Hyväntekeväisyys, hyvinvointivaltio ja hidden agenda

childdoorAamun Hesari aloitti uuden, mielenkiintoiselta idealta vaikuttavan juttusarjan koskien yritysjohtajia sekä heidän yhteiskunnallisia mielipiteitään. Sarjan avaa OP-Pohjolan pääjohtaja Reijo Karhinen, joka esittelee lehdessä näkemyksiään. Tiivistettynä: Karhinen haluaa karsia julkista sektoria ja hyvinvointivaltiota yksilöiden oman vastuun ja kolmannen sektorin ”hyväksi”. Julkisia tehtäviä tulisi hoitaa entistä enemmän vapaaehtoisten työnä jota yritykset sitten tukisivat lahjoitusvaroin.

Karhinen ei ole ensimmäistä kertaa yhteiskunnallisine mielipiteineen julkisuudessa. Aiemmin hän on mm. uhkaillut OP Pohjolan pääkonttorin siirrolla mikäli rahoitusmarkkinavero tulee voimaan. OP Pohjolan massairtisanomiset tilanteessa, jossa yhtiö tekee hyvää voittoa eivät myöskään pääjohtajaa liiemmälti liikuttaneet. ”Se on vain viisi prosenttia” totesi Karhinen. Siis seitsemänsataa ihmistä. Voitollisesta yrityksestä keskelle taantumaa.

Yritys, ei pankkikaan, ole moraalinen vaan juridinen olento ja siten se toimii miten tahtoo, luonnollisesti lakien puitteissa. Siitä huolimatta tuntuu hieman kornilta, että sama mies saarnaa vuotta myöhemmin maan päälehden sunnuntaiaukeamalla siitä, miten tärkeää on se, että kanssaihmisistä välitetään ja heikommassa asemassa olleista kannetaan vastuuta, nimenomaan toisten ihmisten toimin, ei valtion kautta. Suomesta nämä hyveet ovat Karhisen mukaan kadonneet. Kenestä hän puhuu? Itsestäänkö?

Karhisen agenda Helsingin Sanomissa ansaitsee kuitenkin oman huomionsa. Hänen ajattelussaan yritysten tulisi osallistua entistä enemmän hyväntekeväisyystyöhön ja sponsoroida kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Tämä on luonnollisesti hyvä, kaunis ja  kannatettava ajatus jota tosin ei mikään estä nykyiselläänkään. On myös mukava huomata että suuren pankin varmasti kiireinen pääjohtaja antaa aikaansa HelsinkiMission kaltaisten organisaatioiden toimintaan. Se on hieno juttu ja ansaitsee kenen tahansa kehut.

Se mikä sen sijaan on ongelma on haastattelussa esiin nouseva ajatus siitä, että tällaisen vapaaehtoistoiminnan pitäisi korvata julkisen sektorin hoiva- tai muuta työtä. Sitä se ei voi tehdä, eikä sitä pidä myöskään tavoitella. Sillä niin hyvää ja kaunista kuin vapaaehtoistyö ja hyväntekeväisyys ovatkin, niiden ongelmaksi voi tulla vapaaehtoisten tai toimintaan käytettävissä olevien varojen määrän tai voimien ehtyminen sekä kohteiden valitseminen pikemminkin auttajien kuin autettavien tarpeista ja ajatuksista lähtien.

Karhisen mallissa valtio vetäytyisi hyvinvointivastuusta luovuttaen tilaa vapaaehtoisille ja hyväntekeväisyydelle. Mutta mikä olisi tämän touhun lopputulos? Yksittäiset filantroopit alkaisivat viranomaisten sijaan päättää kuka ansaitsee apua ja kuka ei. Eikä olisi vaikea arvata kuinka paljon hyvää pr-hyötyä generoivaa rahaa rapsahtaisi vaikkapa syöpäsairaiden lasten tueksi verrattuna vaikkapa alkoholisoituneeseen pitkäaikaistyöttömään? Ja tämän päätöksen tekisivät tulevaisuudessa karhiset itse. Sosiaalipolitiikka ottaisi täyskäännöksen kohti 1800-luvun köyhäinhoitoa.

