Investointipolitiikan arvonpalautus

Kolumni Demokraatissa 25.4.2014. 

Kehysriihen päätösten sekä Vasemmistoliiton hallituksesta lähdön jälkeen poliittinen huomio on alkanut kiinnittyä päähallituspuolueiden SDP:n ja Kokoomuksen puheenjohtajavalintoihin sekä EU-vaaleihin. Molemmilla on merkittävää vaikutusta myös alle vuoden päässä häämöttäviin eduskuntavaaleihin, jotka tullaan mitä todennäköisimmin käymään jälleen talouden ja työllisyyden teemoilla.

Kvintetiksi kutistunut sixpack-hallitus on kautensa aikana sopeuttanut julkista taloutta miljardeilla. Samaan aikaan on tehty merkittäviä työmarkkinaratkaisuja, jotka ovat rajanneet palkankorotukset varsin pieniksi ja siten vaikuttaneet kustannuskilpailukykyyn. Kansainvälisten suhdanteiden heikon tilan sekä edelleen vajaalla pyörivän kysynnän vuoksi kasvu ei kuitenkaan ole käynnistynyt toivotulla tavalla, eikä julkinen talous siten ole tasapainottunut kuten odotettiin. Työttömyys on sekin edelleen korkealla tasolla ja jopa nousussa, sillä sopeutustoimilla on usein kotimaista kysyntää vähentävä vaikutus. Ellei kasvua synny, voivat sopeutustoimet kääntyä itseään vastaan.

Noidankehästä ulos pääseminen vaatii joka tapauksessa uusia tuotteita, palveluita sekä investointeja. Näiden osalta Suomen ongelma on kauan ollut investointien toteutuminen maamme rajojen ulkopuolella. Yhteisöveron merkittävä alennus oli eräs täsmätoimi, jonka toivotaan auttavan tilannetta mutta sen vaikutusta on toistaiseksi liian aikaista arvioida. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten investoinnit etenevät tulevina vuosina ja kuinka veroale maksaa itsensä takaisin. Mittatikkuna voidaan käyttää toisaalta yhteisöveron alennuksen tuottamaa lovea valtion verotuloihin ja toisaalta sellaisia yritysten perustamisia tai laajennuksia joiden voidaan arvioida toteutuvan veroalen ansiosta. Tämä on vaikeaa, mutta tarpeellista mikäli haluamme saada luotettavan kuvan reformin vaikuttavuudesta ja toimivuudesta.

Työllisyystilanteen ollessa heikko kuitenkin tässä ja nyt, ja kansainvälisen toipumisen ollessa edelleen huteralla pohjalla on tärkeää pohtia miten investointien nouseva taso varmistetaan. Yksityiselle sektorille voidaan luoda kannusteita, mutta takeita niiden hyödyntämisestä ei ole. Sen sijaan julkisista investoinneista tai suorista panostuksista voidaan päättää ja niiden käynnistymistä ja toteutumista pitää varmana. Siksi olisi tärkeää hyödyntää julkisen sektorin vipuvoimaa mahdollisimman täysimääräisesti.

Valtion rooli markkinataloudessa on tärkeä kysymys josta on myös SDP:ssä keskusteltu viime aikoina entistä aktiivisemmin. Kyseessä on kansainvälinen trendi. Yleinen suomalainen käsitys, jonka mukaan valtio rakentaa edellytyksiä elinkeinotoiminnalle, mutta ei ”valitse voittajia” tai itse ole aktiivinen toimija tulee haastetuksi paitsi kertyvän todistusaineiston, myös tuoreemman teoreettisen työn näkökulmasta. Erityisen vahvan haasteen tälle ”pelokkaan ja passiivisen” valtion, joka ei ota riskejä markkinoilla on heittänyt amerikkalainen tutkija Marianna Mazzucato.

