Opin sauna aidosti autuaaksi

Kolumni Demokraatissa 28.11.2013.

Kuluvan syksyn aikana on julkaistu useita kansainvälisiä koulutusjärjestelmien vertailuja. Maailman talousfoorumi rankkasi suomalaisen koulutusjärjestelmän maailman parhaaksi, ja suomalaiset menestyivät hyvin myös kansainvälisessä aikuistutkimuksessa PIAACissa. Joulukuun alussa julkaistaan puolestaan uusi PISA-arvio, jonka pääpaino on matematiikassa ja jonka aineisto on kerätty vuonna 2012.

Vaikka Suomi on menestynyt näissä eri vertailuissa erinomaisesti, on pinnan alla havaittavissa myös huolestuttavia kehityskulkuja. PIAAC-tutkimuksessa nuorimmat vastaajat jäivät jälkeen hieman vanhemmista, ja viimeksi Helsingin yliopiston tutkimus peruskoulun yhdeksäsluokkalaisten oppimistaidoista osoitti selkeää heikentymistä tuloksissa verrattuna aiempiin arviointeihin.

Kun koulutuksen merkitys paitsi yksilöiden työmarkkinamahdollisuuksien, myös kansallisen kilpailukyvyn ja menestyksen kannalta tulee tulevaisuudessa edelleen korostumaan, on erityisen tärkeää huolehtia työmarkkinoille tulevien nuorten ihmisten valmiuksista. Jo aiemmin havaitut sosiaalisen taustan korostuminen nuorten koulutusvalinnoissa sekä koulujen välisten erojen kasvu leikkaavat aikaisessa vaiheessa siipiä merkittävältä osalta nuoria. Tätä ei voida pitää sen paremmin oikeudenmukaisena kuin taloudellisesti järkevänäkään.

Edellisessä, vuoden 2009 PISA-tutkimuksessa huomio kannatti kiinnittää niihin maihin jotka toisaalta olivat nopeasti parantaneet sijoitustaan, toisaalta niihin jotka ovat vapaassa pudotuksessa. Edellisiin, nopeisiin nousijoihin lukeutui mm. Puola, joka on panostanut voimakkaasti yhtenäiskoulun kaltaisen järjestelmän luontiin. Toisaalla putoajiin on lukeutunut erityisesti länsinaapuri Ruotsi, jonka vapaaseen kouluvalintaan ja markkinoiden liberalisointiin perustunut friskola-järjestelmä on kasvattanut koulujen väliset erot erittäin suuriksi – ja laskenut samalla keskimääräisiä oppimistuloksia.

Aiemmat PISA-arvioinnit siis opettavat pitämään huolta koulujen välisten erojen kasvun torjumisesta sekä erityisesti alueellisesti heikossa asemassa olevien koulujen riittävästä tukemisesta. Tämä on tärkeää myös tulevaisuudessa. Mutta samaan aikaan rinnalle nousee yksilötaso ja siellä erityisesti opiskelumotivaation ylläpito.

Opiskelumotivaatiolla on yhteys oppimistuloksiin. Mikäli oppiminen ja opinnoissa menestyminen mielletään tärkeäksi ja hauskaksi, ovat tuloksetkin parempia. Jos koulu taas näyttäytyy oppilaille ajastaan jääneenä suolakaivoksena, ei jälki mairittele ketään. Aasian huippumaissa järjestelmä ja tiikerivanhemmat pitävät huolta opiskelumotivaation olemassaolosta. Nämä järjestelmät eivät kuitenkaan kannusta luovuuteen tai oppimisen iloon, vaan pikemminkin pakkoon selviytyä ja menestyä. Näistä maista ei, hyvistä tuloksista huolimatta, ole meille suoraan malliksi.

Suomen tien tulisikin löytyä toisaalta koulumenestyksen arvostuksen nostamisesta uudelleen keskiöön, ja toisaalta uudenlaisen ja ajanmukaisen pedagogiikan yhdistelmästä. Start-up-huuman keskellä olisi hyvä muistaa, että ”oman tien kulkeminen” ja ”rohkeat kokeilut” ovat mahdollisia myös tilanteessa jossa hyvä koulutus on hankittu pohjalle, ja että se jos mikä kantaa mikäli oma idea ei heti levinnytkään menestyksellisesti globaaleille markkinoille.

