Rohkea ja vahva valtio investointeja luomaan

Kolumni Demokraatissa 30.1.2014. 

Vuodenvaihteessa on ollut mahdollisuus seurata korkean tason mielensäpahoittamista. Erinäisissä seminaareissa on konsernijohtaja toisensa perään kiivennyt toisten konsernijohtajien eteen kertomaan miten Suomessa menee huonosti, julkisella vallalla ei ole rahaa mihinkään ja että ongelmat pitäisi ratkaista karsimalla kuluja ja siirtämällä vapautuvia varoja paikalle kerääntyneiden taskuihin. Usein tilaisuudet ovat vielä huipentuneet patojen hyökkäykseen kattiloita kohtaan, kun herrat tuomitsevat suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevan pessimismin ja valittamisen kulttuurin.

Jos alkuvuoden seminaareista jotain on opittu, niin se että moisten järjestäminen kannattaa lopettaa säästäen näin kaikkien työaikaa sekä keskittyä etsimään aidosti uusia ja raikkaita ajatuksia elinkeinopolitiikan uudistamiseen. Ja kun elinkeinoelämän nykyisestä kermasta ei ainakaan viimeaikaisten ulostulojen perusteella ole muuhun kuin valittamiseen ja toisten syyttelyyn, näkökulmia kannattaa hakea jostain aivan muualta. Eräitä Suomessa uudenlaisia ajatuksia voi löytää Atlantin länsipuolelta, ja erityisesti tutkija Mariana Mazzucaton työstä.

Mazzucaton uutuusteos The Entrepreneurial State – Debunking Public and Private Sector Myths haastaa mielenkiintoisella tavalla Suomessa käytävää yhden totuuden talouspoliittista keskustelua. Hän osoittaa kouriintuntuvin esimerkein miten monet amerikkalaiset yritysjätit, puhutaan sitten Applesta, Googlesta tai merkittävistä lääketeollisuuden yrityksistä, ovat itse asiassa rakentaneet menestyksensä julkisella sektorilla tehdyn tutkimus- ja kehitystyön varaan – ja myöhemmin tarjonneet tuotteita ja palveluita niin yksityiselle kuin julkiselle sektorille.

Perustutkimus ei riitä, sillä hyvin usein yksityinen sektori on myös varovainen kasvurahoittaja. Erityisesti näin on aloilla, jossa tk-kustannukset ovat korkeita, tai uusi kehittyvä teknologia kaukana nopeasta tuotteistamisesta. Moni läpimurtoinnovaatio olisikin jäänyt tekemättä ilman valtion voimakasta läsnäoloa markkinoilla sekä uskoa innovaatioiden kehittämiseen ja tuotteistamiseen. Käytännössä kyse onkin ollut monin paikoin julkisesta riskisijoittamisesta uuteen, tilanteessa jossa yksityinen raha on ollut liikkeellä vain varoen jos sitenkään.

Aikana, jolloin kansainvälinen talous edelleen sakkaa, vienti ei vedä ja työn kysyntä on matalalla tasolla, on tärkeää pohtia välineitä luoda uusia markkinoita. Markkinoiden luontia tulisikin pohtia selkeänä ja oleellisena valtion tehtävänä taloudessa. Tämä kuitenkin vaatii selkeää strategiaa toivotusta suunnasta ja itseluottamusta määrittää aloja joille suunnataan paitsi tk-, myös hankkeiden toteuttamiseen tarkoitettua rahaa. Näin luodaan kysyntää kehittyville tuotteille ja rohkaistaan yrityksiä laajentamaan toimintaansa.

Mitä tämä voisi tarkoittaa Suomessa? Se voisi, esimerkiksi, tarkoittaa voimakkaasti kasvavaa julkista tk-rahoitusta yhdistettynä konkreettisiin investointiohjelmiin esimerkiksi kotimaisessa energiantuotannossa tai automaattisessa liikenteessä. Kun yritykset näkevät valtion investoivan ja luovan kyseisen alan tuotteille ja ratkaisuille kysyntää, ne alkavat kehittää tuotteitaan ja palveluitaan. Samalla kotimaasta saatu referenssi kehittää alaa ja tarjoaa apua vientiponnisteluissa. Koulutusviennille nopea ja vikkelä suomalainen kokeiluvaltio olisi taivaan lahja. Ja niin edelleen.

