Joulunajan lukemisia

roth_radetzkyJoseph Rothin suurteos The Radetzky March kertoo Itävalta-Unkarin imperiumin viimeisistä vuosikymmenistä yhden perheen kolmen sukupolven miesten kautta. Trottan sotilassuvun miesten kohtalot kietoutuvat paitsi keisari Franz Josef Ieen, myös koko imperiumiin, joka natisee periaatteissaan ja liitoksissaan uuden ajan paineessa, kun aatelissukujen ja monarkkien monikansalliset imperiumit alkavat vavista nousevien kansallisuusaatteiden tiellä.

Tarina saa alkunsa vuoden 1859 Solferinon taistelussa kun Trottan suvun kantaisä pelastaa imperiumin nuoren keisarin vihollisen sala-ampujalta. Yksinkertaisen slovenialaisen maalaisen poika aateloidaan, ja hänestä tulee sankari jonka tarinaa, tosin muunneltuna ja isänmaallisiin tarkoituksiin sopivampana, levitetään jopa koulukirjoissa. Nopea säätynousu tavallisesta sotilaasta paroniksi katkaisee isoisä Trottan totutun elämän, eikä hän lopulta löydä itseään uudessa asemassaan. Hänen vaimonsa, ja poikansa äiti, kuolee nuorena.

Poika, Franz Trotta, nousee isänsä aatelisarvon turvin hyvään asemaan valtion virkamiehenä. Mutta myös hänen elämäänsä vaivaa yksinäisyys, kuten isänsä, myös hän menettää vaimonsa nuorena ja jää poikansa Carl Josephin kanssa kartanoonsa yhdessä vähälukuisen palvelusväkensä kanssa. Tärkeästä yhteiskunnallisesta asemastaan huolimatta Franz päätyy elämään sotasankari-isänsä varjossa, jopa kuvainnollisesti sillä hänen taidemaalariystävänsä maalaama Solferinon sankarin muotokuva riippuu hiljaisen ruokasalin seinällä, seuraten suvun nuorempien miesten elämää.

Franz on keisarin mies, ajan tuomat muutokset ihmisten arvoissa ja arvostuksissa ovat hänelle loukkaus ja suuren tuskan aihe. Mutta kuten hänen rakastamansa valtakunta ja keisari, he ovat tuhoon tuomittuja, kuolevan ajan ja maailman edustajia. Monella tapaa heidän elämänsä ja tekonsa tyhjenevät merkityksestä jo paljon ennen kuin he lopulta kaatuvat, ihmiset hautaan, valtakunta nationalististen aatteiden nousuun sekä taustalla häämöttävään ensimmäisen maailmansotaan.

”With a supreme effort, Herr von Trotta managed to put up a question: -I don’t understand. What do you mean Monarchy doesn’t exist any more? – Of course, taken literally, Chojnicki replied, it still exists. We still have an army and we have an officialdom. But it is falling apart as we speak. It’s already fallen apart. An old man with not long to go, a head cold could finish him off, he keeps his throne by simple miracle that he’s still able to sit on it. But how much longer? 

The age doesn’t want us any more! This age wants to establish autonomous nation states. People have stopped believing in God. Nationalism is the new religion… The Monarchy, our Monarchy, is founded on faith and devotion, on the belief that God has chosen the Habsburgs to reign over a certain number of Christian peoples. No other royal family in Europe is dependent on the grace of God and the people’s belief in that grace. The German Kaiser will still rule if God deserts him; by the grace of nation. But the Emperor of Austria-Hungary may not be deserted by God. And now God has deserted him!”

Suvun nuorimmainen, Solferinon sankarin pojanpoika Carl Joseph, palaa upseerinuralle. Äidittä kasvanut, ankaran isän varjosta nouseva poika etsii äitihahmoa vanhemmista naisista. Nuoren Carl Josephin rakastajattareksi tarjoutuu kersantti Slaman vaimo. Vanhempi rakastajatar kuolee lapsivuoteeseen, ja paljastumista pelkäävä nuori sotilas lähtee muistojensa ajamana varuskuntakaupunkiin kauas itärajalle ruteenitalonpoikien soisille maille. Pienessä ja syrjäisessä varuskuntakaupungissa ura ei urkene, ja isänsä ilmaisemaa pettymystä pelkäävä Carl Joseph ajautuu päihteisiin ja uuden, vanhempaan varattuun naiseen ihastuttuaan myös rahanlainaamiseen ja uhkapeliin. Isä tulee hänen luokseen ja järjestää hänen asiansa, mutta syttyvältä sodalta ja historian käänteiltä hän ei voi poikaansa pelastaa.

