Mistä eurovaaleissa on oikeastaan kysymys?

kolumni Demokraatissa 23.5.2014.

Eurovaalit huipentuvat sunnuntaina. Vaikka listat ovat olleet tasokkaita, eivät sen paremmin keskustelu kuin äänestysaktiivisuuskaan ole toistaiseksi osoittaneet piristymisen merkkejä. YLE ansaitsee tosin papukaijamerkin meppigalleriastaan sekä puoluepäivistään televisiossa, kaupallinen media taas on keskittynyt tekemään juttuja itse valitsemistaan”kärkikandidaateista”.

Vaikka vaaleissa on jonkin verran päästy puhumaan eurooppalaisista viiteryhmistä, ei vaalien eurooppalaisuus edelleenkään korostu riittävästi. Väittelyissä haetaan eroja ennen muuta sillä kuka vetäisi milläkin tapaa eniten ”kotiin päin”. Harmi vain, että ”suomalaisten etu” on monin paikoin todellisuudesta irtaantunut käsite. Kun tämä  etu määrittyy eri ihmisten mielissä kovin eri tavoin Helsingissä, miksi se olisi yhtenäinen Brysselissä?

Todellinen vaihtoehto – ja viesti, joka tulisi viime metreillä kyetä sosialidemokraattien toimesta kirkastamaan, koskee vaalien eurooppalaista luonnetta. Vaihtoehdot kokonaisuuden tasolla ovat konservatiiviryhmän jatkaminen suurimpana ryhmänä tai maltillisen vasemmiston nousu suurimmaksi – ja siten suunnanmuutos eurooppalaisen politiikan suunnassa parlamentin osalta. Eli viisi vuotta lisää samaa lääkettä – kasvavaa työttömyyttä, leikkauksia, kurjistuvaa kysyntää ja inhimillistä tragediaa erityisesti eteläisessä Euroopassa – tai vallanvaihto ja painopisteen siirtymä kohti sosiaalisempaa Eurooppaa.

Suomalaisille äänestäjille tulisi alleviivata, että vaikka liberaaleilla, vihreillä ja vasemmistoliiton ryhmällä on hyviä ehdokkaita , heidän äänestämisensä ei tuo näissä vaaleissa mitään muutosta. Vihreiden ryhmä tullee kutistumaan marginaaliin – aivan siitä riippumatta saavatko Suomen vihreät vaaleissa 0 vai 3 paikkaa. Ja mitä tulee vihreisiin tavoitteisiin, uskooko kukaan, että vihreiden edustamat arvot Euroopassa etenisivät kokoomuksen ja kristillisdemokraattien EPP-ryhmän johdolla?

Viimeisten eurogallupien mukaan parlamentin äärilaidat vahvistuvat. Sosialidemokraateille povataan pientä nousua – siis Euroopan tasolla. Suuri kuva ei kuitenkaan tule minkään jytkyn kautta muuttumaan – suuri valinta tehdään edelleen demarien ja konservatiivien välillä. Ja mikäli haluaa äänensä vaikuttavan maksimaalisesti, se kannattaa antaa toiselle näistä ryhmistä. Edelleenkään tässä ei ole kyse mielipiteestä vaan faktasta.

Eurooppalaisten sosialidemokraattien talouslinja on osin poikennut suomalaisen sosialidemokratian viime vuosien linjasta. Näissä vaaleissa olemme kuitenkin eurooppalaisia ja osa eurooppalaista linjaa – toki siihen aktiivisesti vaikuttaen. Tätä on turha yrittää häivyttää, vaan ottaa siitä irti kaikki se ilo ja mahdollisuus jonka se sisältää. Lisäksi yhdistävät tekijät ovat paljon suurempia kuin erottavat – hieman kauempaa katsottuna eurooppalainen sosialidemokratia on hyvin yhtenäinen juuri niissä kysymyksissä, jotka ovat Euroopan ja sitä kautta myös Suomen kannalta tärkeimpiä.

