kolumni Kaarina-lehdessä 15.1.2014.
Julkisuudessa käytävä keskustelu työurien pidentämisestä sekä erityisesti eläkeiän nostamisesta vilkastunee jälleen hallituksen kevään kehysriihen lähestyessä. Perusteet ovat vanhat tutut, ja sinällään paikkansa pitävät: suomalaiset ikääntyvät, työikäisen työvoiman määrä kääntyy laskuun ja julkinen talous on kovilla. Tämän vuoksi työuria on pidennettävä.
Tavoite on oikea ja tärkeä, ja sen eteen on tehtävä kaikki mahdollinen. Silti keskustelussa ilmenevä näkemys, jonka mukaan kyse on vain työvoiman tarjonnasta, on ihmeellisen vajavainen. Samaan aikaan kun haluamme yhä useamman työssä olevan jatkavan työuraansa entistä pidempään, emme laisinkaan murehdi samalla mittasuhteella niistä sadoista tuhansista suomalaisista jotka ovat ilman työtä tai pätkätöissä joista saadulla tulolla ei elä.
Eläkeiän mahdollisesta nostosta sopivat työmarkkinajärjestöt osana laajempaa eläkeratkaisua. Tältä toimelta olisi kuitenkin jopa sen toteutuessa turha odottaa suuria apuja julkisen talouden tilaan. Kun suomalaisessa työttömyydessä on kyse ennen kaikkea työn puutteesta ja työkyvyttömyydestä, on kysyttävä kumpaan näistä eläkeiän nosto tarjoaa ratkaisun? Ei kumpaankaan.
Hyvinvoinnin turvaaminen on kiinni ennen kaikkea siitä, että mahdollisimman moni on työssä. Siksi julkisen keskustelun, ja valtion sekä työmarkkinajärjestöjen toimintojen myös eläkkeiden turvaamisen osalta tulisi panostaa työttömyyden painamiseen mahdollisimman alas sekä työllisyyden nostoon. Työn tarjonnastahan meillä ei lukumääräisesti ole nytkään pulaa, Tilastokeskuksen mukaan työvoimaansa tarjoaa tälläkin hetkellä yli 200 000 suomalaista. Sen sijaan työn kysyntä, tarjolla olevien työpaikkojen määrä, on ongelma.
Jotta hyvinvointivaltion taloudellinen kestävyys voidaan taata myös tuleville sukupolville, on tärkeää tunnistaa haaste oikein. Kevään keskusteluissa kannattaakin katsoa kuka puhuu aidasta ja kuka aidan seipäästä.
Esa Suominen 