiksi.

Jotta tätä kehitystä voitaisiin oikaista ja vahvistaa ihmisten toinen toistaan kohtaan kokemaa luottamusta, tulisi yhteiskunnan, muotisanaa käyttäen, törmäyttää erilaisia ihmisiä toisiinsa erityisesti yli yhteiskuntaluokkarajojen. Tärkeintä olisi estää asuinalueiden eriytymistä sekä panostaa voimakkaasti yhteiseen varhaiskasvatukseen. Lapsetkin kyllä tunnistavat luokkaerot, mutta eivät aivan heti ja mikä oleellisinta, heidän on helppoa ylittää niitä. Lisäksi laadukas varhaiskasvatus antaisi erityisesti heikompiosaisista taustoista tuleville lapsille juuri niitä kontakteja, monipuolisempaa sosiaalista pääomaa ja mahdollisuuksia joita he tarvitsisivat kasvaakseen itse täyteen potentiaaliinsa, ts. päästäkseen nauttimaan täysimääräisesti niistä yksilökeskeisemmän yhteiskunnan eduista joista pääministerikin kauniisti puhuu.

Luottamuksen ja sopimisen teema kulkeekin toisena voimakkaana säikeenä pääministerin puheessa. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Mielenkiintoisempi pohdinta taas koskee sitä, miten tätä luottamusta ja sopimisen kulttuuria luodaan? Yksilökeskeisesti vai instituutioiden kautta?

Erityisesti korkeasti koulutetut työntekijät muutamilla aloilla kykenevät nykyisin jopa kilpailuttamaan työnantajiaan. Tilaisuuksia on tarjolla paljon, myös Suomen rajojen ulkopuolella. Valinnanvapauden ollessa huomattavan suurta korostuu myös mahdollisuus ”joustoon”. Voi tehdä mielekkääksi kokemaansa työtä pienemmällä palkalla, tai tehdä firman eteen hieman talkoita kun tilanne on vaikea. Oleellista on se, että voi aina luottaa menestykseen ja turvallisuuteen tulevaisuudessa – eli riskinottokykyä on olemassa. Tämä hyvä. Työmarkkinoiden globalisaatiovoittajat tarvitsevatkin ammattiliiton tuomaa turvaa vain harvoin.

Mutta: tämä ei ole koko totuus työmarkkinoista. Hyvin suuri osa myös tulevaisuuden työmar kkinoista toimii tavalla, jossa työntekijät eivät ole yhtä vahvassa asemassa suhteessa työnantajaansa. Tavoitteena tämä toki voi, ja pitääkin olla, ja pääministerin puheen hengessä ay-liike voisikin pohtia yhä enemmän sitä miten valtaistaa yksittäistä työntekijää suhteessa yksittäiseen työnantajaan. Toisin sanoen miten vahvistaa toisaalta sellaista (moni)ammattilaisuutta joka lisää mahdollisuuksia, ja toisaalta ajaa sellaista yhteiskuntapolitiikkaa mikä tukisi tällaista kehitystä. Mutta samaan aikaan on tärkeää ymmärtää että työmarkkinoille syntyy luottamusta ennen kaikkea välittävien instituutioiden, kuten työmarkkinarakenteiden, kautta ja että perusoikeuksiensa toteutumisen osalta työntekijät ovat edelleen heikommassa asemassa ellei yhteisiä rakenteita olisi.

Uskallankin väittää, että luottamuksen ja sopimisen kulttuurin vahvistumisen, jota pääministerikin aiheesta kaipaa, edellytyksenä on toimiva perusrakenne. Kun pohja on vakaa ja varma, ovat yksilöt niin työmarkkinoilla kuin muuallakin vapaampia ottamaan riskejä (puolin ja toisin) sekä luottamaan toisiinsa voidessaan olla varmoja siitä että välistä vetäminen ei onnistu. Työmarkkinoilla tämä tarkoittaisi vaikkapa kattavaa yleissitovuutta perustasojen osalta joiden varassa voidaan ottaa huomioon paikallisia olosuhteita. Paikallisesti tapahtuvan sopimisen on oltava aidosti tasa-arvoista, ts. luottamusmiesten asemaa ja työntekijöiden paikallisen edunvalvonnan edellytyksiä tulisi vahvistaa, työntekijät ottaa mukaan yrityksissä tapahtuvaan päätöksentekoon jne. Osallisuutta ja ”samassa veneessä” olemista vahvistaisivat myös henkilöstön ottaminen mukaan tulospalkkioiden piiriin. Ja niin edelleen.

Ay-liike, kuten poliittiset puolueetkin, ovat ilman muuta muutoksen edessä yhteiskunnan muuttuessa. Mutta toisin kuin pääministerin puheesta voisi ulos lukea, erityisesti ammattiliittojen ongelma ei ole sisällöllinen vaan järjestöllinen. Tarvitaan uusia tapoja tehdä ja osallistua, sekä edunvalvonnan painopisteen muuttamista. Sen sijaan perustellut vaatimukset solidaarisesta palkkapolitiikasta eivät ole vanhentuneet vaan ovat ehkäpä ajankohtaisempia kuin aikoihin.

Kuvalähde: Kokoomuksen mediapankki