Merkittävin kysymys on talouslinjassa. Vaikka europarlamentin suora valta talouspolitiikkaan ei ole suurimmillaan, on sen koostumuksella huomattavaa merkitystä. Oleellisin kysymys sosialidemokraattisen ja oikeistolaisen linjan välillä liittyy elvyttävän talouspolitiikan mahdollistamiseen – niin eurooppalaisella kuin kansallisella tasolla. Oikeisto vastustaa julkisen sektorin aktiivisuutta ja velkaa ideologisista syistä. Sosialidemokraatit taas lähestyvät asiaa korostuneen pragmaattisesti. Asiaa voi valottaa esimerkillä liittyen vaikkapa paljon puhuttuun valtiolliseen velkaan. Yksikään toimitusjohtaja ei myisi firman omaisuutta pois maksaakseen velkoja, jos velan korko on alhaisempi kuin omaisuuden tuotto. Jos näin halutaan toimia, on kyse taloudellisesti typerästä teosta, joka ei perustu järkeen vaan tunteeseen.

Toinen kysymys, jonka toivoisi vielä vaalikamppailun viime metreillä nousevan esiin, liittyy työntekijöiden oikeuksien edistämiseen unionin tasolla. Suhtautuminen työntekijöiden asemaa parantaviin hankkeisiin mm. ryhmäkanneoikeuden muodossa jakaa nimenomaan oikeiston ja sosialidemokraatit. Sama koskee mm. vanhempainvapaita, joita koskeva direktiivi jumittui Kokoomuksen ryhmän vastarintaan. Tuohon konservatismiin pysähtyivät tuolloin palkallisten isyysvapaiden edistämiset sekä äitiysvapaan pidennykset.

Viime hetken vaalityössä näitä asioita voitaisiin vielä nostaa. Yhdenkin paikan siirtymä Suomessa gallupien osalta oikealta vasemmalle voi vaikuttaa valtaisasti Euroopan suuntaan. Panosta on pelissä nyt paljon.

Mainokset

Eurovaalit: Timo Harakka. 232.

Image

Eurovaalit ovat viikon päästä. Vaali-into on ollut Suomessa jälleen kerran ainakin ennakkoäänestyksen perusteella alhaista, vaikka eurovaalien ehdokaslistat ovat omalta osaltaan osoittamassa miten tärkeistä vaaleista on kyse. Euroopan parlamentin aseman vahvistuminen, yhdessä eurooppalaisen päätöksentekoulottuvuuden merkityksen korostumisen kanssa, tekee näistä vaaleista todella merkittävät. Siksi on erittäin tärkeää, että viimeisellä viikolla kaikki puolueet ja aktiiviset kansalaiset, media mukaanlukien, alleviivaavat äänestämisen ja vaikuttamisen merkitystä.

EU-parlamentissa on, ja tulee näidenkin vaalien jälkeen olemaan kaksi selkeästi muita suurempaa ryhmää, joiden keskinäinen järjestys tulee määrittämään merkittävällä tavalla politiikan suuntaa. Toinen näistä ryhmistä on viime vuodet vallassa ollut Euroopan kansanpuolueen EPP:n konservatiiviryhmä johon Suomesta kuuluvat Kokoomus ja Kristillisdemokraatit, ja toinen Euroopan sosialistien ja demokraattien ryhmä, johon kuuluu SDP. Muut ryhmät ovat selkeästi pienempiä ja siten niiden merkitys eurooppalaisessa vallankäytössä on marginaalisempaa.

Viimeisimpien gallupien mukaan  konservatiivit ja sosialidemokraatit ovat lähes tasoissa, kun kampanja-aikaa on jäljellä viikko. Gallupien kolmen paikan ero putoaisi yhteen, jos Suomessa SDP saavuttaisi kolmannen paikan, ja Kokoomus jäisi neljättä paikkaa vaille. Toisin sanoen Suomessa annettu ääni voi, nyt jos koskaan, vaikuttaa valtaisalla tavalla koko EU-parlamentin ja siten EU:n suuntaan. Tosin vain, jos sen käyttää joko SDP:n tai Kokoomuksen ehdokkaan kannattamiseen. Tämä ei ole mielipidekysymys vaan fakta.