entrepreneurialMariana Mazzucaton The Entrepreneurial State – Debunking Public vs Private Sector Myths on tärkeä kirja, joka saisi kulua monen talous- ja elinkeinopolitiikasta päättävän käsissä. Mazzucato nimittäin osoittaa konkreettisin esimerkein miten keskeinen rooli julkisella sektorilla ja valtiolla on uusien teknologisten innovaatioiden  syntymisessä ja myös kaupallistamisessa. Itse asiassa markkinoiden vapauttaminen, valtion sysääminen syrjään innovaatiopolitiikan johtamisesta sekä luottaminen yksityiseen sektoriin ei tuota innovaatioita ja menestystä, vaan ainoastaan lyhytjänteistä rusinoiden poimintaa pullasta. Ja mikä pahinta, ilman pitkäjänteistä, riskinottohaluista ja -kykyistä sekä vahvaa valtiota koko pullataikina jää leipomatta. Kirja purkaa myös onnistuneesti myyttejä markkinaperustein tehokkaasti ja optimaalisesti jakautuvasta yksityisestä t&k-rahoituksesta, tieteen kaupallistumisen toivottavuudesta, patenttijärjestelmästä sekä yksityisen sektorin verovähennysmallien toimivuudesta.

Mazzucato osoittaa vahvan todistusaineiston kautta, miten oleellinen valtion rooli on nimenomaan riskien ottajana. Hän vaatiikin erittäin aktiivista, visionääristä ja markkinoita ohjaavaa julkista sektoria innovaatiopolitiikan tueksi. Erityisesti Euroopassa nähty korostunut luottaminen yksityiseen pääomaan t&k-investoinneissa on osoittautunut hänen mukaansa tehottomaksi tavaksi saada aikaan teknologista kehitystä. Ongelmaksi koituu yksityisen sektorin toimijoiden lyhytjännitteisyys ja halu maksimoida voitot lyhyellä tähtäimellä. Tämän vuoksi yksityinen raha ei ole ollut halukas investoimaan aidosti uusiin, riskiä sisältäviin teknologioihin.

Mazzucato pitää tärkeänä, että julkinen sektori ja valtio asennoituvat oikein omaan asemaansa. Paraikaa käynnissä oleva markkinafundamentalistinen vyörytys kun uhkaa riisua julkiselta sektorilta oikeuden ohjata kehitystä ja työntää sen vain korjaamaan markkinahäiriöitä tai tarjoamaan rahoitusta. Samalla epäluottamuksen lietsonta ajaa valtiota sivuraiteelle. Mazzucato kirjoittaakin valtion itseluottamuksesta. Valtion ei tule olla passiivinen rahoittaja, vaan ajurin ja suunnannäyttäjän paikalla: ohjaten teknologista kehitystä voimakkaasti haluttuun suuntaan tietoisen strategian mukaan. Samalla sen on luotava verkostoja, joissa tieto voi vaihtua ja jalostua eri organisaatioiden, julkisten ja yksityisten, välillä.

Konkreettisimmat onnistumiset löytyvät USAsta. Mazzucaton mukaan lähes kaikki oleelliset teknologiset innovaatiot ovat saaneet alkunsa julkisen sektorin laboratorioista ja organisaatioista. Valtaosalla on juurensa Yhdysvaltain armeijan tutkimuslaitoksissa. Niistä on myöhemmin jalostunut myös kaupallisia menestystuotteita, mutta usein erittäin myöhäisessä vaiheessa. Ellei valtiollista toimintaa olisi ollut olemassa, ei monia teknologisia edistysaskeleita olisi koskaan otettu. Mazzucato käy läpi erityisesti Applen polkua: johtajaguru Jobsin lisäksi Apple saa kiittää menestyksestään liittovaltion rahoitusta sekä julkisen sektorin kehittämiä teknologioita. Vastaava olisi Suomen osalta mukava lukea Nokiasta.