Suomessa jos missä on pienenä maana tarve ymmärtää valtion ja yksityisen sektorin kohtalonyhteys. Molemmat tarvitsevat toisiaan. Pienissä ja keskisuurissa yrityksissä tämä jo monin paikoin ymmärretään, enää toiveena olisi että viesti menisi perille myös omahyväisyydessään rypevälle isojen pomojen kaartille.

• Mazzucaton TED-luento aiheesta.

Advertisement

Työn vai tekijöiden puutetta?

kolumni Kaarina-lehdessä 15.1.2014.

Julkisuudessa käytävä keskustelu työurien pidentämisestä sekä erityisesti eläkeiän nostamisesta vilkastunee jälleen hallituksen kevään kehysriihen lähestyessä. Perusteet ovat vanhat tutut, ja sinällään paikkansa pitävät: suomalaiset ikääntyvät, työikäisen työvoiman määrä kääntyy laskuun ja julkinen talous on kovilla. Tämän vuoksi työuria on pidennettävä.

Tavoite on oikea ja tärkeä, ja sen eteen on tehtävä kaikki mahdollinen. Silti keskustelussa ilmenevä näkemys, jonka mukaan kyse on vain työvoiman tarjonnasta, on ihmeellisen vajavainen. Samaan aikaan kun haluamme yhä useamman työssä olevan jatkavan työuraansa entistä pidempään, emme laisinkaan murehdi samalla mittasuhteella niistä sadoista tuhansista suomalaisista jotka ovat ilman työtä tai pätkätöissä joista saadulla tulolla ei elä.

Eläkeiän mahdollisesta nostosta sopivat työmarkkinajärjestöt osana laajempaa eläkeratkaisua. Tältä toimelta olisi kuitenkin jopa sen toteutuessa turha odottaa suuria apuja julkisen talouden tilaan. Kun suomalaisessa työttömyydessä on kyse ennen kaikkea työn puutteesta ja työkyvyttömyydestä, on kysyttävä kumpaan näistä eläkeiän nosto tarjoaa ratkaisun? Ei kumpaankaan.

Hyvinvoinnin turvaaminen on kiinni ennen kaikkea siitä, että mahdollisimman moni on työssä. Siksi julkisen keskustelun, ja valtion sekä työmarkkinajärjestöjen toimintojen myös eläkkeiden turvaamisen osalta tulisi panostaa työttömyyden painamiseen mahdollisimman alas sekä työllisyyden nostoon. Työn tarjonnastahan meillä ei lukumääräisesti ole nytkään pulaa, Tilastokeskuksen mukaan työvoimaansa tarjoaa tälläkin hetkellä yli 200 000 suomalaista. Sen sijaan työn kysyntä, tarjolla olevien työpaikkojen määrä, on ongelma.

Jotta hyvinvointivaltion taloudellinen kestävyys voidaan taata myös tuleville sukupolville, on tärkeää tunnistaa haaste oikein. Kevään keskusteluissa kannattaakin katsoa kuka puhuu aidasta ja kuka aidan seipäästä.

Suomalainen salto mortale

Suomea on totuttu, viimeisimmistä PISA-pudotuksista huolimatta, pitämään koulutuksen suurvaltana ja suomalaisia poikkeuksellisen osaavana ja koulutettuna kansakuntana. Monin paikoin tämä onkin totta. Tuloksemme ovat monessa suhteessa huippuluokkaa, ja suomalaisen aikuisväestön osaamistaso maailman kärkeä. Mutta eräs nopeasti tapahtunut muutos koskee suomalaisten koulutustasoa sekä akateemisten määrän kasvua. Tilastojen valossa suomalaisten korkea koulutustaso on myytti, johon uskominen voi vahingoittaa merkittävällä tavalla Suomen taloutta ja tulevaa kilpailukykyä.

Vielä 1990-luvun alussa Suomi oli OECD-vertailuissa maailman kärkeä, kun puhuttiin korkeakoulutettujen väestöosuudesta. Alla olevasta taulukosta käy ilmi, että niiden 25-34-vuotiaiden kansalaisten osuus, jotka olivat suorittaneet korkea-asteen tutkinnon, oli Suomessa maailman huippua vuonna 1991. Mutta se, mitä tämän jälkeen on tapahtunut, kertoo karua kieltä Suomen suhteellisen koulutustason syöksystä muihin maihin verrattuna. Suhteellinen koulutustasomme on romahtanut, koska muut maat ovat lisänneet korkeakoulutuksen tarjontaa merkittävästi Suomea enemmän. Viime vuonna meidät ohitti koulutustasossa Puola.

