Kesäkirjoja I

vasemmistontulevaisuusSDP:n puoluekokouksen alla julkaistiin puolueen ja Työväen Sivistysliiton yhteistyönä artikkelikokoelma Vasemmiston tulevaisuus. SDP:n ja TSL:n työntekijöiden toimittamassa kirjassa on lähes kolmekymmentä artikkelia niin kotimaisilta kuin ulkomaalaisilta kirjoittajilta. Teoksen tarkoituksena oli toimia puoluekokouksen periaatekeskustelun tausta- ja keskusteluaineistona, mutta se soveltuu myös itsenäiseksi teokseksi, joka antaa näkymän erityisesti sosialidemokraattisen keskustelun nykytilaan.

Forssan ohjelman toteutumista ja nykyhetken haasteita arvioiva ulkoministeri Erkki Tuomioja nostaa omassa artikkelissaan mielenkiintoisesti esiin luokkayhteiskunnan samanaikaisen paluun ja muutoksen. Tuomioja katsoo, että  samalla kun silminnähtävä köyhyys ja riisto ovat lähes poistuneet, ovat tosiasialliset mahdollisuuserot jälleen kasvaneet merkittävästi. Nykyisin kuitenkin vähäosaisilta puuttuu se, joka aikanaan valtaisti heidät eli yhteinen työväenluokan identiteetti ja kulttuuri. Tämä tekee heistä aiempaa puolustuskyvyttömämpiä – ja myös poliittisesti passiivisempia.

Kirjan parhaimmistoon kuuluu puolueen ulkopuolisen, tutkija/kirjailija Tommi Uschanovin artikkeli, jossa hän arvioi kriittisesti SDPn nykyistä periaateohjelmaa. Uschanovin kritiikki osuu, kun hän suomii ohjelman abstraktisuutta,  työn käsitteen keskeisyyttä ilman uskottavaa pyrkimystä täystyöllisyyteen, puutteellista näkemystä työn tuottavuuden kasvun merkityksestä hyvinvointia tuottavana tekijänä sekä moralismista. Erityisesti moralismin kritiikki puree: moraali on mielipidekysymys ja liberaalina, yksilökeskeisenä aikana jokainen mielipide on pyhä. Moralismin ongelma on se, että se vie huomion yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden rakenteellisista syistä. Kapitalistia syytetään ahneeksi – joka on mielipidekysymys. Sen sijaan liikaa valtaa omaavien kapitalistien kritisointi ei ole mielipide – vaan fakta ja rakenteellinen ongelma. Uschanovin mukaan sosialidemokraattien pitäisikin kritisoida tuloerojen, jotka ovat seurauksia, sijasta valtaeroja jotka aiheuttavat tuloerot.

Muihin erityisen ansiokkaisiin huomioihin liittyy Aleksi Kaleniuksen analyysi osattomuudesta suhteessa sivistykseen; pahinta osattomuutta on toivon katoaminen sekä unelmien kuoleminen, se ettei enää osaa odottaa mitään parempaa. Köyhyystutkija Anna-Maria Isola taas tekee tärkeän huomion köyhyyden problematiikasta; köyhien stigma syntyy ennen muuta vastavuoroisuuden puutteesta ja arvostuksen puutteesta. Antti Kaihovaaran ja Pentti Arajärven esittelemät tutkimustulokset eriarvoisuudesta ja sen ehkäisemisestä ovat arvokasta aineistoa erityisesti keskusteluun julkisten palveluiden merkityksestä. Kansanedustaja Merja Mäkisalo-Ropponen taas ottaa älykkäästi kantaa vanhusten kotona asumiseen – onko kotona asuminen edistystä vaiko pikemminkin valinnan mahdollisuus? Entä jos kotona ei pärjää tai ei enää koe mielekkääksi asua?  Tarja Filatov puolestaan vetää mielenkiintoiset yhtäläisyysmerkit ”tarvittaessa työhön kutsuttavien” nykyisten pätkäduunarien ja vuosikymmenten takaisten satamien keikkamiesten välille.