Toisaalta koulujen varustautuminen täysimääräisesti uuteen digitaaliseen aikaan on tärkeää jotta ne kykenevät toisaalta opettamaan lapsille ja nuorille teknologian läpitunkeman maailman perustiedot ja -taidot perheen maksukykyyn katsomatta, toisaalta näyttäytymään ajanmukaisina. Digitaaliset sovellukset tarjoavat merkittäviä mahdollisuuksia uudenlaiselle, aiempaa osallistavammalle oppimiselle ja opetukselle. On tärkeää, että suomalainen koulu nousee uudelleen eturintamaan myös tällä digitaalisen, ja uudenlaisen oppimisen, vallankumouksen barrikadilla.

Advertisement

добро пожаловать!

kolumni Kaarina-lehdessä 13.11.2013.

Vaikka ilmat ovat suosineet, on syksy ollut työmarkkinoiden osalta synkkä. YT-neuvotteluista on tipahdellut säännöllisiä uutisia lähes alaan katsomatta. Syyskuun tilastojen mukaan työtä vailla on yli 40 000 ihmistä enemmän kuin viime vuonna samaan aikaan.

Samaan aikaan kun meidän on yritettävä saada perinteiset vientivalttimme uudelleen vetämään, tarvitsemme uusia kasvun tukijalkoja. Eräs lupaavimmista aloista, joka myös työllistää, on matkailu.

Luvut ovat jo nyt vaikuttavia. Suomalaiset yritykset saivat vuonna 2011 yli 4 miljardia euroa vientituloihin rinnastuvia matkailutuloja ulkomailta. Matkailun BKT-osuus ylittää muun muassa maa- ja metsätalouden tai pankkisektorin. Ja töitä alalla tekee jo 181 000 suomalaista.

Matkailupalvelut ovat korkean osaamisen ja tuottavuuden palveluita, joita ei myöskään voi liputtaa maasta ulos. Airiston aamusta, Saariston rengasreitistä tai Saanatunturista voi nauttia vain paikan päällä. Siten ne ovat huomattavasti perinteistä tavarantuotantoa immuunimpia kansainväliselle kilpailulle.

Erityisen merkittävä ryhmä Suomelle ovat venäläiset. Kaikista matkailijoista venäläisiä on jo nyt miltei puolet ja heidän määränsä kasvaa nopeimmin. Vierailua kohti venäläiset jättävät Suomeen rahaa keskimäärin 250 euroa.

Tuoreiden tutkimusten mukaan venäläisten viisumivapauden toteutus toisi Suomeen nopealla tahdilla 12 000 uutta työpaikkaa sekä lisäisi matkailutuloa arviolta 200%. Samalla valtion saama verotulolisäys olisi huomattava – ja joka euro kaventaisi kestävyysvajetta ja pienentäisi sopeutustarpeita.

Rajojen madaltaminen itänaapurin suuntaan olisi siis erittäin tervetullut uudistus. Ja sen myötä koko maassa, myös lounaisrannikolla on hyvä opetella lausumaan venäjäksi tervetuloa. Eli dobro pozhalovat!

Syyskirjallisuutta

Kolmekymmentä vuotta sitten ilmestynyt, sveitsiläisen klassikkokirjailija Max Frischin Siniparta etenee oikeudenkäynnissä tapahtuvina dialogeina. Tohtori Felix Schaadin vaimo Rosalinde, yksi seitsemästä aiemmasta, on löydetty murhattuna.  Herra Schaadia epäillään, kuulustellaan ja lopulta hänet istutetaan syytetyn penkille. Todisteiden puuttuessa hänet kuitenkin vapautetaan.

Todistajina istuvat milloin herra Schaad itse, milloin kukakin entisistä rouva Schaadeista. Totuus, muistelmat ja unet alkavat sekoittua, oliko Schaad sittenkään syyllinen? Kukaan ei tiedä, ei ehkä hän itsekään. Dialogien välissä käy ilmi vapautetun tohtorin syyllisyydentunne. Potilaat kaikkoavat, aikaa on. Onko hän sittenkin syyllinen? Käy ilmi, että todellinen oikeudenkäynti, josta hän ei saa vapautusta, tapahtuu hänen omassa mielessään.