Mazzucato on omassa työssään osoittanut miten usein ”vapaiden markkinoiden” ja ”minivaltion” ihmemaana esitelty USA itse asiassa panostaa erittäin voimakkaasti julkiseen rahoitukseen ja julkisiin investointeihin aloilla, joille on ominaista korkea riskitaso, pitkä tuotekehitysaika sekä merkittävä mahdollisuus epäonnistua. Tuonkaltaiset markkinat ovat niitä, joille yksityinen sektori ei itse asiassa investoi riittävästi koska riskiä ei haluta vastaavasti kantaa. Siksi valtion voimakas aktiivisuus niin vision kuin tutkimuksen, innovaatiotoiminnan suunnan antamisen suhteen on välttämätöntä uusien innovaatioiden syntymiseksi. Esimerkkeinä hän esittelee internetin syntyä USAn valtion tutkimuslaitoksissa sekä amerikkalaisten yritysjättien tuotteiden pohjautumista julkisin varoin tehtyihin teknologisiin innovaatioihin, jollaisia ovat vaikkapa Applen huipulle nostaneet kosketusnäytöt.

Valtion vahvempaa roolia taloudessa toivovat on Suomessa tavattu naureskellen leimata ”savupiippujen halailijoiksi, jotka haluavat perustaa uuden Valcon”. Tämä pilkka on kuitenkin paitsi matalaotsaista tahallaan väärin ymmärtämistä, myös sisällöllisesti lyhytnäköistä. Epävarmassa maailmassa julkinen sektori voi olla myös turvallinen ja vakaa markkinoiden luoja. Suomen kaltainen pitkälle edistynyt yhteiskunta voisi omalla ostamisellaan luoda liiketoimintamahdollisuuksia ja vientituotteita. Saksa on luonut omalla energiakäänteellään ja kotimarkkinoiden luomisella omasta alueestaan energiantuotannon teknologiaa tuottavan teollisuuden keskuksen. Voisimmeko me luoda omaa vastaavaa menestystarinaamme vaikkapa älyteknologiaa soveltavien, puusta rakennettujen rakennusten varaan joista olisi vientituotteiksi, tai ICTn ja koulutuksen liiton varaan josta esimerkkinä täydellinen suomalainen kouluratkaisu valmiina vientiin: fyysisestä koulurakennuksesta opettajankoulutuksen kautta käytettäviin materiaaleihin?

Moni voi sanoa, että tämä on jo mahdollista. Mutta eikö vientiponnisteluissa auttaisi kovasti, jos kotimarkkinoilla kyseisiä ratkaisuja otettaisiin jo voimakkaasti valtion ja kuntien kysynnän vauhdittamana käyttöön? Voisiko tällainen kasvuinvestointi toimia markkinoiden ja uusien tuotteiden markkinoilletulon kannalta aina jatkuvia veronalennuksia paremmin? Tässä on kysymys seuraavien vaalien jälkeisen talouspolitiikan suunnittelijoille.

Advertisement

Oppivelvollisuudesta pidemmän kaavan mukaan

Harvasta hallituksen koulutuspoliittisesta uudistuksesta on riittänyt keskustelua yhtä paljon kuin oppivelvollisuusiän nostosta. Kyseessä oli rakenneriihessä viime vuoden lopulla tehty päätös, joka nyt viimeisteltiin kehysriihessä ja jonka osalta pyritään jättämään hallituksen esitys lähitulevaisuudessa eduskunnalle. Asiaan on kuitenkin liittynyt paljon niin disinformaatiota kuin periaatteellista vastustusta, jonka vuoksi aihetta koskevia avoimia kysymyksiä lienee syytä valaista perin pohjin.

Kuten hallituksen päätöksessä on todettu, oppivelvollisuuden pidennys tullaan toteuttamaan koko ikäluokkaa koskien. Paitsi että uudistuksen toteutus kaikkia koskien on tarkoituksenmukaista ylipäänsä, syitä löytyy myös muualta. Eräs tärkeä syy siihen, että uudistus toteutetaan a) kaikkia koskien ja b) maksuttomin oppimateriaalein ensimmäisen vuoden osalta on perustuslaillinen. Vaikka itse perustuslaissa todetaan, että perusopetus on maksutonta ja nythän tapahtuva oppivelvollisuuden pidennys ei peruskoulua koske, on tulkinta esitöiden osalta sekä asiantuntijakuulemisten perusteella selkeä: velvoittavasta koulutuksesta ei voida periä maksuja. Myöskään oppivelvollisuutta ei voisi säätää kuin kaikkia koskien – velvollisuus joka realisoituisi esimerkiksi sillä perusteella jossa joku jättää esimerkiksi hakematta koulutukseen olisi juridisesti ongelmallinen – käytännöstä puhumattakaan. Ei voisi olla niin, että koulut läskiksi lyövä olisi oppivelvollinen ilmaisin materiaalein, kun taas asiansa hyvin hoitanut maksaisi niistä.

