Kehyksistä kesää kohti

Kolumni Demokraatissa 28.3.2014.

Vaikea kehysriihi on takana ja kuusikosta on tullut viisikko. Vasemmistoliitto heitti omalta osaltaan pyyhkeen kehään ja sen kaksi ministeriä erosivat hallituksesta. Tilanne antaa miettimistä myös sosialidemokraateille, sillä oppositio saa nyt rutinoituneen vasemman laidan jonka lisäksi hallituksen poliittinen tasapaino heilahtaa oikealle. Sixpackin kolmena ensimmäisenä vuonna Vasemmistoliitto on ollut monessa yhteydessä tärkeässä roolissa SDPn tavoitteiden läpiviemisen kannalta. Näiltä osin niin sosialidemokraattien vastuu kuin riskitkin kasvavat.

Vaikka Vasemmistoliiton lähdössä oli varmasti vilpitöntä aatteen paloa sekä tuohtumusta tehtyihin ratkaisuihin, oli siinä myös ripaus pelin politiikkaa. Erityisesti nuoret vasemmistoliittolaiset liputtivat ylpeinä ”leikkauspolitiikan vaihtoehdoksi” noussutta Vasemmistoliittoa. Kertomatta jäi, että Vasemmistoliitto on osallistunut hallituksen aiempiin sopeuttamispaketteihin eikä kritisoinut sopeutuksen mittaluokkaa nytkään. Se, missä kamelin selkä katkesi ei ollut 1,5 miljardin säästöt, vaan säästöt väärästä paikasta. Siksi väite, jonka mukaan veli ja sisar vasemmalta kyllästyivät leikkauksiin ei pidä paikkaansa.

Myös ajankohta ja aihe olivat herkulliset. Julkisuudessa on spekuloitu kuusikon hajoamisella erityisesti Rosatom-Fennovoima- hankkeeseen. Tämä uhka koskee kuitenkin kahta puoluetta ja on profiililtaan enemmän vihreiden tonttia vaikka Vasemmistoliitto tänä päivänä kuuluukin lähes saumattomasti ydinvoimanvastaiseen rintamaan. Jättämällä hallitustyön nyt, ”köyhiltä leikkaamiseen” Vasemmistoliitto ottaa aloitteen ja valitsee teeman joka puhuttelee selkeästi omaa väkeä. Mikäli kehyksen jälkeen olisi jatkettu hallitustyötä ja nostettu hanskat naulaan vasta voimalapäätöksen kohdalla, olisi huomio kohdistunut vihreisiin ja altistanut puolueen keskustelulle jossa ”lapsilisät saavat mennä mutta energiassa kulkee raja”.

Nyt huomio on taattu ja periaatteellinen kulma nostettavissa vahvasti esiin. Ei olekaan vaikea kuvitella tulevia eduskuntavaaleja, joissa sekä SDP että erityisesti vihreät saavat kuulla miten olivat valmiita toimimaan hallituksessa siitä huolimatta että menoleikkaukset suuntautuivat niin voimakkaasti sosiaalimenoihin ja koulutukseen kuin nyt tekivät. Vahvan listansa ja nyt mahdollisesti tulevan nosteensa voimalla Vasemmistoliitto saattaa jo ennen tehdä paluun europarlamenttiin – todennäköisesti juuri valtioneuvostosta pudonneen ministerinsä toimesta. Jos näin käy, lienee riemu vasemmalla verraton ja syyksi menestykselle tarjotaan puolueen siirtymistä oppositioon. Sitä seikkaa, että Vasemmistoliitto on, oppositioasemastaan huolimatta, hävinnyt yhtä kertaa lukuun ottamatta joka ikiset vaalit johon se on osallistunut oppositioasemastaan huolimatta, ei muistella.

Viisikon seikkailut kohti kesää tulevat seuraavaksi jatkumaan paitsi kehyspäätösten toimeenpanon muodossa, myös lähestyviä vaaleja ja puoluekokouksia silmällä pitäen. Ei ole vaikea ennustaa, että myös niihin saadaan riihen lopputuloksista purtavaa. Hallituspolitiikan osalta taustalla häämöttää myös voimalakysymyksen ratkaiseminen. Loppuvaalikauden suuntaviivojen osalta varmuutta saadaankin vasta kesälomille siirryttäessä, siksi kanavalla kannattaa pysyä.

Advertisement

Sipilä säästäjänä

Keskustan nousukiidossa ollut puheenjohtaja Juha Sipilä otti hiljattain kantaa Veronmaksajien keskusliiton tapahtumassa julkisen talouden sopeuttamistarpeeseen. Sipilä arvosteli hallituksen linjauksia liian varovaisiksi ja vaati säästöjen moninkertaistamista. Sipilän arvio oli peräti 7-8 miljardia. Samassa yhteydessä hän myös linjasi, ettei veroja voida nostaa. Toisin sanoen koko potti tulisi kattaa leikkauksilla.