Schaad piilottaa tunteensa yksinäiseen biljardinpeluuseen, ”ainoaan joka auttaa”, juomiseen ja etääntyy vähistä tuttavistaan. Lopulta romaanin tiivistyvä loppuosa kuvaa hengästyttävästi miehen mielen hajoamista sekä ryhtymistä epätoivoiseen tekoon.

Yasmina Khadran Osattomien Olympos kertoo tarinan jossain päin Välimeren etelärannikkoa, mahdollisesti kirjailijan synnyinmaassa Algeriassa tai Marokossa, asuvista miehistä, joiden koti on kaupungin ulkopuolisella joutomaalla, jonne parempiosaiset tuovat jätteensä. Sieltä he keräilevät jätteistä ja satunnaisista meren antimista päivän ruoka-annoksensa sekä pienet myytävänsä joilla sinnittelevät päivästä toiseen, tai sitten humalasta toiseen. Mutta silmäpuolella musikantilla Achilla on vahva näkemys, roskavuoria kansoittavat vapaat miehet, jotka ovat hylänneet kaupungin värivalot ja rahan orjuuden.

Achin opetuslapsi on kehitysvammaisen oloinen Juniori, joka palvoo opettajaansa ja mestariaan. Muita rannan kaatopaikan asukkaita ovat väkivaltaisen ja temperamenttisen Passan jengin miehet, joiden arki järkkyy johtajan poikarakastajan kadotessa kaupunkiin. Ja sitten on Harun, joka merisiilejä pyydystäessään uhkaa hukkua mereen mutta jonka aalto paiskaa rannan kivikkoon, koska häntä ei merikään huoli. Harun saa ruokamyrkytyksen pilaantuneesta säilykkeestä, näkee pelottavassa ilmestyksessä äitinsä ja kuolee riepujensa keskelle. Hiljaiset miehet hautaavat hänet nimettömään kuoppaan, suojaan koirilta.

Päivät kuluvat muuttumattomina kunnes rannalle saapuu omien sanojensa mukaan ikiaikainen ihminen Ben-Amor. Hänen tarinoidensa kannustamana Juniorikin rohkaistuu, hylkää Achin ja lähtee kokeilemaan onneaan kaupungissa. Ehkä hänkin voi löytää vaimon, saada kodin ja perheen. Mutta kaatopaikalta tullut palaa aina kaatopaikalle.

Ruotsalaiskirjailija Mats Wahlin teos Ruotsia idiooteille näyttää Svea-Mamman satumaan nurjemman puolen nuorten, useimmiten maahanmuuttajataustaisten, lukiolaisten näkökulmasta. Kirja kertoo ruotsalaisen lukion jämäluokasta, jollaisia sikäläisistä lukioista ilmeisesti löytyy, päähenkilönään luokan fiksuin poika, herkkä ja perheessään, monien muiden luokan nuorten ohella kovia kokenut Henke.

Luokan saadessa uuden äidinkielen opettajan löytyy myös yhteinen projekti, kirja. Kirjasta innostuu erityisesti häirikkötyttö Emma. Mutta niin myös Henke, jonka omaan elämään pohjautuvat hahmotelmat kirjan luvuiksi kulkevat tekstin sisällä. Henken teksteissä kulkee hänen pienenä hukkunut sisarensa Anni sekä hajonnut perheensä.

Ruotsia idiooteille muotoutuu lopulta melko tavanomaiseksi nuorten kasvutarinaksi jossa mielenkiintoista on lähinnä sen kuvaus ruotsalaisesta koulumaailmasta ja sen monikulttuurisuudesta jossa seikkailevat niin väkivaltaista isäänsä pelkäävä suomalaistaustainen Koski kuin huivinsa taakse piiloutuva Saida tai komea Dragan joka lintsaa koulusta auttaakseen perhettään torikaupassa. Merkitykselliset hetket ovat lyhyitä, mutta tuntuvat pitkiltä, hetkittäin siltä että koko maailma on tässä mutta joka kauempaa katsottuna asettuu oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Brittiläisen keskustavasemmistolaisen think tankin, Policy Networkin kustantama, Anthony Painterin uutuuskirja Left without a Future – Social Justice in Anxious Times tarjoaa erittäin havainnollisia esimerkkejä ja erinomaisia oivalluksia sosialidemokratian tilasta ja tulevaisuudesta kiinnostuneelle. Painter kuvaa osuvasti yhteiskunnallista muutosta ja kykenee kirjassaan paitsi tarjoamaan uskottavan selityksen perinteisen sosialidemokratian kohtaamista haasteista, myös sen mahdollisesta uudesta tulemisesta.

