Kesäkirjoja I

vasemmistontulevaisuusSDP:n puoluekokouksen alla julkaistiin puolueen ja Työväen Sivistysliiton yhteistyönä artikkelikokoelma Vasemmiston tulevaisuus. SDP:n ja TSL:n työntekijöiden toimittamassa kirjassa on lähes kolmekymmentä artikkelia niin kotimaisilta kuin ulkomaalaisilta kirjoittajilta. Teoksen tarkoituksena oli toimia puoluekokouksen periaatekeskustelun tausta- ja keskusteluaineistona, mutta se soveltuu myös itsenäiseksi teokseksi, joka antaa näkymän erityisesti sosialidemokraattisen keskustelun nykytilaan.

Forssan ohjelman toteutumista ja nykyhetken haasteita arvioiva ulkoministeri Erkki Tuomioja nostaa omassa artikkelissaan mielenkiintoisesti esiin luokkayhteiskunnan samanaikaisen paluun ja muutoksen. Tuomioja katsoo, että  samalla kun silminnähtävä köyhyys ja riisto ovat lähes poistuneet, ovat tosiasialliset mahdollisuuserot jälleen kasvaneet merkittävästi. Nykyisin kuitenkin vähäosaisilta puuttuu se, joka aikanaan valtaisti heidät eli yhteinen työväenluokan identiteetti ja kulttuuri. Tämä tekee heistä aiempaa puolustuskyvyttömämpiä – ja myös poliittisesti passiivisempia.

Kirjan parhaimmistoon kuuluu puolueen ulkopuolisen, tutkija/kirjailija Tommi Uschanovin artikkeli, jossa hän arvioi kriittisesti SDPn nykyistä periaateohjelmaa. Uschanovin kritiikki osuu, kun hän suomii ohjelman abstraktisuutta,  työn käsitteen keskeisyyttä ilman uskottavaa pyrkimystä täystyöllisyyteen, puutteellista näkemystä työn tuottavuuden kasvun merkityksestä hyvinvointia tuottavana tekijänä sekä moralismista. Erityisesti moralismin kritiikki puree: moraali on mielipidekysymys ja liberaalina, yksilökeskeisenä aikana jokainen mielipide on pyhä. Moralismin ongelma on se, että se vie huomion yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden rakenteellisista syistä. Kapitalistia syytetään ahneeksi – joka on mielipidekysymys. Sen sijaan liikaa valtaa omaavien kapitalistien kritisointi ei ole mielipide – vaan fakta ja rakenteellinen ongelma. Uschanovin mukaan sosialidemokraattien pitäisikin kritisoida tuloerojen, jotka ovat seurauksia, sijasta valtaeroja jotka aiheuttavat tuloerot.

Muihin erityisen ansiokkaisiin huomioihin liittyy Aleksi Kaleniuksen analyysi osattomuudesta suhteessa sivistykseen; pahinta osattomuutta on toivon katoaminen sekä unelmien kuoleminen, se ettei enää osaa odottaa mitään parempaa. Köyhyystutkija Anna-Maria Isola taas tekee tärkeän huomion köyhyyden problematiikasta; köyhien stigma syntyy ennen muuta vastavuoroisuuden puutteesta ja arvostuksen puutteesta. Antti Kaihovaaran ja Pentti Arajärven esittelemät tutkimustulokset eriarvoisuudesta ja sen ehkäisemisestä ovat arvokasta aineistoa erityisesti keskusteluun julkisten palveluiden merkityksestä. Kansanedustaja Merja Mäkisalo-Ropponen taas ottaa älykkäästi kantaa vanhusten kotona asumiseen – onko kotona asuminen edistystä vaiko pikemminkin valinnan mahdollisuus? Entä jos kotona ei pärjää tai ei enää koe mielekkääksi asua?  Tarja Filatov puolestaan vetää mielenkiintoiset yhtäläisyysmerkit ”tarvittaessa työhön kutsuttavien” nykyisten pätkäduunarien ja vuosikymmenten takaisten satamien keikkamiesten välille.

Tulevaisuuden sosialidemokratiaa käsittelevistä teksteistä nousee esiin Antti Alajan julkisen sektorin roolia käsittelevä artikkeli. Siinä hän nostaa perehtymisen arvoisiksi teoreetikoiksi ja tutkijoiksi Hyman P. Minskyn, jonka työ käsittelee epävakaata kapitalismia ja korostaa julkisen sektorin merkitystä tasapainoisen taloudellisen kehityksen takaajana, Marianna Mazzucaton joka puhuu valtion roolista kärsivällisenä riski-investoijana sekä sosiaalisten investointien koulukuntaa, joka korostaa hyvinvointivaltiopanosten, kuten koulutuksen ja terveyspalveluiden, merkitystä tuotannon tekijöinä. Myös ulkomaan-vieraiden eli saksalaisen Jörg Asmussenin ja brittiläisen Colin Crouchin artikkelit tarjoavat ajateltavaa; jälkimmäinen erityisesti valottaessaan uusliberaalin oikeiston ja kansallismielisen populismin vaarallista liittoa.

suurikiristysToimittaja, tietokirjailija ja SDP:n listalta varaeuroparlamentaarikoksi ponnistanut Timo Harakka on kirjoittanut ajankohtaisen ja kipeän syvälle leikkaavan analyysin Euroopan talouskriisistä ja Euroopan talouspolitiikasta. Suuri kiristys – tie ulos eurokriisistä on kaivattu selkokielinen ja erinomaisen sujuvasti etenevä selonteko erityisesti Euroopan komission ja sen suomalaisjäsenen, Keskustan tuoreen europarlamentaarikon Olli Rehnin hirvittävistä virheistä talouskriisin hoidossa. Samalla se kyseenalaistaa Suomen hallituksen harjoittaman Saksan austerity-politiikan peesailun järkevyyden.

USA:n asuntomarkkinoilta alkunsa saanut finanssikriisi levisi nopeasti Eurooppaan vuonna 2008. Alkuun länsimaat torjuivat lamaa keynesiläisin opein – kunnes markkinafundamentalistit ottivat uudelleen vain hetkeksi hukkaamansa vallan haltuun – sekä käänsivät kriisipolitiikan elvytyksestä rajuun kiristykseen. Harakka nostaa esiin erityisesti tutkija Alberto Alesinan teorian ”laajentavasta supistamisesta”, ts. väitteen siitä, että rajut leikkaukset nopeuttavat taloudellista kasvua. Teoria tarjosi EU-kriittisiksi kasvaneille poliittisille yleisöille helpoimmin myytävissä olevan tien kriisin hoitoon – ja legitimoi julkisten menojen rajua karsintaa ympäri Eurooppaa. Finanssikriisi – yksityisen velan kriisi- käännettiin onnistuneesti julkisen talouden velkakriisiksi jota lähdettiin lääkitsemään leikkauspolitiikalla ja hyvinvointivaltioiden alasajolla.

Harakan teoksen erityinen arvo liittyy havainnollistaviin vertailuihin sekä syy-seuraussuhteiden osoittamiseen. Kreikan korkojen raju nousu ei liittynyt ”tilastohuijausten” paljastumisiin tai maan taloudelliseen tilanteeseen. Korkojen nousu liittyi ennen kaikkea siihen, ettei Kreikan kriisiin haluttu tarttua vaikuttavalla tavalla _poliittisista_ syistä johtuen. Bail-out -pykälän kielto sekä itsenäisen valuutan puute teki Kreikan konkurssista periaatteessa mahdollisen – tavalla joka ei ole mahdollista maissa joilla on suvereeni keskuspankki ja itsenäinen valuutta. Seurauksena riskilisän realisoituminen Kreikan koroissa ja valtion ajautuminen äärimmäisiin taloudellisiin ongelmiin.

Huomionarvoinen on myös luku koskien finanssikriisin kääntämistä velkakriisiksi. Kriisiin ajettuja maita syytettiin ylivelkaantumisesta, vaikka niiden julkisen taloudet olivat olleet pitkään ylijäämäisiä. Irlannin julkinen velka oli vuotta ennen kriisin puhkeamista 25% BKTsta. Espanjan vastaava luku oli 36. Velka-aste räjähti käsiin, kun julkinen sektori eri maissa lappoi velkaa pelastaakseen pankkeja, syntynyt lama kuritti kysyntää ja nosti työttömyyttä – ja EUsta vaadittu kiristyspolitiikka esti elvyttävän politiikan ja söi vientimarkkinat. Syy-seuraussuhde käännettiin päälaelleen, pankkikriiisistä tehtiin valtioiden velkakriisi.