Tulevaisuuden sosialidemokratiaa käsittelevistä teksteistä nousee esiin Antti Alajan julkisen sektorin roolia käsittelevä artikkeli. Siinä hän nostaa perehtymisen arvoisiksi teoreetikoiksi ja tutkijoiksi Hyman P. Minskyn, jonka työ käsittelee epävakaata kapitalismia ja korostaa julkisen sektorin merkitystä tasapainoisen taloudellisen kehityksen takaajana, Marianna Mazzucaton joka puhuu valtion roolista kärsivällisenä riski-investoijana sekä sosiaalisten investointien koulukuntaa, joka korostaa hyvinvointivaltiopanosten, kuten koulutuksen ja terveyspalveluiden, merkitystä tuotannon tekijöinä. Myös ulkomaan-vieraiden eli saksalaisen Jörg Asmussenin ja brittiläisen Colin Crouchin artikkelit tarjoavat ajateltavaa; jälkimmäinen erityisesti valottaessaan uusliberaalin oikeiston ja kansallismielisen populismin vaarallista liittoa.

suurikiristysToimittaja, tietokirjailija ja SDP:n listalta varaeuroparlamentaarikoksi ponnistanut Timo Harakka on kirjoittanut ajankohtaisen ja kipeän syvälle leikkaavan analyysin Euroopan talouskriisistä ja Euroopan talouspolitiikasta. Suuri kiristys – tie ulos eurokriisistä on kaivattu selkokielinen ja erinomaisen sujuvasti etenevä selonteko erityisesti Euroopan komission ja sen suomalaisjäsenen, Keskustan tuoreen europarlamentaarikon Olli Rehnin hirvittävistä virheistä talouskriisin hoidossa. Samalla se kyseenalaistaa Suomen hallituksen harjoittaman Saksan austerity-politiikan peesailun järkevyyden.

USA:n asuntomarkkinoilta alkunsa saanut finanssikriisi levisi nopeasti Eurooppaan vuonna 2008. Alkuun länsimaat torjuivat lamaa keynesiläisin opein – kunnes markkinafundamentalistit ottivat uudelleen vain hetkeksi hukkaamansa vallan haltuun – sekä käänsivät kriisipolitiikan elvytyksestä rajuun kiristykseen. Harakka nostaa esiin erityisesti tutkija Alberto Alesinan teorian ”laajentavasta supistamisesta”, ts. väitteen siitä, että rajut leikkaukset nopeuttavat taloudellista kasvua. Teoria tarjosi EU-kriittisiksi kasvaneille poliittisille yleisöille helpoimmin myytävissä olevan tien kriisin hoitoon – ja legitimoi julkisten menojen rajua karsintaa ympäri Eurooppaa. Finanssikriisi – yksityisen velan kriisi- käännettiin onnistuneesti julkisen talouden velkakriisiksi jota lähdettiin lääkitsemään leikkauspolitiikalla ja hyvinvointivaltioiden alasajolla.

Harakan teoksen erityinen arvo liittyy havainnollistaviin vertailuihin sekä syy-seuraussuhteiden osoittamiseen. Kreikan korkojen raju nousu ei liittynyt ”tilastohuijausten” paljastumisiin tai maan taloudelliseen tilanteeseen. Korkojen nousu liittyi ennen kaikkea siihen, ettei Kreikan kriisiin haluttu tarttua vaikuttavalla tavalla _poliittisista_ syistä johtuen. Bail-out -pykälän kielto sekä itsenäisen valuutan puute teki Kreikan konkurssista periaatteessa mahdollisen – tavalla joka ei ole mahdollista maissa joilla on suvereeni keskuspankki ja itsenäinen valuutta. Seurauksena riskilisän realisoituminen Kreikan koroissa ja valtion ajautuminen äärimmäisiin taloudellisiin ongelmiin.