Image

Sosialidemokraattien lista on näissä vaaleissa selkeästi edellisiä kierroksia parempi. Erinomaisia ehdokkaita on paljon, ja listalta voisin suositella monia. Itse olen kuitenkin harkinnan jälkeen päätynyt kannattamaan Timo Harakkaa, ja osallistun myös aktiivisesti hänen kampanjatyöhönsä.

Haluan parlamenttiiin edustajan, joka on erikoistunut erityisesti Eurooppa-tason talouspoliittisiin kysymyksiin. Tästä Timo Harakalla on tietokirjailijatason näytöt. Harakka omaa laaja-alaiset tiedot paitsi eurokriisin taustoista, myös vastalääkkeistä. Tässä suhteessa hän poikkeaa edukseen monista EU-politiikan kriitikoista – hän keskittyy kritiikissään oleelliseen populististen pikkuseikkojen sijasta, ja tarjoaa tilalle uskottavaa ja harkittua vaihtoehtoa. Tällaista tapaa tehdä politiikkaa arvostan itse, ja sellaista tarvitaan.

Oikeistojohtoinen EU-politiikka on viime vuodet tarkoittanut hidasta taloudellista kasvua tai jopa taantumaa, sekä sosiaalista eriarvoistumista ja inhimillistä hätää erityisesti Etelä-Euroopassa. Leikkaukset olivat väärä ja tehoton lääke kriisiin, ja ongelman tunnistaminen nimenomaan julkisen sektorin kriisiksi on, osin Kreikkaa lukuunottamatta, väärä. Suuntaa on muutettava ja nykyiset, monin paikoin perustavanlaatuisesti epäonnistuneet vallanpitäjät Euroopassa vaihdettava. Parlamentin vaalit eivät yksin riitä, vaan kyse on myös jäsenvaltioiden vaaleista niiden käyttäessä valtaa neuvostossa, mutta oleellinen osa muutosta on parlamentin tasapainon muutos kohti elvyttävämpää politiikkaa.

En pidä Suomessa tällä hetkellä vallitsevasta ajattelusta, jossa eurovaaleissa ehdokas toisensa perään vannoo lähtevänsä Eurooppaan kamppailemaan ”suomalaisten” etujen puolesta, muita eurooppalaisia tai Euroopan Unionia vastaan. Haluan, että ehdokkaani osaa ajatella nimenomaan yhteistä hyvää ja Euroopan parasta sen ollessa useimmiten myös Suomen ja suomalaisten paras. Leikkauspolitiikan kritiikki on konkreettinen esimerkki tästä. Ehdokkaat, jotka heiluttavat puheissaan raippaa ”laiskojen etelän ihmisten” selkään ovat osa ongelmaa, eivät ratkaisua. He itse asiassa vain voimistavat sitä kahtiajakoa joka uhkaa koko Euroopan yhteistyön ideaa, ja ovat osaltaan lisäämässä taantuman syvyyttä vastustamalla sellaisia toimia joilla kasvu myös etelässä, meidänkin vientimarkkinallamme, voisi uudelleen käynnistyä.