Harakka osoittaa myös mielenkiintoisesti, miten rahaliiton arkkitehtuuri on luotu liberalististen periaatteiden mukaan, ja joka johtaa myötäsykliseen talouspolitiikkaan. Tämäkin on poliittinen päätös – EUn talouspolitiikka on nimenomaisesti haluttu antaa markkinoiden haltuun. Ja kuten on voitu nähdä, markkinakuri on johtanut murheellisiin lopputuloksiin. Tukipakettipolitiikan taustat valaistaan myös havainnollisesti – kyse oli ennen kaikkea pankkien, korostuneesti saksalaisten ja ranskalaisten pankkien, saatavien turvaamisesta. Huomionarvoista on, että kriisi saatiin edes jotenkin hallintaan vasta, kun EKP ilmoitti alkavansa käytännössä rahoittaa kriisivaltioita kiertotien kautta mutta käytännössä suoraan, ts ”tekemään kaiken tarvittavan jotta euro säilyy”. Markkinat siis kaipasivat nimenomaisesti isoa pankkia ja valtiota vakiintuakseen, aivan kuten keynesiläinen talousteoria olettaa.

Taloushistoriaa – ja tulevaisuuden talouspolitiikkaa, varten kirja tarjoaa paljon ajateltavaa. Kreikka olisi pitänyt päästää velkasaneeraukseen jo keväällä 2010. Tällöin sijoittajavastuu olisi toteutunut ja kriisi saatu tukahdutettua alkuunsa. Tätä ei kuitenkaan tehty, koska ideana ei ollut pelastaa Kreikkaa vaan länsieurooppalaiset pankit. Velkasaneeraus toteutettiin vasta, kun pankit olivat turvanneet saatavansa. Vuonna 2010 Kreikan velasta 75% oli yksityisillä, järjestelyiden jälkeen saman verran julkisilla. Valuuttaliitto nykyisillä säännöillään ei toimi sen ollessa kaikin puolin epäoptimaalinen ja sen sääntöjen epätarkoituksenmukaiset.

Tulevaisuuden kannalta oleellisinta on nähdä austerity-politiikan täydellinen haaksirikko. Työttömyys on räjähtänyt, kokonaiset sukupolvet ovat menettäneet tulevaisuutensa erityisesti Etelä-Euroopassa ja kasvu on edelleen lähes olematonta.  Samaan aikaan juuri se tavoite, jota lähdettiin hakemaan eli julkisen talouden velkaantumisen katkaiseminen on epäonnistunut ehkä kaikkein surkeimmin. Kriisimaiden velka-asteet suhteessa BKThen ovat nousseet rajusti koska kiristyspolitiikka on tappanut kasvun. Harakka nostaakin poliittisesti tärkeän seikan esiin: mikäli elvytys ei riitä, se katsotaan epäonnistuneeksi ja lopetetaan mutta jos kiristys johtaa kasvun hiipumiseen, tulkinta on useimmiten se, että sitä tarvitaan edelleen lisää.  Ja tämä, jos mikä, on äärimmäisen ideologista politiikkaa – kaukana siitä ”pragmaattisista välttämättömyyksistä” joilla erityisesti oikeisto niitä kansalaisille myy.

Lopulta kyse on myös demokratiasta. Nykyiset eurosäännöt johtavat tilanteeseen, jossa rikkaat maat päättävät miten köyhillä mailla on oikeus elää. Riippumatta siitä miksi ne ovat alunperin velkaantuneet. Kyse on rahavallasta ja kolonialismista. Teknokraattihallitusten esiinmarssi kertoo miten talousvalta puuttuu demokratioiden sisäisiin asioihin. Samalla poliittiset ääriliikkeet kuten Kultainen Aamunkoitto Kreikassa nousevat ja vastakkainasettelu erityisesti pohjoisen ja eteläisen Euroopan välillä kiristyy – vähätellen koko yhteisen Euroopan ideaa.

Making_Progressive_Politics_Work_180x274Keskustavasemmistolaisten ajatuspajojen, hollantilaisen Wiardi Beckman Stichtingin, brittiläisen Policy Networkin sekä amerikkalaisen Global Progress -aloitteen, jonka takana on eräs merkittävimmistä demokraatteja lähellä olevista ajatuspajoista, Centre for American Progress CAP, yhteistyönä on syntynyt ideakäsikirja, Making Progressive Politics Work. Kirja toimi tausta-aineistona Amsterdamissa huhtikuussa 2014 pidettyyn konferenssiin, johon pääsin itsekin osallistumaan.

Kirjan punaisena lankana toimii ennen muuta ajatus yhteiskunnallisen epävarmuuden lisääntymisestä sekä idea sosialidemokratian/keskustavasemmiston projektista nimenomaan näiden epävarmuudesta kärsivien ihmisten tilanteen ja elämänmahdollisuuksien vahvistamisena. Uudelleenjaon, ts. tulonsiirtopolitiikan, rinnalle tulisi nostaa entistä enemmän nk. predistribuutiopolitiikka, ennaltajako. Tällä viitataan ennen muuta laadukkaisiin varhaiskasvatuksen, koulutuksen ym. palveluihin (mielenkiintoisena yksityiskohtana esiintyy mm. koulutustili), laajaan kollektiiviseen sosiaaliturvaan sekä kohtuuttomia etuoikeuksia synnyttävien erojen kaventamiseen. Markkinoita tulisi ohjata toimimaan tämän ”keskiluokan” puolesta.

Nähty tulo- ja palkkaerojen kasvu on johtamassa nopeasti nk. 5-75-20-yhteiskuntaan, jossa keskiluokka uhkaa kutistua. Tätä aiheuttaa erityisesti reaalipalkkojen lähes pysähtynyt kasvu. Kun samalla universalististen palveluiden rahoitus alkaa veropohjan rapautuessa vaarantua, uhkaa tilanne jossa keskiluokalta katoavat laadukkaat julkiset palvelut ja sitä myöten turva. Moni artikkeli ottaa kantaa mm. euroalueen rakenteisiin sekä EKP:n politiikkaan. Deflaatio nähdään todellisena uhkana, jota vastaan tulisi kamppailla kysyntää elvyttämällä. Myös ajatukset omistuksen laajentamisesta, ts. pääomien demokraattisempi jakaminen esimerkiksi kannustamalla piensäästäjiä sijoittamaan ja suosimalla työntekijäomisteisuutta yrityksissä sekä EU:n laajuinen ”baby bond” -järjestelmä ovat mielenkiintoisia ajatuksia.

Yksittäisinä mielenkiintoisina artikkeleina nousevat esiin Will Huttonin ajatukset tekno-optimismin paluusta, johon kuuluu voimakas vaade jakamiseen ja yhteisölliseen kehittämiseen sitoutuvasta elinkeinoelämästä, Eric Beinhockerin ja Nick Hanauerin näkemys uudenlaisesta vaurauden mittarista jossa BKT:n korvaisi hyvinvoinnin edellytysten saavutettavuuden mittaaminen, Robert Atkinsonin analyysi USA:n ja Euroopan pääomamarkkinoiden ongelmista sekä Peter Van Lieshoutin ja Robert Wentin termi ansiopotentiaalivisio, jolla viitataan valtion strategiseen näkemykseen omista tulevaisuuden vahvuuksistaan. Ruotsalaisen yhteiskuntatieteilijän Bo Rothsteinin artikkeli pureutuu taas sosiaalisen pääoman tulevaisuudeen, hän osoittaa hyvin miten sosiaalinen luottamus on korkeimmillaan laajan hyvinvointivaltion maissa joita luonnehtii reiluuden ja tasavertaisuuden kokemus sekä luottamus hallintoon.

hauskaoppiminenLauri Järvilehdon Hauskan oppimisen vallankumous on mielenkiintoinen johdatus pedagogiikkaan ja oppimisen psykologiaan erityisesti sisäisen motivaation näkökulmasta. Järvilehto argumentoi perinteistä koulu- ja opetuskäsitystä vastaan, korostaen oppilaan omaa motivaatiota, oppimisen mielekkyyttä sekä oppilaskeskeisyyttä. Kirjan kantava teema onkin miten opetukseen keskittymisestä tulisi siirtyä oppimiseen keskittymiseen.

