Hyväntekeväisyys, hyvinvointivaltio ja hidden agenda

childdoorAamun Hesari aloitti uuden, mielenkiintoiselta idealta vaikuttavan juttusarjan koskien yritysjohtajia sekä heidän yhteiskunnallisia mielipiteitään. Sarjan avaa OP-Pohjolan pääjohtaja Reijo Karhinen, joka esittelee lehdessä näkemyksiään. Tiivistettynä: Karhinen haluaa karsia julkista sektoria ja hyvinvointivaltiota yksilöiden oman vastuun ja kolmannen sektorin ”hyväksi”. Julkisia tehtäviä tulisi hoitaa entistä enemmän vapaaehtoisten työnä jota yritykset sitten tukisivat lahjoitusvaroin.

Karhinen ei ole ensimmäistä kertaa yhteiskunnallisine mielipiteineen julkisuudessa. Aiemmin hän on mm. uhkaillut OP Pohjolan pääkonttorin siirrolla mikäli rahoitusmarkkinavero tulee voimaan. OP Pohjolan massairtisanomiset tilanteessa, jossa yhtiö tekee hyvää voittoa eivät myöskään pääjohtajaa liiemmälti liikuttaneet. ”Se on vain viisi prosenttia” totesi Karhinen. Siis seitsemänsataa ihmistä. Voitollisesta yrityksestä keskelle taantumaa.

Yritys, ei pankkikaan, ole moraalinen vaan juridinen olento ja siten se toimii miten tahtoo, luonnollisesti lakien puitteissa. Siitä huolimatta tuntuu hieman kornilta, että sama mies saarnaa vuotta myöhemmin maan päälehden sunnuntaiaukeamalla siitä, miten tärkeää on se, että kanssaihmisistä välitetään ja heikommassa asemassa olleista kannetaan vastuuta, nimenomaan toisten ihmisten toimin, ei valtion kautta. Suomesta nämä hyveet ovat Karhisen mukaan kadonneet. Kenestä hän puhuu? Itsestäänkö?

Karhisen agenda Helsingin Sanomissa ansaitsee kuitenkin oman huomionsa. Hänen ajattelussaan yritysten tulisi osallistua entistä enemmän hyväntekeväisyystyöhön ja sponsoroida kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Tämä on luonnollisesti hyvä, kaunis ja  kannatettava ajatus jota tosin ei mikään estä nykyiselläänkään. On myös mukava huomata että suuren pankin varmasti kiireinen pääjohtaja antaa aikaansa HelsinkiMission kaltaisten organisaatioiden toimintaan. Se on hieno juttu ja ansaitsee kenen tahansa kehut.

Se mikä sen sijaan on ongelma on haastattelussa esiin nouseva ajatus siitä, että tällaisen vapaaehtoistoiminnan pitäisi korvata julkisen sektorin hoiva- tai muuta työtä. Sitä se ei voi tehdä, eikä sitä pidä myöskään tavoitella. Sillä niin hyvää ja kaunista kuin vapaaehtoistyö ja hyväntekeväisyys ovatkin, niiden ongelmaksi voi tulla vapaaehtoisten tai toimintaan käytettävissä olevien varojen määrän tai voimien ehtyminen sekä kohteiden valitseminen pikemminkin auttajien kuin autettavien tarpeista ja ajatuksista lähtien.

Karhisen mallissa valtio vetäytyisi hyvinvointivastuusta luovuttaen tilaa vapaaehtoisille ja hyväntekeväisyydelle. Mutta mikä olisi tämän touhun lopputulos? Yksittäiset filantroopit alkaisivat viranomaisten sijaan päättää kuka ansaitsee apua ja kuka ei. Eikä olisi vaikea arvata kuinka paljon hyvää pr-hyötyä generoivaa rahaa rapsahtaisi vaikkapa syöpäsairaiden lasten tueksi verrattuna vaikkapa alkoholisoituneeseen pitkäaikaistyöttömään? Ja tämän päätöksen tekisivät tulevaisuudessa karhiset itse. Sosiaalipolitiikka ottaisi täyskäännöksen kohti 1800-luvun köyhäinhoitoa.

