Takuulla työhön

kolumni Demokraatissa 31.10.2013. 

Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi hiljattain työllisyyskatsauksen, jonka tietojen mukaan työttömien määrä on kasvanut viime vuodesta yli 43 000lla lähestyen 300 000 hengen rajaa. Avoimia työpaikkoja oli 58 600, pudotusta vuodentakaisesta 4200 eli 7%. Toisin sanoen työvoimaa on tarjolla yli viisinkertainen määrä avoimiin työpaikkoihin nähden, ja luvut kehittyvät kumpikin tahoillaan väärään suuntaan.

Lukuja katsellessa voisi kuvitella, että keskustelu työllisyydestä painottuisi työvoiman kysynnän edistämiseen. Näin ei kuitenkaan ole. Sen sijaan on puhuttu työvoiman tarjonnan lisäämisestä sekä siitä miten työnsä menettäneitä pitäisi entistä paremmin kannustaa työn hakuun ja vastaanottamiseen. Kysymys kuuluu: mihin töihin näitä ihmisiä ollaan kannustamassa?

Jos ongelma onkin ennen muuta työpaikkojen, ei tarjolla olevan vapaan työvoiman määrässä, tulisi huomio keskittää työn luontiin. Tällöin kyse on ennen kaikkea elinkeinotoiminnan virkistämisestä, joka puolestaan tarvitsee markkinoita ja ostovoimaisia sekä –halukkaita asiakkaita. Mutta markkinoiden luomisestakaan emme Suomessa erityisen paljon puhu, vaan näitä keskusteluita hallitsee ajatus kustannusten karsimisesta.

Kustannuspainotteinen näkemys unohtaa palkkojen kaksoisroolin. Palkat ovat yrityksille kulu, mutta samalla ne ovat kotimarkkinoiden osalta tärkein kulutuskysynnän lähde. Ja kun työttömyys on suurta ja palkkakehitys heikkoa, ei markkinoilla ole riittävästi ostovoimaa. Epävarmat ajat saavat ihmiset varovaisiksi ja lykkäämään investointejaan – ja kärsijäksi joutuu yritys joka ei saa tuotettaan tai palveluaan kaupaksi.

Mikä neuvoksi? Ensinnäkin talouspolitiikassa tulisi keskittyä luomaan mahdollisimman laajalle yhteiskuntaan leviävää kulutuskysyntää. Tätä voitaisiin toteuttaa julkisen sektorin investointipolitiikalla jolla rakennettaisiin tulevan kasvun edellytyksiä ja työllistettäisiin suoraan ihmisiä. Mutta myös luomalla aktiivisesti työtä, viime kädessä valtion tai kunnan laskuun.

Työttömyys maksaa yhteiskunnalle valtaisia summia, ja toimettomuuden hinta on suuri myös inhimillisesti. Tilastot ovat armottomia, käyttämättöminä taidot rapistuvat ja uudelleentyöllistyminen vaikeutuu, sairaudet alkavat jyllätä ja syrjäytymisriski kasvaa. Negatiivinen kierre iskee myös perheisiin.. Samaan aikaan tekemätöntä työtä on paljon. Kouluista ja päiväkodeista puuttuu turvallisia aikuisia, vanhuksilta hoitoapulaisia ja niin edelleen.

Tästä syystä sosialidemokraattien tulisi tulevissa eduskuntavaaleissa aloittaa ennakkoluuloton pohdinta työtakuun ideasta. Idean puitteissa jokaiselle työnsä menettävälle taattaisiin, oikeudenmukaista korvausta eli palkkaa vastaan, yleishyödyllistä työtä. Mutta toisin kuin kokoomuslaisissa utopioissa, siitä myös maksettaisiin.

Työllistämiskustannusten kasvun kruunapuolena olisi ostovoiman lisääntyminen sekä markkinaluottamuksen vahvistuminen. Kysynnän kasvu sekä tieto siitä, että tarvittaessa julkisen sektorin työtakuuohjelmat pitävät huolen ostovoimaisten kuluttajien eli asiakkaiden olemassaolosta, antaisivat yrityksille investointipäätösten tueksi tarvittavaa varmuutta tulevaisuudesta. Sillä yhtä paljon kuin kustannukset, yritysten tulevaisuuteen suuntautuvia päätöksiä leimaavat odotukset.