Peruslähestymiskulma asiaan on korostaa, sinällään aivan oikein, tutkintojen merkityksettömyyttä suhteessa siihen mitä aidosti osataan. Tärkeää on myös muistuttaa korkeakoulutuksen laadun takaamisesta sekä siitä, että volyymin merkittävä lisääminen ilman vastaavia taloudellisia panoksia koulutuksen järjestämisen edellytyksiin saattaa laskea koulutuksen tasoa. Ja niin edelleen. Usein nostetaan vielä akateeminen työttömyys- ja ”liikakoulutus”-kortit.

Kaikkia edellä mainittuja argumentteja voidaan sinällään pitää valideina, mutta niitä voidaan myös erittäin hyvin kritisoida. Ensinnäkin ensiluokkaisetkaan korkea-asteen suorittaneet ammattilaiset eivät välttämättä tuota toivottua työllisyyshyötyä tai korkean osaamisen teollisuuden tai palvelutuotannon sijoittumista alueellemme, mikäli korkeakoulutuksen suorittaneiden määrä ei ole riittävän korkealla tasolla. Osaavaa työvoimaa ei suhteellisen niukkuuden vallitessa riitä kaikille. Totta on myös se, että tutkinnot voivat olla riittämätön tae sille, että työntekijät aidosti osaavat asiansa, mutta jonkinlainen vakuutus ne yleensä kuitenkin ovat. Suomessa ei muutamia poikkeusaloja lukuunottamatta, ole syntynyt tilannetta jossa jonkin korkeakoulun antama tutkinto olisi katsottu selkeästi jotain toista laadukkaammaksi.

Tulevaisuuden talous tulee mitä todennäköisimmin olemaan entistä osaamis- ja koulutusintensiivisempi. Vaikka keskiluokan katoamisella pelotellaan, on siinä kyse paljon enemmän palkkapolitiikalla hoidettavasta kysymyksestä kuin työmarkkinoiden muutoksesta. Sen sijaan on helppo ennustaa automaation kehittymisen hävittävän nimenomaan vähäistä koulutusta vaativaa työtä kuten esimerkiksi kassalla tehtävää asiakaspalvelutyötä, siivousta tai myöhemmin kuljetusalan ammatteja. Tämä tarkoittaa, että vähäisellä koulutuksella tai ammattitaidolla pärjää tulevaisuudessa entistä heikommin.

Eikä tilanne tälläkään hetkellä näytä hyvältä. Sillä vaikka akateeminen työttömyys onkin olemassaoleva ongelma ja erityisesti työllisyyspalveluiden osaamista suhteessa akateemisten kohtaamiseen olisi kehitettävä paljon, on havaittava se selkeä ja kiistaton fakta, että mitä korkeampi koulutus, sitä parempi työllisyys, pidempi työura ja korkeammat ansiot. TEMin tilasto osoittaa kovan faktan: ero työurien pituudessa perusasteen varaan jäävien sekä korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden välillä on jopa 15 vuotta.

Toisin sanoen (korkea)koulutus kannattaa, niin  yksilölle kuin yhteiskunnalle.

Tätä taustaa vasten on erittäin huolestuttavaa, että Suomessa koulutustason nousu on käytännöllisesti katsoen pysähtynyt ja paikoin kääntymässä jopa laskuun. Kun samalla perusasteen varaan jäävien osuus on jämähtänyt arviolta 10%:iin ikäluokasta, tarvitaan voimakkaita korjausliikkeitä mikäli maamme haluaa pitää kiinni suhteellisen korkeasta koulutustasostaan verrattuna keskeisiin verrokkimaihin sekä samalla turvaamaan työmarkkinoille kiinnittymisen perusedellytykset jokaiselle nuorelle.