Sanomattakin on selvää, että kuvioon kytkeytyy veroasteen lasku. Mistään emme kuitenkaan saa varmuutta siitä, että yritykset hyvää hyvyyttään lahjoittaisivat vastaavan määrän euroja yksittäisiin hyviin tarkoituksiin, kohdentamisesta tarpeen mukaan puhumattakaan. Karhisen malli tuottaisikin yrityksille varsinaisen tuplajättipotin. Ensinnäkin veroja alennettaisiin jotta voitot ja tulospalkkiot aina vain kasvaisivat ja sitten siitä rovosta jonka sattuisi pistämään itse valikoimilleen kivoille köyhille, saisi vetäistä komeat otsikot lehtiin ja esiintyä yhteiskuntavastuun kantajana. Ainoa mikä unohtui oli se, että myös niillä verotuloilla olisi ostettu kummasti keskoskaappeja -ja sivussa myös kaikkea muuta. Mutta: tuplasti mainetta puoleen hintaan, mikäs sen mukavampaa!

Hyvä on myös muistaa se, että ”kasvoton byrokratia” tarjoaa aika ajoin esiin nousevien kiistattomien ongelmiensa lisäksi myös tietynlaista ennustettavuutta ja turvaa tuen saajan näkökulmasta. Sosiaalinen turvallisuus ja jonkinlainen varmuus yhteiskunnassa olisi harvojen herkkua ilman jossain määrin persoonatonta järjestelmää. Kun oikeudet riippuvat laista eikä pärstäkertoimesta, on sellaisellakin ihmisellä jolla ei ole ketään jotain mihin turvautua. Kun oma omainen jättää niin jäljelle jää sentään viranomainen. Mikäli tuki ja apu on filantrooppien varassa, ei lakien ja sääntöjen noudattaminen välttämättä riitä.

Karhisen kuvitelma siitä, että yhteisvastuu ja toisista välittäminen olisivat ristiriidassa julkisten palveluiden tai julkisen vastuun kanssa on heikosti perusteltu ellei se sitten yhdisty tähän mahdolliseen hidden agendaan eli välittämisen ja yhteisöllisyyden kaapuun puetusta halusta laskea (omia) veroja sekä karsia julkista sektoria. Laajan julkisen hyvinvointivastuun Suomessa ja muissa pohjoismaissa myös yhdistystoiminta on aktiivista joten yhtäläisyysmerkkejä passiivisuuden ja hyvinvoinnin välille ei voi piirtää. Itse asiassa julkiset palvelut ovat paljon laajempaa yhteisvastuuta kuin verkostot sillä ne ulottavat solidaarisuutta ihmisiin joita emme välttämättä koskaan edes tapaa. Eikä hyvinvointivaltion palveluverkosto ole estänyt Reijo Karhistakaan tukemasta vapaaehtoistoimintaan. Miksi se siis estäisi jotakuta muuta?

Hyväntekeväisyys ja vapaaehtoistyö ovat mitä tärkeimpiä täydentäviä tekijöitä suomalaisen sosiaalipolitiikan kokonaisuudessa. Mutta paino on sanalla täydentävä. Eli eiköhän, Reijo, nähdä pallokentän laidalla ensi keväänä kun nappulaliigan mehunjakajia tarvitaan – itse olen ajatellut aloittaa Herttoniemen Toverien apumiehenä. Ei siihen mitään veroalea tai kuntatyöntekijöiden irtisanomista tarvita.

Kuvalähde: Wikimedia Commons

Mainokset

Kotihoidontuki, työ ja tasa-arvo

Kolumni Kaarina-lehdessä 25.9.2013

kaarinalehtiArkadianmäen syyskausi käynnistyi vilkkaasti, kun hallitus saa eteensä välikysymyksen. Aiheena on esitys nykymuotoisen lasten kotihoidon tuen muuttamisesta siten, että käytettävissä oleva aika jaettaisiin vanhempien kesken. Nykyisin kotihoidontuen saajista miehiä on vain muutama prosentti.

Miksi uudistusta ajetaan? Ensinnäkin kyse on tasa-arvosta työmarkkinoilla. Kun pitkät vapaat kasaantuvat naisille, kasvaa nuoren naisen palkkaamisriski työnantajan näkökulmasta. Tämä koskee kaikkia naisia, riippumatta siitä aikovatko he perheellistyä tai ei. Samalla kotiin pitkäksi ajaksi jäävien ammattitaito ja osaaminen rapistuvat ja paluu työmarkkinoille voi olla vaikeaa. Seurauksena pysyvä jälkeen jääminen urakehityksessä ja ansioissa – joka säteilee aina eläkkeelle asti.

Toinen peruste koskee tasa-arvoa perheessä. Vaikka isät ovat ilahduttavasti ottaneet jatkuvasti enemmän vastuuta kotioloista ja perinteinen työnjako osoittaa muuttumisen merkkejä, on hoivavastuu edelleen korostuneesti naisilla. Osittamalla kotihoidontuen kuulumaan selkeästi myös miehille kannustaa yhteiskunta kotihoito-orientoituneita perheitä tasa-arvoisempaan vanhemmuuteen sekä korostaa isän roolia.