Pudokkuuden ehkäisemisen toteutus hoidetaan velvollisuuden pidentämisellä koska se on käytettävissä olevista keinoista tehokkain ja vaikuttavin. Ensinnäkin Suomen oppivelvollisuus on Euroopan lyhimpiä. Tällä hetkellä tuhansia nuoria jää joka vuosi vaille peruskoulun jälkeistä opiskelupaikkaa. Lisäksi moni keskeyttää toisen asteen opintonsa pian niiden aloittamisen jälkeen. Vaikka osa näistä nuorista myöhemmin aloittaa koulutuksen, jää perusasteen varaan huomattavan suuri osa ikäluokasta, tällä hetkellä n. 15%. Kun samaan aikaan tiedetään, että perusasteen varassa olevien työllisyysaste on n. 40% ja työuran odote 15 vuotta lyhyempi kuin korkea-asteen tutkinnon suorittaneilla, on työurien pidentämistavoitteen sekä syrjäytymisen ehkäisyn kannalta tärkeää toimia tehokkaasti pudokkuuden vähentämiseksi.

Kun oppivelvollisuutta on aiemmin pidennetty, on 99% uuden, pidennetyn oppivelvollisuuden piiriin tulleista opiskelijoista suorittanut tämän uuden, pidemmän velvollisuuden. Sen sijaan nykymalli, jossa on panostettu ohjaukseen ja täsmätoimiin ei ole kyennyt merkittäviin parannuksiin. Vaikka paikallisella tasolla monessa kaupungissa on saavutettu merkittäviä edistysaskeleita ja hyviä käytäntöjä pudokkaiden saattamisessa koulujen pariin, ei lopputulos ole ollut populaatiotasolla riittävän hyvä. Perusasteen varaan jäävien osuus koko väestöstä on pysynyt käytännössä samana vuodesta 1985 ja on tällä hetkellä 30-34-vuotiaissa lähes 15% (ja noussut viime vuosina). Siten erityisesti Kokoomuksen esillä pitämät täsmätoimet ovat sinällään tärkeitä ja hyviä mutta eivät ole vastanneet itse ongelmaan. Samaan aikaan on huomattava, että vuoden pidennys oppivelvollisuuteen tuo huomattavasti uusia keinoja puuttua opintojen keskeyttämiseen joka on myös niiden nuorten ongelma jotka eivät koe ongelmia toiselle asteelle siirtymisen suhteen.

Väitteet siitä, että oppivelvollisuuden pidentäminen ”pakottaisi kouluun soveltumattomat kouluun” ei sekään pidä paikkaansa, koska kaikki myös nykyisin käytössä olevat tavat suorittaa opintoja säilyvät (kymppiluokat, ammattistartit, oppisopimukset jne.). Tavoitteena on, että myös työpajoja ja kuntoutusta voitaisiin hyödyntää ongelmaisimpien nuorten osalta. Tästäkin sisältyy osuus hallituksen kehyspäätökseen. Myöskään toisen asteen yhteistyötä ei ole oppivelvollisuuden pidentämisen yhteydessä suunniteltu lisättäväksi vaikka sitä ovat monet (syyttä) pelänneet.

Eniten porua  on syntynyt kustannuksista. Uudistukselle sovittiin hallituksen syksyn rakenneriihessä 15 miljoonan euron hintalappu. Lukua on kritisoitu julkisuudessa liian matalaksi ja vedottu mm. Kuntaliiton laskelmiin joiden mukaan kustannus olisi 100M euroa. VM:n asiantuntijat ovat valmistelun aikaisemmassa vaiheessa arvioineet kustannukset hieman yli 20 miljoonaksi ja OKM 15 miljoonaksi – sittemmin valmistelun edetessä arviot ovat tarkentuneet OKM:n luvun suuntaan. Erot arvioissa johtuvat paikkamääräoletuksista. Kuntaliiton arvio lähtee siitä, että jokaiselle nyt putoavalle nuorelle tulee perustaa uusi paikka. OKM ja VM sen sijaan arvioivat, että jo tehdyt päätökset paikoista (ja niille varatut rahat) riittävät joten kustannuksia ei uusista paikoista tule. Volyymin turvaavat paikat ja niiden tarvitsevat resurssit ovat jo tällä hetkellä kehyksissä.