Hallitus on rakennepoliittisessa ohjelmassaan sitoutunut purkamaan korkeakoulujen hakijasumaa määräaikaisella sisäänottojen lisäyksellä. Tällä pyritään kuitenkin ennen muuta nopeuttamaan nuorten siirtymistä työmarkkinoille, sillä nyt kasaantuvat välivuodet aiheuttavat kalliiksi käyvää tyhjäkäyntiä. Merkittäväksi yleistä koulutustasoa nostavaksi uudistukseksi siitä tuskin yksin kuitenkaan on. Onkin tärkeää, että myös korkeakoulujen opiskelijavalintauudistus katsoo kansallisesti tärkeässä aiheessa riittävän kauas ja että sen puitteissa saadaan aikaan aidosti vaikuttavia ratkaisuja jotka lisäävät pysyvästi akateemisesti koulutettujen ihmisten määrää Suomessa.

Edellä mainittua taustaa vasten olisikin tärkeää että koulutusmäärillä politikointi kyettäisiin asettamaan oikeisiin mittasuhteisiinsa sekä ymmärtämään sellaisena mitä se on – edunvalvontapuheena. Joka on sinällään täysin legitiimiä, mutta joka ei välttämättä aja takaa yhteistä etua. Vääränlaiseen duunariromantiikkaankaan ei tule syyllistyä, sillä vaikka ammatillista osaamista tarvitaan aina ja paljon, eivät nuo alat tule, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, tuottamaan huomattavia määriä uusia lisätyöpaikkoja joita talouteen kipeästi kaivataan. Havainnollista onkin, että valmistumisen jälkeinen työllistyminen on samalla tasolla yliopistokoulutettujen heikoimmin työllistäviltä aloilta kuin ammatillisten alojen parhailta.

Vuodenvaihteen kirjallisuutta

Sosialidemokraattien kansainvälisen kattojärjestön, Sosialistisen internationaalin entinen pääsihteerin Pentti Väänäsen kirja Purppuraruusu ja samettinyrkki on loikkaus kansainvälisen sosialidemokratian maailmaan. Vuonna 1945 syntynyt Väänänen aloitti SDP:n kansainvälisten asioiden sihteerinä vuonna 1976 siirtyäkseen tuosta tehtävästä SI:n pääsihteeriksi vuosiksi 1983-1989.

Sosialistisen Internationaalin historia on monipuolinen. Ensimmäinen internationaali sai alkunsa jo vuonna 1864, jolloin sen johtajana toimi Karl Marx. Kansainvälisen työväenliikkeen jakaantuessa reformistisiin sosialisteihin sekä vallankumouksellisiin kommunisteihin erosivat myös tiet internationaalissa. Komintern perustettiin vuonna 1919, kunnes Stalin lakkautti sen vuonna 1943. Nykymuotoinen sosialistinen internationaali, jonka työ alkoi jo nk. toisessa internationaalissa vuonna 1889 perustettiin vuonna 1951.

Väänäsen tie kohti kansainvälistä politiikkaa alkoi jo 60-luvun lopulla kun hän vaikuttui Paavo Lipposen edustamasta ”uudesta ulkopolitiikasta”. Hän kertoo kirjassa värikkäästi 70-luvun lopun politiikasta sekä kansainvälisten suhteiden hoidosta. Kylmä sota näkyi myös Helsingissä, ulkomaan edustustot olivat innokkaasti yhteydessä puolueisiin. Neuvostoliiton lähetystö oli tärkeä, mutta Väänänen osoittaa senkin merkityksen rajallisuuden. Hän pitää selvänä, ettei Suomea sen kautta sen paremmin johdettu kuin pahemmin manipuloitukaan – toisin kuin nykyisin on muodikasta väittää.

Väänäsen kirjassa nousee kaksi työtoveria ylitse muiden, valtiomiessarjaan. Toinen heistä oli Länsi-Saksan sosialidemokraattien puheenjohtaja, liittokansleri Willy Brandt joka johti Sosialistista internationaalia sen aktiivisimpina ja vaikutusvaltaisimpina vuosina, toinen taas Suomen pitkäaikaisin pääministeri ja SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa. Sorsan aikana SDP oli erittäin aktiivinen kansainvälinen toimija, ja Sorsan työ SI:n piirissä erityisesti sen (Suomen SDP:n aloitteesta perustetun) aseidenriisuntaryhmän SIDACin puheenjohtajana osalta oli merkittävää. Tässä työssä hän tapasi jatkuvasti suurvaltojen keskeisimpiä poliittisia johtajia, vahvistaen näin myös Suomen ulkopoliittista asemaa sekä puolueettomuutta.