Kolmas peruste on taloudellinen. Muutos saattaa lisätä päivähoidon tarvetta ja siten kustannuksia kunnille. Mutta samaan aikaan säästöä koituu nyt kotiin maksetuista tuista, ja työelämään palaavat äidit paitsi tekevät työtä, myös osallistuvat verojen muodossa hyvinvointivaltion rahoitukseen.

Neljäs peruste liittyy lapsen etuun. Ei ole olemassa tutkimuksellista näyttöä siitä, että kotihoito olisi hyvää päiväkotihoitoa parempaa, kun puhutaan yli 1-vuotiaista lapsista. Eniten varhaiskasvatuksesta hyötyvät pienituloisimpien vanhempien lapset. Varhaiskasvatuksen palveluiden käytön lisääminen on myös lasten etu.

Muutos siis kannattaa, sillä siitä hyötyy lapsi, isä, äiti ja koko kansa.

Todellinen ongelma on työn puute

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 20.9.2013

Helsingin Sanomien pääkirjoitus (19.9.) käsitteli tärkeää asiaa, työttömyyttä sekä heidän tulevaisuuden työllistymismahdollisuuksiaan. Kirjoituksen tarkastelukulma rajautui kuitenkin työttömien riittämättömään valmiuteen tehdä työtä.

Pääkirjoitusta edeltävinä päivinä toiminnan lopettamisesta tai mittavista irtisanomisista ilmoittivat muun muassa STX:n Rauman-telakka, Metso sekä Tiimari. Kunnista muun muassa Kouvola on ilmoittanut isoista henkilöstövähennyksistä. Vastaavia uutisia tulee jatkuvasti.

Tätä taustaa vasten käsitys siitä, että työllisyysongelma olisi palautettavissa työttömien haluttomuuteen ottaa vastaan työtä, on irti todellisuudesta ja loukkaa työnsä menettäneitä. Suomessa työtä vailla on satojatuhansia ihmisiä, joiden ongelma ei ole asenteessa vaan siinä yksinkertaisessa seikassa, ettei työtä ole tarjolla. Työhaluja olisi, mutta tehtävää ei löydy vaikka miten etsisi ja yrittäisi.

Koska oikea ongelma ei ole työttömissä vaan työpaikkojen puutteessa, tulisikin ongelmaa lähteä ratkomaan yhteiskunnan toimilla, talouspolitiikalla ja työpaikkojen lisäämisellä, ei työnsä menettäneiden syyllistämisellä. Julkinen valta voisi halutessaan olla aktiivisempi ja luoda omilla toimillaan lisää työvoiman kysyntää.

Samalla ilmaisesta työvoimasta haaveilevien olisi syytä muistaa hyvä suomalainen periaate: työmies tai -nainen on aina palkkansa ansainnut. Reilusta työstä tulee maksaa reilu palkka – orjatyöllä ei Suomea suosta nosteta.

Kotihoidontuen erinomainen uudistus

437px-Äiti_ja_lapsiKuten tiedettyä ja analysoitua, hallitus teki budjettiriihen yhteydessä merkittäviä päätöksiä rakennepoliittisen ohjelman muodossa. Erääksi julkisuudessa keskustelluimmaksi nousi nopeasti kotihoidontuen jakaminen molempien vanhempien kesken. Oppositiopuolueet perussuomalaiset ja Keskusta intoutuivat jopa välikysymykseen asiasta.

Itse olen sitä mieltä, että kotihoidontuen jakaminen puoliksi molemmille vanhemmille on parhaita poliittisia päätöksiä pitkään aikaan ja on itse asiassa eräs harvoista aidosti rakenteellisista uudistuksista joita kyseinen ohjelma pitää sisällään. Linjauksen vieminen käytäntöön lisää merkittävällä tavalla työmarkkinoiden tasa-arvoa naisten ja miesten välillä, muokkaa merkittävällä tavalla käsitystä vanhemmuudesta sekä pidentää erityisesti naisten työuria. Tällä tulee olemaan myös huomattavan myönteisiä taloudellisia seuraamuksia niin yksilöille kuin yhteiskunnalle.