Järvilehdon näkemyksen mukaan oppiminen on usein spontaania ja se on kahden tekijän, altistuksen ja kiinnostuksen, lopputulos. Jotta erityisesti kiinnostusta saadaan aikaan, tulee keskittyä itseohjautuvuuteen ja painottaa sisäisen motivaation merkitystä. Palkinnot ja rangaistukset eivät ole oleellisia, vaan oppiminen itseisarvona ja ilona – psykologisten tarpeiden tyydyttämisenä. Sisäistä motivaatiota rakentavat Järvilehdon mukaan kokemukset autonomiasta eli vapaudesta, kompetenssista eli osaamisesta sekä yhteenkuuluvuudesta. Parhaimmillaan nämä kokemukset saavat aikaan ns. flow-tilan, positiivisen stressin jonka vaikutuksen alaisena oppiminen voi olla äärimmäisen tehokasta.

Järvilehdon näkemys korostaa yksilöiden asennetta sekä jokaisessa piilevää lahjakkuutta. Tämä on tärkeää, mutta samaan aikaan hän jättää oppilaiden taustojen merkityksen pohdinnan hyvin ohuelle. Lähtökohdat eivät hänen mukaansa määrittele lopputuloksia, kunhan oppilaat ja opettajat hyväksyvät ”kasvun asenteen” ja seuraavat intohimojaan. Niin mukavalta kuin tämä kuulostaakin, se on oppimistulosanalyysien näkökulmasta hieman naiivi ajatus.

Kirja sisältää myös mielenkiintoisen johdatuksen neurotieteeseen oppimisen näkökulmasta. Järvilehdon näkemyksen mukaan oppimisen kannalta oleellista on vahvistaa hermoverkkoja liittämällä opittavaan asiaan voimakkaita emotionaalisia vasteita. Samalla on ymmärrettävä uuden oppimisen olevan enemmänkin olemassa olevaan opittuun liittämistä kuin uuden tiedon varastointia. Tähän perustuu mm. tarinoiden ja vertauskuvien voima – niillä voidaan havainnollistaa uutta asiaa ja luoda tunneyhteyksiä.

Pelien käyttö oppimisessa, pelillisyyden logiikan tuominen sisään oppimistilanteisiin ja -materiaaleihin sekä hyvien oppimispelien ominaisuuksien erittely on  mielenkiintoinen osa teosta. Tärkeä havainto koskee saman sisällön tarjoamista eri muodoissa. Oppimateriaalin autenttisuuden  ja aitouden korostaminen siinä, miten se voi ”koukuttaa” viihdepelien tapaan on oleellinen huomio. Opettajan roolin korostaminen valmentajana ja innoittajana, mobiilioppimisen mahdollisuudet, monimuotoisten oppimisympäristöjen mahdollistama monenlainen oppiminen sekä nk. flipped classroom-malli, jossa oppilaat opiskelevat omalla ajallaan mm. videoluentojen avulla ja tulevat kouluun tekemään läksynsä, ovat erittäin mielenkiintoisia avauksia, joita tulisi kokeilla myös Suomessa, esimerkiksi OKM:ön tulevaisuuden peruskoulu -hankkeen yhteydessä.

Mainokset

Tuottavuustalkoisiin porkkana edellä

kolumni Demokraatissa 26.6.2014. 

Kuntien työntekijöiden – ja kriittisen yleisön- korviin lause ”tuottavuuden parantaminen kuntapalveluissa” särähtää usein ikävästi. Monesti kyseinen lause kun on käytännössä tullut tarkoittamaan henkilöstön ja kulujen karsimista vaikuttavuudesta välittämättä, seurauksenaan palvelutason heikentyminen ja työntekijöiden pahoinvointi.

Tuottavuustyön maineen pilaaminen on ollut haitallista, koska tuottavuuden parantaminen on paitsi taloudellisesti välttämätöntä, myös oikein toteutettuna työntekijöiden ja palveluiden käyttäjien etu. Tuottavuuden parantamisen vastustaminen kun määritelmällisesti tarkoittaa epätarkoituksenmukaisten työtapojen puolustamista tai suoranaista tuhlausta. Kumpikaan ei käy mikäli hyvinvointivaltiota halutaan kehittää. Onkin tarve lähteä hakemaan tuottavuuden kehittämistä kepin sijasta porkkanalla. Kunnissa tämä voisi tarkoittaa ennen kaikkea uudenlaista investointipolitiikkaa.

Huomattava osa kuntien menoista liittyy kiinteistöihin. Samalla monet käytössä olevista rakennuksista on otettu käyttöön hyvinvointivaltion rakennuskaudella. Moni lähestyy käyttöikänsä päätä ja kaipaa vähintään kallista remonttia johon tiukoilla olevat kunnat saattavat olla kyvyttömiä sitoutumaan.

Erityisen selkeästi tämä näkyy kouluissa. Moni pieni koulu sijaitsee paikassa, josta muuttoliikkeen myötä ovat lapsiperheet kadonneet. Home on valtaisa ongelma. Lapset ja koulujen henkilökunta joudutaan ahtaamaan pihalle parakkeihin kun koulurakennus on käynyt terveydelle vaaralliseksi.

Myös käsitys modernista pedagogiikasta muuttuu. On hämmästyttävää miten paljon nykyinen luokkahuonetyöskentely muistuttaa kansakouluaikoja. Yksi puhuu, moni kuuntelee ja pyrkii painamaan mieleensä. Tämä siitä huolimatta, että saatavilla olevan tiedon määrä on räjähdysmäisesti kasvanut, ja erityisesti teknologia mahdollistaisi hyvin monipuolisen osaamisen näyttämisen ja käytön.

Oppiminen on luonnollisesti aina eniten sosiaalisia tilanteita. Mutta myös tiloilla on merkitystä. Suomalainen koulurakennuskanta tarvitseekin aivan uudenlaisia tilainvestointeja. Vanhoista luokkahuoneista pitäisi päästä muunneltaviin tiloihin, jotka taipuvat auditorioista ryhmätyötiloiksi ja takaisin, pitävät sisällään nopeat tietoliikenneyhteydet sekä asianmukaiset välineet teknologian avulla tapahtuvaan tiedon rakenteluun.

Tämä ei kuitenkaan onnistu vanhoissa koulutiloissa ilman raskaita ja kalliita remontteja. Siksi kannattaisikin aloittaa merkittävä kansallinen ponnistus vanhojen, usein huonokuntoisten koulutilojen kokonaan sulkemiseksi sekä uusinvestointien laatimiseksi. Tähän valtio voisi tarjota käden, helpottaen näin kuntatason päättäjien asemaa.

Erityinen valtion avustus, tai nyt innovoidun Remontti Oyjn käyttö kouluinvestointeihin voisi olla järkevää. Mikäli kunta sitoutuisi kouluverkon tarkasteluun sekä huonokuntoisten tai epätarkoituksenmukaisessa paikassa sijaitsevien koulujen lakkauttamiseen, valtio voisi tulla tuntuvalla panoksella mukaan kokonaan uuden koulun rakentamiseen. Nämä uudet koulut varusteltaisiin ajanmukaisen pedagogiikan tarvitsemilla työkaluilla ja olisivat helposti muunneltavissa mihin tahansa käyttöön. Mukaan voitaisiin kytkeä uusiutuva, paikallinen energiaratkaisu esim. maalämmön tai aurinkosähkön muodossa.

Tällaisella mallilla voitaisiin käynnistää merkittävät työllistävät investoinnit, jotka samaan aikaan koituisivat kuntien taloudelliseksi hyödyksi kiinteistömassan ja sitä kautta korjausvelan pienentyessä sekä turvattaisiin niin lapsille kuin koulujen henkilökunnalle ensiluokkaiset ja terveelliset tilat. Uusia kouluja innovatiivisine ratkaisuineen voitaisiin myös esitellä koulutusviennin tukena – ehkä jopa lippulaivatuotteena.

Sitä saat mitä tilaat

truecolorsPerussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini lohkaisi jossain ennen edellisiä eduskuntavaaleja, että ”vain Kokoomuksella ja perussuomalaisilla on itsensä näköiset puheenjohtajat”. Tämän pystyi lukemaan piikkinä erityisesti SDP:lle ja Keskustalle, joita johtivat tuolloin Jutta Urpilainen ja Mari Kiviniemi. Soinin ajattelussa heidän johtajuutensa taustalla oli enemmän toive siitä miltä oman puolueen tulisi näyttää ja mitä sen tulisi olla kuin mitä se oikeasti on. Ajatus palasi mieleen tänään katsellessa Kokoomuksen puoluekokouksen valintoja ja Alexander Stubbin nousua puheenjohtajaksi.