Leikkaustavoite on äärimmäisen raju ja aiheutti jo sellaisenaan keskustelua siitä miten Sipilä esityksensä toteuttaisi. Vastaaminen tähän, sinänsä perusteltuun kysymykseen, osoittautui kuitenkin hänelle vaikeaksi. Helsingin Sanomien haastattelussa Sipilä piti koko kysymystä ”epäreiluna” ja tarjosi ministerien määrän vähentämistä ratkaisuksi velkaongelmaan. Jokainen voinee keskenään miettiä onko tällainen vakavasti otettavaa puhetta itseään pääministeriksi tyrkyttävältä mieheltä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta Sipilän säästökujanjuoksussa oli myös hänen toteamuksensa siitä, että ”armeijalta ei voida ainakaan enää säästää”. Täky oli varmaankin suunniteltu miellyttämään Ukrainan kriisistä huolestuneita kansalaisia, mutta se sisälsi myös näkemyksen joka ansaitsee enemmänkin huomiota. Budjettikirjoja selaillessa hän oli havainnut että armeijan 10% leikkaus on niin suuri ettei sieltä voida nipistää, sen sijaan muualta pitää säästää lisää.

Tarkastellaanpa hieman niitä ”muita hallinnonaloja”, joista Sipilä olisi siis valmis leikkaamaan rajusti – monta kertaa enemmän kuin hallitus. Yksi niistä olisi koulutus. Kun katsotaan pelkkää korkeakoulutuksen kenttää, ovat menosäästöt hallituskauden aikana olleet yliopistoissa vuoden 2011 pysyvään valtion rahoituksen tasoon noin 8 % luokkaa. Tämän lisäksi yliopistoihin heijastuvat myös Suomen Akatemiaan ja Tekesin tutkimusmäärärahoihin tehdyt menosäästöt. Yli 80 prosenttia Suomen Akatemian tutkimusmäärärahoista kohdentuu kilpailun perusteella yliopistoille.

Samaan aikaan ammattikorkeakoulusektorilla valtionrahoitukseen tulleet menosäästöt ovat vastaavasti noin 18 % luokkaa. Ottaen huomioon kuntarahoitusosuudessa tapahtuvan vastaavan vähenemisen kokonaisrahoitus on vähenemässä noin viidesosan. Osa tästä menovähennyksestä on toteutunut koulutustarve-ennusteisiin perustuneiden aloituspaikkojen määrän vähenemisen kautta, mutta vain osa.

Nämä ratkaisut ovat olleet erittäin kovia ja vaikeita. Harras toive myös on, ettei niitä tarvitsisi enää jatkaa. Tämä ei kuitenkaan näytä olevan millään muotoa Keskustan tai sen puheenjohtajan toive. Päinvastoin. Hän olisi valmis viemään huomattavasti lisää rahaa korkeakouluilta ja erityisesti maakunnille tärkeiltä AMKeilta, mieluummin kuin vaikkapa sitten asevarustelusta.

Sipilä on tähän mennessä nostanut puolueensa erittäin korkealle kannatustasolle pysymällä hiljaa. Kun suu aukeaa, alkaa kompurointi ja selittely. Tämä on ongelma johon hänen ja koko puolueen kannattaa kiinnittää huomiota. Viimeisimmässä EU-vaalikannatusmittauksessa Keskusta oli jo vapaassa pudotuksessa. Ellei myös muihin puheisiin ala tulla varmuutta, tolkkua ja rehellisyyttä, suunta lienee sama myös eduskuntavaalikannatuksen osalta.

Kirjoja kevättä odotellessa

Carol Birchin romaani Jamrach’s Menagerie on seikkailuromaani paremmasta päästä. 1800-luvun Lontoon surkeimmassa slummissa syntyvä ja elävä, viemäreistä ja jätöksistä kolikoita keräilevä Jaffy Brown ”syntyy uudelleen”, kun hän kahdeksanvuotiaana jää eläinnäyttelystä karanneen tiikerin hampaisiin. Vastoin kaikkien odotuksia hän selviää tiikerin kidasta ja tutustuu eläimen omistajaan, herra Charles Jamrachiin. Herra Jamrach tarjoaa urhealle Jaffylle työtä eläinnäyttelystään jossa hän tutustuu Tim Linveriin josta tulee toisaalta hänen kilpailijansa ja esikuvansa, toisaalta paras ystävänsä.