Timo Harakka tarjoaa hyvän esimerkin myös sellaisesta ehdokkaasta, jolla on monipuolista kokemusta erilaisista tehtävistä ja toimista. Monipuolinen kokemus ja perehtyneisyys, sekä kyky ilmaista itseään ja mielipiteitään ymmärrettävästi ja innostavasti ovat tärkeitä ominaisuuksia mepin(kin) työssä. Hänellä on myös realistinen mahdollisuus läpimenoon – aikaisemman tunnettuutensa, näkyvän kampanjan sekä puhuttelevien teemojensa vuoksi.

kaisaHeille, jotka kannattavat SDP:tä, mutta etsivät naisehdokasta, suosittelen lämpimästi Suomessa toistaiseksi liian tuntematonta, mutta toivon mukaan pian laajalti tunnettua Kaisa Pennyä. Kaisa on suomalaisista meppiehdokkaista kansainvälisimmästä päästä, Euroopan demarinuorten puheenjohtajana eurooppalainen päätöksenteko ja politiikka ovat tuttuja. Tämän lisäksi hän tietää mistä puhuu kun puhuu talouspolitiikasta, nuorten työllisyydestä (Kaisa toimii mm. eurodemarien nuorisotakuutyöryhmän puheenjohtajana yhdessä Luxemburgin työministerin kanssa) sekä maahanmuuttajien asemasta.

Hyviä ehdokkaita on myös muissa puolueissa. Jos äänestäisin vihreitä, ääni saattaisi livahtaa Johanna Sumuvuorelle, Vasemmistoliitossa Jussi Saramolle, Kokoomuksessa Sirpa Pietikäiselle ja Keskustassa Timo Kaunistolle. Mutta tämän kiusauksen voi välttää, sillä erinomaisia ehdokkaita jokaiselle löytyy täältä.

Käytä ääntäsi!

Vappumarssilla

teemavappu1Vappumarssit puhuttivat tänä vuonna keskivertoa enemmän. Syynä olivat Suomessa aiemmin hyvin harvinaiset kahinoinnit mm. PorissaTampereella ja Helsingissä. Helsingissä poliisi esti varsin näyttävästi anarkistien potentiaalisen häiriköinnin jolle varmasti oli perusteensa, mutta myös katkoi vasemmistoliittolaisten lipunvarsia varsin huterilta pohjilta. Tämänhetkisten tietojen perusteella vaikuttaisikin siltä, että vasemmistoliiton osalta poliisi on tehnyt erittäin valitettavan -ja vakavan- ylilyönnin ja on paitsi erittäin hyvän selityksen, myös anteeksipyynnön velkaa. Näiltä osin Paavo Arhinmäen toivetta tulisi kunnioittaa ja avata tapauksen tausta. Ei ole hyvä, jos suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpiin kuuluva saavutus – kaikkien kansalaisten yhtäläinen luottamus asialliseen ja puolueettomaan poliisiin joka miettii ensin ja toimii vasta sitten- joutuu epäilyksen alle.

Työväenmarsseilla on marssittu lippujen kera kymmeniä vuosia – ilman minkäänlaisia hankaluuksia. Useat lippulinnoissa kulkevat liput varsineen ovat yhtä vanhoja. Joku irvileuka voisi sanoa, että kantajatkaan eivät ole vaihtuneet mutta se ei sentään aivan pidä paikkaansa. Varret voivat olla teroitettuja, mutta tuolle yksityiskohdalle on olemassa eräs hyvin yksinkertainen ja maalaisjärkeen perustuva syy. Vappujuhlissa tai muissa tilaisuuksissa lippuja kun on usein tapana iskeä maahan pystyyn esimerkiksi puhujanpöntön viereen. Enkä usko, että vakiintuneissa puolueissa kenellekään on tullut mieleenkään, että kyseistä tarvekalua voitaisiin käyttää keihästyksiin.