Huomionarvoinen on myös luku koskien finanssikriisin kääntämistä velkakriisiksi. Kriisiin ajettuja maita syytettiin ylivelkaantumisesta, vaikka niiden julkisen taloudet olivat olleet pitkään ylijäämäisiä. Irlannin julkinen velka oli vuotta ennen kriisin puhkeamista 25% BKTsta. Espanjan vastaava luku oli 36. Velka-aste räjähti käsiin, kun julkinen sektori eri maissa lappoi velkaa pelastaakseen pankkeja, syntynyt lama kuritti kysyntää ja nosti työttömyyttä – ja EUsta vaadittu kiristyspolitiikka esti elvyttävän politiikan ja söi vientimarkkinat. Syy-seuraussuhde käännettiin päälaelleen, pankkikriiisistä tehtiin valtioiden velkakriisi.

Harakka osoittaa myös mielenkiintoisesti, miten rahaliiton arkkitehtuuri on luotu liberalististen periaatteiden mukaan, ja joka johtaa myötäsykliseen talouspolitiikkaan. Tämäkin on poliittinen päätös – EUn talouspolitiikka on nimenomaisesti haluttu antaa markkinoiden haltuun. Ja kuten on voitu nähdä, markkinakuri on johtanut murheellisiin lopputuloksiin. Tukipakettipolitiikan taustat valaistaan myös havainnollisesti – kyse oli ennen kaikkea pankkien, korostuneesti saksalaisten ja ranskalaisten pankkien, saatavien turvaamisesta. Huomionarvoista on, että kriisi saatiin edes jotenkin hallintaan vasta, kun EKP ilmoitti alkavansa käytännössä rahoittaa kriisivaltioita kiertotien kautta mutta käytännössä suoraan, ts ”tekemään kaiken tarvittavan jotta euro säilyy”. Markkinat siis kaipasivat nimenomaisesti isoa pankkia ja valtiota vakiintuakseen, aivan kuten keynesiläinen talousteoria olettaa.

Taloushistoriaa – ja tulevaisuuden talouspolitiikkaa, varten kirja tarjoaa paljon ajateltavaa. Kreikka olisi pitänyt päästää velkasaneeraukseen jo keväällä 2010. Tällöin sijoittajavastuu olisi toteutunut ja kriisi saatu tukahdutettua alkuunsa. Tätä ei kuitenkaan tehty, koska ideana ei ollut pelastaa Kreikkaa vaan länsieurooppalaiset pankit. Velkasaneeraus toteutettiin vasta, kun pankit olivat turvanneet saatavansa. Vuonna 2010 Kreikan velasta 75% oli yksityisillä, järjestelyiden jälkeen saman verran julkisilla. Valuuttaliitto nykyisillä säännöillään ei toimi sen ollessa kaikin puolin epäoptimaalinen ja sen sääntöjen epätarkoituksenmukaiset.

Tulevaisuuden kannalta oleellisinta on nähdä austerity-politiikan täydellinen haaksirikko. Työttömyys on räjähtänyt, kokonaiset sukupolvet ovat menettäneet tulevaisuutensa erityisesti Etelä-Euroopassa ja kasvu on edelleen lähes olematonta.  Samaan aikaan juuri se tavoite, jota lähdettiin hakemaan eli julkisen talouden velkaantumisen katkaiseminen on epäonnistunut ehkä kaikkein surkeimmin. Kriisimaiden velka-asteet suhteessa BKThen ovat nousseet rajusti koska kiristyspolitiikka on tappanut kasvun. Harakka nostaakin poliittisesti tärkeän seikan esiin: mikäli elvytys ei riitä, se katsotaan epäonnistuneeksi ja lopetetaan mutta jos kiristys johtaa kasvun hiipumiseen, tulkinta on useimmiten se, että sitä tarvitaan edelleen lisää.  Ja tämä, jos mikä, on äärimmäisen ideologista politiikkaa – kaukana siitä ”pragmaattisista välttämättömyyksistä” joilla erityisesti oikeisto niitä kansalaisille myy.