Sosialidemokraatit ovat vuosikausia tavoitelleet ”laajentumista” poliittiseen keskustaan sekä toimihenkilöäänestäjien sydänten valloitusta vaaleissa. Nuoren, opettajataustan omaavan, naispuolisen johtajan valinnan nähtiin aikoinaan olevan yksi tällainen ”symbolinen teko”, joka kertoisi kansalaisille SDP:n halusta lähestyä heidän elämänpiiriään. Ongelmaksi kuitenkin kävi, että itseluottamukseltaan heikentynyt ja aatteellisessa käymistilassa ollut SDP ei kyennyt luottamaan olemassaolleen kivijalkansa kestävyyteen. Tämä johti tilanteeseen, jossa tuolloin uuden puheenjohtajan oli pyrittävä milloin milläkin tavalla vakuuttamaan perinteisempi kannattajakunta ja olemassaolleet rakenteet – ja samalla uudistuminen ja uuden kannattajakunnan lähestyminen jäi vähemmälle.

Tämä koettu epäselvyys sekä kunnallisvaaleista alkanut heikko kannatuskehitys loivat tyytymättömyyttä, joka purkautui puheenjohtajavaihdokseen Seinäjoen puoluekokouksessa. Puheenjohtajaksi ja uudeksi valtionvarainministeriksi nousi Antti Rinne. Viisikymppinen jo hieman harmaantunut mies, jonka tausta on ammattiliitoissa ja jonka työhistoriaan mahtuu kaikkea mahdollista tsupparista lakiasiaintoimiston vetoon.

Kokoomus puolestaan on menestynyt viime vuosikymmenen erinomaisesti niillä markkinoilla, jonne SDP on äänestäjien osalta pyrkinyt. Pitkälti Jyrki Kataisen persoonan kannattelemana Kokoomus on ollut voitokas tai vähintään edennyt lukuisissa vaaleissa. Ajatus ”keskustaoikeistolaisesta arvopuolueesta”, jolla on sosiaalinen omatunto ja joka välittää, on myynyt hyvin sellaisten liikkuvien äänestäjien keskuudessa joilla ei ole vahvaa poliittista näkemystä. Kokoomus on kyennyt madaltamaan kynnystä äänestää ”oikeistoa” ja samalla profiloitunut yksilökeskeiseen, individualistiseen aikaan sopivalla tavalla ”dynaamisten, päämäärätietoisten ja menestyvien” ihmisten puolueeksi. Uskottavan poliittisen voiman puuttuminen oikealta laidalta on myös helpottanut tätä mielikuvallista siirtymää – äänestäjävuotoa ei ole tarvinnut pelätä kuin arvokonservatiivisimpien osalta.

Kauan on kuitenkin ollut selvää, että Kokoomuksen aktiiveissa on kaipuuta selkeästi aatteellisempaan politiikantekoon. Kokoomusnuorten libertaarit mielipiteet ovat olleet marginaalissa, mutta ne ovat levinneet nuorten kasvaessa aikuisiksi myös itse puolueeseen. Kireämpiä kannanottoja on alkanut ilmestyä milloin veroasteen laskemisesta alle 40%iin, milloin ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeuden poistosta, perintöveron poistosta, yhteisöveron poistosta ja niin edelleen. Kaikki rajuja esityksiä, jotka eivät mitenkään sovi ”yhteistyöhakuisen” ja ”pragmaattisen” puolueen kuvaan. Mölyt ovat pysyneet suhteellisen vähäisinä oikeastaan vain siksi, että puolue on ollut niin voitokas, ja että se on osin ajanut tiukempaa linjaa kabineteissa kuin julkisuudessa.

Puheenjohtajakamppailussa tyylipuhtaimmin tätä uudenlaista aatteellisempaa oikeistolinjaa veti nimenomaan Alexander Stubb. Kun Vapaavuori kävi pääministerikisaa ja Risikko antoi kasvot ”unohdetulle kentän äänelle”, Stubb esiintyi vahvimpana aatepoliitikkona joka kritisoi voimakkaimmin julkista sektoria, esitti rajuimmat vaateet hyvinvointivaltion saneeraamiseksi ja otti näkyvimmin kantaa NATO-jäsenyyden puolesta. Ja hänet valittiin.

***

Mitä opimme tästä? Värillä -ja habituksella- oli puoluekokouksissa väliä. Kun puolueita on moitittu samankaltaistumisesta (johtajien profiilit ja taustat, aatteet ja tavoitteet), on yhtäkkiä ainakin johtajien profiileissa tapahtunut merkittäviä muutoksia – ja samalla eriytymistä.

Ajatellaan vaikka Rinnettä ja Stubbia. Toista on vaikea kuvitella pechakuchaamassa tai heittämässä stand-up -keikkaa, toista taas mahdoton nähdä Mäntsälän torilla makkaraa paistamassa ja kuuntelemassa eläkeläisten ajatuksia. Toinen edustaa sitä, mitä tämän päivän alfauros tai -naaras haluaa olla; oli kyse sitten ulosannista, ulkonäöstä tai urheilutuloksista. Toinen taas sitä, mitä moni epätäydellisyydessään aidosti on ja jonka hyväksyy. Toinen edustaa globalisaatiovoittajia kaikella olemuksellaan ja mielipiteillään, toinen taas nojaa vahvasti myös siihen maailmaan, joka on joutunut näkemään muutoksen nurjat puolet.

Se, mikä heitä kuitenkin yhdistää, ja joka samalla ehkä kertoo jotain politiikan muutoksesta on se, että he todellakin näyttävät ja kuulostavat puolueidensa aktiivi/kannattajaväeltä. Molemmat heistä ovat monella tapaa ”aitoja” siinä mielessä että heitä ei voi syyttää siitä, että he yrittäisivät olla jotain muuta kuin ovat tai että heidän kauttaan yriteltäisiin antaa muunneltua kuvaa siitä, mitä liike aidosti, tällä hetkellä, on. Näiden henkilöiden kautta on hylätty ajatus, että johtajan persoonan kautta yritettäisiin viestiä jotain muuta kuin mitä puolue on.

Tarkoituksena ei tietenkään ole sanoa, etteivätkö edelliset johtajat niin Kokoomuksessa kuin SDP:ssä olisi olleet aitoja ihmisiä. Kyse on nimenomaan mielikuvasta. Kokoomuksen osalta Kataisen profiili onnistui peittämään yhä radikaalimmaksi käyvän puolueväen ja estämään näkyvän oikeistolaistumisen puolueen julkikuvassa. SDP:ssä tämä puolestaan epäonnistui – yritys viestiä linjanmuutoksesta ja uudistumisesta edellisen puheenjohtajan profiilin kautta jäi – syystä tai toisesta- torsoksi eikä kaivattua luottamusta syntynyt.

***

Kun nyt katsoo eduskuntavaaleihin valmistautuvien puolueiden johtajia, on todettava että monella tapaa Kari Suomalaisen karikatyyrit ovat, tosin ajanmukaisemmassa muodossa, heränneet eloon. Kokoomus asettaa vaaleihin leveähymyisen, markkinafundamentalistisia linjauksia esittäneen eurofiilin joka saa samppanjan virtaamaan, SDP törmäkän ay-miehen perikuvan, jolla vaikuttaa kuitenkin olevan sydämessään herkkä paikka yhteiskunnan vähäosaisille, Keskusta self-made-manin pohjoisen uskonnollisilta lakeuksilta, perussuomalaiset epäsovinnaisen äijäilijän joka kaikella tekemisellään pyrkii osoittautumaan ”eliitin” vastavoimaksi, Vihreät asiantuntevan mutta kuivakasta imagosta kärsivän luokan fiksuimman pojan, Vasemmistoliitto taas tennarijalkaisen ja rääväsuisen radikaalin, jossa on enemmän kuin ripaus kärsimättömyyttä ja aggressiivisuutta.

Itse en osaisi piirtää osuvampaa karikatyyria kuin minkä todellisuus tulevissa vaalipaneeleissa tarjoilee.

Oppivelvollisuudesta tosiasioiden valossa

mielipidekirjoitus/vastine Helsingin Sanomissa 13.6.2014.

hs_logoRaija Vahasalo ja Sari Sarkomaa pitivät (HS 12.6.) oppivelvollisuuden pidentymistä vahingollisena. He pitivät esitystä ongelmien siirtämisenä, kritisoivat resursseja ja kaipasivat voimavaroja ”tehokkaampiin keinoihin”.