Kotihoidontuen piirissä olevat henkilöt ovat tällä hetkellä lähes poikkeuksetta naisia. Naisten pitkät poissaolot työelämästä keskellä työuraa aiheuttavat urakehityksen pysähtymistä, osaamisen vanhentumista ja sitä kautta pysyvästi hitaampaa ansiokehitystä joka säteilee aina eläkkeisiin asti. Lisäksi nuorehko nainen, lapsilla tai ilman, suunnitelmilla perheellistyä tai ilman, näyttäytyy työnantajan näkökulmasta erittäin potentiaalisena riskinä: jos tuon tuosta palkkaan niin liekö heti pitkään poissa töistä perhevapaalla? Seuraus: nuoret miehet kirivät usein koulutetumpien nuorten naisten ohi pysyvämpiin työsuhteisiin, paremmille palkoille ja nopeampaan herrahissiin.

Tasajako tuottaa tilanteen, jossa toivon mukaan yhä useampi mies käyttää oman osuutensa tukiajasta mikäli perhe haluaa hoitaa omaa lastaan kotona. Tämä tasapainottaa paitsi vanhemmuutta ylipäänsä ja korjaa vikuuntunutta tilannetta jossa hoivavastuun katsotaan kuuluvan enemmän äidille, myös tervehdyttää työmarkkinoita. Riskit nuorten miesten ja naisten välillä tasaantuvat: on aina vain luonnollisempaa että molemmat vanhemmat kantavat vastuuta jos lasta ylipäänsä kotona hoidetaan. Yhteiskunta antaa tukimuodon uudistamisen kautta vahvan viestin tasa-arvoisen vanhemmuuden puolesta: myös isät ovat arvokkaita vanhempia.

On oletettavaa, että päivähoidon käyttö tulee lisääntymään ja sitä kautta kuntien kustannukset kasvavat. Kaikilla pitkää kotihoitoa suosivilla perheillä ei ole halua tai mahdollisuutta tilanteeseen jossa isä jäisi puoleksitoista vuodeksi hoitamaan lasta kotiin. Tämä lisää päivähoidon kysyntää kunnissa ja siten myös kuluja. Toisaalta tilanne myös lisää, pysyvästi, verotuloja. Jos lapset siirtyvät nykyistä aikaisemmin varhaiskasvatuksen palveluiden piiriin nousee pienten lasten vanhempien, erityisesti äitien, työllisyysaste (edellyttäen, että on olemassa työ johon palata tai jonka löytää), tulot kohoavat nopeammin koska poissaolot jäävät lyhyemmiksi ja siten myös verokertymä kasvaa. Tällä hetkellä pienten lasten äitien työllisyysaste on Suomessa matala ja sitä tulisi nostaa jo julkisen taloudenkin kannalta.

Myös myyttinen ”lapsen etu” on käsiteltävä tässä yhteydessä. Uudistuksen vastustajat vetoavat kotona tapahtuvan hoidon ylivoimaisuuteen varhaiskasvatukseen ja päiväkoteihin verrattuna. Heidän kannaltaan ikävää on kuitenkin se, ettei mitään tutkimuksellista näyttöä kotihoidon ylivoimaisuudesta laadukkaaseen varhaiskasvatukseen verrattuna ole olemassakaan kun puhutaan yli 1-vuotiaista lapsista. Vertailun vuoksi, Tanskassa 90% ja Ruotsissa reilusti yli 70% lapsista on päivähoidossa 1-2 vuoden iässä. Suomessa vastaava luku on 41%. En usko, että kukaan voi väittää, että pohjoismaisissa naapurimaissa lapset voisivat erityisen pahoin verrattuna Suomeen, pikemminkin päinvastoin. Itse asiassa varhaiskasvatuksella on havaittu olevan erittäin myönteisiä vaikutuksia erityisesti heikoimmista asemista tuleviin lapsiin.

Uudistuksen myötäkään kukaan ei pakota viemään lastaan päivähoitoon eikä tuen aika tai taso edes lyhene, se vain jaetaan uudella tavalla. Ja ennen kuin menee huutamaan vanhempien ohjailusta ja perheiden valinnanvapauden rajoittamisesta on hyvä ymmärtää että koko kotihoidontuki on etuusmuotona kansainvälisesti hyvin harvinainen. Hyvin harvassa maassa erikseen tuetaan yhteiskunnan varoilla sitä, että parhaassa työiässä oleva väestönosa jää kotiin eikä osallistu työmarkkinoille. Toisin sanoen Suomen järjestelmä, muutetussakin muodossa, on perheille erittäin antelias.

