Koulutusviennistä kivijalkaa

Kolumni Demokraatissa 28.2.2014.

Opetusministerin erityisavustajan ominaisuudessa allekirjoittaneella on ollut mahdollisuus viimeisen puolen vuoden aikana vierailla useassa maassa paitsi ministerivierailujen muodossa, myös koulutusviennin edistämismatkoilla. Tämä on avannut silmiä paitsi Suomen erinomaisen koulutusmaineen olemassaolon osalta, myös kansainvälisten koulutukseen ja opetukseen liittyvien vientimahdollisuuksien suhteen.

Rakennemuutos ei ole suomalainen erikoisuus, vaan kohtaa, muodossa tai toisessa, kaikkia maailman maita. Vauraat länsimaat kipuilevat väestön huoltosuhteen heikkenemisen ja rakenteellisen työttömyyden kanssa. Kehittyvät maat taas ovat keskellä valtaisaa urbanisaatiota ja haluavat kehittää elinkeinotoimintaansa yksinkertaisesta jalostuksesta edistyneempiin palveluihin ja tuotteisiin. Vähiten kehittyneet maat taas kärsivät köyhyydestä.

Yhteistä näille kaikille hyvin erilaisille ongelmille on niiden ratkaisu – koulutus. Ilman laadukasta perusasteen koulutusta merkittävä osa nuorista syrjäytyisi työelämästä jo paljon ennen työmarkkinoille siirtymistään. Toisen asteen koulutuksen pullonkaulat ja puutteet aiheuttavat osaavan työvoiman pulaa – ja sitä kautta taloudellisia tappioita ja työttömyyttä. Korkeakoulutuksen heikkous puolestaan säteilee suoraan innovaatioiden kehittämisen mahdollisuuksiin ja korkean osaamisen työpaikkojen syntymättä jäämiseen. Aikuiskoulutuksen puutteet estävät ihmisiä löytämästä uutta työtä vanhan mennessä alta.

Suomalaiselle osaamiselle olisi tässä valtavaa kysyntää. Peruskoulumme tuottaa erinomaisia tuloksia äärimmäisen kustannustehokkaasti. Toisen asteen koulutuksemme on vahvaa ja sitä kehitetään jatkuvasti. Korkeakoulutuksemme voisi olla erittäin kilpailukykyistä ja kysyttyä maailmanmarkkinoilla useilla aloilla kuten vaikkapa erinäisissä teknisissä tieteissä, opettajankoulutuksessa tai hyvinvointipalveluosaamisen eri aloilla.

Nyt olisikin aika muuttaa valtava potentiaali hyvän maineen lisäksi konkreettisiksi vientituloiksi. Peruskoulua ei voi viedä, mutta järjestelmätason konsultointia voi. Löytyisikö Suomesta yksityis- tai julkisomisteista yritystä, joka voisi myydä ulkomaille, julkisen sektorin asiakkaalle, vaikkapa koulutusjärjestelmän arviointeja suosituksineen malliin McKinsey? Arvioinnit ja suositukset voisivat toimia palveluna, jonka osalta avautuisi markkinoita erikoistuneemmille yrityksille. Tarvitsetteko opetussuunnitelman uudistusta, me voimme auttaa. Opettajankoulutusta – onnistuu. Oppimateriaaleja – käy, tutustukaahan kustantajiimme tai oppimispelejä kehittäviin taloihimme. Ja niin edelleen.

Koulutusviennistä käyty keskustelu on kotimaan osalta jumittunut liikaa EU/ETA-maiden ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksuihin. Ne ovat tutkintojen viennin kannalta oleellisia, mutta eivät laisinkaan koko totuus viennin mahdollisuuksista. Korkeakoulutuksen osalta kansainväliset markkinat ovat myös erittäin kilpaillut. Sen sijaan ammatillinen koulutus tarjoaisi lähes neitseellisen kentän vientiponnisteluille – kansainvälisesti törmää lähinnä keskusteluihin Saksan-mallista. Tässä suomalainen ammatillinen koulutus, jossa yleiset oppimistaidot,  yleissivistys ja jatko-opintokelpoisuus yhdistyvät ammattitaitoon, voisi olla huomattavan mielenkiintoinen malli monelle suurellekin maalle.