Kustannuksia aiheuttavat myös oppimateriaalit ja mahdolliset matkakorvaukset. Tällä hetkellä arvioidaan, että oppikirjojen ja muiden materiaalien osalta noudatettaisiin samaa käytäntöä kuin perusopetuksessa eli kirjoja kierrätetään keskimäärin 3 kertaa. Kun tämä toiminta on täysin kiistatonta ja toimii hyvin yhdeksännen luokan osalta, on hyvä kysymys mikä siitä tekisi ylivoimaista seuraavan kouluvuoden osalta? Matkakorvaukset maksettaisiin alustavien ajatusten mukaan vain valmentaviin opintoihin osoitettaville oppilaille. Lisäksi kustannuksia alentaa siirtyminen enenevissä määrin digitaalisessa muodossa oleviin aineistoihin. Tämänkaltainen laskenta tuo kulut lähelle 15 miljoonaa.

On sinällään totta, että maksuttomat materiaalit hyödyttävät myös sellaisia nuoria ja perheitä joille kirjojen ja muiden materiaalien osto ei ole ollut minkäänlainen ongelma. Tätä on arvosteltu erityisesti oikeiston suunnasta. Mutta erikoista on, että yhteiskunnan tukien virtaaminen niitä tarvitsemattomille ei ollut vaikkapa oppivelvollisuuden pidennystä aiemmin ahkerasti vastustaneelle Kokoomukselle mikään ongelma hallituksen valitessa lapsilisäleikkausten muotoa. Miksi joillekuille se, että peruspalveluista nauttiminen on maksutonta on ongelma mutta tulonsiirto niitä tarvitsemattomille sen sijaan ei? Ja kun lapsiperheiden asemasta ollaan oltu viime aikoina  huolissaan, niin hyvä on muistaa että lapsiksi myös teini-ikäiset tällä hetkellä kansantalouden kirjanpidossa lasketaan. Maksuttomat materiaalit tuovat monelle perheelle tarpeellista taloudellista helpotusta aikana jolloin nuorilla (ja nuorista) on paljon muitakin kuluja.

Se, mikä keskustelussa on myös, hämmästyttävää kyllä erityisesti kuntapäättäjien osalta, unohtunut on nykyisin vaille paikkaa jäävien nuorten kunnille aiheuttamat kustannukset. Tällä hetkellä koulutuksesta putoavat nuoret eivät ole kunnille ilmaisia – päinvastoin, varsinkin kun otetaan huomioon pidemmästä pudokkuudesta aiheutuva vaikeus kiinnittyä koulutukseen ja työmarkkinoille myöhemmässä vaiheessa elämää. Etsivä nuorisotyö sekä sosiaalitoimen toiminta pudokkaiden kanssa ei ole ilmaista ja nämä kustannukset kantaa kunta. Kun oppilaista suurempi osa on koulutuksessa, voivat nämä kustannukset vastaavasti pienentyä. Tätä kautta kuntatalouden taakka kevenee.

Oppivelvollisuuden pidentämistä koskevaa hallituksen esitystä on tämänhetkisen ajattelun mukaan tarkoitus täydentää muutoksilla yhteishaussa mikäli katsotaan, että tämä auttaisi ohjauksen tehostamisessa. Ajatus on, että yhteishaun muokkaaminen siten, että tulokset sekä varsinaisesta hausta että täydennyshauista olisivat tiedossa jo ennen kesälomia varmistaisisen, että jäljelle jäävät oppilaat ilman paikkaa ovat edelleen peruskoulun oppilaanohjauksen palveluiden piirissä kun heille haetaan paikat valmentavasta tai valmistavasta koulutuksesta. Tällä tavoin ennen kesälaitumille siirtymistä joka ikisellä nuorella olisi tieto siitä paikasta missä he jatkavat opintojaan syksyllä. Se, miten tämä käytännössä tehdään, on toistaiseksi valmistelussa mutta idea suunnasta on selvä.