Jos oppivelvollisuus vain siirtäisi ongelmia eteenpäin, sitä kannattaisi lyhentää. Kuten he kirjoittavat ”tavoitteena ei voi olla säilöä nuoria pakolla vuodeksi johonkin oppilaitokseen.” Miksi ysi- tai ekaluokkalaiset haluttaisiin ”säilöä”? Tarjoaako Kokoomus peruskoululaisillekin ”räätälöityä ohjausta ja tukea pakon sijaan”?

Kustannusten osalta viitataan Kuntaliiton vanhaan arvioon josta liitto itse luopui. Ko. arviossa suuri osa uudistuksen kustannuksista tulisi lisäpaikoista, vaikka uudistus voidaan toteuttaa nykyisellä koulutustarjonnalla. Peruskoulun päättäneille tulee vuonna 2015 olemaan tarjolla kymmeniä tuhansia paikkoja ikäluokan kokoa enemmän.

Edustajat viittaavat myös oppimateriaalikustannuksiin, mutta eivät tiedä esityksen lähtevän materiaalien kierrätettävyydestä peruskoulun tapaan. Kun kierrätys huomioidaan, Kuntaliiton ja OKM:n arviot kustannuksista ovat lähes yhdenmukaiset. Jos oppimateriaalien kierrätys olisi mahdotonta toisella asteella, se olisi samoilla perusteilla mahdotonta peruskoulussa.

”Tehokkaampien toimien” osalta tulee muistaa, että niitä tehdään jo. Erilaisiin tukitoimiin käytetään vuosittain kymmeniä miljoonia euroja. Silti peruskoulun varaan jää yhtä moni kuin 30 vuotta sitten.  Opetusministeri Sarkomaan aikana ammatillista koulutusta lisättiin vuosina 2008–2009 yli 5400 opiskelijalla, noin 46 miljoonan euron kustannuksella, jotta paikkoja saataisiin peruskoulun päättäneille. Silti toisen asteen ulkopuolelle jäi 2009 suurempi osa peruskoulun päättäneistä kuin 2007.

Peräänkuulutetut kohdennetut toimet ovat osoittautuneet kalliiksi, mutta tehottomiksi. Looginen johtopäätös onkin ryhtyä toimiin, joiden me tiedämme omasta ja kansainvälisestä kokemuksesta johtavan tuloksiin.

Esa Suominen
opetusministerin erityisavustaja
Helsinki

 

Kesää kohti kirjallisuudella

peopleofforeverNuoren israelilaisen kirjailijan Shani Boianjiun The People of Forever Are Not Afraid on kertomus kolmesta koulunsa päättävästä juutalaistytöstä, Yaelista, Leasta ja Avishagista, jotka astuvat suorittamaan asevelvollisuuttaan Israelin armeijaan. Ennen palvelukseen astumistaan armeijasta jo palannut Dan, Avishagin veli ja Yaelin ihastus, saa surmansa ”venäläisessä ruletissa”. Mutta kaikki tietävät, että Dan on ampunut itsensä.

Lea partioi tiesululla, jonka kautta palestiinalaiset vaeltavat aamuisin töihin miehittäjän puolelle, tehtävänään havaita mahdolliset itsemurhapommittajat – tai sellaiset, jotka eivät palaisi työpäivän päätteeksi omalle alueelleen. Pitkästyneenä hän kuvittelee erään palestiinalaisen miehen elämän ja kurjan kohtalon, vain nähdäkseen tämän loukatun ylpeyden purkautuvan sotilastoverinsa puukotuksena. Ronski, mutta pohjimmiltaan epävarma Yael opettaa poikia ampumaan paremmin – ja pettää on-off poikaystäväänsä.  Avishag puolestaan partioi Siinain rajalla, valvoen piikkilanka-aitaa, jota vasten sudanilaiset pakolaiset, matkalla Israeliin ja parempaan elämään, heittäytyvät kuolemaan ja jonka läpi korruptoituneet ja kyynistyneet israelilaisupseerit päästävät niin piraatti-DVDt kuin ihmiskaupan uhrit.

Nuorten naisten asepalvelus on sotaa ilman taistelua, epävarmuutta, epäluuloa ja aseiden taakse piilotettua pelkoa. He oppivat myös käyttämään hyväkseen rinnallaan piipahtavia nuoria miehiä, joista osa lähtee tehtäviin joista he eivät koskaan palaa. Mutta lopulta pahimmat viholliset löytyvät omista riveistä, ja tilanteista jossa aseet eivät auta.

hotakainen

Kari Hotakaisen uusin teos Luonnon laki on taattua laatua – upeaa sanankäyttöä jossa lyhyisiin lauseisiin tiivistyy valtava määrä tunnelmia. Henkilöauto joutuu vakavaan tieliikenneonnettomuuteen, kyydissään maalämpöyrittäjä Rautala. Rautala on elämänsä veroja kiertänyt hyvinvointivaltion ideologinen vastustaja, joka joutuu nyt toisten armoille, hoidettavaksi ja kokoon kursittavaksi. Häntä hoitaa kutsumusammatissaan toimiva, mutta vaatimuksiin ja kiireeseen uupuva sairaanhoitaja Laura, jota seuraavat kotiin vaativat potilaat ja joita hän hetkeksi pakenee hevimusiikkiin.

Rautala on leski ja innokkaasti vihreitä kannattavan tyttären, Miran, isä. Mira on viimeisillään raskaana, mutta osallistuu silti erittäin aktiivisesti vihreiden presidenttiehdokkaan kampanjaan. Maailmankuvien yhteentörmäys on vääjäämätön, sillä yhtä aktiivisesti kuin isä pyrkii irti veroistaan, tytär vaatii suvaitsevaisuutta ja avoimuutta, joka ei tosin vaikuta kohdistuvan eri mieltä oleviin. Toisaalla ovat Rautalan isä ja äiti, sotaveteraani Väinö sekä sairastunut, pyörätuoliin sidottu Kerttu. Muistin ja ymmärtämisen ongelmista kärsivän Väinön ja Kertun hiljaiseksi ja pieneksi hiutuneen elämän kuvaus kuuluu romaanin viiltävimpiin:

”Väinö on joutunut tekemään vaikeita palveluksia. Tuntuu hankalalta pestä paikkoja, joihin liittyy kiihkeitä muistoja. Ja tuntuu pahalta ottaa näitä palveluksia vastaan. Ennen he laskivat ja nostivat toistensa housuja ja hameita ihan toisesta syystä. Elämä antoi heille viimeisiksi ajoiksi uudet roolit: omaishoitaja ja sairas. Väinö oli kuulevinaan muminaa. -Sanoitko sinä jotain? -En. Lämmitäpä se kaalikeitto. -Eilinen? -Sehän meillä on. Eilinen.”

Suomalainen hyvinvointivaltio on Hotakaisen tekstissä kriisissä. Kaikesta julkisesta ja yhteisesti kaikille kuuluvasta säästetään, karsitaan ja kiristetään, koska veronmaksuhalukkuutta ei enää yksinkertaisesti ole. Tämä tarkoittaa omaishoitajien tuesta leikkaamista, teatterin ovea turhaan nykivää Väinöä sekä sairaanhoitajaharjoittelijoiden irtisanomista ja saman työn tekemistä vähemmillä käsipareilla. Sairaanhoitajat ja potilaat katsovat televisiosta pääministeriä, joka luettelee säästökohteita.

”Laura oli kitkutellut vähän yli kahdentonnin palkalla koko ikänsä ja nyt hän halusi sisään televisioon. Viisi minuuttia riittäisi. Siinä ajassa hän ehtisi kertoa sen mikä ei näy viivan alla. Minä pyyhin paperilla suupielet, korvantaustat, selät ja niskat , minä jynssään kostealla, korkeatasoisella pyyhkeellä perseet, teen kaiken tämän kutsumuksesta ja hyvällä mielellä mutta nyt hyvä mieleni on poissa ja se tulee takaisin vain jos kuulen suorassa lähetyksessä seuraavat sanat: emme leikkaa Lauran osastolta A2, koska siellä laitetaan kuntoon paperimiehiä, kuittimiehiä, pukumiehiä, liikemiehiä ja rakennusmiehiä mahdolliseen luonnevikaan katsomatta ja riippumatta siitä, onko heidät itse valitun elämäntavan seurauksena osastolle kärrätty vai ovatko he siellä siksi, että he uupumattomalla tarmolla ovat muuttaneet metsämme yhteisiksi seteleiksi, niin tai näin, sairaanhoitajat laittavat kuntoon kaikki, ja kun viimeisellä tuomiolla katsotaan mitä jää numeroiden lisäksi viivan alle, niin sieltä löytyy kirkkautta ja kiitollisuutta, joka loistaa sairaalasta kotiin päässeiden potilaiden silmistä.” 