SI:n merkitys maailmanpolitiikassa Väänäsen kuvaamana aikana oli erityisesti rauhanvälityksessä ja liennytyksessä. Samanhenkisten puolueiden verkostolle oli tilausta, se kykeni toimimaan niissä tiloissa sekä paikoissa joissa valtioiden viralliset edustajat eivät kylmän sodan jakolinjojen vuoksi voineet liikkua ja keskustella. Samaten SI teki paljon työtä erityisesti Keski-Amerikassa tukien vapaiden vaalien järjestämistä ja heikkojen yhteiskuntien poliittista vakauttamista. Rauhanomaisen poliittisen dialogin aikaansaaminen ja edistäminen oli internationaalin työn keskeisintä sisältöä.

• Teoksen arvostelu Demokraatissa

Olga Tokarczukin upea romaani Alku ja muut ajat sijoittuu kuvitteelliseen maagiseen puolalaiseen pikkukylään, Alkuun. Alku sijaitsee syrjässä kaikesta, ollen samaan aikaan maailmankaikkeuden keskipiste, jonka neljää rajaa vartioivat arkkienkelit. Ja kysymys kuuluu, onko Alun ulkopuolella mitään todellista? Vai onko kaikki muu kuvitelmaa? Matkalaiset seisovat tyhjin silmin Kielcen-tiellä ja uneksivat matkoistaan, kertoen sitten kotiin palattuaan mitä ovat nähneet. Alussa syntyy uutta maailmaa erilaisista rei’istä kuten myyränkoloista, ja sinne joutuneilla esineillä on muisti, kuten kahvimyllyllä, joka imi itseensä koko maailman ja sen sekasorron: kuvia tulitetuista junista, laiskasti valuvista verinoroista, hylätyistä kodeista joiden ikkunoilla leikki joka vuosi uusi tuuli.

Teoksen aikajänne liikkuu ensimmäisestä maailmansodasta näihin päiviin. Se jakaantuu päähenkilöidensä, tai yksittäisten esineiden omiin aikoihin. Oma aikansa on Mihailille ja Genowefalle syntyvällä Misia-tytöllä josta kasvaa Pawel Boskin vaimo, sekä kylään harhautuneella köyhällä tytöllä Tähkällä, joka ”ottaa sisäänsä Alun ja lähiseudun haisevia talonpoikia”, muuttuen itse heiksi. Ihmisten maailmaa tarkkailee etäältä metsästä myös Paha mies, joka joskus oli ihminen. Vain Tähkä saa häneen yhteyden, kuten myös muuhun ihmisten maailman ulkopuolella olevaan. Tämän taidon ja tiedot oppii hänen tyttärensä, vaihdokas Ruuta, joka ystävystyy vammautuneen Izydorin, toisen vaihdokkaan, kanssa.

Teoksen kielenkäyttö on huikeaa, ja sen kuvaama maailma samaan aikaan haikean kaunis että pohjattoman surullinen. Toinen maailmansota jyrää Alun, ja kylän poikki kulkee rintamalinja. Saksalaiskomentaja Kurt ampuu vanhan naisen, joka oli aina tervehtinyt häntä ääneti hampaattomalla hymyllään. Hän tappaa karatakseen omaa kuolemanpelkoaan, ja oikeuttaa tekonsa sillä, että vanha maailma on tuomittu kuolemaan. Samaan aikaan näkiksi muuttunut, taivaaseen pääsemätön talonpoika Pluszczin sielu löytää taistelun jäljet. Korkeassa heinikossa lojui satoja jäähtyviä ihmisruumiita. Sielut nousivat ruumiista hämmentyneinä ja typerryksissä. Ne lepattivat kuin varjot, kuin läpinäkyvät ilmapallot. Näkki Pluszcz ilahtui lähestulkoon yhtä rajusti kun ilahtuu elävä ihminen. Hän ryntäsi harvaan metsään ja yritti saada sielut liikkeelle, tanssimaan kanssaan. Mutta Pluszczin sielu joutuu pettymään, sielut menivät pois, ylöspäin, jonne hänellä ei ollut asiaa. Ja näin hän jäi jälleen yksin.