Mazzucaton visio rohkeasta, yrittäjä- ja pioneerihenkisestä valtiosta on erityisesti sosialidemokraattisesta yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta todella houkutteleva. ICT-vallankumouksen jälkeen valtioiden tulisi hänen mielestään siirtyä johtoon teollisuuden ja energiantuotannon ekologisessa rakennemuutoksessa, ohjaten voimakkaasti tutkimustyötä tälle alueelle, investoiden ja luoden siten markkinoita sekä katsoen kauas, visionäärisesti uuteen päästöttömään tulevaisuuteen. Arempi yksityinen sektori tulee kyllä perässä, mutta ilman päämäärätietoista julkisen sektorin johtajuutta ja toimintaa mitään ei tulla saamaan aikaan.  Vahva valtio on tarpeen myös yksityisten investointien saamiseksi: bisnes investoi vain sellaisille markkinoille, joiden osalta voi luottaa tuleviin tuottoihin. Siksi ambivalentti ja heikko yhteiskuntapolitiikka heikentää investointihaluja myös yksityisten yritysten osalta.

Oleellinen on myös kysymys vastuunjaosta. Yritysten ja valtion välinen suhde on liian usein parasiittinen. Yritykset hyötyvät julkisen sektorin verovaroilla tehdystä perustutkimuksesta – ja pyrkivät sitten minimoimaan verojaan esimerkiksi siirtämällä voittojaan veroparatiiseihin. Apple nousee jälleen esimerkiksi – niin iPodin, iPhonen kuin iPadinkin mahdollistaneet teknologiat on kehitetty USAssa veronmaksajien rahoilla, mutta valtio saa verotuloina takaisin vain muruja. Valmistusta on hajotettu kehitysmaihin, joissa kalliita design-tuotteita kootaan nälkäpalkalla samaan aikaan kun 9 Apple-johtajaa tuloutti itselleen 440 miljoonaa dollaria. Yhteiskunnallinen riski – yksityinen tuotto -ongelma on ilmeinen. Kysymykseksi tulevaisuudessa nouseekin miten yhteiskunta varmistaa saavansa rahaa takaisin niistä investoinneista, joita se yritysten menestymisen edellytysten rakentamisen eteen rakentaa? Sillä jos tämä ei onnistu, putoaa myös yritysten menestymisen pohjalta – vahvalta valtiolliselta tki-toiminnalta ja innovaatiopolitiikalta – pohja.

oksanen_kyyhkysetSofi Oksasen Viron lähihistoriaa käsittelevän teossarjan uusin romaani, Kun kyyhkyset katosivat on traaginen tarina sodanaikaisista ja -jälkeisistä ihmiskohtaloista. Kirja alkaa Viron ensimmäisen neuvostomiehityksen ajalta, kun Suomessa koulutetut vapaaehtoiset taistelevat maata Molotov-Ribbentrop-sopimuksen perusteella miehittämään tulleita neuvostojoukkoja vastaan. Heidän nokkamiehenään toimii Roland Simson, mukanaan myös serkkunsa ja kasvattiveljensä Edgar Parts, jolta taistelu ei tosin suju yhtä hyvin kuin muilta kapinallisilta. Sanojensa mukaan puna-armeijasta ”karannut” Edgar vaikuttaa myös ihmeen hyvinvoivalta, eikä  halua kertoa vaimolleen Juuditille olevansa elossa. Juuditin ja Edgarin avioliittoa vaivaa kylmyys, toisin kuin vielä häitä odottavan Rolandin ja hänen Rosalie-morsiamensa suhdetta.

Kun Saksan Barbarossa-suunnitelma ja hyökkäys itärintamalla käynnistyy, korvautuvat yhdet miehittäjät toisilla. Aluksi kaikki vaikuttaa paremmalta, kyyditykset päättyvät ja maahan palaa jonkinasteinen järjestys. Ainoastaan Rolandin aavistukset ovat pahoja, ja hän kieltäytyy edelleen vaimoaan piileskelevän serkkunsa Edgarin pyynnöistä liittyä saksalaisten poliisiin. Edgar, nyt Eggert Furst -nimellä, pestautuu innokkaasti Waffen SS-joukkojen palvelukseen. Hänen vaimonsa, tietämättömänä miehensä tekemisistä, tapaa elämänsä rakkauden saksalaisen upseerin muodossa.

