Kevään ja kesän kirjasatoa III

heinäluoma

Eräs alkuvuoden keskustelluimmista kotimaan poliittisista elämäkerroista oli Heikki Saaren kirjoittama henkilökuva kansanedustaja, eduskunnan puhemies Eero Heinäluomasta. Saaren teos Eero Heinäluoma – Tasavallan vahva mies piirtää kohteestaan arvostavan ja kohteliaan kuvan valottaen paitsi Heinäluoman henkilökohtaisia taustoja, myös hänen poliittista ajatteluaan ja merkkipaaluja uran varrelta.

Kirjan alkupuolen ansioihin liittyy erityisesti 70-luvun alun mielenkiintoinen kuvaus silloisesta nuorisojärjestöpolitiikasta sekä siitä, miten vahvasti vasta uransa alussa olevat poliittiset toimijat joutuivat tekemisiin neuvostoliittolaisten kansa. Nuorisojärjestöaikoja kuvaavassa osiossa huomattava paino annetaan taistolaisten ja sosialidemokraattien väliselle kamppailulle. Lopulta huomionarvoista kuitenkin on se, miten lyhyestä ajasta lopulta oli kyse. Nuorison vasemmistolaistumisen aalto oli nopea ja raju, mutta laantui lopulta hämmästyttävän nopeasti. 80-luvun alkuun mennessä oikeistopuolueiden valta-asema oli palautunut ja nuoriso voimakasta vauhtia epäpolitisoitumassa, myös järjestöissään.

Mielenkiintoinen sivujuonne tarinassa on muistikuva 80-luvun lopusta, jolloin Kalevi Sorsan ideasta valmisteltiin eurooppalaista vasemmistofoorumia. Sorsa näki jo tuolloin neuvostokommunismin ongelmat ja arvioi eurooppalaisen vasemmiston joutuvan täysin uudenlaiseen asemaan. Sorsan ideassa oli kyse sosialidemokraattien ja kommunistien mielipiteenvaihdosta tilanteessa, jossa totalitaarinen neuvostokommunismi oli ajautumassa lopulliseen haaksirikkoon. Heinäluoma palkattiin valmistelemaan kyseistä, Tampere-talolle ajateltua kokousta. Hänen mukaansa Sorsa haki massiivista kalaa, Euroopan vasemmiston uudenlaista yhdistymistä. Kommunismi romahti kuitenkin vauhdilla, kokouksen idealta putosi pohja eikä sitä järjestetty aiotussa muodossa. Idea oli kuitenkin mitä mielenkiintoisin ja osoitti tuon ajan suomalaisen sosialidemokratian kykyä havainnoida jopa maailmanpoliittisia muutoksia ja etsiä paikkaansa siinä.

Heinäluoman aika SAK:ssa ja sitä kautta eräänä valtakunnan politiikan keskeisimpänä taustavaikuttajana kuvataan tarkasti, tosin paljolti eri instituutioiden välisiin suhteisiin keskittyen. Erityisen paljon huomiota saa lama-ajan porvarihallituksen pääministeri Esko Ahon sekä ammattiyhdistysliikkeen välinen vastakkainasettelu. Paradoksaalista kyllä, 90-luvun alun suora uhka suoristi ay-liikkeen rivejä sekä vakuutti suomalaiset uudelleen sen merkityksellisyydestä yhteiskunnallisena voimana. Kauan roikkunut uudistuminen sai lopulta vauhtia vasta ulkoisesta uhasta. Tätä jatkoi Keskustan esittelemä työreformi, jota ay-liike vastusti voimakkaasti, Heinäluoman toimiessa vastarinnan johtajana. Keskustan voimakas gallupnousu tyrehtyi, SDP selviytyi vuoden 1999 vaaleista suurimpana puolueena ja Keskusta ajautui toiseksi kaudeksi oppositioon.

Se, mitä kirja jättää kaipaamaan, on SDP:n entisen puheenjohtajan analyysi vuoden 2007 vaalitappion syistä. Kirjassa hän tyytyy tarkastelemaan lähinnä SAK:n mainontaa ja sen aikaansaamaa hämmennystä sosialidemokraattien kentässä. Poliittisten syiden ja sosialidemokratian poliittisen ohjelman tai identiteetin pohdinta jää melko pintapuoliseksi. Sen sijaan huomiota saa vaalitappion jälkeinen todellisuus, jota koskevalla analyysilla kirja nousi julkaistuksi tultuaan myös mediaan.