Työtakuun luominen uudeksi automaattiseksi vakauttajaksi olisi merkittävä uudistus, joka vakauttaisi markkinoita, loisi luottamusta markkinoille sekä edistäisi taloudellista kasvua. Samalla se nostaisi ihmisiä ylös köyhyydestä ja työttömyydestä, antamaan osaamistaan omaksi ja yhteiseksi hyödyksi. Sen mahdollisuutta ja käytännön toteuttamisvaihtoehtoja tulisikin siten lähteä aktiivisesti arvioimaan.

Mainokset

Oppivelvollisuus hyvä tapa puuttua ongelmiin

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 31.10.2013.

Oppivelvollisuuden pidentämisehdotus puhuttaa. HS uutisoi (25.10.) Tero Järvisen ja Markku Vanttajan näkemyksestä, jonka mukaan oppivelvollisuuden pidentämisen sijaan olisi tärkeämpää ”kohdentaa tukea erityisesti sinne, missä sitä todella tarvitaan.”

Järvinen ja Vanttaja nostavat esiin tärkeän hyvinvointivaltion peruskysymyksen siitä, ratkaistaanko ongelma paremmin kohdennetuilla toimilla vai universaalilla, kaikkia koskevalla ratkaisulla.

Jos oppivelvollisuuden tavoitteet saavutettaisiin paremmin ja tehokkaammin kohdennetuilla toimilla kuin oppivelvollisuudella, täytyisi suunnitella vakavasti myös oppivelvollisuuden lyhentämistä. Ellei sitten ajatella, että olemme saavuttaneet oppivelvollisuudessa optimaalisen pisteen, jossa nykymittainen velvollisuus on välttämätön, mutta pidempi tarpeeton tai haitallinen.

Koulutuksessa meillä onneksi on tietoa siitä, miten oppivelvollisuus suhteutuu kohdennettuihin toimiin kun tavoitteena on, että kaikki jatkavat opintoja.

Jokainen oppivelvollisuuden pidennys on johtanut siihen, että 99 % ikäluokasta suorittaa pidemmän oppivelvollisuuden. 1970-luvun alusta saakka on kohdennetuilla toimilla yritetty saada kaikki jatkamaan opintojaan peruskoulun jälkeen. Tulos: Vuonna 1985 oli pelkän peruskoulun varassa 20,8 prosenttia 20-24-vuotiaista. Vuonna 2011 osuus oli 19,3 %.

Kahdessakymmenessä vuodessa osuus on siis pudonnut 1,5 %-yksikköä. Ja tänä aikana toisen asteen koulutustarjontaa on laajennettu valtavasti ja opiskelijavalintaakin uudistettu moneen otteeseen. Luvut riittänevät osoittamaan kohdennettujen ja yleisten, kaikkia koskevien toimien tehokkuuseron.

Korkeakoulutus periytyy – mitä voidaan tehdä?

julkaistu Suomen ylioppilaskuntien liiton Tulevaisuuden yliopisto -blogissa 22.10.2013.

imageSuomessa ollaan usein korostuneen ylpeitä tasa-arvoisesta koulutusjärjestelmästämme. Ylpeyteen on myös monin paikoin syytä. Peruskoulun loistavat oppimistulokset ovat suurelta osin seurausta yhtenäisistä ryhmistä sekä siitä, että koulujen väliset erot ovat Suomessa kansainvälisesti katsoen ainakin toistaiseksi pieniä. Mutta toiselle asteelle ja korkeakoulutukseen siirtyessä alkaa tapahtua asioita, jotka haastavat ajattelemaan onko opintie aidosti tasa-arvoisesti avoin kaikille?

Kyse on koulutuksen periytyvyydestä. Vaikka koulutus on maksutonta ja opintotuki takaa periaatteessa kaikille taloudelliset mahdollisuudet opiskeluun, kovin harva duunaritaustainen nuori lopulta löytää itsensä yliopistosta. Yliopistokoulutettujen vanhempien lapsista yliopistoon päätyy noin 60 %, ei-yliopistokoulutettujen lapsista noin 15 %.