Aikuisuuden kynnykselle varttuvat pojat saavat mahdollisuuden nousta merenkävijöiden joukkoon, kun herra Jamrach lähettää heidät valaanpyyntialus Lysanderin matkaan. Lysanderin määränpää on Kaukoidän saaristossa, josta on määrä saada kiinni lohikäärme ja tuoda se Lontooseen, eläinnäyttelyn vetonaulaksi. Pitkän matkan aikana laivan miehistö tulee tutuksi ja pojat tutustuvat merimiesten elämään. Valaanpyynti vetelee kuitenkin viimeisiään, uusi aika on tuonut maasta porattavan öljyn joka muuttaa merenkävijöiden elämää. Lysander alkaa olla viimeisiä lajissaan.

Kuukausien matkan jälkeen Lysander saavuttaa oudot vedet ja maat. Viidakossa Jaffy törmää mitä mielikuvituksellisimpiin eläimiin kuten toisiaan syöviin liskoihin joita hän kavahtaa niiden villin käytöksen ja epäinhimillisyyden vuoksi. Lopulta myös lohikäärme löytyy ja se vangitaan – ja purjeet nostetaan kohti kotimatkaa. Pitkä merimatka alkaa kuitenkin vaatia verojaan miesten mielissä, lohikäärme pääsee pakoon ja vanha alus kärsii suuressa myrskyssä haaksirikon vieden mennessään monia miehiä.

Haaksirikossa henkiin jääneet jäävät ajelehtimaan valtamerelle, toiveenaan päästä kotiin. Osalle tämä onnistuukin, mutta ei ilman valtaisia uhrauksia ja tekoja, jotka jäävät  elämään heidän mieliinsä. Miltä tuntuu nähdä toverinsa nääntyvän ilman ruokaa ja juomaa? Entä odottaa hänen silmiensä lopullista sulkeutumista, jotta se mitä hänestä on jäljellä, voisi antaa muille mahdollisuuden elää huomiseen päivään. Entä miten elää eteenpäin, kun ystävä pyytää tekemään jotain peruuttamatonta?

Tutkija Reima Launonen on julkaissut verotuksen oikeudenmukaisuutta käsittelevän, erittäin mielenkiintoisen kirjan Kuningasjako – miksi verotus on oikein. Launonen esittelee kattavasti erityisesti John Rawlsin filosofiaan nojaten taloudellisen uudelleenjaon perusteita, tekee hyvin egalitaristisen luennan Rawlsista ja tuo esiin poliittisesti mielenkiintoisen, mutta vähän tunnetun rawlsilaisen ajatuksen omaisuuteen perustuvasta demokratiasta. Tällä viitataan omaisuuden ja varallisuuden tasa-arvoiseen jakautumiseen yhteiskunnassa – poliittinen tehtävä joka sopisi erityisesti sosialidemokraateille, jotka voisivat tuloerojen lisäksi, ja ehkä jopa korostuneesti, puhua omistuksen laajapohjaistamisesta.

Kirja käy myös mielenkiintoisesti läpi oikeistolaisia, tai libertaristisia näkökulmia oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon erityisesti filosofi Robert Nozickin ajatusten kautta. Nozick kuuluu ajattelijoihin, joiden mukaan oleellista on proseduraalinen oikeudenmukaisuus: lähtökohtien tasa-arvon ensisijaisuus suhteessa lopputuloksiin. Tätä ajatusta on kuitenkin mahdollista kritisoida perusteiltaan ontoksi, on hyvä kysymys miksi yksilön omistusoikeuden tulisi olla perusihmisoikeuden kaltainen erottamaton oikeus, koska esimerkiksi verotus ei ole nollasummapeliä suhteessa kaikki tai ei-mitään, verrattuna vaikkapa oikeuteen elää väkivallasta vapaana. Lisäksi kyvykkyys ja lahjakkuus ovat merkittävissä määrin satunnaisesti ihmisille jakaantuneita ominaisuuksia, jonka vuoksi niiden tuomaa hyötyä ei voida automaattisesti olettaa vain yksilölle itselleen kuuluvaksi.

Uudelleenjaon voimakas peruste nimenomaan vapauden näkökulmasta liittyykin siihen, että vaikka se jossain määrin rajaa parhaiten toimeentulevien päätäntävaltaa, lisää se merkittävästi niiden ihmisten itsemääräämisoikeutta, jotka syystä tai toisesta jäävät markkinoilla tapahtuvassa jaossa osattomiksi. Tällä tavoin voidaan katsoa vapausasteen lisääntyvän yhteiskunnassa nimenomaan uudelleenjaon vuoksi.

