Sitä saat mitä tilaat

truecolorsPerussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini lohkaisi jossain ennen edellisiä eduskuntavaaleja, että ”vain Kokoomuksella ja perussuomalaisilla on itsensä näköiset puheenjohtajat”. Tämän pystyi lukemaan piikkinä erityisesti SDP:lle ja Keskustalle, joita johtivat tuolloin Jutta Urpilainen ja Mari Kiviniemi. Soinin ajattelussa heidän johtajuutensa taustalla oli enemmän toive siitä miltä oman puolueen tulisi näyttää ja mitä sen tulisi olla kuin mitä se oikeasti on. Ajatus palasi mieleen tänään katsellessa Kokoomuksen puoluekokouksen valintoja ja Alexander Stubbin nousua puheenjohtajaksi.

Sosialidemokraatit ovat vuosikausia tavoitelleet ”laajentumista” poliittiseen keskustaan sekä toimihenkilöäänestäjien sydänten valloitusta vaaleissa. Nuoren, opettajataustan omaavan, naispuolisen johtajan valinnan nähtiin aikoinaan olevan yksi tällainen ”symbolinen teko”, joka kertoisi kansalaisille SDP:n halusta lähestyä heidän elämänpiiriään. Ongelmaksi kuitenkin kävi, että itseluottamukseltaan heikentynyt ja aatteellisessa käymistilassa ollut SDP ei kyennyt luottamaan olemassaolleen kivijalkansa kestävyyteen. Tämä johti tilanteeseen, jossa tuolloin uuden puheenjohtajan oli pyrittävä milloin milläkin tavalla vakuuttamaan perinteisempi kannattajakunta ja olemassaolleet rakenteet – ja samalla uudistuminen ja uuden kannattajakunnan lähestyminen jäi vähemmälle.

Tämä koettu epäselvyys sekä kunnallisvaaleista alkanut heikko kannatuskehitys loivat tyytymättömyyttä, joka purkautui puheenjohtajavaihdokseen Seinäjoen puoluekokouksessa. Puheenjohtajaksi ja uudeksi valtionvarainministeriksi nousi Antti Rinne. Viisikymppinen jo hieman harmaantunut mies, jonka tausta on ammattiliitoissa ja jonka työhistoriaan mahtuu kaikkea mahdollista tsupparista lakiasiaintoimiston vetoon.

Kokoomus puolestaan on menestynyt viime vuosikymmenen erinomaisesti niillä markkinoilla, jonne SDP on äänestäjien osalta pyrkinyt. Pitkälti Jyrki Kataisen persoonan kannattelemana Kokoomus on ollut voitokas tai vähintään edennyt lukuisissa vaaleissa. Ajatus ”keskustaoikeistolaisesta arvopuolueesta”, jolla on sosiaalinen omatunto ja joka välittää, on myynyt hyvin sellaisten liikkuvien äänestäjien keskuudessa joilla ei ole vahvaa poliittista näkemystä. Kokoomus on kyennyt madaltamaan kynnystä äänestää ”oikeistoa” ja samalla profiloitunut yksilökeskeiseen, individualistiseen aikaan sopivalla tavalla ”dynaamisten, päämäärätietoisten ja menestyvien” ihmisten puolueeksi. Uskottavan poliittisen voiman puuttuminen oikealta laidalta on myös helpottanut tätä mielikuvallista siirtymää – äänestäjävuotoa ei ole tarvinnut pelätä kuin arvokonservatiivisimpien osalta.

Kauan on kuitenkin ollut selvää, että Kokoomuksen aktiiveissa on kaipuuta selkeästi aatteellisempaan politiikantekoon. Kokoomusnuorten libertaarit mielipiteet ovat olleet marginaalissa, mutta ne ovat levinneet nuorten kasvaessa aikuisiksi myös itse puolueeseen. Kireämpiä kannanottoja on alkanut ilmestyä milloin veroasteen laskemisesta alle 40%iin, milloin ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeuden poistosta, perintöveron poistosta, yhteisöveron poistosta ja niin edelleen. Kaikki rajuja esityksiä, jotka eivät mitenkään sovi ”yhteistyöhakuisen” ja ”pragmaattisen” puolueen kuvaan. Mölyt ovat pysyneet suhteellisen vähäisinä oikeastaan vain siksi, että puolue on ollut niin voitokas, ja että se on osin ajanut tiukempaa linjaa kabineteissa kuin julkisuudessa.