Mikäli, ja kun, lähdemme ajatuksesta, että lahjakkaiden ja yliopisto-opintoihin kykenevien osuus ei ole köyhemmissä tai matalammin koulutetuissa perheissä neljännestä koulutetumpien perheiden vesoista, on meillä käsissämme sosiaalinen ongelma. Järjestelmä syrjäyttää merkittävän osan sellaisista nuorista, joilla olisi periaatteessa täydet mahdollisuudet hakeutua korkea-asteen opintojen piiriin ja menestyä niissä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että korkea-asteen opintoihin ei kokonaisuudessaan hakeudu se opiskelija-aines, jolla olisi parhaat edellytykset menestyä niissä. Toisin sanoen kyseessä on kansallisen lahjakkuusreservin vajaakäyttö ja siten tarpeettoman hidas tieteen kehittyminen ja taloudellinen kasvu.

Kyse on luonnollisesti kulttuurista. Tietyissä sosioekonomisissa taustoissa koulutukseen hakeutumiseen ei vastaavalla tavalla kannusteta kuin joissain muissa. Joissain perheissä ajatus tytön tai pojan siirtymisestä toisen asteen ammatilliseen koulutukseen on kauhistus, toisaalla taas turhaa kirjojen lueskelua saatetaan pitää ajan haaskauksensa. Osin kyse on kuitenkin myös rahasta: kalliisiin valmennuskursseihin ei ole varaa eikä ilman niitä kannata haaveilla paikasta suositussa tiedekunnassa tai pääaineessa. Aikaisin tehty valinta esimerkiksi hakeutumisesta ammatillisten opintojen pariin lukion sijasta nostaa tehokkaasti nostosillat korkeakouluun hakeutumisen edestä – vaikka muodollista umpiperää ei olekaan. Ja niin edelleen.

Tulevaisuuteen katsottaessa piirtyy selkeä kuva siitä miten koulutusta tulisi kokonaisuutena kehittää kun näkökulmaksi otetaan työmarkkinoiden kehitys. Ensinnäkin matalaa koulutusta vaativat työtehtävät ovat nopeasti katoamassa työmarkkinoilta. Tämä tarkoittaa sitä, että perusasteen varassa ei, harvoja onnekkaita poikkeuksia lukuun ottamatta, voi odottaa pysyvää työllistymistä. Toiseksi työpaikan ja jopa ammatinvaihto tulee olemaan yhä useammalle arkipäivää jossain vaiheessa työuraa. Kun kokonaiset toimialat voivat syntyä ja kadota, tarkoittaa tämä voimakasta vaatimusta jatkuvien opiskelumahdollisuuksien ja osaamisen täydentämisen osalta kaikille kansalaisille. Ja kolmanneksi: korkean tason osaaminen, niin akateeminen kuin ammatillinenkin, tulee yhä tärkeämmäksi niin yksilöille kuin koko yhteiskunnalle.

Kaikki tämä yhdessä korostaa tarvetta poistaa kaikki koulutukselliset umpiperät, niin muodolliset kuin epämuodolliset. Samalla puhtaasta tutkintokeskeisyydestä tulisi siirtyä entistä enemmän kohti yleisiä valmiuksia ja sen päälle käytännössä koeteltua osaamista. Ja kolmanneksi on avattava merkittävällä tavalla lisää mahdollisuuksia korkean koulutuksen hankkimiseen. Erityisen tärkeää tämä on koulutuksellisesti huono-osaisemmista taustoista tulevien nuorten, ja miksei vanhempienkin ihmisten, kohdalla.

Ensimmäiseksi muutosta kaipaisi toisen asteen koulutus. Nykymuotoinen tiukasti kahtia jakautunut toisen asteen koulutus on historiallinen jäänne joka ei tue elinikäisen oppimisen ideaalia. Tarpeettoman korkeat raja-aidat urauttavat herkässä ikävaiheessa valintoja tekeviä nuoria poluille, joiden tarkoituksenmukaisuudesta vain harva 15-vuotias voi olla järkähtämättömän varma. Jotta korkeakoulukelpoisuus toisen asteen tutkinnon suorittamisen jälkeen olisi teorian lisäksi entistä useamman kohdalla mahdollista käytännössä, tulee sisältöihin rakentaa yleissivistäviä ja jatko-opintoihin valmentavia kokonaisuuksia kummallakin puolella toista astetta. Turhaa hajurakoa akateemisen ja ammatillisen maailman välillä voitaisiin poistaa myös yhteisillä kurssitarjottimilla, tilojen yhteiskäytöllä ja yhteisillä oppitunneilla vaikkapa kielissä.