Tärkeä on myös verotuksen hyötyvaikutuksen arvio. Toisin kuin usein kuvitellaan, verotus ei hyödytä vain väestön köyhintä osaa. Itse asiassa toimivasta infrastruktuurista kerää suurimman hyödyn kapitalisti koska tiet, satamat ja lentokentät edistävät pääoman muodostumista. Ansiokas on myös Launosen tekemä ruumiinavaus Suomessa valitettavan yleiselle ajattelumallille siitä, että rikkaita tulee kannustaa lisätuloilla, köyhiä taas rankaisemalla. Ihmisten yhteiskunnallinen asema, joka perustuu usein merkittävin osin sattumaan ja on seurausta lukuisista eri tapahtumista, muuttuukin osaksi ihmisen olemusta ja perustetta sille miten häntä kohdellaan. Kyseessä on moderni kastijärjestelmä. Hän myös kritisoi osuvasti, Rawlsiin ja G.A.Coheniin pohjaten, kannustinargumenttia jossa väitetään rikkaiden kannustamisen veronkevennyksillä koituvan köyhien hyödyksi.

Kirja on selkeä ja tervetullut puheenvuoro politiikan ja tulonjaon kysymysten moraaliseen puoleen. Se sisältää myös konkreettisia verotuksen kehittämisehdotuksia, mutta sen erottuvuus ja ansio liittyy nimenomaan filosofiseen pohdintaan ja eri argumenttien arviointiin. Juuri tällaista keskustelua tulisikin käydä, erityisesti puolueissa ja politiikan toimituksissa, paljon enemmän. Sloganien ja sutkautusten osuvuuden sijasta olisi hyvä pohtia sitä, millä ja miten erilaisia ulostuloja perustellaan ja kestävätkö nämä perusteet minkäänlaista kriittistä arviointia.

Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokosken Narrien laiva – matka pieleen menneessä maailmassa on ansiokas yritys ymmärtää maailman ongelmia ja niiden syitä. Lähes legendaarisen puolalaisjournalisti Ryszard Kapuscinskin veroinen kielenkäyttö sekä tutkivan journalismin ote kuljettavat Aittokoskea niin Somaliaan, Nicaraguaan ja Kabuliin kuin Lontoon rahassa kieriviin taidepiireihin kuin oligarkkien Kiovaan.

Aittokosken oppaina toimivat toisaalta 14o0-luvun lopun bestseller, Herr Sebastian Brantin kirjoittama Das Narren Schyff, moraliteetti joka kuvasi ihmiskunnan ajelehtimassa päämäärättömästi, mistään mitään ymmärtämättömien narrien tavoin kohti omaa tuhoaan, sekä Raamatun seitsemän kuolemansyntiä joiden kautta hän uppoutuu maailman mielettömyyteen. ”Olen liikaakin yrittänyt miettiä mitä maailmassa on viime vuosikymmeninä – omana elinaikanani – tapahtunut, enkä ole päässyt perille. On tapahtunut valtavasti. Muurin murtuminen Berliinissä, Neuvostoliiton luhistuminen, Kiinan nousu, euro, tornien romahdus New Yorkissa, Lehman Brothers, Venäjän näytösoikeudenkäynnit, halpa eurooppalainen populismi. Internet. Langattomat puhelimet. Geenitutkimus. HIV/Aids. Väestönkasvu. Ilmastonmuutos. Ja valtavan vähän. Ei mitään uutta auringon alla. Tappamista siellä, tappamista täällä. Afganistanissa, Jugoslaviassa, Syyriassa, Kongossa. Sortajat sortavat kaikilla mantereilla, Pohjois-Koreassa, Uzbekistanissa, Valko-Venäjällä, Venezuelassa. Nälänhätiä, tauteja, pakolaistulvia. Kalashnikovin ja malariasääsken valtakausi jatkuu.” 

Maailmaa tutkiva ja ymmärtämään pyrkivä toimittaja voi herätä kyynistymisestään. Somaliassa pieni päähänammuttu poika puristaa kylmää vesipulloa otsaansa vasten. Hänelle ei voi antaa tekaistua nimeä kuten jutuissa usein tehdään. Kiovan ulkopuolella, Babi Jarin muistomerkillä voi jäädä pohtimaan ihmisyyden aallonpohjaa – 33 000 juutalaista kuoli siellä saksalaisten ja heidän ukrainalaisten apulaistensa ampumina, mutta paikalla ei ole muuta kuin pieni patsas pikkutytöstä jonka jaloissa lepäävät rikotut lelut. Köyhän nicaragualaisperheen poika Jeovanny haaveilee omasta polkupyörästä. Aittokoski kiipeää hänen kanssaan ratsaille ja Jeovanny lohduttaa hevosta pelkäävää suomalaista. ”Jos kaadumme – kaadumme yhdessä.” Mutta he eivät kaadu. Heistä toisella on terveydenhuolto, vakuutus ja työttömyysturva. Toisella ei ole mitään, koska hänen maansa johtajat ovat myyneet maan ja lasten tulevaisuuden.