Sävyt alkavat synkentyä kun Rolandin morsian kuolee epämääräisissä olosuhteissa. Sotaonnen kääntyessä ihmiset joutuvat valehtelemaan menneisyytensä jotta heillä olisi tulevaisuus. Roland haluaa kostaa, mutta kohdetta ei ole. Saksan aseet tylsyvät Stalingradissa, Juuditin rakkauden Hellmuthin kosketuksiin tulee poissaolevuus ja huoli, pakolaisia liikkuu yhä enemmän, kohti Suomea, Ruotsia, minne tahansa. Rakkaus voittaa SS-upseerin petoksesta nousseen vihan, mutta vain hetkeksi, hän jää rantaveteen ammutuksi ”kuin koira”.

Myöhemmin 60-luvun Neuvosto-Virossa elää toveri Parts, tutkija ja Itä-Viron vankileirien kauhistuttavien fasististen julmuuksien todistaja, jolla on tehtävä. Hän saa Siperiaan karkoitetulle, mutta sieltä palautetulle henkilölle harvinaisen tehtävän, kiitokseksi työstään neuvostohallinnon hyväksi virolaisia fasistisia ja nationalistisia elementtejä vastaan. Hänen on kirjoitettava tutkimus hitleristisistä rikoksista, ja parhaan mallin rikolliseksi tarjoaa sodan jälkeen metsäveljiin kadonnut Roland. Työtä kuitenkin häiritsee alkoholisoitunut ja Edgaria halveksiva vaimo, joka tietää liikaa.

Teoksen hahmojen kohtalot ovat toinen toistaan traagisempia ja surullisempia. Lopulta myös romaanin täydellinen roisto ja häikäilemätön oman edun tavoittelija Edgar on omalla tavallaan uhri. Kuinka paljon hänen käyttäytymisensä taustalla on halu tulla hyväksytyksi ja ihailluksi? Kuinka erilaiseksi Edgarin elämä olisi muuttunut, kuinka monta ihmistä vähemmän hän olisi tuhonnut, niin läheltään kuin kauempaa, mikäli yhteiskunta olisi sallinut hänelle hänen mieltymystensä mukaisen rakkauden?

iranin_historia_1361800432Michael Axworthyn Iranin historia – mielen valtakunta on erinomainen, kompakti ja luettava johdatus Iranin tuhansien vuosien historiaan. Nykyisen Iranin alueelta löytyy maailman vanhimpien sivilisaatioiden ja kulttuurien jälkiä, ja siellä on syntynyt länsimaidenkin kulttuuriin valtaisasti vaikuttaneita valtakuntia, uskontoja ja yhteiskunnallisia virtauksia.

Ensimmäinen iranilainen suurvalta, Persian imperiumi, murtui Aleksanteri Suuren makedonialaisten valloitukseen 330 eKr. Aikalaislähteet Iranin alueelta antavat eurooppalaisessa historiassa sotasankarina ja kaupunkien perustajana tunnetun Aleksanterin ja hänen armeijansa toiminnasta huomattavasti negatiivisemman kuvan. Kreikkalaisvaikutus jäi valloituksesta huolimatta lopulta kuitenkin pinnalliseksi. Aleksanteri Suuren jälkeisen ajan hajaantuneisuus nosti alueella voimiinsa Rooman suurimmaksi viholliseksi nousseen Parthian valtakunnan. Kuten Persian imperiumi, myös voimakas ja laaja Parthian valtakunta menestyi hallintomallilla jossa voitettujen alueiden ja kulttuurien erityispiirteitä suvaittiin, monimuotoisuus hyväksyttiin ja joka kuitenkin säilytti voimakkaan yhteisen identiteetin.

Myös Iranin alueella kehittyneillä uskonnoilla on ollut huomattavaa merkitystä länsimaisen kulttuurin kehittymisen kannalta. Erityisesti mithralaisuus vaikutti suuresti varhaiseen kristinuskoon, ja yhteneväisyydet mm. jumalan syntymäajan ja -tavan sekä sakramenttien suhteen ovat huomattavia. Myöhemmin kehittynyt ankaran puritaaninen, siveellisyyssääntöjä painottanut manikealaisuus syntyi Iranin alueella vaikutti Axworthyn mukaan erityisesti kirkkoisä Augustinuksen ajatteluun (joka kääntyi manikealaisuudesta kristityksi) ja sitä kautta toi kristinuskoon perisynnin käsitteen. Axworthy antaa teoksessa myös paljon tilaa keskiajan persialaisen runouden käsittelylle. Esiin nousevat erityisesti Omar Khaijam, Iraqi, Sa’Di, Hafez ja Rumi.