Lopulta kyse on myös demokratiasta. Nykyiset eurosäännöt johtavat tilanteeseen, jossa rikkaat maat päättävät miten köyhillä mailla on oikeus elää. Riippumatta siitä miksi ne ovat alunperin velkaantuneet. Kyse on rahavallasta ja kolonialismista. Teknokraattihallitusten esiinmarssi kertoo miten talousvalta puuttuu demokratioiden sisäisiin asioihin. Samalla poliittiset ääriliikkeet kuten Kultainen Aamunkoitto Kreikassa nousevat ja vastakkainasettelu erityisesti pohjoisen ja eteläisen Euroopan välillä kiristyy – vähätellen koko yhteisen Euroopan ideaa.

Making_Progressive_Politics_Work_180x274Keskustavasemmistolaisten ajatuspajojen, hollantilaisen Wiardi Beckman Stichtingin, brittiläisen Policy Networkin sekä amerikkalaisen Global Progress -aloitteen, jonka takana on eräs merkittävimmistä demokraatteja lähellä olevista ajatuspajoista, Centre for American Progress CAP, yhteistyönä on syntynyt ideakäsikirja, Making Progressive Politics Work. Kirja toimi tausta-aineistona Amsterdamissa huhtikuussa 2014 pidettyyn konferenssiin, johon pääsin itsekin osallistumaan.

Kirjan punaisena lankana toimii ennen muuta ajatus yhteiskunnallisen epävarmuuden lisääntymisestä sekä idea sosialidemokratian/keskustavasemmiston projektista nimenomaan näiden epävarmuudesta kärsivien ihmisten tilanteen ja elämänmahdollisuuksien vahvistamisena. Uudelleenjaon, ts. tulonsiirtopolitiikan, rinnalle tulisi nostaa entistä enemmän nk. predistribuutiopolitiikka, ennaltajako. Tällä viitataan ennen muuta laadukkaisiin varhaiskasvatuksen, koulutuksen ym. palveluihin (mielenkiintoisena yksityiskohtana esiintyy mm. koulutustili), laajaan kollektiiviseen sosiaaliturvaan sekä kohtuuttomia etuoikeuksia synnyttävien erojen kaventamiseen. Markkinoita tulisi ohjata toimimaan tämän ”keskiluokan” puolesta.

Nähty tulo- ja palkkaerojen kasvu on johtamassa nopeasti nk. 5-75-20-yhteiskuntaan, jossa keskiluokka uhkaa kutistua. Tätä aiheuttaa erityisesti reaalipalkkojen lähes pysähtynyt kasvu. Kun samalla universalististen palveluiden rahoitus alkaa veropohjan rapautuessa vaarantua, uhkaa tilanne jossa keskiluokalta katoavat laadukkaat julkiset palvelut ja sitä myöten turva. Moni artikkeli ottaa kantaa mm. euroalueen rakenteisiin sekä EKP:n politiikkaan. Deflaatio nähdään todellisena uhkana, jota vastaan tulisi kamppailla kysyntää elvyttämällä. Myös ajatukset omistuksen laajentamisesta, ts. pääomien demokraattisempi jakaminen esimerkiksi kannustamalla piensäästäjiä sijoittamaan ja suosimalla työntekijäomisteisuutta yrityksissä sekä EU:n laajuinen ”baby bond” -järjestelmä ovat mielenkiintoisia ajatuksia.

Yksittäisinä mielenkiintoisina artikkeleina nousevat esiin Will Huttonin ajatukset tekno-optimismin paluusta, johon kuuluu voimakas vaade jakamiseen ja yhteisölliseen kehittämiseen sitoutuvasta elinkeinoelämästä, Eric Beinhockerin ja Nick Hanauerin näkemys uudenlaisesta vaurauden mittarista jossa BKT:n korvaisi hyvinvoinnin edellytysten saavutettavuuden mittaaminen, Robert Atkinsonin analyysi USA:n ja Euroopan pääomamarkkinoiden ongelmista sekä Peter Van Lieshoutin ja Robert Wentin termi ansiopotentiaalivisio, jolla viitataan valtion strategiseen näkemykseen omista tulevaisuuden vahvuuksistaan. Ruotsalaisen yhteiskuntatieteilijän Bo Rothsteinin artikkeli pureutuu taas sosiaalisen pääoman tulevaisuudeen, hän osoittaa hyvin miten sosiaalinen luottamus on korkeimmillaan laajan hyvinvointivaltion maissa joita luonnehtii reiluuden ja tasavertaisuuden kokemus sekä luottamus hallintoon.