Aittokoski kritisoi kirjassaan voimakkaasti paitsi korruptoituneita eliittejä ja ahneita, piittaamattomia riistäjiä, myös kehitysyhteistyötä. Hänen mukaansa hyvää tarkoittavien ihmisten kehitysyhteistyöhön lahjoittamia varoja on toisaalta käytetty väärin ja tehottomasti, toisaalta niillä on peräti tuettu ja pönkitetty epädemokraattisia hallintoja – haluten suojella väärinkäyttäjiä ideologisista syistä. Suomalainen vasemmisto saa tuomionsa erityisesti koskien Nicaraguan sandinistihallintoa. Kritiikki osuu monessa kohtaa kipeästi maaliinsa. Tosin samalla jää kysymään onko ”hyödyllisten idioottien” etsiminen pakostakin aina jälkiviisastelua? Kansainvälisellä yhteistyöllä nousi myös Kabulin skeittihalli, jossa Fazila-tyttö oppi nauttimaan vauhdin riemusta. Ja niin edelleen.

Koti-Suomi on epätodennäköisyyksien summa. Suurin osa maailman asukkaista elää pieleen menneessä maailmassa. Samalla sulkeutuvaa Suomea voi uhata itseriittoisuuteensa ja kansalliseen omahyväisyyteensä tukehtuminen. Impivaaran Imperiumia voi uhata Grönlannin skandinaavisiirtokuntien kohtalo – joustamattomuus ja haluttomuus omaksua muuttuvan ympäristön elintapoja ja vaikutteita voi johtaa tuhoon.

Elina ja Kari Hiltunen ovat kirjoittaneet mielenkiintoisen kokonaisesityksen tulevaisuuden teknologioista teoksessaan Teknoelämää 2035 – miten teknologia muuttaa tulevaisuuttamme? Luettelonomaisesti etenevä teos esittelee laajalti erilaisia teknologisia innovaatioita energiantuotannosta ja liikenteestä biotieteiden uusiin sovellutuksiin, robotiikkaan ja lääketieteeseen. Samalla kirja tarjoaa katsauksen keskeisiin tulevaisuuden teknologiaennusteisiin sekä kuvaa kolmen skenaarion kautta elämää vuoden 2035 maailmassa.

Teknologian mahdollisuudet tuntuvat kirjaa lukiessa lähes rajattomiltaa ja niitä on valtava määrä eri aloilla. Valtaisimpia mahdollisuuksia tuntuu kätkeytyvän muun muassa  hyperloop-juniin, jotka ovat magneettien leijuttamia junia jotka etenevät tyhjiöputkessa tuhansien kilometrien tuntinopeudella, nanomateriaali grafeeni, joka on 300-kertaa terästä vahvempi, äärimmäisen hyvin sähköä johtava ja joustava materiaali joka mullistaa niin elektoniikan kuin akkuteknologian, geeneillä jalostetut kasvit, jotka saadaan vaikkapa tuottamaan lääkkeitä tai valoa joka korvaisi katuvalaistuksen tai ajatuksilla ohjattavat tietokoneet. Ns. ajatuskäyttöliittymä on jo testikäytössä.

Monet uskomattomiltakin tuntuvista innovaatioista ovat olleet jo jonkin aikaa tutkijoiden pöydillä, ja osa jo käytössä. Automaattiliikenne, jossa auto ei tarvitse kuljettajaa on edennyt jo prototyyppivaiheeseen, geeniterapiaa on harjoitettu onnistuneesti ja 3D-tulostus leviää jo harrastajapiireihin. Suomen kansantalouden ja teollisuuden kannalta erityisesti viimeksi mainittuun mahdollisuuteen kannattaisi ottaa täysillä kiinni. Automaattisesta liikenteestä ja sen mahdollisuuksista Helsingin seudulla on jo ilmestynyt pitkälle mietitty raportti, joka osoittaa valtavat taloudelliset, ekologiset ja yhdyskuntarakenteelliset hyödyt joita automaattiseen liikenteeseen siirtyminen voisi tuottaa. Ja niin edelleen.

Kaiken kaikkiaan kirja tarjoaa kiehtovan matkan ihmiskunnan tulevaisuuteen, joka näiden innovaatioiden myötä voisi olla paljon valoisampi kuin mitä nykyään usein ymmärretään. Teknologiaan liittyy riskejä, mutta paljon enemmän mahdollisuuksia joilla voitaisiin turvata paljon nykyistä vauraampi, mukavampi ja turvallisempi elämä entistä useammalle – ekologisesti kestävällä tavalla. Se, mikä on varmaa on se, että tässä kehityksessä kannattaa kaikin puolin olla mukana eturintamassa.