Iranin historian merkittävimpiin käänteisiin lukeutuu islamin leviäminen alueelle voitokkaiden arabien mukana 700-luvulle tultaessa. Islamilaisten valloittajien alkuaikaa leimasi uskonnollinen suvaitsevaisuus, mutta muslimien etuoikeutettu asema käytännössä islamisoi eliittiä ja kansaa. Suuri tragedia kohtasi maata 1200-luvulta lähtien, kun mongolivalloitus tuhosi valtaisan osan väestöstä. Mongolien taistelutapaan kuului valloitettujen kaupunkien täydellinen tuhoaminen ja niiden kaikkien asukkaiden tappaminen mikäli kaupungit olivat tehneet vastarintaa. Kauhut toistuivat 1300-luvulla Timur Lenkin valloitusten yhteydessä.

Seuraava merkittävä käänne tapahtuu safavidi-kaudella 1500-luvun alussa, kun dynastian vakiinnuttanut uusi hallitsija, šaahi Ismail, julisti hallitsevaksi uskonnolliseksi opiksi šiialaisen tulkinnan islamista. Safavidi-dynastia loi myös uudelleen autonomisen Persian/Iranin valtakunnan, kunnes 1720-luvun afgaanikapinat syrjäyttivät sen. Tätä kuitenkin seurasi sotapäälliköstä šaahiksi nousseen Nadirin aika, jolloin Persia laajeni voimakkaasti sekä itään että länteen. Maan kulttuurinen merkitys oli kokoaan suurempi, sillä persian kieltä käytettiin laajalti diplomaattien ja eliittien piirissä Istanbulin osmanihovista Delhiin.

Saahi Nadirin kuolemaa seurasi monikymmenvuotinen sekasortoinen aika ja maan hajoaminen sisällissotiin ja heimovaltaan. 1700-luvun merkittäviin tapahtumiin liittyi myös iranilaisen uskonnollisen erityispiirteen synty, ajatus marja-i-taqlidista, uskonnollisen jäljittelyn kohteesta maallisessa maailmassa. Tämä ajatus loi uskonnollisen yläluokan pyhiä miehiä, joista alettiin myöhemmin käyttää muun muassa nimitystä ayatullah. Tällä tavoin uskonto, joka periaatteessa kiisti maallisen auktoriteetin, antoi kuitenkin uskonnollisen, ja myöhemmin myös poliittista, valtaa muutamalle uskonnolliselle oppineelle. Myöhempien uskonnollisten vallankumousten juuria näkyy tässä historiallisessa käänteessä.

Lännen merkitys Persian/Iranin historiassa korostuu 1800-luvulta eteenpäin. Maan teknologinen ja yhteiskunnallinen kehittymättömyys johti tilanteeseen jossa erityisesti brittien ja venäläisten merkitys alueella kasvoi. Molemmilla oli alueella suurvaltapoliittisia intressejä. 1900-luvun alkupuolella kuvaan tulee brittien alueelta löytämä öljy, joka aikaansai voimakasta katkeruutta brittien kahmiessa voitot iranilaisten öljystä. Maa otti myös askelia kohti demokratiaa, kun vuonna 1905 tehtiin ns. perustuslaillinen vallankumous, jossa šaahi tosin säilytti asemansa, mutta kansalliskokous, majlis, perustettiin.

1920-luvulla valtaan nousi uusi šaahi, Riza Pahlavi, joka aloitti Iranin voimakkaan modernisoinnin Turkin Ataturkin mallia seuraten. Hän pyrki modernisoimaan ja maallistamaan maata sekä vetosi voimakkaaseen nationalismiin. Hän luopui sodan jälkeen vallasta poikansa hyväksi. Länsimaat sotkeutuivat sodan jälkeen voimakkaasti Iranin sisäpolitiikkaan mm. öljykauppasaarron ja vallankaappausten tukemisen merkeissä mikä oli omiaan katkeroittamaan nuorta ja kasvavaa iranilaisväestöä. Jännitteiden kasvu sekä uskonnon kasvava merkitys nopeasti eriarvoistuvassa yhteiskunnassa ajoi Irania jälleen uuteen muutokseen, joka purkautui islamilaisena vallankumouksena sekä Ruhollah Khomeinin valtaannousuna vuonna 1979.

