Maahantulolle tarvitaan säännöt – myös liberaalissa ja avoimessa maailmassa

Debattiartikkeli Vasemmistofoorumin Peruste -julkaisussa 1/2014. Koko debatti täällä

perustebanneriTyöperäisestä maahanmuutosta, osana laajempaa maahanmuuttopolitiikkaa, on keskusteltu paljon erityisesti poliittisen vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen piirissä. Konkreettisin debatin aihe on ollut kysymys työvoiman saatavuusharkinnan olemassaolosta, mutta asia itsessään on huomattavasti laajempi ja liittyy ennen kaikkea hyvinvointivaltion rajojensa sisällä tarjoamien oikeuksien sekä ihmisten vapaan liikkuvuuden väliseen suhteeseen.

Maahanmuuttopolitiikan osalta poliittiset rintamalinjat ovat liikkuneet mielenkiintoisesti sekä luoneet konsensusta sellaisten voimien välillä, joilla ei perinteisesti ole ollut mitään tekemistä keskenään. Toisaalta mahdollisimman vapaata liikkuvuutta ovat ajaneet työnantajien edustajat yhdessä pienen mutta äänekkään markkinalibertaristisen oikeiston ja toisaalta punavihreän, instituutiokriittisen vasemmiston aktiivien kanssa. Poliittisen kentän äärilaitojen väliin jäävät maltillisemmat poliittiset voimat, mukaan lukien ay-liike, joiden lisäksi lupajärjestelmän olemassaoloa puoltavat maahanmuuttoon yleisesti kriittisesti suhtautuvat tahot.

Maahantulon sääntely, tavalla tai toisella, on osa kaikkien maailman maiden lainsäädäntöä, kyse ei siis ole asiasta, johon voi suhtautua joko kielteisesti tai myönteisesti, vaan kyse on sääntöjen tarkoituksenmukaisuudesta ja niiden käytännön soveltamisesta. Tästä lähtökohdasta käsin tarkastelisin myös saatavuusharkintaa. Ensinnäkin on katsottava työllisyyspolitiikan kokonaisuutta. Suomen nopeasti kasvaneen maahanmuuttajaväestön keskuudessa vallitsee kolminkertainen työttömyys kantaväestöön verrattuna sekä merkittävää vajaatyöllisyyttä ja näiden aiheuttamia toimeentulovaikeuksia. Ongelmat ovat yleisiä myös niiden maahanmuuttajien kohdalla, jotka on nimenomaisesti rekrytoitu Suomeen täyttämään työvoimatarvetta vaikkapa siivous- tai majoitus- ja ravitsemusalalla.

Siivousala tarjoaakin erityisen hyvän esimerkin alasta, jossa oikeuksistaan tietämättömän ulkomaalaisen työvoiman hyväksikäyttö rehottaa. Samaan aikaan, kun alan työnantajat vaativat saatavuusharkinnasta luopumista ja työntekijöiden maahantuonnin merkittävää helpottamista, heidän olemassaolevat, usein maahanmuuttajataustaiset työntekijänsä eivät saa täysiä työpäiviä tai ihmisarvoista palkkaa. Jos työvoimapula on todellista, mikseivät jo olemassaolevat ihmiset saa sellaisia työsuhteita joista saadulla palkalla voi elää? Todellista työvoimapulaa tuskin on olemassa niin kauan kuin näitä ongelmia esiintyy laajalti.

Saatavuusharkinnassa on kyse ihmisten suojelusta. Ihmisten oikeuksista huolehtimista ei voi jättää siihen hetkeen kun he ovat saaneet tulleet maahan. Muuten ajaudumme hyvin nopeasti tilanteeseen jossa työnantajat rekrytoivat maahan joustavaa kertakäyttötyövoimaa, eivät panosta heidän kouluttamiseensa tai sitouttamiseensa koska uutta väkeä on aina tulossa, ja sysäävät vastuun näiden ihmisten toimeentulosta ja integroitumisesta julkisen sektorin vastuulle. Seurauksena olisi pahimmillaan vähäosaisten kilpailu vähenevistä resursseista, työmarkkinoiden entistä pahempi segregaatio ja kurjistuminen.

Työvoiman saatavuusharkinta ei ole ongelmaton järjestelmä. Puutteita on valvonnan resursseissa, tilastoissa ja alueellisten työlupalinjausten perusteet voivat pahimmillaan roikkua ilmassa. Myös alat ovat erilaisia, tilanne näyttäytyy hyvin erilaisena vähän koulutusta vaativilla aloilla kuin korkeamman osaamisen tehtävien osalta. Silti kyseessä on työkalu jonka avulla voidaan suojella niiden ihmisten, hyvin usein ulkomaalaisten, oikeuksia jotka ovat jo maassa, sekä myös niiden ihmisten osalta jotka ovat rekrytoitumassa Suomeen. Hyväksi esimerkiksi käy SAK:n esittämä, ja hyväksytyksi tullut ajatus siitä, että Uudenmaan alueelle kolmansista maista tuleville kokeille ja siivoojille edellytetään toistaiseksi voimassa olevaa työsuhdetta ja kokoaikaista työtä. Ja vaikka saatavuusharkinnasta luovuttaisiin, on selvää että maahanmuutto ja työnteko alueella tarvitsee tiettyjä sääntöjä ja perusteita.

Ay-liike ja erityisesti vapaata liikkuvuutta painottavat poliittiset voimat ovat olleet yksimielisiä siitä, että työvoiman hyväksikäytöstä koituvia rangaistuksia tulee kiristää, valvontaa parantaa ja harmaata taloutta torjua. Näiden osalta voidaan etsiä suuntia tulevaan. Alipalkkauksen kriminalisointi olisi sekin selkeä edistysaskel. Samaten tärkeää on maahanmuuttajien integroiminen ammattiliittojen jäseniksi ja aktiiveiksi. On muistettava, että ammattiliitot ovat jäsentensä edunvalvontajärjestöjä ja niiden voima ja merkitys perustuvat kollektiivisuuteen ja joukkovoimaan. Sen vuoksi on tärkeää että maahanmuuttajataustaisten ihmisten ääni kuuluu riittävästi näissä järjestöissä, eivätkä keskustelua omi sinällään hyvää tarkoittavat, mutta jakaantuneiden työmarkkinoiden todellisista ongelmista usein tietämättömät tai jopa välinpitämättömät kantaväestön edustajat.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s