Sanomattakin on selvää, että kuvioon kytkeytyy veroasteen lasku. Mistään emme kuitenkaan saa varmuutta siitä, että yritykset hyvää hyvyyttään lahjoittaisivat vastaavan määrän euroja yksittäisiin hyviin tarkoituksiin, kohdentamisesta tarpeen mukaan puhumattakaan. Karhisen malli tuottaisikin yrityksille varsinaisen tuplajättipotin. Ensinnäkin veroja alennettaisiin jotta voitot ja tulospalkkiot aina vain kasvaisivat ja sitten siitä rovosta jonka sattuisi pistämään itse valikoimilleen kivoille köyhille, saisi vetäistä komeat otsikot lehtiin ja esiintyä yhteiskuntavastuun kantajana. Ainoa mikä unohtui oli se, että myös niillä verotuloilla olisi ostettu kummasti keskoskaappeja -ja sivussa myös kaikkea muuta. Mutta: tuplasti mainetta puoleen hintaan, mikäs sen mukavampaa!

Hyvä on myös muistaa se, että ”kasvoton byrokratia” tarjoaa aika ajoin esiin nousevien kiistattomien ongelmiensa lisäksi myös tietynlaista ennustettavuutta ja turvaa tuen saajan näkökulmasta. Sosiaalinen turvallisuus ja jonkinlainen varmuus yhteiskunnassa olisi harvojen herkkua ilman jossain määrin persoonatonta järjestelmää. Kun oikeudet riippuvat laista eikä pärstäkertoimesta, on sellaisellakin ihmisellä jolla ei ole ketään jotain mihin turvautua. Kun oma omainen jättää niin jäljelle jää sentään viranomainen. Mikäli tuki ja apu on filantrooppien varassa, ei lakien ja sääntöjen noudattaminen välttämättä riitä.

Karhisen kuvitelma siitä, että yhteisvastuu ja toisista välittäminen olisivat ristiriidassa julkisten palveluiden tai julkisen vastuun kanssa on heikosti perusteltu ellei se sitten yhdisty tähän mahdolliseen hidden agendaan eli välittämisen ja yhteisöllisyyden kaapuun puetusta halusta laskea (omia) veroja sekä karsia julkista sektoria. Laajan julkisen hyvinvointivastuun Suomessa ja muissa pohjoismaissa myös yhdistystoiminta on aktiivista joten yhtäläisyysmerkkejä passiivisuuden ja hyvinvoinnin välille ei voi piirtää. Itse asiassa julkiset palvelut ovat paljon laajempaa yhteisvastuuta kuin verkostot sillä ne ulottavat solidaarisuutta ihmisiin joita emme välttämättä koskaan edes tapaa. Eikä hyvinvointivaltion palveluverkosto ole estänyt Reijo Karhistakaan tukemasta vapaaehtoistoimintaan. Miksi se siis estäisi jotakuta muuta?

Hyväntekeväisyys ja vapaaehtoistyö ovat mitä tärkeimpiä täydentäviä tekijöitä suomalaisen sosiaalipolitiikan kokonaisuudessa. Mutta paino on sanalla täydentävä. Eli eiköhän, Reijo, nähdä pallokentän laidalla ensi keväänä kun nappulaliigan mehunjakajia tarvitaan – itse olen ajatellut aloittaa Herttoniemen Toverien apumiehenä. Ei siihen mitään veroalea tai kuntatyöntekijöiden irtisanomista tarvita.

Kuvalähde: Wikimedia Commons

Mainokset

3 kommenttia artikkeliin ”Hyväntekeväisyys, hyvinvointivaltio ja hidden agenda

  1. Jaan näkemyksesi, mutta yhteen yksityiskohtaan tuon lisävaloa. Aika usein kuulee, että palataan köyhäinhoitoon, kun julkista vastuuta ollaan kaventamassa. Itse asiassa köyhäinhoito oli askel kohti hyvinvointivaltiota ja julkista vastuuta, sillä siinä kunnan vastuulle tuli huolehtia kunnan köyhistä. Suomeen saatiin köyhäinhoitolaki vuonna 1922.

  2. Ymmärrän tuon pelon..Vapaaehtoistyöllä ei siis pitäisi korvata ammattilaisten työtä! Vapaaehtoiset tekisivät sitä työtä, joka täydentää ammattilaisten tekemää työtä ja näin myös helpottaa heidän työskentelyään. Pitäisi siis laatia laki vapaaehtoistyöstä, joka on nyt pirstaleita eri laeissa ja eri ministeriöiden alla.Tähän pitäisi ottaa ammattijärjestöt mukaan. Yritysten verohelpotusasiaan en ota kantaa.

  3. jos s vanhusten ja muiden apua tarvitsien huolenpito jäisi ainoastaan vapaaehtoisen avun varaan,apua saisivat vain ne josta nämä ”auttajat”saisivat kuvansa lehtiin ja tietysti isot mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s