Islamilaisen vallankumouksen jälkeisen ajan kuvaus on mielenkiintoinen erityisesti ulkopoliittisten pohdintojen osalta. Axworthy pohtii kiinnostavasti miten länsivallat ovat epäonnistuneet Iranin-politiikassaan erityisesti uudistusmielisten iranilaisten, kuten vuonna 1997 valtaannousseen presidentti Khatamin, tukemisessa ja heidän aloitteisiinsa tarttumisessa. Hän muistuttaa, että iranilaisten suhtautuminen esimerkiksi USAhan on aina ollut huomattavasti moniulotteisempaa ja myönteisempää kuin poliittisen tai uskonnollisen johdon julkilausumista on voitu päätellä.

Axworthyn teos karsii myös monia muita iranilaisiin ja Iranin kulttuuriin lännessä liittyviä kliseitä. Eräs niistä on naisten asema. Vaikka länsimaiseen tasa-arvoon on matkaa, on tärkeää huomata että naisten eristäminen tai hunnun käyttö ei ollut tyypillistä Iranissa eliitin ulkopuolella ennen 1900-lukua. Nyt naisten osuus yliopistoissa kasvaa nopeasti ja ylittää jo miesten osuuden.

Mainokset

Koulutusta kehitysyhteistyönä?

kolumni Kaarina-lehdessä 4.12.2013. 

kaarinalehtiMuutamia viikkoja sitten opetus- ja kulttuuriministeriössä päätti työnsä suomalaisen koulutusviennin edistämistä pohtinut työryhmä. Kansanedustaja Päivi Lipposen vetämä ryhmä esitti tukun toimia, joilla suomalaista koulutusta voitaisiin paremmin viedä maailmalle. Esityksiin kuului lukukausimaksujen käyttöönotto suomalaisissa korkeakouluissa opiskeleville EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille, tavoitteena mahdollistaa tutkinnoilla tehtävä kauppa sekä varmistaa hyödyn jääminen Suomeen myös tilanteessa jossa ulkomaalaiset opiskelijat eivät valmistuttuaan jää maahan.

Maksuista on puhuttu kauan, mutta toinen tärkeä kysymys liittyy ryhmän esittämään ajatukseen kehitysyhteistyövarojen käyttämisestä koulutuksen hankkimiseen kehitysmaiden nuorille. Idea on, että näillä varoilla voitaisiin maksaa stipendejä, joiden turvin kehitysmaista tulevat opiskelijat voisivat tulla Suomeen suorittamaan opintoja. Vastaava malli on käytössä Ruotsissa.

Ajatuksessa on perää. Ensinnäkin se avaisi kehitysmaiden lahjakkaille nuorille mahdollisuuksia suorittaa korkea-asteen opintoja. Korkeasti koulutettu työvoima taas on edellytys kehittyvien maiden talouksien nykyistä nopeammalle nousulle. Toiseksi se tukisi suomalaisten korkeakoulujen kansainvälistymistä.

Malli kannustaisi järkevään työnjakoon. Kohdemaa voi kohdistaa omia julkisia varojaan perus- tai ammatillisen koulutuksensa kehittämiseen samalla kun kehitysyhteistyövarojen antajamaa, tässä tapauksessa Suomi, voisi tarjota korkeakoulutusta. Sillä rahalla mikä kuluu yhden lääkärin kouluttamiseen, voisi sadoille lapsille antaa hyvät perusvalmiudet opintielle luku-, lasku- ja muiden perustaitojen osalta.

Raportin monista hyvistä ehdotuksista myös tämä ansaitsee huolellisen luennan. Koulutuspalveluiden tuonti osaksi kehityspoliittista palettia voisi olla niin kehitysmaiden kuin Suomen etu.