Toiseksi Suomessa tulisi laajentaa korkeakoulutuksen tarjontaa. Suomi on jo nyt jäänyt pahasti jälkeen koulutustasonsa suhteen. Kun vielä 1990-luvun alussa olimme maailman kärkeä, olemme OECD-maiden joukossa tällä hetkellä sijalla 18 kun tarkastellaan sitä kuinka suuri osuus 25–34-vuotiaasta ikäluokasta on suorittanut korkea-asteen tutkinnon. Puola, jossa 15 vuotta sitten tutkinnon suorittaneiden osuus oli kolmanneksen Suomen tasosta, on ohittamassa meidät. Viimeisen kymmenen vuoden aikana korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden työikäisten määrä on OECD-maissa ja EU-maissa noussut 3,4 % vuodessa. Vertailun kärjessä ovat Luxemburg ja Puola, joissa kasvuvauhdit ovat yli 6,5 prosenttia vuodessa. Suomessa kasvuvauhti on ollut 1,7 prosenttia jolla sijoitutaan 33 maan vertailussa sijalle 29. Tarjonnan lisääminen toisi korkeakouluopinnot entistä lähemmäksi myös sellaisille nuorille jotka jäävät tällä hetkellä koulutusta paitsi samalla kun se antaisi vauhtia hallitusohjelman tavoitteelle olla luoda suomalaisista maailman osaavin kansakunta.

Kolmanneksi korkeakoulujen opiskelijavalintaa tulee uudistaa. Tällä hetkellä vuosittain noin 13 000 aloituspaikkaa suuntautuu hakijoille, joilla on jo korkeakoulututkinto tai opiskelupaikka korkeakoulussa. Tämä tosiasia heikentää nimenomaan niiden opiskelijoiden asemaa, jotka ovat pyrkimässä sisään, niiden eduksi jotka ovat kerran jo päässeet sisään. Ja kun sisään päässeet ovat taustoiltaan voimakkaasti valikoituneet, ei laajakaan sisäänotto yksin välttämättä auta tilannetta. Tämän vuoksi jo valmistelussa oleva opiskelijavalintauudistus jonka puitteissa korkeakoulujen päävalinnat varataan niille hakijoille, joilla ei ole aiempaa vastaavantasoista tutkinto-oikeutta on erittäin tärkeä ja oikeudenmukainen. Se varmistaa, yhdessä koulutusmäärien kasvattamisen kanssa että huomattavasti useampi nuori pääsee suorittamaan toiveidensa ja motivaationsa mukaista koulutusta ilman kasautuvia välivuosia.

Kolmanneksi tulisi tutkintorakenne hahmottaa uudella tavalla. On pohdittava sitä kannattaako nykymuotoinen pääainevalinta tehdä jo heti opintojen alkuvaiheessa vai tulisiko korkeakoulutuksessa suunnata yleisempiin teoreettisiin suuntiin kandidaattivaiheessa jonka jälkeen erikoistuminen ja pääainevalinta tapahtuisi maisterivaiheessa. Malliksi voisi tarjota ajatusta, jossa vaikkapa yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan pyrkivä opiskelija saisi kandidaattivaiheen tutkinto-oikeuden tiedekunnan opiskelijaksi, suorittaisi yleisiä yhteiskuntatieteellisiä opintoja ja valitsisi varsinaisen syventävän ja erikoistavan pääaineen vasta kandidaattitutkielman yhteydessä tai jälkeen. Maisterivaiheen opintoihin voisi puolestaan kuulua selkeästi nykyistä enemmän ajatus työnteon ja opintojen limittymisestä – seikka jonka tulisi näkyä myös opintojen järjestämistavassa.

Laajempiin opintokokonaisuuksiin siirtyminen kandidaattivaiheessa mahdollistaisi joustavammat siirtymiset koulutukseen, ja maisteriohjelmien käyttäminen erikoistumisohjelmina niiden myöhemmän käyttämisen täydennyskoulutuksen välineenä työelämässä jo toimivien ihmisten osalta. Näinkin korkeakoulutusta ja yliopistoja kyettäisiin kytkemään osaksi yhä useamman ihmisen sivistyksellistä kasvua ja työuran rakentamista.