Mitä tulee väkivaltaa kaihtamattomiin anarkisteihin ja muihin pieniin ääriryhmiin, joita Suomessa on viime vuosina tavattu lähinnä poliittisen kentän oikealta laidalta, on erittäin valitettavaa että kyseiset porukat yrittävät soluttautua osaksi perinteikkäitä ja rauhallisia vasemmistolaisia vapunviettomenoja. Marssien järjestäjien, joita monilla paikkakunnilla ovat SDP, Vasemmistoliitto ja ammattijärjestöt, tulisikin vetää selkeä raja sille millaisilla säännöillä heidän tapahtumiinsa osallistutaan. Karnevaalitunnelma ja kaiken kansan Pride-henki ovat tervetulleita, kuten myös kaikenlaiset osallistujat puoluetunnuksilla tai ilman, mutta sellaiset ryhmät joiden tarkoitus on aiheuttaa vahinkoa omaisuudelle tai ihmisille, tai vaihtoehtoisesti liputtaa avoimesti epädemokraattisten hallintojen puolesta eivät mielestäni voi olla osa työväen vappumarsseja tai muita tapahtumia.

Viimeksi mainittu seikka on ollut henkisenä hidasteena mm. omalle osallistumiselle erinäisiin vapun rientoihin erityisesti pääkaupunkiseudulla. Viihtyisin perinteikkäissä työväen vapputapahtumissa kuten marsseilla, mutta en katso voivani millään muotoa osoittaa tukea tai yhteenkuuluvuutta esimerkiksi sellaisten henkilöiden tai tahojen kanssa, jotka ryhmittyvät vaikkapa neuvostosymboleiden taakse ihaillen tuota mielipide- ja muunkin terrorin läpitunkemaa epäonnistunutta yhteiskuntakokeilua. Nähdäkseni sirpit ja vasarat kuuluisivat samalle historian roskatunkiolle natsien hakaristien kanssa. Yhtään tämän lämpimämmin en suhtaudu pulloja paiskoviin tai paikkoja hajottaviin mölyapinoihin, joita onneksi on erittäin harvassa. Huutaa saa (ja pitää), rumasti ja ilkeästi saa (ja pitää) sanoa kun aihetta on (usein on). Mutta mikäli kuvittelee saavansa yhteiskunnallista muutosta aikaan, olisi erinomaisen järkevää jättää niin pullot rikkomatta kuin kivet heittämättä. Sattuva sana kun kirpaisee paljon hyvinkin osuvaa murikkaa kipeämmin.

Ikävintä on tietysti se, että mikäli rähisijöitä alkaa ilmaantua marsseille tulevaisuudessa uudelleen ja pahimmassa tapauksessa entistä enemmän, alkaa kyseinen kuvasto leimata koko tapahtumaa erityisesti mediassa. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä olisi muutaman älyllisestä kestävyysvajeesta kärsivän ääliön henkilökohtainen hanke jota valtaisa enemmistö marssilla kulkijoista tai vappujuhlaan osallistujista ei edes itse huomaisi. Paha kello alkaa kuulua, fiksuja ja aatteellisia ihmisiä jää pois juhlista koska eivät halua olla missään tekemisissä moisten häiriköiden kanssa, hieno perinne jää joko vajaalle käytölle tai pahimmillaan lipsahtaa sellaisen porukan ”omaisuudeksi”, jolla ei ole mitään tekemistä työväenliikkeen arvojen, saavutusten tai tulevaisuuden kanssa.

Oma vaatimaton ehdotukseni helsinkiläisille vappumarssien ja työväen vappujuhlien järjestäjille onkin, että tulevina vuosina katsottaisiin tarkkaan millaiset tahot yhteiselle työväen marssille pyrkivät, ohjaten mustat liput ja naamiot, sekä mieluusti myös diktatuurien tai kansanmurhahallintojen kannattajat kohteliaasti mutta jämäkästi omaan tapahtumaansa sekä pois pilaamasta demokratiaa ja rakentavaa yhteiskunnallista kritiikkiä harjoittavien ihmisten ja järjestöjen tapahtumaa. Tapahtuman järjestäjällä on aina tällainen oikeus – ja sen tulee tätä oikeuttaan entistä rohkeammin käyttää. Mikäli näin ei tehdä, ollaan vaarassa menettää paljon. Ensin ihmiset, sen jälkeen instituutio.

Kuva: Turun sosialidemokraatit