Painterin analyysi keskittyy Britannian yhteiskuntaan sekä Labouriin, mutta analyysi on monessa suhteessa jopa hämmästyttävän hyvin siirrettävissä Suomen oloihin. Muun muassa havainto luokkasolidaarisuuden murtumisesta ja korvautumisesta yksilöllisemmillä ja moninaisemmilla, pluralistisilla identiteeteillä on tärkeä. Tästä huolimatta luokka on edelleen mitä merkityksellisin yksilön elämänmahdollisuuksien kannalta. Painter tiivistääkin erinomaisesti: ”While class today remains real and has enormous impact on the life outcomes of all – particularly in a divided society – in political terms it is much less potent.” tai tiiviimmin: ”Class is central to individuals’ life chances but not to individuals”. Painter kutsuu tätä luokan paradoksiksi, joka halvauttaa luokkasolidaarisuuteen nojanneita työväenpuolueita.

Painter katsoo perinteisen luokkaidentiteetin murentumisen johtaneet identiteettiahdistukseen, jota vasemmisto ei ole kyennyt käsittelemään. Tilalle ovat tulleet populistiset liikkeet. Hänen mukaansa brittiläisen, rasistisen BNP:n kannatus kumpuaa toisaalta työväestön pysähtyneestä palkkakehityksestä, toisaalta kulttuurisesta uhan ja menetyksen kokemuksesta sekä tavallista kansaa vastaan liittoutuneen eliitin vastaisuudesta. Aikoinaan sosialidemokraatit onnistuivat luomaan toivoa – enää eivät, tai viestiin ei luoteta. Kuulostaa tutulta. Myös gallupien varassa toimiville poliittisille liikkeille on Painterilla lohduton viesti. Mielipidetiedustelut eivät kerro mitään vakaumuksista. Ja arvot ja vakaumus ovat lopulta merkitsevimpiä.

Mielenkiintoisia ovat myös hahmottelut sellaisesta ”sivistyneestä nationalismista”, jota sosialidemokraattien tulisi rakentaa. Kansallistunne on voimakas tunne, joka kuitenkin muuttuu helposti myrkylliseksi mikäli valjastetaan poliittisesti tuhoisalla tavalla. Kuitenkin tämä tunne on ihmisille hyvin tärkeä eikä vasemmisto saisi kääntää sille selkäänsä vaan pyrkiä, päinvastoin, rakentamaan sellaista kansallista identiteettiä joka perustuu avoimuudelle ja avarakatseisuudelle.

Talouspolitiikan osalta Painter näkee erityisenä haasteena matalat palkat. Hän viittaa kintaalla moralismille talouspuheessa, ja katsoo että poliittisen keskustelun painopiste tulisi siirtää tuloeroista pysähtyneeseen reaalipalkkakehitykseen joka koskettaa laajempia ihmisjoukkoja ja on todellisempi talouspoliittinen ongelma sen johtaessa riittämättömään kysyntään ja resurssien vajaakäyttöön. Painterin mukaan teollisesta palveluyhteiskuntaan siirtymisessä on jätetty ihmisiin investoiminen liian vähälle ja että palkkapolitiikka tulisi nähdä myös siirtymisenä kohti taloutta joka perustuu todellisen arvon mittaamiseen.

Kirja sisältää myös paljon mielenkiintoista, mutta korostuneesti brittiläistä pohdintaa väestön jakaantumisesta eri arvoryhmiin erityisesti suhteessa maahanmuuttoon, englantilaisen nationalismin noususta sekä brittiläisistä aatteellisista suuntauksista kuten Red Toryism ja Blue Labour. Johtopäätöksistä voi kuitenkin napata myös SDP:n tulevaisuus- ja muuhun työhön paljon pohdittavaa. Erityisen puhutteleva on ajatus sosialidemokratian tehtävästä nimenomaan vallan jakamiseen sekä kansalaisten itsemääräämisoikeuden vahvistamiseen keskittyvänä liikkeenä.