Advertisement

Hyvinvointivaltio on lähimmäisenrakkautta käytännössä

kolumni Verohallinnon Verso-henkilöstölehdessä 25.2.2014.

Kun jollakulla menee oikein huonosti, on tapana sanoa että siinä on mies jonka lähin omainen on viranomainen. Tokaisu on toisaalta ihmiskohtaloa surkutteleva, toisaalta siinä maistuu happamuus julkisen sektorin noudattamaa ”holhousta” kohtaan. Silti siinä on enemmän kuin toinen puoli totuutta.

Torppareiden ja patruunoiden köyhässä Suomessa kaveria ei jätetty. Hyvinvointivaltio kuitenkin huolehtii heistäkin, jotka kaverit ovat hylänneet. Hiljattain uutisoitiin OECD:n tutkimuksesta koskien kansalaisten luottamusta hallintoa ja julkisen sektorin palveluita kohtaan. 60% suomalaisista koki nykyhallinnon luotettavaksi. Sillä saavutetaan toistuvasti kansainvälisen vertailun kärkisijoja. Luottamus hallinnon hyvyyteen kertoo paitsi hyvästä moraalista koskien lakien noudattamista ja verojen maksua, mutta myös kokemusta yhteisestä tulevaisuudesta.

Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot, Suomi niiden mukana, kuuluvat lähimmäksi sellaista ”hyväntahtoista” valtiota joka on maailmanhistoriallisesti varsin harvinainen ja myöhäinen keksintö. Siinä koko valtiokoneiston perinteinen idea on käännetty ympäri: vanhasta tavasta käsittää valtio lähinnä sotakoneistona ja aatelin tulonmuodostuksen pohjana, malliin jossa valtio kuuluu kansalaisille ja toimii heitä palvellakseen. Tulokset ovat olleet huikeita. Muutos on näkynyt ennennäkemättömänä vaurastumisena, kansan sivistystason nousuna, teknologisena kehittymisenä sekä nopeasti parantuneena terveydentilana ja elinvuosien pituuden lisääntymisenä. Muun muassa.

Hyvinvointivaltion suuri lupaus onkin hyvän elämän edellytysten mahdollistaminen kaikille – taustoihin katsomatta. Kun kommunistisissa valtioissa rakennettiin turvallisuutta epävirallisten, henkilökohtaisten verkostojen varaan, jäi niistä joku aina vaille. Sama ongelma koskee markkinaliberaaleja yhteiskuntia, joissa heikot julkiset rakenteet korvautuvat liian usein rikollisuudella.

Veronmaksu ja yhteisesti rahoitettu julkinen palvelu onkin solidaarisuuden kovaa ydintä. Tämänkaltainen välittäminen ja yhteisvastuu kun ei kohdistu vain ihmisiin, jotka ovat tuttuja tai tärkeitä oman aseman kannalta, vaan on persoonatonta ja kohdistuu tuntemattomiin joilla ei ole tietoa kenen rahalla tukea tai apua rahoitetaan. Siksi se onkin, paradoksaalista kyllä, erityisen pyyteetöntä.

Hyväntekeväisyys on hyvä lisä hyvinvointivaltion työkalupakissa, mutta sen varaan ei voida rakentaa mitään aidosti pysyvää. Syykin on selvä – se aiheuttaisi juuri sellaista holhousta josta julkista sektoria ja hyvinvointivaltiota usein syytetään. Hyväntekeväisyyshän ei perustu ihmisille kuuluviin oikeuksiin, vaan riippuu ainoastaan antajansa hyvästä tahdosta. Ei ole vaikea kuvitella, että apuun sidottaisiin vaatimuksia vauraamman hyväntekijän tahdon toteuttamisesta. Mitä muuta tämä olisi kuin – niin – holhousta?