Hotakaisen kirja on ”persoonattoman” hyvinvointivaltion ja universalismin puolustuspuhe. Veroista valittaminen on helppoa niin kauan kun on itse vahva ja omasta mielestään voittamaton. Mutta hetkellä millä hyvänsä kaikki voi olla toisin, kenen tahansa kohdalla. Miten silloin pärjäisi ilman toisia ihmisiä? Olisiko meillä sittenkin varaa – ja moraalinen velvoite – pitää toisistamme huolta?

talousjatuopiaSixten Korkmanin Talous ja utopia on äärimmäisen helppolukuinen ja yleistajuisena erinomaisen suositeltava lukuteos taloudesta, talouspolitiikasta ja niiden suhteesta hyvinvointivaltioon kiinnostuneelle lukijalle. Korkman erittelee tiiviisti mutta kattavasti julkisuudessa käytäviä talouspolitiikan aiheita tarjoten niihin useamman näkökulman. Vahvana punaisena lankana läpi kirjan kulkevat hyvinvoinnin, oikeudenmukaisuuden, luottamuksen ja demokratian kantavat teemat – siitä huolimatta, että Korkman vaikuttaa suhtautuvan poliittisiin päätöksentekijöihin ja heidän talouspoliittiseen kaukonäköisyyteensä varsin epäluuloisesti.

Korkmanin talouspoliittista näkemystä voisi kirjan perusteella luonnehtia keskustavasemmistolaiseksi tai markkinaystävälliseen sosialidemokratiaan nojautuvaksi. Hän on säädellyn markkinatalouden kannattaja ja John Maynard Keynes selvästi teoksen siteeratuin teoreetikko. Korkman tunnustaa markkinoiden ja kilpailun merkityksen dynaamisessa taloudessa, mutta joka näkee toimivaltaisen ja vahvan valtion tärkeän roolin toisaalta yksilönvapauden takaamisessa hyvinvointipalveluiden kautta, toisaalta markkinaepäonnistumisten korjaajana ja talouden aktivoijana. Korkman perustelee lyhyesti, mutta kattavasti niin automaattisten vakauttajien kuin pakollisen sosiaalivakuutuksenkin olemassaolon, ja korostaa suhdannepolitiikan ja kysynnän tärkeyttä työllisyyden ylläpidossa. Hän myös korostaa, että julkisen sektorin koon ja taloudellisen kasvun suhde ei niinkään liity verojen tasoon vaan siihen mitä verovaroilla tehdään.

Korkman erittelee myös uusklassisen ja keynesiläisen talousteorian eroja sekä korostaa rationaalisia odotuksia ja markkinoiden erehtymättömyyttä painottaneiden teorioiden uskottavuuden kärsineen kolauksen vuoden 2008 finanssikriisin jälkimainingeissa. Hän myös purkaa globalisaatioon liittyviä negatiivisia käsityksiä ja katsoo verokilpailupaineen liittyvän korostuneesti yritysten verokohteluun, samalla kuitenkin tunnustaen politiikan tilan laajentamisen välttämättömyyden, mikäli globalisaatiota haluttaisiin nykyistä paremmin hallita ja ohjata.

Korkmanin näkemys julkisesta velasta on maltillinen, mutta kertaa ne huolet, joita julkisessa keskustelussa paljolti pidetään esillä. Periaatetasolla niihin on helppo yhtyä, käytännössä lienee vaikea määritellä ”kestävää” julkisen velan tasoa tai ”keskipitkää” aikaväliä, jolla menojen ja tulojen tulee olla tietynlaisessa tasapainossa. Tämän hän myös tunnustaa. Uskottavina keinoina julkisen talouden vakauttamiseen hän esittää ennen muuta hyvinvointipalveluiden tuottavuuden lisäämistä ja työurien pidentämistä. Lisäksi hän raottaa, hyvin maltilla ja varovaisesti tosin, ovea periaatekeskustelulle menokohteiden priorisoinnista ja universalistisen periaatteen mukaisesti toimivan palvelutarjonnan rajoittamisesta.

EU:n talouspolitiikan osalta on mielenkiintoista, että Korkman nostaa EMUn erääksi merkittäväksi ongelmaksi paitsi rahaliittoon kuuluvien talouksien erot, myös EKP:n säännöt, joissa valtion viimekätinen lainoitus on kielletty. Tämä, yhdessä liittovaltion budjetin koon kanssa, ovat syitä miksi Kreikan kriisi uhkaa koko euroaluetta ja unionia, mutta konkurssitilassa horjuvan Kalifornian kykyä selvitä veloistaan ei epäile kukaan. Hän edustaa myös kantaa, jonka mukaan erityisesti rahoitusmarkkinoiden tuottamaan epävakauteen on puututtava, vaikka sitten toiminnan tehokkuuden ja innovaatiokyvyn kustannuksella, sen sisältämän systeemisen riskin vuoksi. Tällä perusteella hän lukeutuu pankkiunionin kannattajiin – mm. eurobondijärjestelmän kustannuksella.

megachangeDaniel Franklinin ja John Andrewsin toimittama, The Economist -lehden julkaisema teos Megachange – The World in 2050 on monipuolinen artikkelikokoelma, jossa kurkotetaan yli kolmenkymmenen vuoden päähän. Verrattuna moniin teknologiaan keskittyviin tulevaisuuskirjoihin Megachange on yleisemmällä ja sosiokulttuurisemmalla tasolla. Luvut käsittelevät mm. väestönmuutoksia, uskonnon asemaa tulevaisuudessa, naisten asemaa ja kulttuurin kehitystä, ilmastonmuutosta, sodan tulevaisuutta sekä nousevia markkinoita.

Suuriin huomioihin lukeutuu demografisen muutoksen nopeus. Vaikka maailman väestö kasvaa edelleen nopeasti, on tilanne kokonaishedelmällisyyden osalta Afrikkaa lukuunottamatta tasaantumassa. Aasian väestöylivoima, joka pitää yllä talouskasvua, kääntyy parinkymmenen vuoden päästä haitaksi väestön ikääntyessä nopeasti. Uskonnot säilyvät merkittävinä, ja ennusteiden mukaan selkeästi uskonnottomien osuus maailman väestöstä tulee vuosisadan puoleen väliin mennessä suorastaan romahtamaan – mutta samanaikaisesti suurin osa maailman uskonnollisista ihmisistä kääntyy poispäin fundamentalismista. Tämä on totta jopa USA:ssa, joka ainoana maana maailmassa on toistaiseksi ylläpitänyt sekä voimakasta uskonnollisuutta että taloudellista vaurautta. Euroopassa vaurastuminen on tarkoittanut myös maallistumista. Uskovien osuuden kasvu selittyy pitkälti Kiinan uskonnollisella vapautumisella sekä uskonnollisten ihmisten muita suuremmalla lapsiluvulla.

Mielenkiintoisia ovat myös kirjan osuudet poliittisista vapauksista. Demokratia jatkaa voittokulkuaan ja etenee niissä maissa joissa poliittiset vapaudet ovat rajattuja – mutta samaan aikaan tyhjenee merkityksestä monissa niissä maissa, joissa on perinteisesti luotettu oikeusvaltioon ja jossa poliittiset oikeudet ovat jo laajoja. Kirjassa kannetaan oikeutettua huolta erityisesti oikeusjärjestelmän politisoitumisesta länsimaissa – ja sen seurauksena lain ja demokratian legitimiteetin kärsimisestä. Korruption, kaupallisen median ja bisneksen läpitunkemat järjestelmät, kuten Berlusconin Italia, ovat varoittavia esimerkkejä, kuten myös Venäjä,  jossa muodollinen demokratia toimii mutta jossa hämärän bisneksen muodostamat syndikaatit käyttävät huomattavaa tosiasiallista valtaa.

Kehittyviä markkinoita koskeva osuus kiinnittää huomion taloudellisen kasvun eksponentiaalisuuteen. Aasian nousevien markkinoiden todellinen nousu on vasta alkamassa. Mikäli ennusteet pitävät edes lähimain paikkansa, on nykyisestä G7stä vuoden 2050 G7ssä enää USA. Aasia tulee nousemaan takaisin historialliseen asemaansa, tuottamaan lähes puolet maailman BKT:sta, vuoteen 2050 mennessä, ja tältä osin palauttamaan tilanteen joka oli voimassa lähes koko historian ajan 1800-lukuun asti.