On toki selvää, ettei tasajako tuessa ole yksin autuaaksitekevä ratkaisu. Edelleen tarvitaan samapalkkaisuuden eteen tehtävää työtä esimerkiksi palkkapolitiikassa, kustannusten tasaisempaa jakamista, myös alkupään perhevapaiden tasaisempaa jakautumista, parempia mahdollisuuksia osa-aikatyöhön siirtymiseen, joustavaa hoitorahaa ja niin edelleen. Mutta yksi, merkittävä pala loksahtaa kohdalleen tämän uudistuksen myötä ja siitä, sen logiikalla, on erittäin hyvä jatkaa.

Koska nykymuotoinen kotihoidontuki on ongelmallinen järjestelmä niin tasa-arvon kuin talouden kannalta, on erittäin hienoa että hallituksella on ollut rohkeutta ottaa voimakas linjaus asiaintilan korjaamisen puolesta. Sen sijaan erityisesti oppositiopuolue Keskusta saisi hävetä. Samaan aikaan kun puheenjohtaja Sipilä esiintyy Suomen talouden asiantuntijana hänen puolueensa pyrkii kaatamaan hallituksen asiaan joka lisäisi sekä työn tekemistä Suomessa että sukupuolten välistä tasa-arvoa. Uudistuksellisen imagon takaa vaikuttaakin nousevan ihan tavallinen, vanhanaikainen konservatiivikepulainen. Erityisesti nuorten naisten tulisikin aina muistaa, Keskusta on aina ollut ja näyttää aina tulevan olemaankin, sinun tasa-arvoisten mahdollisuuksiesi ykkösvihollinen.

Kuva: Wikimedia Commons

Syyskesän kirjallisuutta

Viime vuonna edesmennyt, tunnettu historioitsija Eric Hobsbawm käy läpi Karl Marxin ja Friedrich Engelsin elämää ja tuotantoa, sekä marxismin vaikutusta yhteiskunnalliseen ajatteluun tukevassa esseekokoelmassa How to Change the World – Tales of Marx and Marxism. Kirjan kuusitoista lukua ulottuvat ajallisesti 1800-luvulta aina finanssikriisiin asti, tarjoten mittavan kuvan marxilaisen ajattelun vaiheista ja kehityksestä.

Sosialistisia ajatuksia ja yhteiskuntateorioita kehiteltiin jo ennen Marxia, mutta erityisesti ns. utopiasosialistien ongelmaksi koitui Hobsbawmin mukaan heidän puuteellinen käsityksensä erityisesti yksityisomistuksesta ja taloudesta. Työväenliikkeen ja sosialistisen ajattelun voima syntyi lopulta teoreettisesta kehityksestä, jossa ajattelun pohja rakennettiin tieteelle ja lähtökohdaksi otettiin talous ja kapitalismin toiminta. Samaan aikaan oleellista oli pyrkiä herättämään laajenevissa työntekijäryhmissä käsitys yhteiskuntaluokasta, jolla on historiallinen tehtävä sekä kääntää tämän muodostuvan ryhmän poliittinen tietoisuus puoluetoiminnaksi sekä valtiollisen vallan haltuun ottamisesta. Oleellista oli myös käsitys historiallisesta kehityksestä sekä sen ensisijaisuudesta, Marxille sosialismin ja sittemmin kommunismin voitossa oli kyse historian vääjäämättömästä edistyskulusta.

Kirja sisältää valtaisan määrän mielenkiintoista teoreettista ja poliittista pohdintaa sekä nostaa monessa kohtaa esiin Marxin nerokkuuden yhteiskunnallisena ajattelijana ja kapitalismin kriitikkona.  Marxin havainnot talouden sosiaalisesta pohjasta, omistuksen roolista yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tuottajana sekä Kommunistisen Manifestin lähes ajattomat huomiot paikan merkityksen vähenemisestä markkinoiden avautumisen myötä ovat havainnollisia myös tänä päivänä. Taloustieteilijä Marx onkin monessa suhteessa poliitikko-Marxia relevantimpi myös tämän päivän kannalta.

Kirjan toinen osa käsittelee marxismin kehittymistä Marxin itsensä päivistä näihin vuosiin. Sellaisena se luo erinomaisen kattavan katsauksen työväenpuolueiden ja -liikkeen aatteelliseen kehitykseen eri maissa. Havainnollisia ovat myös jo vuosisadan takaiset havainnot esimerkiksi kulttuurivasemmiston ja ns. älymystön sekä puolueiden peruskannattajakuntien poikkeavat arvot ja kiinnostuksen kohteet. Edistyskäsitysten eroaminen liikkeen sisällä toimivien tai sen kannattajien keskuudessa ei liene täysin tavaton havainto tämänkään päivän vasemmistolaisille.