PISASTER vai pikkuvikoja?

pisabanner_pieniVuoden 2012 OECDn PISA-tutkimus julkaistiin tänään. Tulokset eivät olleet Suomen kannalta parhaita mahdollisia. Tällä kertaa matematiikkaan painottunut tutkimus osoittaa Suomen yhdeksäsluokkalaisten oppimistulosten selkeän heikentymisen viime tutkimukseen (2009) verrattuna. Toisina mitattavina alueina olivat lukutaito sekä luonnontieteet, joissa laskua tapahtui myös, mutta selkeästi vähemmän kuin matematiikassa.

Selkein havainto on, että Aasian nousevat taloudet ovat omalla metriluvullaan PISA-mittauksissa. Suomi on edelleen pohjoismaiden ja Euroopan eliittiä (Euroopassa matematiikan 4. lukutaidon ja luonnontieteiden ykkönen), mutta huolestuttavaa on kehityksen suunta. Huippuosaajien määrä laskee samaan aikaan kun heikosti taidot hallitsevien määrä lisääntyy. Lisäksi romahdus on ollut nopeampaa kuin suurimmassa osassa muita maita, luonnontieteissä jopa nopeinta tutkituista maista.

Tutkimustulosten tarkempi luku paljastaa mielenkiintoisia ja tärkeitä yksityiskohtia. Yksi niistä on koulujen välisten erojen merkitys. Ensimmäistä kertaa PISA-mittausten historiassa Suomesta löytyy kouluja, jotka jäävät kansainvälisen keskiarvon alapuolelle suoritustasoltaan. Näitä kouluja on edelleen vähän, mutta trendi on selkeä. On myös oletettavaa, että nämä koulut sijaitsevat ennen muuta alueilla jota luonnehtivat yleiset sosiaaliset ongelmat. Siksi yhtä tärkeää kuin tukea näitä kouluja niiden toimiessa keskimääräistä haasteellisemmilla alueilla, on puuttua siihen negatiiviseen kierteeseen joka näillä alueilla on käynnissä.

Toinen tasa-arvo-ongelma löytyy lasten ja nuorten sosioekonomisesta taustasta. Perusasteen varassa olevien vanhempien lasten asema on Suomessa ollut perinteisesti hyvä verrattuna muihin maihin, toisin sanoen koulu on onnistunut tasoittamaan taustan aiheuttamia eroja ja sekä matematiikan osaaminen että lukutaito ovat olleet selkeästi parempia kuin vastaavan taustan omaavilla muiden maiden kansalaisilla. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että nuorimpien kohdalla tämä yhteys on heikkenemässä, ja erot kasvavat heidän kohdallaan OECD-maiden keskiarvon tasolle. Siten sosiaalisen taustan vaikutus on uudelleen vahvistumassa nuorempien suomalaisten kohdalla eikä koulu enää kykene vastaavalla tavalla silloittamaan kuiluja kuin mihin se pystyi aikaisemmin. Erityisen karusti tämä näkyi PIAAC-tutkimuksen lukutaitoa mittaavassa osiossa, jossa nuorimpien vastaajaryhmien ero lukutaidossa perusasteen varassa olevien vanhempien jälkeläisten sekä korkeakoulutettujen vanhempien jälkeläisten välillä oli revennyt seitsemään (7) vuoteen aiemmasta kolmesta ja puolesta vuodesta.

Kolmas selkeä havainto koskee koulutuspolitiikassa tehtyä virhettä. Tasoryhmät ovat viime vuosina hiipineet suomalaisiin kouluihin, seurauksena tulosten yleinen lasku. Kun vielä vuonna 2006 puolet suomalaisista nuorista suoritti ainakin osan opinnoistaan kyvykkyyden mukaan jaetussa opetuksessa, oli vuoteen 2009 mennessä tämä osuus kiivennyt jo 58%:iin. Kasvu on ollut erittäin nopeaa. Ja mikä huomattavinta: samaan ajanjaksoon kuin tasoryhmien lisääntyminen ajoittuu osaamistason selkeä ja nopea lasku kaikissa ryhmissä. Ja mikä tärkeintä ja huomionarvoisinta, myös huippuosaajien määrä on pudonnut. Toisin sanoen lisääntyvä eriyttäminen osaamistason  mukaan ei vahingoita vain heikommin menestyviä, vaan heikentää myös parhaiten asiat hallitsevien asemaa. Tämä tulos lienee myrkkyä sille pienelle mutta äänekkäälle joukolle joka vaatii lahjakkaiden lasten eristämistä muista oppilaista.