hauskaoppiminenLauri Järvilehdon Hauskan oppimisen vallankumous on mielenkiintoinen johdatus pedagogiikkaan ja oppimisen psykologiaan erityisesti sisäisen motivaation näkökulmasta. Järvilehto argumentoi perinteistä koulu- ja opetuskäsitystä vastaan, korostaen oppilaan omaa motivaatiota, oppimisen mielekkyyttä sekä oppilaskeskeisyyttä. Kirjan kantava teema onkin miten opetukseen keskittymisestä tulisi siirtyä oppimiseen keskittymiseen.

Järvilehdon näkemyksen mukaan oppiminen on usein spontaania ja se on kahden tekijän, altistuksen ja kiinnostuksen, lopputulos. Jotta erityisesti kiinnostusta saadaan aikaan, tulee keskittyä itseohjautuvuuteen ja painottaa sisäisen motivaation merkitystä. Palkinnot ja rangaistukset eivät ole oleellisia, vaan oppiminen itseisarvona ja ilona – psykologisten tarpeiden tyydyttämisenä. Sisäistä motivaatiota rakentavat Järvilehdon mukaan kokemukset autonomiasta eli vapaudesta, kompetenssista eli osaamisesta sekä yhteenkuuluvuudesta. Parhaimmillaan nämä kokemukset saavat aikaan ns. flow-tilan, positiivisen stressin jonka vaikutuksen alaisena oppiminen voi olla äärimmäisen tehokasta.

Järvilehdon näkemys korostaa yksilöiden asennetta sekä jokaisessa piilevää lahjakkuutta. Tämä on tärkeää, mutta samaan aikaan hän jättää oppilaiden taustojen merkityksen pohdinnan hyvin ohuelle. Lähtökohdat eivät hänen mukaansa määrittele lopputuloksia, kunhan oppilaat ja opettajat hyväksyvät ”kasvun asenteen” ja seuraavat intohimojaan. Niin mukavalta kuin tämä kuulostaakin, se on oppimistulosanalyysien näkökulmasta hieman naiivi ajatus.

Kirja sisältää myös mielenkiintoisen johdatuksen neurotieteeseen oppimisen näkökulmasta. Järvilehdon näkemyksen mukaan oppimisen kannalta oleellista on vahvistaa hermoverkkoja liittämällä opittavaan asiaan voimakkaita emotionaalisia vasteita. Samalla on ymmärrettävä uuden oppimisen olevan enemmänkin olemassa olevaan opittuun liittämistä kuin uuden tiedon varastointia. Tähän perustuu mm. tarinoiden ja vertauskuvien voima – niillä voidaan havainnollistaa uutta asiaa ja luoda tunneyhteyksiä.

Pelien käyttö oppimisessa, pelillisyyden logiikan tuominen sisään oppimistilanteisiin ja -materiaaleihin sekä hyvien oppimispelien ominaisuuksien erittely on  mielenkiintoinen osa teosta. Tärkeä havainto koskee saman sisällön tarjoamista eri muodoissa. Oppimateriaalin autenttisuuden  ja aitouden korostaminen siinä, miten se voi ”koukuttaa” viihdepelien tapaan on oleellinen huomio. Opettajan roolin korostaminen valmentajana ja innoittajana, mobiilioppimisen mahdollisuudet, monimuotoisten oppimisympäristöjen mahdollistama monenlainen oppiminen sekä nk. flipped classroom-malli, jossa oppilaat opiskelevat omalla ajallaan mm. videoluentojen avulla ja tulevat kouluun tekemään läksynsä, ovat erittäin mielenkiintoisia avauksia, joita tulisi kokeilla myös Suomessa, esimerkiksi OKM:ön tulevaisuuden peruskoulu -hankkeen yhteydessä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s