Saksan vaalien innoittamana luin myös Alan Crawfordin ja Tony Czuczkan kirjoittaman liittokansleri Angela Merkelin elämäkerran Angela Merkel – A Chancellorship Forged in Crisis. Kirja kuvaa Merkelin henkilötarinan (tieteellisesti lahjakas pastorin tytär Itä-Saksasta, joka sattui oikeaan paikkaan oikeaan aikaan muurin murtuessa) lisäksi hänen poliittisen ajattelunsa perusteita sekä hänen kahden ensimmäisen liittokanslerikautensa poliittista todellisuutta. Erityisen painopisteen saa, luonnollisesti, eurokriisin hoito jossa Saksan ja Merkelin merkitys on ollut ratkaiseva.

Mutti Merkel piirtyy kirjassa Euroopan voimakkaimpana päätöksentekijänä, jota luonnehtii toisaalta määrätietoinen pyrkimys tuoda Eurooppaan saksalainen talousmalli, toisaalta häntä erinomaisesti palvellut kyky muuttaa linjaansa tarpeen tullen ilman, että se on johtanut poliittisiin ongelmiin hänen kohdallaan. Aiemmin hyvinkin oikeistolaisia linjauksia viljellyt Merkel löysi sittemmin voittamattomaksi nousseen ajatuksen pragmaattisesta, poliittista keskustaa edustavasta johtajasta ja puolueesta. Häntä kuvataan harkitsevaksi, rationaaliseksi ja varovaiseksi poliitikoksi, jonka poliittinen idoli on Venäjän keisarinna Katariina Suuri.

Merkelin europolitiikan eetos on pohjautunut vahvasti saksalaisen ordoliberalismin perinteeseen. Merkelin Saksa on toisaalta sitoutunut voimakkaasti euron ja EU:n yhtenäisyyden säilyttämiseen, mutta vaatinut tiukkojen (saksalaisen mallin mukaisten) sääntöjen noudattamista erityisesti Etelä-Euroopan tukipakettien kohdalla. Kaikki tuet on sidottu voimakkaaseen vastikkeellisuuteen jonka muodot hahmottelevat tuen antajat. Myös Merkelin suhde julkiseen velkaan sekä hänen haluttomuutensa tukea elvyttävää politiikkaa ammentavat samasta aateperinteestä. Kiistanalaisen austerityn – sekä eurooppalaisen tiukan finanssipolitiikan juuret ovatkin siis nimenomaan Saksassa ja Merkelin politiikassa.

Kirjassa kuvattu Merkelin talouspoliittinen ajattelu osuukin hämmästyttävän hyvin yhteen EU:n kriisinhoito- ja talouspolitiikan linjausten kanssa. Julkisen velkaantumisen rajoittaminen sitovin säännöin, hintavakauden korostaminen sekä tiukkojen ehtojen asettaminen avulle ovat kaikki suoraan Merkelin ja CDUn linjauksista jotka ovat muodostaneet Saksan linjan – ja jonka komissio on lähes yksi-yhteen hyväksynyt omaksi kriisinhoitopolitiikakseen.

Erityisen mielenkiintoisia kohtia kirjassa ovat kuvaukset Merkelin poliittisista linjauksista finanssikriisin alussa. Kirjan mukaan Saksa, Merkelin johdolla, ajoi voimakkaita sääntelytoimia finanssisektorilla, mutta G8-maista erityisesti USA ja Iso-Britannia estivät moisten linjausten syntymisen. Ajatus vastikkeellisuudesta on sisältynyt myös yksityisen sektorin kuten pankkien tukemiseen, muttei ole edennyt yhtä voimakkaasti kuin valtioiden kohdalla.

Merkelin suurvoitto vuoden 2013 vaaleissa on myös eräänlainen poliittinen selviytymistarina. Vaalivuoteen mennessä Kreikasta ja eurokriisistä tuli Merkelin vaaliase, saksalaisten näkemyksen mukaan hän ja CDU olivat yksinkertaisesti luotettavimmat hoitamaan taloutta ja kriisiä. Paradoksaalista on se, että vielä vuosina 2010 ja 2011 pitkälti Kreikan tilanteen vuoksi Merkel liittolaisineen kärsi jatkuvia tappioita sosialidemokraateille tärkeissä osavaltiovaaleissa ja puolueen kannatus oli paikoin erittäin alhaalla. Kanslerin uskottavuus ja luotettavuus sekä hänen maltillisena ja vakaana pidetty politiikkansa vakuutti monet saksalaiset äänestämään nimenomaan Merkeliä.