Huomionarvoista on se, että marxilainen ajattelu on saavuttanut erityisen merkittävän aseman yhteiskunnassa lähes poikkeuksetta silloin kun olemassa olevia dogmeja on kyseenalaistettu sekä teorian merkityksellisyydestä käyty kriittistäkin julkista keskustelua. Samaten voimakas asettautuminen antifasistiseksi voimaksi mahdollisti poliittisia liittoumia liberaalien voimien kanssa – joka osaltaan lisäsi vasemmiston vaikutusvaltaa yhteiskunnassa vaikka samaan aikaan heikensi liikkeen sosioekonomista luonnetta. Kokonaisvaltaisuus, levittäytyminen kaikkialle tieteen kentälle (myös osaksi luonnontieteitä) sekä poliittinen dynaamisuus, muutosvoimaisuus joka näyttäytyi vaatimuksina ja haasteina, toivat ajatuksille kantavuutta ja poliittista merkitystä.

Hobsbawmin mukaan marxismin, ja laajemminkin, vasemmiston ongelmaksi koitui sittemmin liiallinen rajautuminen ihmistieteisiin. Myöhemmän ajan marxismi ei enää pyrkinyt antamaan tieteelle laajempaa yhteiskunnallista merkitystä omista lähtökohdistaan. Täten se menetti luonnontieteiden menestyksen myötä yhä enemmän esiin nousseen edistysuskon jolle nimenomaan nuo tieteet loivat pohjaa ja auraa. Havainto, joka on totta tänäkin päivänä.

Erityisen huomionarvoisia ovat teoksen kaksi artikkelia koskien Suomessa liian vähäiselle huomiolle jäänyttä italialaista vasemmistoteoreetikkoa Antonio Gramscia. Gramscin teoreettinen näkemys työstä, joka korostaa sen kautta tapahtuvaa sosialisaatiota yhteiskuntaan sekä työn erityismerkitystä yhteiskunnan rakenteiden luojana voisi toimia hyvänä pohjana myös SDP:n tulevaa periaateohjelmatyötä ajatellen. Samalla hänen käsityksensä hegemoniasta poliittisen toiminnan edellytyksenä on erityisen tärkeä ja oleellinen.

Viron presidentin ja monipuolisen valtiomiehen, sosialidemokraatti Toomas Hendrik Ilveksen elämää ja ajattelua luotaava Omalla äänellä kuuluu mielenkiintoisimpiin poliittisiin ”elämäkertoihin” joita olen lukenut pitkään aikaan. Kirja rakentuu toisaalta Suomessa asuvan virolaistoimittaja Iivi Anna Masson syvähaastatteluihin eri teemoista, toisaalta Ilveksen presidenttiaikanaan pitämien puheiden ja laatimien kirjoitusten ja esseiden kokoelmaan.

Kirjan haastatteluiden ja tekstien valossa Ilveksestä piirtyy laajasti sivistyneen, varsin elitistisen sekä itsetietoisen mutta samalla myös äärimmäisen arvolähtöisen ja periaatteellisen ihmisen kuva. Hänen ajattelussaan demokratian ja oikeusvaltion teemat kulkevat erittäin vahvoina, ja joita hän on pyrkinyt juurruttamaan ”viidenkymmenen vuoden pimeyteen vajonneeseen” isänmaahansa. Liberaalit filosofit Mill ja Locke ovat vaikuttaneet voimakkaasti hänen maailmankuvaansa.

Ilves on taustaltaan ulkovirolainen, pakolaisperheen poika jonka nuoruus kului Amerikassa. USA:ssa hän myös opiskeli ennen siirtymistään työhön ensin akateemiseen maailmaan ja sieltä Eurooppaan, Radio Free Europeen. Hänen puheenvuoroistaan kumpuaa suuri arvostus amerikkalaista yhteiskuntaa ja amerikkalaisuutta kohtaan , mutta hän on kuitenkin myös mitä suurimmassa määrin myös virolainen patriootti. Hän myös korostaa useaan otteeseen valtion roolia pienten kansojen kansallisen kulttuurin säilyttämisen kannalta. Hänen mukaansa ”olisi ollut moraalitonta” olla palaamatta Viroon kun maa vapautui Neuvostoliiton ikeestä.