PIAACista pikaisesti

piaacEilisen päivän suuri koulutuspoliittinen uutinen liittyi suuren kansainvälisen aikuisten osaamista koskevan tutkimuksen, PIAACin, julkaisuun. Tutkimus mittasi aikuisväestön osaamistasoa numerotaidossa, lukutaidossa ja ongelmanratkaisutaidossa.

Suomen menestys oli ilahduttava, sillä sijoituimme sijalle kaksi kaikissa kolmessa kokonaisuudessa, ja yhteistuloksilla mitattuna voidaan perustellusti väittää että Suomen aikuisväestö on maailman osaavinta.

Tulokset ovat siis hienoja ja rohkaisevia. Mutta samalla tuloksia tarkemmin analysoimalla tulee esille myös järjestelmämme kipupisteitä joissa on varaa kehittyä.

Ensimmäinen havainto koskee koulutuksen – ja sitä kautta osaamisen- periytyvyyttä. Tutkimuksesta käy selkeästi ilmi se, miten paitsi oma, myös vanhempien koulutustaso on suorassa yhteydessä henkilön osaamistasoon. Mitä korkeammin koulutettu tausta, sitä parempi osaamistaso tutkimuksen mittaamissa ominaisuuksissa. Toisin sanoen se, mihin perheeseen sattuu syntymään, vaikuttaa todella pitkälle siihen miten koulu- ja sittemmin työura kehittyy. Tämähän ei toki tarkoita sitä, etteikö ammattitaito voisi olla hyvinkin korkealla tasolla henkilöillä jotka eivät tutkimuksessa menestyneet, mutta tulevaisuutta ajatellen huomio on hälyttävä.

Toinen keskeinen huomio liittyy sukupolvien väliseen osaamiskuiluun. Vanhimpien ikäluokkien, erityisesti heidän, jotka eivät ole käyneet koulujaan peruskoulun puitteissa, osaaminen on OECD-maiden keskitason alapuolella ja erot eri-ikäisten välillä ovat Suomessa erittäin suuret. Peruskoulun äärimmäisen tärkeä vaikutus näkyykin tässä kysymyksessä erinomaisesti. Tulokset lähtevätkin paranemaan nopeasti niiden ikäluokkien kohdalla, jotka ovat käyneet peruskoulun saavuttaen huippunsa 30-35-vuotiaiden suomalaisten kohdalla. Kun otetaan huomioon ongelmanratkaisutaidot joihin liittyy tietoteknologian käyttö, käy ilmi, että suomalaisista aikuisista joka viidennellä on puutteellinen tietokoneen käyttöosaaminen.

Osaamiskuiluun liittyy myös toinen selkeä huolenaihe. Nuorimmat tutkimukseen osallistuneet, 16-19-vuotiaat, eivät saavuta hieman vanhempien suomalaisten erinomaisia tuloksia vaan jäävät selvästi alemmalle tasolle eivätkä saavuta vastaavaa eroa suhteessa muiden OECD-maiden samanikäisten suorituksiin. Sukupolviero uhkaakin valahtaa seuraavaksi nykyisiin nuoriin aikuisiin. Erityisen ikävää on se, että verrattuna edelliseen merkittävään aikuistutkimukseen, vuoden 1998 IALSiin, on alle 24-vuotiaiden suomalaisten lukutaidon taso laskenut selvästi. Tässä on selkeä korjausliikkeen paikka ja sen kohta on perusopetuksessa.

Kolmas suuri kysymys koskee työttömien ja vajaatyöllisten asemaa. Erityisesti työttömyys altistaa osaamistason heikentymiselle. Syy on ymmärrettävä – tekemättömyys rapistaa niin fyysisiä kuin henkisiä taitoja. Rapautuminen on nopeaa ja näkyy myös työssä olevien kohdalla. Tämä muistuttaa siitä miten tärkeää osa-aikatyöntekijöiden osallistumisesta tasavertaisina mm. henkilöstökoulutukseen, työssä tapahtuva oppiminen jolle pohjaa antavat tulossa olevat koulutuspäivät sekä työttömien aktivoiminen. Paljon parjatuilla työvoimapoliittisilla toimenpiteilläkin on tässä kokonaisuudessa merkitystä – käyttämättömänä taidot rapistuvat erityisen nopeasti ja sitä kautta palaaminen työmarkkinoille vaikeutuu.