Maahantulolle tarvitaan säännöt – myös liberaalissa ja avoimessa maailmassa

Debattiartikkeli Vasemmistofoorumin Peruste -julkaisussa 1/2014. Koko debatti täällä. 

Työperäisestä maahanmuutosta, osana laajempaa maahanmuuttopolitiikkaa, on keskusteltu paljon erityisesti poliittisen vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen piirissä. Konkreettisin debatin aihe on ollut kysymys työvoiman saatavuusharkinnan olemassaolosta, mutta asia itsessään on huomattavasti laajempi ja liittyy ennen kaikkea hyvinvointivaltion rajojensa sisällä tarjoamien oikeuksien sekä ihmisten vapaan liikkuvuuden väliseen suhteeseen.

Maahanmuuttopolitiikan osalta poliittiset rintamalinjat ovat liikkuneet mielenkiintoisesti sekä luoneet konsensusta sellaisten voimien välillä, joilla ei perinteisesti ole ollut mitään tekemistä keskenään. Toisaalta mahdollisimman vapaata liikkuvuutta ovat ajaneet työnantajien edustajat yhdessä pienen mutta äänekkään markkinalibertaristisen oikeiston ja toisaalta punavihreän, instituutiokriittisen vasemmiston aktiivien kanssa. Poliittisen kentän äärilaitojen väliin jäävät maltillisemmat poliittiset voimat, mukaan lukien ay-liike, joiden lisäksi lupajärjestelmän olemassaoloa puoltavat maahanmuuttoon yleisesti kriittisesti suhtautuvat tahot.

Maahantulon sääntely, tavalla tai toisella, on osa kaikkien maailman maiden lainsäädäntöä, kyse ei siis ole asiasta, johon voi suhtautua joko kielteisesti tai myönteisesti, vaan kyse on sääntöjen tarkoituksenmukaisuudesta ja niiden käytännön soveltamisesta. Tästä lähtökohdasta käsin tarkastelisin myös saatavuusharkintaa. Ensinnäkin on katsottava työllisyyspolitiikan kokonaisuutta. Suomen nopeasti kasvaneen maahanmuuttajaväestön keskuudessa vallitsee kolminkertainen työttömyys kantaväestöön verrattuna sekä merkittävää vajaatyöllisyyttä ja näiden aiheuttamia toimeentulovaikeuksia. Ongelmat ovat yleisiä myös niiden maahanmuuttajien kohdalla, jotka on nimenomaisesti rekrytoitu Suomeen täyttämään työvoimatarvetta vaikkapa siivous- tai majoitus- ja ravitsemusalalla.

Siivousala tarjoaakin erityisen hyvän esimerkin alasta, jossa oikeuksistaan tietämättömän ulkomaalaisen työvoiman hyväksikäyttö rehottaa. Samaan aikaan, kun alan työnantajat vaativat saatavuusharkinnasta luopumista ja työntekijöiden maahantuonnin merkittävää helpottamista, heidän olemassaolevat, usein maahanmuuttajataustaiset työntekijänsä eivät saa täysiä työpäiviä tai ihmisarvoista palkkaa. Jos työvoimapula on todellista, mikseivät jo olemassaolevat ihmiset saa sellaisia työsuhteita joista saadulla palkalla voi elää? Todellista työvoimapulaa tuskin on olemassa niin kauan kuin näitä ongelmia esiintyy laajalti.

Saatavuusharkinnassa on kyse ihmisten suojelusta. Ihmisten oikeuksista huolehtimista ei voi jättää siihen hetkeen kun he ovat saaneet tulleet maahan. Muuten ajaudumme hyvin nopeasti tilanteeseen jossa työnantajat rekrytoivat maahan joustavaa kertakäyttötyövoimaa, eivät panosta heidän kouluttamiseensa tai sitouttamiseensa koska uutta väkeä on aina tulossa, ja sysäävät vastuun näiden ihmisten toimeentulosta ja integroitumisesta julkisen sektorin vastuulle. Seurauksena olisi pahimmillaan vähäosaisten kilpailu vähenevistä resursseista, työmarkkinoiden entistä pahempi segregaatio ja kurjistuminen.

Työvoiman saatavuusharkinta ei ole ongelmaton järjestelmä. Puutteita on valvonnan resursseissa, tilastoissa ja alueellisten työlupalinjausten perusteet voivat pahimmillaan roikkua ilmassa. Myös alat ovat erilaisia, tilanne näyttäytyy hyvin erilaisena vähän koulutusta vaativilla aloilla kuin korkeamman osaamisen tehtävien osalta. Silti kyseessä on työkalu jonka avulla voidaan suojella niiden ihmisten, hyvin usein ulkomaalaisten, oikeuksia jotka ovat jo maassa, sekä myös niiden ihmisten osalta jotka ovat rekrytoitumassa Suomeen. Hyväksi esimerkiksi käy SAK:n esittämä, ja hyväksytyksi tullut ajatus siitä, että Uudenmaan alueelle kolmansista maista tuleville kokeille ja siivoojille edellytetään toistaiseksi voimassa olevaa työsuhdetta ja kokoaikaista työtä. Ja vaikka saatavuusharkinnasta luovuttaisiin, on selvää että maahanmuutto ja työnteko alueella tarvitsee tiettyjä sääntöjä ja perusteita.