Valtionhallinnon työntekijän työn tarkoitus aukeaakin tästä näkökulmasta ennen kaikkea mahdollisuuksien luomisena yksilöille, ja toisaalta työnjaon kehittämisenä yhteiskunnan eri sektoreiden välillä. Apua tarvitsevien ihmisten aika ei kulu armon kerjäämiseen tai hädästä selviytymiskeinojen suunnitteluun vaan he voivat luottaa osaavan hallinnon apuun ongelmissaan ja keskittyä tulevaisuutensa suunnitteluun. Yritykset ovat onnistuneesti ulkoistaneet niin koulutus- kuin terveydenhuoltovastuuta yhteiskunnalle – kyeten näin keskittymään oman toimintansa kannalta oleellisempaan eli liiketoiminnan kehittämiseen, myyntiin ja voitontekoon. Ja niin edelleen.

Ilman toimivaa hallintoa ja sen osaavia työntekijöitä yhteiskunnan toiminta muuttuisi epävarmemmaksi, lyhytjännitteisemmäksi ja tehottomammaksi. Lakiin perustuvat säännöt korvautuisivat hyvien veljien verkostoilla, virkamiesmoraali ruskeilla kirjekuorilla. Siksi aina kun hallintoa arvostellaan, kuten muodikasta on, on tärkeää muistuttaa ettei byrokratian vastakohta ole tehokkuus vaan anarkia.

Tuloerot ja taloudellinen kasvu

Kolumni Kaarina-lehdessä 5.2.2014. 

Vuoden alku on ollut sakeanaan yritysjohtajien vaatimuksia julkisten menojen leikkauksista, veronkevennyksistä ja valitusta suomalaisten korkeista palkoista. Tämä on toki hallituksen kehysriihen häämöttäessä normaalia edunvalvontapuhetta: kriisin laskun maksu lähestyy ja herrat eivät sitä aio maksaa.

Yllättävämpi puheenvuoro aiheesta kuultiinkin akateemisten alojen ammattiliittojen keskusjärjestöstä AKAVAsta, jonka puheenjohtaja Sture Fjäder (kok) piti Helsingin Sanomissa tuloerojen repeämistä hyvänä ja kasvua tuovana asiana. Ulostulo herätti hämmennystä erityisesti julkisen sektorin akavalaisten keskuudessa.

Selvää lienee, että jonkinlaisia eroja ihmisten välillä tulee aina olemaan. Erot ahkeruudessa, tuottavuudessa tai osaamisessa ovat todellisia ja on oikeudenmukaista, että ne näkyvät myös palkkatasossa.

Sen sijaan eriarvoiset taloudet eivät yhteiskuntina ole menestyksekkäitä. Äärimmäisten tuloerojen maat ovat turvattomia ja niiden asukkaista merkittävä osa elää syrjäytyneenä tai jumittuneena matalan tuottavuuden ja palkkojen työtehtäviin. Samalla niiden julkiset palvelut ovat usein heikkoja koska veroja ei kerry.

On myös merkittävää, että pomojen seminaareissa nostetaan vain harvoin esiin sitä seikkaa, että toisten palkat ovat toisten kulutuskysyntää. Mitä pienemmät palkat ja kitsaampi sosiaaliturva, sitä vähemmän on ostovoimaisia kuluttajia.

Mikäli Suomen herrat todella saisivat tahtonsa läpi ja ajettua maahan massamittaisen matalapalkkaduunarien ja köyhien luokan, voisi ilo jäädä ennenaikaiseksi. Sillä kuka tuossa maassa enää ostaisi heidän tuotteitaan tai palveluitaan? Tätä soisi joskus mietittävän – myös akavalaisessa ay-liikkeessä.