Megachange painottaa koulutuksen merkitystä tulevaisuuden eriarvoisuuden luojana. Vaikka absoluuttinen köyhyys vähenee, eriarvoisuus ei katoa. Sillä missä asut ei ole enää juurikaan merkitystä, sillä köyhimpiinkin maihin syntyy korkeasti koulutettu ja hyvin toimeentuleva eliitti. Oletus onkin, että tulonjaon rakenteet konvergoituvat maiden välillä, ja että suuren enemmistön elinolot tulevat muistuttamaan paljon enemmän toisiaan eri maissa kuin mikä nykyisin on tilanne. 1% on ottanut irti ja valtioiden sisällä erot ovat kasvussa – sen sijaan niiden välillä ne vähenevät. Odotusarvona on, että vuonna 2050 keskimääräisen intialaisen suhteellinen tulotaso suhteessa amerikkalaiseen on nelinkertaistunut – nykyisestä 7%sta 35%iin. Maiden sisäisten erojen kasvu on sekin valinta – Brasilia osoittaa, että on mahdollista yhdistää nopea muutos, kasvu ja tuloerojen kapeneminen mikäli poliittista tahtoa on.

Markkinoiden tulevaisuuteen liittyy myös mielenkiintoinen, Schumpeterin luovaan tuhoon pohjautuva artikkeli, jossa osoitetaan yritysten elinkaaren dramaattinen lyhentyminen. Yritysmuodot muuttuvat verkostoiksi, teollinen valmistus kokee uuden vallankumouksen 3D-tulostuksen myötä, ja etäisyydet menettävät merkitystään kun verkkoon kytkeytyminen mahdollistaa innovaatioiden teon – ja markkinoille pääsyn- lähestulkoon missä tahansa maapallolla.

  • Kirjan toisen toimittajan esittely keskeisistä havainnoista.

Opetusministeri tarttunut ongelmiin jo ennalta

mielipidekirjoitus/vastine Ilkassa 5.6.2014. 

ilkkaKauko Kallioniemi Parkanosta oli huolissaan (Ilkka 3.6.) erityisesti toisen asteen koulutuksen rahoituksesta ja aloituspaikoista.

Toisin kuin Kallioniemi pelkää, aloituspaikkoja ei toisen asteen koulutuksessa ole kuitenkaan vähennetty olennaisesti, vaan koulutustarjonnan vähennys on ollut olennaisesti pienempi kuin ikäluokkien pieneneminen. Esimerkiksi vuonna 2009 toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa oli lähes 144 000 opiskelijapaikkaa, mikä vastasi noin 50 000 aloituspaikkaa. Samana vuonna perusopetuksen päätti noin 64 000 nuorta. Vuonna 2014 ammatillisessa koulutuksessa on noin 150 700 opiskelijapaikkaa, 4,7 % enemmän kuin vuonna 2009, vaikka peruskoulun päättävä ikäluokka on kooltaan vain noin 58 650 henkeä, selvästi pienempi kuin vuonna 2009.

Se, että aloituspaikkoja on tarjolla aiempaa enemmän suhteessa ikäluokkaan, helpottaa nuorten sijoittumista koulutukseen ja vähentää peruskoulun varaan jäävien määrää, erityisesti kun oppivelvollisuuden pidentämiseen liittyvät toimet takaavat koulutuspaikan jokaiselle peruskoulun päättäneelle.

Kallioniemi viittaa kirjoituksessaan Kuntaliiton laskelmaan oppivelvollisuuden pidentämisen kustannuksista. Valtaosa kuntaliiton arvioimista kustannuksista syntyisi kuitenkin aloituspaikkojen lisäyksestä, joka ei ole tarpeen, koska koulutustarjonta riittää hyvin peruskoulun päättävälle ikäluokalle. Ikäluokkien pienenemisen ja koulutustarjonnan paranemisen takia pidennys ei edes edellytä aikuisille suunnattujen paikkojen vähentämistä. Virhe johtunee siitä, että Kuntaliitto ennakoi peruskoulun päättävän ikäluokan koon noin 3500 henkilöä suuremmaksi kuin tuore väestöennuste.

Kuntaliiton arvio lähtee myös siitä, ettei oppimateriaaleja voisi toisella asteella kierrättää, toisin kuin perusopetuksessa. Opetus- ja kulttuuriministeriö on valmistelussa lähtenyt siitä, että oppivelvollisuus tuottaa oikeuden maksuttomaan materiaaliin, mutta tuo oikeus ei voi olla merkittävästi vahvempi kuin perusopetuksessa.

Kallioniemen huoli pelkän perusasteen varaan jäävistä nuorista on tärkeä ja siksi hallitus on ryhtynyt lisätoimiin sekä koulutustarjonnan parantamiseksi että oppivelvollisuuden pidentämiseksi, jotta jokainen peruskoulun päättävä nuori myös koulutukseen pääsisi. Näistä odotetaan päätöksiä ja toimien käynnistymistä jo ennen vaalikauden päätöstä.

Esa Suominen
opetusministeri Krista Kiurun erityisavustaja
Helsinki

Oppivelvollisuus tehokkain tapa puuttua ongelmiin

Mielipidekirjoitus/vastine Turun Sanomissa 4.6.2014. 

turun_sanomat_logoAlli Huovinen vastusti mielipidekirjoituksessaan (TS 2.6.) oppivelvollisuuden pidentämistä. Kirjoitus ansaitsee muutaman huomion.

Oppivelvollisuusiän nosto on tehokkain tapa torjua tälläkin hetkellä liian yleistä koulupudokkuutta ja koulutuksen keskeyttämistä. Suomen oppivelvollisuus on eräs Euroopan lyhimmistä, ja joka vuosi meiltä jää tuhansia nuoria vaille toisen asteen koulutuspaikkaa tai keskeyttää opintonsa. Tähän voimavarojen tuhlaukseen meillä ei yksinkertaisesti enää ole varaa.

Monissa kaupungeissa, myös Turussa, on tehty ansiokasta työtä paikallistasolla pudokkuuden vähentämiseksi. Tästä huolimatta niiden ihmisten määrä, jotka ovat pelkän perusasteen varassa, ei ole viime vuosikymmeninä oleellisesti muuttunut. Toisin sanoen paljon mainostetut täsmätoimet eivät valitettavasti ole saavuttaneet toivottuja tuloksia.

Toisen asteen tutkinnon, ylioppilastutkinnon tai ammatillisen tutkinnon, saavuttaminen on yhä useammin edellytys pysyvälle kiinnittymiselle työelämään. Perusasteen varassa olevien työllisyysaste on tällä hetkellä vain hieman yli 40 prosenttia.

Sen sijaan toisen asteen tutkinnon suorittaminen parantaa tilannetta selvästi. Koulutus kannattaa paitsi työttömyysriskin oleellisena pienentymisenä myös paremman palkan muodossa.

Koulukielteisten nuorten asenteista huolehtivat voivat etsiä lohtua historiasta sekä nykymaailmasta. Historiasta opimme, että aiemmat oppivelvollisuuden pidennykset ovat johtaneet siihen, että käytännössä kaikki suorittavat uuden, pidemmän velvollisuuden loppuun.

Lisäksi oppivelvollisuuden pidennys toteutetaan tavalla, joka säilyttää kaikki erilaiset vaihtoehdot – kymppiluokat, oppisopimukset ja ynnä muut.

Suomen toivot tarkastelussa

kokoomus_vaalijuliste_20-luvultaPolitiikan superviikot jatkuvat, vaikka SDPn valinnat sekä eurovaalit ovat ohi. Päämielenkiinto kohdistuu seuraavaksi Kokoomuksen puoluekokoukseen sekä niitä seuraaviin minihallitusneuvotteluihin. Erityisen kiinnostavaa on seurata miten pätkäpääministeriksi pyrkivät porvareiden pj-ehdokkaat linjaavat tulevaisuutta. Kaksi ehdokasta kolmesta, Alex Stubb ja Jan Vapaavuori, ovat julkaisseet omat linjapaperinsa, kuten myös varapuheenjohtajaksi tarjolla oleva kansanedustaja Sanni Grahn-Laasonen.