Aikalaisena ja tuolloista tilannetta Erkki Tuomiojan eduskunta-avustajana läheltä seuranneena arvelut puoluehajaannuksen riskistä tuntuvat voimakkaasti liioitelluilta. Omat silminnäkijä- tai kuulohavainnot ajalta eivät rekisteröineet keskustelua käydyn sävyssä jossa olisi keskusteltu uudesta puolueesta. Sen sijaan uudenlaisesta sosialidemokratiasta ja puolueen toiminnan kehittämisestä kyllä – mutta fokus oli vain ja ainoastaan olemassaolevan rakenteen sisällä toimimisesta. Ideana oli tosin sen kehittäminen kansanliike- ja verkostomaisemmassa muodossa jossa ”puoluemonoliitti” avautuisi erityisesti tuolloin hyvällä oraalla olleeseen vasemmistolaiseen kansalaistoimintaan mm. Attacin ympärillä. Tulkintaa siitä, että kysymys ei missään vaiheessa ollut Tuomioja-vetoisesta hajoitusoperaatiosta vahvistanee jo sekin, että hän osallistui puheenjohtajakisaan vuoden 2008 puoluekokouksessa, Urpilainen valittiin eikä kukaan lähtenyt mihinkään.

vesilaitosE.L. Doctorowin Vesilaitos sijoittuu USA:n sisällissodan jälkeiseen New Yorkiin ja sen aikaisiin kiihkeän kasvun ja levottomuuden vuosiin. Kertojana toimii Telegram-lehden lehtimies McIlvaine, joka alkaa selvittää parhaan avustajansa, kiihkeän ja periaatteellisen Martin Pembertonin selittämätöntä katoamista. Martin on paikallisen mahtimiehen, sittemmin edesmenneen Augustus Pembertonin poika jonka isä on tehnyt perinnöttömäksi hänen arvosteltuaan miljonääri-isänsä kyseenalaisia sisällissodan aikaisia vaurastumiskeinoja.

Martin Pembertonin katoamista edeltää hänen kohtaamisensa kiireisellä kadulla hevosomnibussin kanssa. Tältä tapaamiselta Martin palaa kauhistuneena. Kuollut ja haudattu isä ajoi kyseisen omnibussin kyydissä – ilmielävänä.  Häntä etsivä McIlvaine lyöttäytyy yhteen New Yorkin ehkä ainoan korruptoimattoman poliisin, ylikomisario Donnen kanssa, tavoitteenaan selvittää tapaus ja löytää Martin ja selvittää mitä tapahtui Augustus Pembertonille. Tutkimukset vievät heidät Pembertonin puille paljaille jääneen perikunnan ja kotikartanon kautta kadulle hylätyille orpolapsille tarkoitettuun Pienten Vaeltajien Kotiin sekä tohtori Sartoriuksen jäljille.

Doctorowin teos imaisee täysillä mukaansa ja on pahimmillaan/parhaimmillaan piinallisen pelottava. Erityisesti Sartoriuksen hahmosta piirtyy lahjakkaan, työlleen omistautuneen mutta samalla täysin hullun tiedemiehen muotokuva. Lääkärinvala ei sido häntä ihmisten elämän pelastamiseen, vaan niitä voidaan uhrata tieteelle ja edistykselle jotka ovat arvoja itsessään. Mutta toisaalta, kuka milloinkin ja missäkin määrittelee kuka on ”elinkelpoinen” ja tekeekö niitä valintoja vain mielenvikaisuuden rajoilla liikkuva, helpon syyllisen tarjoava  tiedemies.

vieraalla_maallaW.G. Sebaldin Vieraalla maalla sisältää neljä kertomusta juutalaisista maanpakoon joutuneista miehistä jotka ovat kuuluneet tavalla tai toisella nimettömäksi jäävän kertojan elämään; kuka pidempään, kuka vain hetkellisesti. Henry Selwynin, Paul Bereyterin, Ambros Adelwarthin ja Max Aurachin elämäntarinat kerrataan tarkasti, seuranaan valokuvat näiden edustamasta kadonneesta maailmasta.

Maanpakolaismiehet ovat kaikki eläneet erilaiset elämät, mutta heitä yhdistää ulkopuolisuus ja särkyneisyys, omalla tavallaan elämän tarkoituksen menettäminen. Useampi heistä päätyykin lopulta riistämään itseltään hengen. Selwyn, liettuanjuutalainen Englantiin muuttanut rikkaan sveitsittären mies erkaantuu todellisesta maailmasta ja samalla vaimostaan, ja lopulta ampuu itsensä. Saksassa elänyt, juutalaista perimää kantava opettaja Bereyter joutuu natsiaikana syrjään kutsumustyöstään. Tarkoituksettomuuden kokemus purkautuu toivottomuutena, tämä voimattomuutena joka ohjaa Bereyterin junan alle. Ikääntynyt heikkohermoisen herraspojan palvelija Adelwarth kuolee sähköshokkihoitojen heikentämänä mielisairaalassa. Ja niin edelleen. Taiteilja Aurach pelastuu rappeutuvaan Manchesteriin kun taas hänen vanhempansa nielee Hitlerin Saksa.