Puheenjohtajakamppailussa tyylipuhtaimmin tätä uudenlaista aatteellisempaa oikeistolinjaa veti nimenomaan Alexander Stubb. Kun Vapaavuori kävi pääministerikisaa ja Risikko antoi kasvot ”unohdetulle kentän äänelle”, Stubb esiintyi vahvimpana aatepoliitikkona joka kritisoi voimakkaimmin julkista sektoria, esitti rajuimmat vaateet hyvinvointivaltion saneeraamiseksi ja otti näkyvimmin kantaa NATO-jäsenyyden puolesta. Ja hänet valittiin.

***

Mitä opimme tästä? Värillä -ja habituksella- oli puoluekokouksissa väliä. Kun puolueita on moitittu samankaltaistumisesta (johtajien profiilit ja taustat, aatteet ja tavoitteet), on yhtäkkiä ainakin johtajien profiileissa tapahtunut merkittäviä muutoksia – ja samalla eriytymistä.

Ajatellaan vaikka Rinnettä ja Stubbia. Toista on vaikea kuvitella pechakuchaamassa tai heittämässä stand-up -keikkaa, toista taas mahdoton nähdä Mäntsälän torilla makkaraa paistamassa ja kuuntelemassa eläkeläisten ajatuksia. Toinen edustaa sitä, mitä tämän päivän alfauros tai -naaras haluaa olla; oli kyse sitten ulosannista, ulkonäöstä tai urheilutuloksista. Toinen taas sitä, mitä moni epätäydellisyydessään aidosti on ja jonka hyväksyy. Toinen edustaa globalisaatiovoittajia kaikella olemuksellaan ja mielipiteillään, toinen taas nojaa vahvasti myös siihen maailmaan, joka on joutunut näkemään muutoksen nurjat puolet.

Se, mikä heitä kuitenkin yhdistää, ja joka samalla ehkä kertoo jotain politiikan muutoksesta on se, että he todellakin näyttävät ja kuulostavat puolueidensa aktiivi/kannattajaväeltä. Molemmat heistä ovat monella tapaa ”aitoja” siinä mielessä että heitä ei voi syyttää siitä, että he yrittäisivät olla jotain muuta kuin ovat tai että heidän kauttaan yriteltäisiin antaa muunneltua kuvaa siitä, mitä liike aidosti, tällä hetkellä, on. Näiden henkilöiden kautta on hylätty ajatus, että johtajan persoonan kautta yritettäisiin viestiä jotain muuta kuin mitä puolue on.

Tarkoituksena ei tietenkään ole sanoa, etteivätkö edelliset johtajat niin Kokoomuksessa kuin SDP:ssä olisi olleet aitoja ihmisiä. Kyse on nimenomaan mielikuvasta. Kokoomuksen osalta Kataisen profiili onnistui peittämään yhä radikaalimmaksi käyvän puolueväen ja estämään näkyvän oikeistolaistumisen puolueen julkikuvassa. SDP:ssä tämä puolestaan epäonnistui – yritys viestiä linjanmuutoksesta ja uudistumisesta edellisen puheenjohtajan profiilin kautta jäi – syystä tai toisesta- torsoksi eikä kaivattua luottamusta syntynyt.

***

Kun nyt katsoo eduskuntavaaleihin valmistautuvien puolueiden johtajia, on todettava että monella tapaa Kari Suomalaisen karikatyyrit ovat, tosin ajanmukaisemmassa muodossa, heränneet eloon. Kokoomus asettaa vaaleihin leveähymyisen, markkinafundamentalistisia linjauksia esittäneen eurofiilin joka saa samppanjan virtaamaan, SDP törmäkän ay-miehen perikuvan, jolla vaikuttaa kuitenkin olevan sydämessään herkkä paikka yhteiskunnan vähäosaisille, Keskusta self-made-manin pohjoisen uskonnollisilta lakeuksilta, perussuomalaiset epäsovinnaisen äijäilijän joka kaikella tekemisellään pyrkii osoittautumaan ”eliitin” vastavoimaksi, Vihreät asiantuntevan mutta kuivakasta imagosta kärsivän luokan fiksuimman pojan, Vasemmistoliitto taas tennarijalkaisen ja rääväsuisen radikaalin, jossa on enemmän kuin ripaus kärsimättömyyttä ja aggressiivisuutta.

Itse en osaisi piirtää osuvampaa karikatyyria kuin minkä todellisuus tulevissa vaalipaneeleissa tarjoilee.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s