Sodanjälkeinen kommunistinen Puola on tympeiden puoluepolitrukkien valtakuntaa. Ruuta menee naimisiin puoluepamppu Uklejan kanssa, joka häpäisee vaimoaan. Ruutaan rakastunut Izydor harkitsee luostaria, mutta uppoutuu lopulta ensin kirjeenvaihtoon, sitten tutkimaan neljällä jaollista maailmaan. Hän kuitenkin uupuu, Misia-sisar kuolee ja vanhainkodissa häneltä katoavat ensin ideat ja ajatukset, sitten haalistuvat rakaat paikat sekä rakkaiden ihmisten kasvot ja nimet. Sitten tunteet, epätoivot, ilot ja pelot, kuoleman tieltä.

Mohsin Hamidin Reluctant Fundamentalist kertoo tarinan amerikkalaisen unelman hurmaamasta – ja sittemmin sen pettämäksi tulleesta pakistanilaisesta nuoresta miehestä, Changezista. Romaani tapahtuu lahorelaisessa ravintolassa, jossa Changez istahtaa amerikkalaisen pöytään ja kertoo tarinansa. Hän on aiemmin varakkaan, mutta sittemmin loiston päivänsä nähneet suvun lahjakas poika, joka suorittaa BA-tutkintonsa rahoituksesta Princetonin yliopistossa ja löytää unelmatyöpaikan Underwood Samson -finanssitalosta. Opiskelukavereidensa kanssa Kreikassa lomaillessaan  hän ihastuu kirjailijan urasta haaveilevaan valovoimaiseen Ericaan. Erican kauniin ja iloisen kuoren alla on kuitenkin suru kuolleesta poikaystävästä, jonka kohtalosta hän ei pääse yli.

Kun 9/11 terrori-isku tapahtuu, viehättävä ja kosmopoliittinen New York muuttuu. Changez kokee ahdistelua kaduilla, pitkiä katseita. Hän ei enää koe olevansa kotonaan. New Yorkista tulee amerikkalainen, jota hän ei ole, hän koki aina olevansa newyorkilainen. Tämä henki on kuitenkin katoamassa, kaikkialla näkyy nyt loukattu ja satutettu imperiumi, joka tiivistää voimiaan iskeäkseen vihollisiaan vastaan. Kun samaan aikaan mielenterveytensä kanssa painiva Erica ei kykene päästämään Changezia lähelleen omana itsenään, syvenee hänen toiseuden tunteensa.

Ammatillisesti Changezilla menee kuitenkin hyvin, ja hänet lähetetään Chileen tärkeään työtehtävään. Identiteettikriisissä painiva nuori mies alkaa entistä enemmän kyseenalaistaa myös oman työnantajansa toiminnan. Hän näkee amerikkalaisen finanssikapitalismin olevan samaa oman edun tavoittelua kuin käynnissä olevan terrorismin vastaisen sodan, jossa USAn armeija toisaalta murjoo Changezin kotimaan naapurimaata Afganistania, ja peluuttaa Pakistania ja Intiaa vastakkain. Kotona Pakistanissa hänen perheensä kärsii epävarmuuden ja sodan uhan alla, ja samaan aikaan hän osallistuu, toisella puolen maailmaa, toisin asein, amerikkalaisen imperiumin etujen ajamiseen. ”I was a modern-day Janissary, a servant of the American empire at the time when it was invading a country with a kinship to mine…”

Changez irtisanoutuu, palaa kotimaahan ja alkaa saada taloustieteen luennoilleen innokkaita seuraajia, jotka myös politisoituvat. Vaikka hän itse sitoutuu väkivallattomuuteen, alkavat jotkut hänen imperialisminvastaisista seuraajistaan radikalisoitua. Mutta kuka lopulta onkaan radikaali ja kenenkin perässä, jää arvailun varaan.

 David Lagercrantzin kirjoittama bestseller-elämänkerta Minä Zlatan Ibrahimovic ruotsalaisjalkapalloilija Zlatan Ibrahimovicista on omaääninen ja konstailematon tarina eräästä maailman tunnetuimmasta jalkapalloilijasta. Se piirtää kuvan Malmön Rosengårdin maahanmuuttajalähiöstä sekä rikkinäisestä, huonosti integroituneesta ja köyhästä bosnialaisten pakolaisten perheestä ponnistaneesta pojasta, jonka lahjakkuus ja tahdonvoima mahdollistavat tuhkimotarinan.