Koko keskustelun suosituin olkiukko on ollut toteamus, että ”tälläkö kuvitellaan ratkaistavan nuorten syrjäytymisongelma”. No ei kuvitella. Aivan samalla logiikalla voisi vastustaa vaikkapa lääkäreiden palkkaamista terveyskeskuksiin, koska ei sillä ratkaista kansanterveysongelmaa. Välttämätön osa se kuitenkin kokonaispalettia on.

SDP eteenpäin – sosialistiselta vai kristillis-sosiaaliselta pohjalta?

Artikkeli julkaistu Demokraatissa 4.4.2014.

Puolueen puheenjohtajakisa tulee tulevina viikkoina toivon mukaan etenevän nykyistä enemmän aatteelliseen ja poliittiseen linjapohdintaan. Tähän on myös hyviä aineksia nyt kun Jutta Urpilaisen kiertue käynnistyy ja Antti Rinne on julkaissut oman ohjelmapaperinsa. Yhtenä näkökulmana tähän keskusteluun tulisi nostaa mielestäni merkityksellinen ja tärkeä jaottelu, joka mielestäni havainnollistaa puolueen aatteellisen suuntakeskustelun juuria ja auttaa viemään keskustelua periaatteellisemmalle tasolle.

Kutsun tätä jännitteeksi toisaalta sosialistisesta arvopohjasta ja yhteiskunta-analyysista kumpuavan ajattelun sekä kristillis-sosiaalisen, edellistä voimakkaammin nimenomaan arvoihin liittyvän ajattelun välillä. Sosialistinen ajattelu tulee tässä yhteydessä ymmärtää eetoksena ja yhteiskunnan toiminnan dynamiikan ymmärtämisenä, ei näkemyksenä esimerkiksi tavoiteltavasta tuotantovälineiden omistusmuodosta, kristillis-sosiaalinen taas filosofisena lähtökohtana ja viitekehyksenä eikä viittauksella tiettyyn uskontoon tai sen sakramentteihin.

SDP on, ja toivon mukaan tulee aina olemaan sekä arvo-, että intressipuolue. Arvopohja ja yhteiskunta-analyysi kun tuottavat aina sellaisen näkökulman yhteiskuntaan, jossa tietyt ihmisryhmät näyttäytyvät vajaavaltaisina, syrjittyinä tai syrjäytettyinä. Sosialidemokratian arvopohjaan nojaavan puolueen on silloin luontevaa toimia näihin ryhmiin kuuluvien ihmisten yhteiskunnallisten intressien, eli konkreettisten etujen, ajajana. Mutta se, miltä pohjalta analyysi rakennetaan, vaikuttaa merkittävällä tavalla näiden ryhmien tunnistamiseen sekä yhteiskuntapolitiikan suuntaan ylipäänsä. Ja juuri tässä on nähdäkseni aidon suuntakeskustelun paikka.

Sosialististen arvojen ja yhteiskunta-analyysin pohjalle rakentuva sosialidemokraattinen puolue tarkastelee yhteiskuntaa ennen muuta ihmisten taloudellisten suhteiden ja materialistisen todellisuuden kautta. Se hahmottaa keskeisimmät yhteiskunnalliset ristiriidat talouden kentässä ja on siksi hakenut paikkansa ennen muuta suhteessa pääomaan ja siihen liittyvään valtaan. Kasaantuvat pääomat ja kapitalistinen yhteiskuntajärjestys antavat yhteiskunnassa suhteetonta valtaa omistajille suhteessa muihin. Taloudelliset resurssit nähdään ensisijaisiksi eriarvoisuuksien tuottajiksi ja sitä kautta yksilönvapauden asteen määrittäjiksi.

Tästä näkökulmasta tarkastellen yhdenvertaisen täyden kansalaisuuden saavuttamiseksi ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan rakentamiseksi on rakennettava paitsi tapoja jakaa talouden tuotokset oikeudenmukaisemmin kaikkien taloudelliseen tuotantoon ja vaihdantaan osallistuvien kesken, myös laajaa julkiseen vastuuseen perustuvaa hyvinvointivaltiota joka tarjoaa tasa-arvoisia elämän eväitä luokka-asemaan katsomatta kaikille. Tämä koituu luonnollisesti eniten heikoimmassa asemassa olevien hyväksi – ja kaventaa valtaresursseissa olevia eroja ihmisten välillä. Niin ikään (palkka)työ näyttäytyy tässä ajattelussa poliittisen kamppailun areenana, jonka puitteissa saavutetaan, tai ollaan saavuttamatta, tiettyjä vapaus- ja muita arvotavoitteita.