Koulutus kannattaa – erityisesti tulevaisuudessa

Kolumni Demokraatissa 3.10.2013. 

Hallituksen rakennepoliittiset päätökset sisälsivät useita merkittäviä linjauksia, joista eräät tärkeimmät liittyvät koulutuspolitiikkaan. Esiopetuksen velvoittavuus, oppivelvollisuuden pidentäminen sekä nuorisotakuun toimeenpanon tehostaminen ovat tehokkaita toimia aikaisin tapahtuvan pudokkuuden ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn, mutta huomio kannattaa kiinnittää myös toimenpiteisiin joilla lisätään korkeakoulutuksen volyymia.

Vaikka talouden ongelmat koskettavat myös korkeakoulutuksen saaneita ihmisiä ja akateeminenkin työttömyys on kasvanut, on koulutuksen hankkiminen edelleen yksilön paras vakuutus työttömyyttä ja köyhyyttä vastaan. OECD:n Education at a Glance 2013 -raportti alleviivaa tätä kehityskulkua, työttömyyserot korkeimmin ja matalimmin koulutettujen välillä ovat lähes kolminkertaiset ja ero on viime vuosien aikana kasvanut entisestään.

Sama kehitys koskee myös Suomea. Työ- ja elinkeinoministeriön tilastojen mukaan erot työvuosien odotteessa ovat pelkän perusasteen varassa ja toisen asteen suorittaneiden välillä seitsemän vuotta. Kun tarkastelu laajennetaan korkeakoulututkinnon suorittaneisiin kasvaa ero peräti viiteentoista vuoteen.

Kun katsotaan tulevaisuutta, nähdään että matalan koulutustason työpaikat tulevat vähenemään merkittävästi. Kilpailu vain vähän koulutusta vaativista työpaikoista kiristyy entisestään koska niiden määrä taloudessa vähenee. Seuraavaksi palvelualoille etenevä automaatio tulee nopeuttamaan tätä kehitystä – itsepalvelukassat, verkkokauppa ja automaattinen liikenne tekevät tuloaan. Nämä eivät toki tee kyseisten alojen ammattilaisista tarpeettomia, ehkä jopa päinvastoin, mutta avautuvien työpaikkojen absoluuttinen määrä mitä todennäköisimmin putoaa.

Koulutus heijastuu työllisyyden lisäksi tulotasoon. Vaikka myytti köyhästä akateemikosta ja rikkaasta paperimiehestä istuu tiukasti monin paikoin, on korkeakoulutus usein myös reitti paitsi keskimäärin parempaan työllisyyteen, myös tulotasoon. Kansainvälisellä tasolla, jälleen OECDn mukaan, korkeakoulutuksen saaneiden tulot ovat 25-50% korkeammalla tasolla kuin matalammin koulutettujen. Ero kasvaa iän myötä, eli koulutuksella hankittu osaaminen kantaa erityisesti ajan yli.

Suomen kannalta nämä havainnot ovat oleellisia siksi, että väestömme koulutustaso verrattuna verrokkimaihin on laskenut nopeasti. Suomen suhteellinen asema väestön koulutustason suhteen on laskenut 90-luvun alun ensimmäiseltä sijalta sijalle 18. Seuraavaksi meidät ohittaa Puola. Viimeisen kymmenen vuoden aikana korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden työikäisten määrä on OECD- ja EU-maissa noussut 3,4 % vuodessa. Suomessa kasvuvauhti on ollut 1,7 prosenttia, jolla sijoitumme 33 maan vertailussa sijalle 29. Kun tulevaisuus on osaamisessa ja koulutuksessa, tulisi hälytyskellojen soida.
Tätä taustaa vasten rakennepoliittiseen ohjelmaan sisältyvät päätökset mm. korkeakoulutuksen volyymin nostamisesta hakijasuman purkamiseksi sekä käynnissä oleva korkeakoulujen opiskelijavalintauudistus ovat erittäin tärkeitä. Ne lisäävät korkeakoulutuksen saaneiden henkilöiden määrää ja myös päästävät nuoria entistä nopeammin toivottujen ja odotettujen opintojensa piiriin, vähentäen turhia välivuosia. Tätä avattua tietä koulutusmahdollisuuksien parantamisen suhteen tulee jatkaa.