Teoksesta käy ilmi miten tärkeitä voivat pienet teot olla epäedullisesta taustasta ponnistavan nuoren tulevaisuuden unelmien toteutumisen kannalta. Omapäistä ja röyhkeää Zlatania ei pidetä soveliaana pelaamaan yhdessä parempien perheiden poikien kanssa – ja isät keräävät nimilistoja hänen erottamisekseen joukkueesta. Lahjakasta mutta vaikealuontoista poikaa istutettiin penkillä, jotta hän oppisi joukkuepelaajaksi. Kuten hän itse toteaa: ”Periaatteessa sinun on hyvä olla vähän erilainen ja röyhkeä, mutta pitkällä tähtäimellä siitä on vain haittaa. Tosi paikan tullen kukaan ei halua valita joukkueeseen mutiaisia tai sekopäitä, jotka vetävät kentällä jotain brassikikkoja jatkuvalla syötöllä.” Mutta Malmö FF:n ykkösjoukkueen valmentaja Roland Andersson näkee Zlatanissa lupauksen ja nostaa hänet edustusjoukkueeseen.

Zlatanista kasvaa nopeasti ilmiö, joka toisaalta laukoo upeita maaleja ja särmikkäitä one-linereita, joista ei itsetehostusta puutu. Mikään ei kuitenkaan tule helpolla, ja hänen tielleen osuu niin omaan elämään kuin solmuun ajautuvien valmentajasuhteiden tuomia ongelmia. Kirja esittelee myös kovin nuorena huipulle nousseen Zlatanin oman elämän solmuja, yli-itsevarman ja arrogantin kuoren alla on hyvin usein aikuisen mitoissa liihottava lapsi, joka milloin kaahailee luksusurheiluautollaan, milloin uppoutuu yökausiksi xBox-peleihin. Tärkeänä ihmisenä esiin piirtyy ensimmäisten sopimuspettymysten jälkeen Zlatanin elämään tullut agentti Mino, joka onnistuu kerta toisensa jälkeen pelaajasiirroissa.

Valmentajien merkitys korostuu Zlatanin uralla. Jose Mourinhon valmennuksessa hän puhkeaa täyteen kukoistukseen. ”Muistan ottelun Atalantaa vastaan. Minun oli peliä seuraavana päivänä tarkoitus ottaa vastaan Serie An parhaan pelaajan ja parhaan ulkomaalaisen palkinnot. Olimme tauolla tappiolla 2-0 ja olin ollut todella näkymätön siinä pelissä. Mourinho tuli pukuhuoneessa luokseni: -Saatko sinä ne palkinnot huomenna? -Joo. -Tiedätsä mitä sun pitää tehdä kun otat ne palkinnot vastaan? -No? – Hävetä. Sun pitää hävetä. Sun pitää tietää, ettet ole voittanut paskaakaan. Ei pitäisi jakaa mitään palkintoja jos pelaa noin surkeasti. Annat ne palkinnot äidillesi tai jollekin joka ne ansaitsee. … Dominoin toisella jaksolla totaalisesti. Sellaista se oli jatkuvasti. Hän pumppasi minut täyteen ilmaa ja tökkäsi välillä neulalla ilmat pihalle. Hän oli mestari käsittelemään joukkuetta.” Sen sijaan unelmasiirto Barcelonaan osoittautuu pettymykseksi, sillä Zlatan ajautuu täydelliseen konfliktiin valmentaja Pep Guardiolan kanssa.

Rosengårdilainen ylpeys omasta selviytymiskyvystä, oman lahjakkuuden löytäminen ja sen vaaliminen sekä tinkimätön tahdonvoima. Nämä nostivat Zlatanin pikkurikollisesta matkalla kohti isompia rikoksia sekä syrjäytymiskierrettä upporikkaaksi supertähdeksi. Siinä mielessä se tarjoaa toivoa. Samaan aikaan se kuitenkin kertoo miten vaikeaa köyhistä oloista nousu on, jopa ilmiömäiselle lahjakkuudelle: ”En tosin enää tuntenut oloani epävarmaksi sen kaltaisten ihmisten kanssa, päinvastoin. Mutta muistin kivun. Kivun siitä kun on sen maailman ulkopuolella. Ja siitä ettei elämään saa samoja eväitä. Sellaisia tunteita on vaikeata kätkeä, halusin kuitenkin revanssia.”