Kirjan haastatteluista ja puheista voi poimia esiin lukuisia Ilveksen ajattelua erinomaisesti kuvaavia kohtia. Hän katsoo muun muassa Rooman kulttuurin olleen niin menestyksekäs, ettei se kuvitellut olevansa muita parempi. Roomalaiset oppivat ilolla, lainasivat muiden kulttuurien parhaita puolia ja omaksuivat niitä, sen sijaan että olisivat kreikkalaisten tai monien muiden tapaan halveksineet muita kansoja ”barbaarisina”. EU ja NATO ovat Ilveksen ajattelussa Viron demokratian turvasatamia, jotka ankkuroivat virolaista yhteiskuntaa länsimaisiin arvoihin. Hänen mukaansa pienen valtion ainoa turva ja mahdollisuus liittyy sitoviin sääntöihin ja kansainväliseen oikeuteen – integraatio on pienen maan pragmatiaa.

Ilveksen ajattelusta ja puheenvuoroista kumpuaa esiin myös toisaalta syvä epäluottamus Venäjää kohtaan, myös hänen torjuva suhtautumisensa länsieurooppalaisten holhoavaan ja osin jopa rasistiseen suhtautumiseen rautaesiripun takaa vapautuneiden maiden kansalaisiin. Tämä näkyy hänen mukaansa niin yleisissä asenteissa itäeurooppalaisia kohtaan, EU:n virkanimityksissä kuin Viron, tai muiden itäeurooppalaisten maiden henkisenä sysäämisenä periferiaan. Hän vaatiikin, Milan Kunderan hengessä, ”henkisen maantieteen itsemääräämisoikeutta”, sekä siihen liittyen Viron mieltämistä nimenomaan yhtenä pohjoismaana muiden joukossa, sekä läntistä Eurooppaa muistamaan oma tekopyhyytensä ja vaatimuksensa status quon säilyttämisestä kun Neuvostoliitto viimein alkoi murtua.

säkenöivätKatja Kallion uusin romaani Säkenöivät hetket vie lukijan kolmen sukupolven naisten elämään, hiljaisiin ja tunnelmallisiin hetkiin. Tapahtumapaikkana on toisaalta porvariston kylpylöiden, toisaalta vähäosaisten satamatyöläisten ja merimiesten Hanko, aikajänne ensimmäisen maailmansodan ajalta 1930-luvun alkuun. Inga Troberg on tullut kahden tyttärensä Ellyn kanssa kylpylälomalle. Inga ja Elly ovat outoja lintuja parempiosaisten joukossa, ja Inga kantaa mukanaan salaisuutta ja häpeää. Sen hän myös tartuttaa tyttäreensä, jonka haaveet sekä pienen mahdollisuuksien ikkunan laulajan urasta äiti torppaa tylysti.

Sairauteen uupuvan Ingan tytär Elly löytää työläispojan, Theon, jää Hankoon ja selviää sisällissodasta. Elämä on tasaista, kolme tytärtä ja poika syntyvät, mutta Elly löytää itsestään samaa levottomuutta ja katkeruutta kuin äidistään, heistä molempien nuoruuden unelmat ovat ehkäpä samalla tavalla särkyneet elämän laineissa. Kylpylä, jo kauan sitten unohtunut, astuu uudelleen merkityksellisenä ja kaiken muuttavana esiin. Kun samalla tyttäristä keskimmäinen, luonnonvoimainen Beata, kapinoi odotuksia vastaan ja löytää oman kohtalonsa isosiskonsa poikaystävässä, ruotsalaisessa merimiehessä Effessä, löytää Elly itsestään uudelleen oman äitinsä. Ja ”hiljaisessa, kohmeisessa metsässä äidin läimäys kajahtaa kuin laukaus.”

Hidastempoinen romaani on täynnä kauniita tunnelmapaloja, hitaita hetkiä, kuin jonkin toteutumisen, tapahtumisen, odottamista. Sukupolviromaanina ja ajankuvana, sekä sisäisten maailmojen kuvaajana varsin kiinnostava. Pidättyvien, ajalle tyypillisten sukupuoliroolien ja kulissien takana kuohuu alkuvoimaisia, synkkiäkin tunteita.

hautala_saloPari vuotta sitten ilmestynyt Turkka Hautalan Salo marssittaa lukijansa eteen perisuomalaisen kavalkadin pikkukaupungin asukkaita. Paikan tunnistaa Saloksi, mutta periaatteessa se voisi olla mikä tahansa pieni kaupunki jossain päin Suomea. Pienen kaupungin asukkaiden elämät risteävät monin paikoin, vaikka he ovat samalla toisistaan tavoittamattoman kaukana, yhdistävänä tekijänä ainoastaan paikkakunta jonka jokainen kokee omalla tavallaan.