Ay-liike ja erityisesti vapaata liikkuvuutta painottavat poliittiset voimat ovat olleet yksimielisiä siitä, että työvoiman hyväksikäytöstä koituvia rangaistuksia tulee kiristää, valvontaa parantaa ja harmaata taloutta torjua. Näiden osalta voidaan etsiä suuntia tulevaan. Alipalkkauksen kriminalisointi olisi sekin selkeä edistysaskel. Samaten tärkeää on maahanmuuttajien integroiminen ammattiliittojen jäseniksi ja aktiiveiksi. On muistettava, että ammattiliitot ovat jäsentensä edunvalvontajärjestöjä ja niiden voima ja merkitys perustuvat kollektiivisuuteen ja joukkovoimaan. Sen vuoksi on tärkeää että maahanmuuttajataustaisten ihmisten ääni kuuluu riittävästi näissä järjestöissä, eivätkä keskustelua omi sinällään hyvää tarkoittavat, mutta jakaantuneiden työmarkkinoiden todellisista ongelmista usein tietämättömät tai jopa välinpitämättömät kantaväestön edustajat.

Sumaa purkamassa

Kehysriihtä ja rakennepoliittisen ohjelman toimeenpanoa valmisteltaessa on keskustelua riittänyt erityisesti linjatusta hakijasuman purusta korkeakouluissa. Kriittisiä on oltu erityisesti muutamien akavalaisten ammattiliittojen ja joidenkin poliittisten opiskelijajärjestöjen suunnassa. Koska kyseessä on kuitenkin niin työurien pidentämisen, nuorten elinikäisten tulojen kasvattamisen kuin Suomen kilpailukyvyn näkökulmasta äärimmäisen tärkeä hanke, on syytä paitsi vastata kritiikkiin, myös avata hieman sumanpurun motiiveja ja vaikutuksia.

Työmarkkinat tulevat vaatimaan tulevaisuudessa entistä enemmän koulutusta ja osaamista. Pitkän aikavälin trendit osoittavat, että korkeaa koulutustasoa vaativien työtehtävien määrä tulee Suomessa kasvamaan – alemman koulutustason tehtävien määrä puolestaan vähenemään. Kun samaan aikaan olemme tilanteessa, jossa korkeasti koulutettujen työllisyys on valmiiksi erittäin korkealla tasolla verrattuna kaikkiin muihin ryhmiin, emme voi saavuttaa täyttä potentiaaliamme vain parantamalla olemassa olevan ryhmän työllisyyttä. Tarvitsemme yksinkertaisesti lisää korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotta potentiaaliset syntyvät työpaikat voivat tulla täytetyiksi – ja työurat yleisesti ottaen pidentyä.

Erityisesti ekonomien ammattijärjestö SEFE on argumentoinut koulutusmäärien lisäyksiä vastaan sillä perusteella, että ekonomien työllisyystilanne on tällä hetkellä heikentynyt aiempaan verrattuna. Tämä voi pitää paikkansa, mutta vaikka aloituspaikkojen lisäys toteutettaisiin välittömästi, tulisivat nämä, uuden paikan saaneet henkilöt työmarkkinoille valmistuneina ekonomeina aikaisintaan viiden vuoden kuluttua. Tuolloin suhdannetilanne on, ainakin toivon mukaan, aivan erilainen kuin nyt ja joka tapauksessa koulutusvaatimukset kasvaneet. Siksi argumentti on tarttuvuudestaan huolimatta huono ja paikkansa pitämätön.

Tällä hetkellä Suomessa on käynnissä erittäin merkittävä korkeakoulutettujen lukumäärän kasvun hidastuminen. Käytännössä valmistuneiden määrä riittää suurin piirtein kattamaan työmarkkinoilta eläkkeelle poistuvien korkeakoulutettujen määrän. Kun kaikki tiedämme, että koulutuksen merkitys kasvaa, voimme hiljentyä hetkeksi miettimään onko tämä linja kestävä? Samaan aikaan muut maat ajavat ohitsemme – suhteellisen koulutustasomme suhteen kyse on romahduksesta. Kun vielä 90-luvun alussa Suomi oli suhteellisesti maailman koulutetuimman kansan maa, olemme nykyisellään pudonneet jopa Puolan taakse kun katsotaan korkeakoulututkinnon suorittaneiden 25-34-vuotiaiden osuutta väestöstä. Lienee selvää, että näin ei voida loputtomasti jatkaa mikäli aiomme rakentaa elinkeinopolitiikkamme korkean osaamisen elinkeinojen varaan.