Tämänkaltaisen ajattelun rinnalla on, viime vuosina voimistuen, kulkenut ajattelutendenssi jota nimitän tässä kristillis-sosiaaliseksi ajatteluksi ja analyysiksi. Tässä ajattelussa käsitys työn ja pääoman välisestä suhteesta ja ristiriidasta antaa tilaa erityisesti kristillisestä perinteestä ammentavalle käsitykselle velvollisuusetiikasta erityisesti yhteisöä kohtaan, lähimmäisyydestä sekä hyvyydestä köyhiä ja osattomia kohtaan. Moraalin merkitys poliittisen mobilisaation lähteenä korostuu työmarkkina-asemaan (”luokkaan”) ja valta-asetelmiin perustuvan rakennekritiikin sijasta. Tämä ajattelu ei tietenkään hylkää yhteiskunnallisia rakenteita ja niiden merkitystä, mutta painottaa niiden sijasta enemmän eettisiä ja moraalisia hyveitä sekä yksilön vastuuta.

Kristillis-sosiaalisiin hyveisiin liittyy ennen muuta anteliaisuus ja hyväntekeväisyys sekä voimakas moraalinen ulottuvuus jonka puitteissa tuomittavaksi käyttäytymiseksi yhteisöä kohtaan lasketaan yhtä lailla ahneus kuin laiskuus. Luokkapohjainen vastakkainasettelu ja sen merkitys politiikassa vähenee, koska tämänkaltainen kollektiivispohjainen edunvalvonta-ajattelu yhdistyy huonosti ajatukseen yhteiseen moraaliin sitoutuneista ihmisistä.

Tässä ajattelussa esimerkiksi sosiaalipolitiikan painopiste siirtyy ”viattomien köyhien” tukemiseen esimerkiksi työmarkkinoilla vaikeassa asemassa olevien sijasta. Sosiaalipolitiikka on apua köyhille ja heidän asemansa parantamista, ei niinkään kamppailua sellaisten olosuhteiden puolesta joissa köyhyys tulee mahdottomaksi. Myös työ nähdään toisin, kristillis-sosiaalisessa ajattelussa työ on ennen kaikkea moraalista vastuunkantoa yhteiskunnasta johon jokaisella on velvollisuus. Kapitalismin rakenteiden ja logiikan kritiikki muuttuu kapitalismin toimintatapojen kritiikiksi ja vaatimus ”muutoksesta” vaihtaa sisältöään. Sen sijaan että vaadittaisiin esimerkiksi laajapohjaisempaa omistusta, vaaditaankin yritysjohtajilta sosiaalista vastuuta työntekijöistään.

Näiden sosialidemokraattisten aatesuuntien laaja tavoite on sama: parempi ja ihmisläheisempi talous ja yhteiskunta. Sen sijaan niiden keskeinen erottava tekijä on analyysi siitä miten markkinavetoinen kapitalistinen yhteiskuntamalli muutetaan nykyistä oikeudenmukaisemmaksi, vakaammaksi ja välittävämmäksi. Varmaa on toki se, että molempia tarvitaan, mutta onko puolueen ensisijainen strategia muuttaa talouden toiminnan logiikkoja ja rakenteita, vaiko vedota ihmisissä asuvaan laupeuden- ja oikeudentuntoon sekä yhteiskunnan ja taloudellisten toimijoiden yhteisöllisen moraalin kohotukseen? Tästä painopistevalinnasta tämän ajan sosialidemokraattisessa linjakeskustelussa tulisi mielestäni olla kyse.

Kyse ei ole kahdesta toisiaan poissulkevasta teoreettisesta rakennelmasta, koska molemmat ovat tärkeitä ja tarpeellisia osia laajassa  työväenliikkeessä jossa parempaa yhteiskuntaa rakennetaan monesta suunnasta. Lisäksi molemmat kohtaavat osin samoja haasteita kulttuurisesti yksilökeskeistyvässä maailmassa puhuttelevan identiteetin rakentamisessa. Painopistevalinta on kuitenkin oleellinen, ja se on syytä tehdä tietoisesti.