Ensinnä on aina annettava kehut siitä, että ehdokkaat tekevät aatteellista työtä ja kertovat ohjelmien muodossa näkemyksistään. On itse asioista sitten samaa tai eri mieltä, niin ohjelmat antavat mahdollisuuden arvioida ehdokkaiden arvoja ja tavoitteita sekä päämääriä. Ideologinen työ on politiikan polttoainetta, ilman tavoitteita ja arvoasetelmia niiden taustalla poliittinen mobilisaatio on mahdotonta. Omien ajatusten pitäminen taktisista tai muista syistä ”vakan alla” ei kuulu reiluun kilpailuun. Tässä mielessä on hienoa, että ehdokkaat ovat avanneet ajatteluaan toisten arvioitavaksi ja keskustelun pohjaksi.

Kokoomuksen ehdokkaiden paperit ovat hyvin arvolähtöisiä ja taiten kirjoitettuja. Niistä löytyy monia yleisiä linjauksia, joista voi olla samaa mieltä, on puhe sitten uudistushalusta, epäonnistumisen sallimisesta kuin kansainvälisyydestäkin. Sen sijaan toivomista jää erityisesti konkretian osalta. Vaikka onkin järkevää jättää linjaukset osin yleiselle tasolle – puoluehan on paljon muutakin kuin johtajansa ja keinot eivät ole päämääriä, olisi tärkeää että pääministeriksi pyrkivät osaisivat antaa edes esimerkkejä tavoitteistaan. Vaikeita valintoja vaaditaan, priorisointia ja valtion vastuun vähentämistä ihmisten elämästä peräänkuulutetaan – mutta esimerkit mistä tulisi leikata, kenen etuja heikentää ja mitä lakeja karsia – loistavat monessa kohdassa poissaolollaan. Stubbin ohjelma saa tässä vertailussa parhaat pisteet sen uskaltaessa sanoa eniten – vaikka asiat ovatkin sellaisia ettei niiden esiin nostamisella varmasti synny pelkkiä ihastuksen huokauksia.

Konkretian vähyydestä huolimatta monia periaatteellisesti tärkeitä linjauksia papereista kuitenkin löytyy. Eräs niistä koskee valtion osuutta taloudessa. Ilmeisenä vastavetona niin uudemmalle tutkimukselle valtion roolista, kuin SDP:n pj-kisalle voidaan nähdä selkeä irtisanoutuminen valtion roolista talouden veturina – edes taantumassa. Stubb toteaa ohjelmassaan suoraan:

Pysyvän valtio-omistuksen määrää taloudessa tulee vähentää.

Tälle linjaukselle ei anneta rajauksia. Valtio-omistusta tulee vähentää, vaikka se tarkoittaisi valtion tulojen pudotusta. Tämä on selkeä ideologinen kanta, joka ansaitsee huomion.

Stubb katsoo Suomen työllisyyasteen olevan ”valinta” ja työttömyyden johtuvan hyvinvointiyhteiskunnan rakenteista. Se, että tuotteillamme tai palveluillamme ei ole kysyntää maailmanmarkkinoilla, ei näytä vaikuttavan hänen ajatteluunsa. Hyvinvointivaltion palvelurakenteen osalta hän paaluttaa sote-ratkaisun yhteydessä selkeän eron tilaajan ja tuottajan välille. Ei siis in-house -mahdollisuutta.

Stubbin ohjelman mielenkiintoisimmat kohdat koskevat koulutusta. Hän ottaa pienen mutta tärkeän pesäeron Kokoomuksen perinteiseen konservatiivilinjaan koskien ammatillisen ja lukiokoulutuksen hajurakoa. Tämän eronteon ylläpitäminen ja juoksuhaudan kaivuu nuorten väliin on ollut kokoomuslaisen koulutuspolitiikan kantavin teema jo vuosia. Nyt Stubb kuitenkin näyttää vihreää valoa niin näyttötutkinnoille kuin lisääntyvälle opiskelijoita ja yhteiskuntaa hyödyttävälle yhteistyölle toisella asteella. Miinuksena on tosin pantava merkille rivien väliin kätketty tasoryhmähaihattelu, jonka tutkimus ja oppimistulosten analyysi on moneen kertaan huonoksi todennut. Kokoomus ei vaikutakaan pääsevän vieläkään täysin irti peruskouluallergiastaan.

Vapaavuoren ohjelmassa arvo-osuus on Stubbia tasapainoisempi – liberalismi/libertarismi saa enemmän sosiaalisia reunaehtoja jos kohta ne ovatkin lähinnä filantropiaan vivahtavia. Onkin mielenkiintoista havaita, että niin ohjelmiensa kuin tv-haastatteluiden perusteella Stubb on selkeämmin puhdasoppinen aatteellinen vaihtoehto nykymenolle kun taas Vapaavuori vaikuttaa kompromissihakuisemmalta. Toisaalta Vapaavuoren ohjelmassa mainitaan erikseen demarit tahona, joiden valtaa ja voimaa vastaan Vapaavuori haluaa nimenomaisesti toimia.

Vapaus ja kannustavuus ovat tärkeitä arvoja, mutta silti meidän on lakkaamatta varottava näiden edistämistä toisista välittämisen kustannuksella.

Vapaavuoren ohjelma välttää konkreettisia linjanvetoja politiikan sisällön suhteen ja on siinä mielessä hatarampi kuin Stubbin vastaava paperi. Sivistyksestä lausutaan tärkeitä ja oikeita periaatteita, mutta se, miten niihin kouluja tai korkeakouluja kehittämällä päästään, jää roikkumaan ”teknologisen kehityksen huomioimisen” tasolle. Ohjelman toinen kantava teema: luottamus, jää tarkoittamaan yhteisöllistä yhdessäoloa ja julkista taloutta – työmarkkinoiden rakenteita, kolmikantaa tai sosiaaliturvajärjestelmää julkisine palveluineen ei katsota tarpeelliseksi mainita luottamusta ja keskinäistä solidaarisuutta luovina voimina. Ehkä siksi, ettei niihin sellaisina uskota?

Kaikki Kokoomuksen ehdokkaiden puheenvuorot vilisevät termejä ”sääntelyn purusta” ja ”terveen järjen käytöstä”. Tämä on varmasti hyvä ja kannatettava ajatus, mutta kokoomuslaisilta toivoisi edes jotain katetta sloganeilleen. Heidän olisi hyvä kertoa missä tätä paljon parjattua sääntelyä esiintyy ihmisten elämää tai talouden kasvua ylivoimaisesti haittavalla tavalla, mistä saavutetuista eduista tulisi luopua tai mitä ”vaikeita valintoja” tulisi ”rohkeasti” tehdä. Yhteiskunnassa kun varmasti esiintyy kaikenlaisia sääntöjä, normeja ja kieltoja. Monille niistä on kuitenkin peruste. Kännissä ajamista on rajoitettu, suojaikärajoja seksille on asetettu, rakennusmääräyksiä on annettu. Mitkä näistä tai muista ovat niitä haitallisia pykäliä jotka niin häiritsevät elämää ja jotka ylittävät sietokyvyn muuttuen irvikuviksi tarkoituksestaan? Tähän kysymykseen eivät asiasta kovin huolissaan olevat kokoomuspoliitikot vastaa, pois lukien Sanni Grahn-Laasonen, joka pitää käsittämättömänä tähtisadetikkujen ikärajoja. Niistä luopuminen tuskin kuitenkaan on a) kovinkaan vaikea valinta kenellekään tai b) kansantaloudellisesti merkittävä kysymys.

Innokas normien ja sääntelyn vastustaminen herättää myös kysymyksen siitä, mikä niissä estää vaikkapa huolenpidon lähimmäisestä? En edelleenkään ymmärrä miksi esimerkiksi vanhuspalvelulain säätäminen tai oppivelvollisuuden pidentäminen estäisi minua (tai ketään muutakaan) vaikkapa ryhtymästä nappulaliigan futisjoukkueen huoltajaksi tai käymästä kahvittelemassa ikääntyneiden sukulaisten luona? Kokoomuslaisille nämä vaikuttavat olevan toisensa poissulkevia asioita. Tässäkin faktat ja tutkimus kulkevat eri suuntaan kokoomusaatteen kanssa, sillä niin ihmisten onnellisuus kuin sosiaalisen pääoman tasokin vaikuttavat korreloivan melko voimakkaasti kattavan hyvinvointivaltion kanssa. Voisiko siis sittenkin olla niin, että kaikkien kovin peräänkuuluttama luottamus itse asiassa tarvitsee toimivaa ja verrattain laajaa julkista sektoria?