Kirjassa äänen saavat muun muassa kännykkätehtaan johtajan auton kolhaisemaksi joutuva, rastapäinen ja CCCP-paitaan pukeutuva pikkurikollinen Karri, itse johtaja jolla on takataskussaan tieto joka murskaa kaupungin elämän sellaisena kuin se nyt on, nakkikioskia pitävä vanha rouva jonka pelastustoimessa työskentelevä mies haaveilee jo rauhallisista eläkepäivistä, verkossa sankaritarinaansa elävä Tero joka haaveilee ihanalle postitytölle puhumisesta, sekä nuorena poikana kaupunkiin muuttanut, suomalaistunut kurdipoika Nasdar joka törmää maahanmuuttajia koskeviin asenteisiin niin kadulla kuin työelämässä. Nasdarilla, Nasulla, on valmiina jo kaksikymmentä liuskaa kirjaa elämästä Suomessa, otsikolla Väkevä vai mieto?  Kaiken keskellä pikkukaupungin asukkaita tarkkailee paikallisten kylähulluna kohtelema Hattuleidi, vanha rouva joka vaeltaa kaduilla huutaen ja solvaten ohikulkijoita.

Päivän aikana kaupungissa tapahtuu joillekin ihmisille paljon, toisille kovin vähän. Kaikilla on ollut suuria haaveita ja kaupunki on tuntunut jokaiselle vuorollaan kovin pieneltä. ”Kävimme apeina harvasanaisia keskusteluita, halveksuimme kaikkea mikä liikkui eikä pukeutunut mustaan, lainasimme kirjastossa synkkiä ajatuksia mieheltä jonka nimessä oli kaikki konsonantit. Aloimme ymmärtää asioita ja luulimme ettei kukaan muu ollut ennen ymmärtänyt.” Sanomattakin lienee selvää, että moni on joutunut sittemmin tarkistamaan omaa käsitystään omasta ainutlaatuisuudestaan sekä tyytymään pienempään. Ja lopulta niin on ehkä hyvä, sillä pikkukaupungissa pienieleisyys on hyvästä siksi, että kun kulissi kunnolla romahtaa, tulee paikalle enää lääkäri ja poliisi.

Riihestä eväät koulutusremonttiin

Kolumni Kaarina-lehdessä 4.9.2013.

kaarinalehtiSuomen koulutusjärjestelmä on kuulunut jo kymmenisen vuotta maailman ehdottomaan eliittiin. Pisa-menestyksen taustalla on horisonttiin kuitenkin alkanut nousta pilviä. Paitsi että peruskoulun, ja siinä sivussa koko suomalaisen yhteiskunnan, menestyksen edellytys eli suhteellisen tasa-arvoinen yhteiskuntamalli ja tulonjako ovat 90-luvun laman jälkeen kärsineet kolhuja, olemme myös jääneet ihastelemaan saavutuksiamme liikaa ja unohtaneet peruskoulun jälkeisen ajan.

Seurauksena on ollut kehitys, jossa tuhansia nuoria jää joka vuosi vaille peruskoulun jälkeistä opiskelupaikkaa. Peruskoulun onnistunut suorittaminen, siirtyminen toiselle asteelle sekä tutkinnon saavuttaminen ovat tulleet synonyymeiksi töihin pääsemisen kanssa. Ne työt, joihin vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten saattoi tulla palkatuksi ilman muodollista koulutusta ovat historiaa. Enää ei ole apumiehiä rakennuksilla, merille menemistä tai piikomista kaupungin porvariskodeissa.

Tilastot ovat armottomia. Vaille toisen asteen koulutusta jääminen lyhentää keskimääräistä työuraa vuosilla. Kun otetaan huomioon, että niin eläkkeet kuin monet muutkin sosiaalietuudet ovat ansiosidonnaisia, uhkaavat nämä nuoret jäädä pysyvään köyhyyteen. Työttömyysriski on kolmanneksen väestön keskiarvoa korkeampi ja niin edelleen.

Viimeviikkoinen budjettiriihi rakenneuudistuksineen muodosti käännekohdan suomalaisen koulutuspolitiikan uudelleen tulemiselle suhteessa peruskoulun päättäviin nuoriin. Päätös pidentää oppivelvollisuutta vuodella kattamaan toisen asteen tutkinnon ensimmäinen vuosi takaa jokaiselle nuorelle jonkinlaisen startin tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeisiin opintoihin. Väyliä ja tapoja voi olla monia, koulumuotoinen opiskelu kun ei kaikille käy. Mutta ainakin jokaiselle löytyy jotain jonka päälle rakentaa.