Kirjan vahvimmaksi teemaksi kohoaa shoahista selvinneiden mutta sen mukana vahingoittuneiden yksilökohtaloiden kuvauksen rinnalle muistaminen, muisto. Muistot vangitsevat ja piinaavat, mutta toisaalta lohduttavat ja vapauttavat, antavat kaikelle merkityksen. Muistojen kautta elämät saavat merkityksensä ja kontekstinsa, myös arvonsa. Kuten kirjan avavan Henry Selwynin osuuden aloittava sitaatti toteaa: ”Säilyttäkää muistot, viimeinen mitä jää.”

Kiinnostavan näyteikkunan kiinalaiseen nykykirjallisuuteen ja sikäläisten suurkaupunkien elämään tarjoaa Liu Dingin, Carol Yinghua Lun sekä Ra Pagen toimittama antologia Shi Cheng – Short Stories from Urban China.  Kirja sisältää eri suurkaupunkeihin sijoittuvia novelleja kiinalaisista kaupunkilaisista, usein nuorehkoista aikuisista etsimässä elämänsä merkityksellisyyttä. Samalla novellit kuvaavat Kiinan kaupunkien nopeaa urbanisaatiota sekä sikäläistä kaupunkikulttuuria.

 Novelleista mielenkiintoisimpia ja vertauskuvallisimpia on Diao Doun Shenyangiin sijoittuva tarina Squatting, jossa intellektuelliseurue kirjelmöi yhteiskunnallisista huolistaan ”korkeimmalle kunnalliselle viranomaiselle”, ilahtuen kovasti merkeistä joista he voivat tulkita huolenaiheensa tulleen luetuksi. Lopulta, rikollisuuden rehottaessa kaupungissa viranomaiset antavat määräyksen, jonka mukaan tiettynä kellonaikana ulkona jalkaisin liikkuminen on tehtävä kyykkykävellen. Aktivistit luonnollisesti vastustavat moista, kunnes korkeimman viranomaisen rikollisuudentorjuntayksikkö, CrackCom, lahjoittaa heille autot.

Toinen mieleen jäävä tarina on Nankingiin sijoittuva, Han Dongin This Moron Is Dead. Yhdelle bussipysäkille sijoittuva tarina kuvaa tyttöystäväänsä odottavan miehen tilanteen jossa saman pysäkin viereen kuollut koditon mies ei herätä juuri minkäänlaista kiinnostusta ympäristössään. Ihmiset kulkevat ympäriinsä, odottavat linja-autoa, katsovat kyllä ruumista mutta välttävät tuijottamasta. Pienet huomaavaisuuden eleet kuten pahvin nostaminen miehen kasvojen peitoksi aiheuttavat lähinnä tahatonta tragikomiikkaa, kun kuolleen miehen kasvojen tarkastelusta tulee pahankuristen pikkupoikien leikkiä. Väistämättä mieleen hiipii viimevuotinen tositapaus Kiinasta, jossa auton tönäisemäksi joutunut lapsi joutui turhaan odottamaan ohikävelijöiden apua.

oppituleeidästäRäävitöntä (”ilo”)tulitusta tarjoaa puolestaan Stewart Homen pääasiassa mitä mielikuvituksellisimpiin poliittisiin ääriliikkeisiin ja oraaliseksiin keskittyvä Oppi tulee idästä. Lontooseen sijoittuvassa romaanissa mittelevät katujen vallasta niin Adolf Hitlerin kirkko, Spartakistinen Työväenpuolue, Luokkaoikeus, valkoista ylivaltaa ajava Kristuksen Valkoinen Siemen kuin äärifeministinen, ali-ihmisinä pitämiään miehiä surmaava Valerie Solanasin kirkko. Kaikki taistelevat rajulla väkivallalla toisiaan -ja poliisia- vastaan, panoksenaan poliittis-filosofinen valta – tai oikeammin henkilökohtainen nautinto ja hyöty.

Minkäänlaista uhkaa järjestäytyneelle yhteiskunnalle, jos sellaisesta voidaan Homen dystopiassa enää puhua, eivät kaduilla riehuvat ja nopeasti puolta anarkokommunismista fasismiin vaihtavat ryhmät lopulta aiheuta, ellei sitten surmatöitä ja niiden yhteydessä tapahtuvaa collateral damagea lasketa. Kirjan loppua kohden satunnaiset pahoinpitelyt ja lentolehtispainojen hajottamiset kuitenkin antavat tilaa synkille joukkomurhille, joiden kohteeksi joutuvat milloin eri aktivistiryhmät joko toistensa tai poliisin taholta, milloin taloudellisen eliitin edustajat jotka saavat kohdata ”proletariaatin vihan”.

Homen slapstick-splatter -tyyli lienee tämän anarkismi-vasemmistolaisen skinheadin tapa hyökätä kirjallisuuden perinteisiä konventioita vastaan. Mikään romaanin henkilöistä tai tilanteista ei ole kuvattavissa ”normaaliksi”. Lukukokemuksen jälkeen olo on lähinnä hämmentynyt, hieman pahoinvoiva ja sekainen. Erikoinen trippi, jolta palaa hieman enemmän terapian tarpeessa olevana kuin matkalle lähtiessä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s