Ongelmaa ei tässä määrin olisi olemassa, mikäli kaikki korkeakoulujen aloituspaikat otettaisiin täysimääräisesti uusien, opintojaan aloittavien opiskelijoiden käyttöön. Ikävä kyllä näin ei ole. Suomalaiselta ylioppilaalta kestää keskimäärin kaksi vuotta ennen kuin korkeakoulun ovet avautuvat. Syy on selvä: erittäin suuri osa aloituspaikoista, useampi kuin joka kolmas menee henkilöille joilla on jo olemassaoleva opinto-oikeus korkeakoulussa. Toisin sanoen he ottavat uuden paikan olemassaolevan rinnalle, tarkoituksenaan joko pääaineen vaihto, toisen tutkinnon suorittaminen tai opiskeluiden jatkaminen myöhemmässä vaiheessa toisen tutkinto-oikeuden kautta.

Alan vaihtoon tulee toki olla oikeus, mutta on valitettavaa että vaihto tapahtuu niin usein pääsykokeen kautta. Käytännössä joudumme tilanteeseen jossa toiselta asteelta valmistuneet kilpailevat jo korkeakouluopintoja suorittaneiden kanssa samoissa valintakokeissa, jäävät valitsematta ja vastentahtoisille välivuosille tai vaihtoehtoisesti ottamaan vastaan paikan josta eivät missään tapauksessa tule valmistumaan. Noidankehä on valmis: toisaalla välivuosia, toisaalla opintoja ja paikkojen täyttöä ilman aikomustakaan valmistua. Hintana työurien lyhentyminen, opiskelupaikkojen epätarkoituksenmukainen jakautuminen sekä julkisten varojen haaskuu. Tällä hetkellä sumassa seisoo, sisäänpääsyä odottamassa, jo lähes 60 000 nuorta. Kysymys kuuluu: onko tähän varaa?

Nopeampi sisäänpääsy – ja valmistuminen- näkyisi myös palkoissa ja työllisyydessä. Toisen asteen suorittaneiden alle 25-vuotiaiden työllisyysaste on 58%, korkea-asteen suorittaneilla 86%. Tutkinnon suorittaminen  lähes tuplaa keskimääräiset ansiot. Lienee selvää, että näistä ansioista kertyy myös huomattavasti enemmän veroja valtion ja kuntien taskuun – kestävyysvajetta helpottamaan. Ja kun otamme huomioon, että sosiaaliturva ja eläkkeet ovat ansiosidonnaisia, olisi aiempi työmarkkinoille tutkinnolla varustettuna siirtyminen erinomaisen hyödyllistä myös yksilöiden omalle taloudelle.

Huolet siitä, että koulutuksen taso romahtaisi mikäli opiskelijamääriä lisättäisiin ovat osin tuulesta temmattuja. Ensinnäkin opiskelija-aines joka jää valintakokeissa valitsematta on hyvin usein muutaman pisteen päässä hyväksymisestä. Toisin sanoen merkittävää eroa heidän kyvykkyydessään suorittaa opintoja valituiksi tulleisiin verrattuna ei useinkaan ole. Laadukkaan opetuksen järjestäminen luonnollisesti maksaa, mutta investoinnin tuotto olisi tässä yhteydessä huomattava. Tuhansia nuoria nopeammin haluamilleen aloille, vähemmän välivuosia, nopeampaa siirtymistä työmarkkinoille, parempia tuloja koko työuralle ja kirsikkana kakun päällä pysyvästi kasvavat verotulot.

Sumanpurun osalta kysymykseksi jäävät toki vielä alat. OKM on lähtenyt suunnitelmissaan siitä, että mahdolliset lisäpaikat suunnataan aloille joilla on odotettavissa lisääntyvää työvoimatarvetta. Oleellisiksi nousevat tuolloin monet hyvinvointipalveluiden tuotantoon liittyvät alat, mutta elinkeinoelämän tarpeita ja työllisyystilastojakaan ei voida väheksyä. Siksi onkin erikoista, että sumanpurkua on kritisoitu nimenomaan poliittisesta oikeistosta – tahoilta, jotka ovat yleensä olleet halukkaita kuuntelemaan työnantajien toiveita koulutusmäärien suhteen sekä kehittämään suomalaista elinkeinotoimintaa osaamisintensiivisempään suuntaan. Mutta ehkä järki voittaa, ja tuottava investointi ollaan valmiita tekemään.

Kuvalähde: Wikimedia Commons.