PISA-tutkimus osoittaa myös, että paljon on kyse oppilaiden omasta motivaatiosta. Suomalaisten nuorten kohdalla tämä korostui erityisesti matematiikassa. Niiden, jotka kokivat vähiten ahdistusta matemaattisten tehtävien osalta ero oppimistuloksissa ahdistuneisimpiin oli peräti 2,5 kouluvuotta. Vaikka on helppo todeta, että hauskaahan se on kun osaa, antaa tämä tutkimustulos tärkeän evään oppimismotivaation ylläpitoon. Pedagogiikkaa kehitettäessä on kyettävä ylläpitämään oppimisen iloa ja innostusta – sekä monipuolisuutta. Tämä on erityisen tärkeää poikien kohdalla.

Kun PISA-tutkimuksen myötä Suomessa alkanee kaivattu kansallinen keskustelu koulutuspolitiikan tulevaisuuden suunnista, kannattanee katsoa myös sitä mitä ei kannata tehdä. Varoittavaksi esimerkiksi tarjoutuu länsinaapurimme Ruotsi, jonka tulokset ovat olleet vapaassa pudotuksessa jo pitkään. Koulumarkkinansa yksityistämiselle avannut Ruotsi on keskustellut jo ennen uusinta PISAa voimakkaasti vapaakoulujen aiheuttamista tasa-arvo-ongelmista, eikä keskustelu varmaankaan PISAn myötä vähene. Ruotsin oppimistulokset kun ovat painuneet selvästi OECD-keskiarvon alapuolelle, matematiikassa kolmesta kruunusta painelevat ohi mm. kaikki Baltian maat ja talouskriisissä painiva Portugali. Samaan aikaan voimakkaasti kasvaneet koulujen väliset erot ovat tuottaneet tilanteen jossa myös sosioekonomiset erot vaikuttavat tuloksiin enemmän kuin OECDssa keskimäärin. Saavutus on entiseltä kansankodilta melkoinen.

Summa summarum: Suomi on selkeästi astumassa osaamispääomansa kehittämisen kannalta merkitykselliseen tienhaaraan. Tulosten suunta on selkeä, ja pohjoismaisten naapureiden tuloksista voidaan havaita mihin kehitys helposti johtaa ellei sitä pyritä kääntämään. Silti hysteriaan ei ole aihetta. Tasomme on edelleen hyvä, ja kaikki ne vahvuudet joiden avulla suomalainen peruskoulu on noussut maailman kadehtimaksi, ovat edelleen jäljellä. Koulutetut ja osaavat opettajat eivät ole kadonneet mihinkään, eikä kaikki se hyvä yhteistyö jota Suomessa kodit ja koulut tekevät.

Sen sijaan hukassa on tuntunut olevan se ajatus, jolle tasa-arvoinen peruskoulu on rakennettu. Nimittäin ajatus koulusta jossa kaikki opiskelevat taustastaan riippumatta samoissa ryhmissä ja samoissa luokissa. Nimenomaan tämä kansallinen menestystarina on päässyt Suomelta hukkumaan kun olemme lisänneet eriarvoistavia tasoryhmiä sekä antaneet lähiyhteisöjen rappeutua tavalla joka nyt näkyy lasten elämässä kouluissa. PISA-menestys saattoi myös mennä niiltä osin jokaisella päähän, että koulun uudistamiseen nykyajan ja tulevaisuuden valmiuksia silmällä pitäen ei ole lähdetty sillä tarmolla kuin olisi pitänyt.

Pienistä vioista voi syntyä pidemmän aikavälin pisaster, ellemme ota syntynyttä tilannetta vakavasti. Erityisen tärkeää on nyt huolehtia vaikeimmassa asemassa ja haasteelllisimmissa olosuhteissa  toimivien koulujen tukemisesta, vahvistaa tasa-arvoisen peruskoulun ideaa yhtenäisistä ryhmistä ja vertaisten merkityksestä, uudistaa pedagogiikkaa oppilaiden omaa tekemistä, oppimisen iloa ja motivaatiota tukevaan suuntaan sekä huolehtia koulutusta ja sivistystä tukevan asenneilmapiirin syntymisestä Suomessa. Tasa-arvon kannattavuus on tieteellisesti todettu fakta, jonka tulee kulkea tulevan keskustelun kärjessä.