Dave Eggersin Circle on äärimmäisen ajankohtainen, sosiaalisen median sekä kaikkialle tunkeutuvan digitaalisen valvonnan urkinnan valtakauteen sijoittuva versio Orwellin klassikosta 1984. Se maalaa dystopiaksi vääristyvän utopian huipputeknologian läpitunkemasta maailmasta, jossa valta siirtyy, kansalaisten myötämielisellä yhteistyöllä, globaalin yritysjätin Circlen haltuun.
Circle on sosiaalisen median ja sähköisen tunnistautumisen yhdistänyt yritys, jonka palveluita kaikki haluavat käyttää ja joka kokoaa riveihinsä ylivoimaisimmat osaajat kaikkialta maailmasta, kehittämään yhä hämmästyttävimpiä innovaatioita. Yrityksen johdossa ovat kolme ”viisasta miestä”, joiden luomus yritys on. Salaperäinen hupparipäinen Ty Gospodinov, joka on keksinyt Circlen lippulaivatuotteen, TruYou -identiteetin, avoimuusfilosofi Eamon Bailey sekä rahantekijä Tom Stenton. Tähän kadehdittuun työpaikkaan turvamuurien ympäröimälle kimaltavalle kampukselle pääsee työhön nuori Mae opiskelukaverinsa Annien, joka on kohonnut Circlen sisäpiiriin, avulla.
Circlen perusperiaatteena on avoimuus. Se koskee paitsi sitä mitä yrityksessä tehdään, myös ihmisten elämää työajan ulkopuolella. Lukemattomiin sosiaalisiin tapahtumiin ei ole pakko osallistua, mutta niistä poisjäänti on yhteisön laiminlyöntiä. Omasta elämästä kertomatta jättäminen on yhteisön riistämistä kokemuksilta. Avoimuutta ja läpinäkyvyyttä, siis ”yhteisöllisyyttä” korostetaan valtavalla määrällä SeeChange- kameroita, jotka rekisteröivät reaaliajassa kaiken – ja kaikki toki yhteiseksi hyväksi. Kukapa nyt voisi vastustaa avoimuutta? Vastaan haraavat poliitikot, jotka epäilevät Circleä monopoliasemaan pyrkimisestä, joutuvat epäilysten kohteeksi. Onko heillä jotain salattavaa? Kerta toisensa jälkeen vastarannan kiisket paljastuvatkin nettirikollisiksi.
Maen sopeutuminen ottaa aikansa. Mutta pian hänestä kuoriutuu, osin kapinallisuutensa kautta, Circlen johdon ihailema ideanikkari, joka jättää varjoonsa oppiäitinsä ja entisen ystävänsä Annien. Päivänvalon näkee ajatus pakollisesta TruYou -identiteetistä sekä Demoxiesta – suorasta e-demokratiasta. Kaikki Circlen omistuksessa ja kontrollissa, tarkoituksenmukaisuussyistä toki, yhteiseksi hyväksi. Muutosta vastustavat eivät ymmärrä omaa eivätkä yhteistä hyvää – heihin lukeutuvat myös Maen syöpäsairas isä ja omaishoitajaäiti, sekä hänen entisen elämän poikaystävänsä Mercer. Heidän elämäntavalleen ei vain tahdo enää löytyä tilaa maailmassa, jossa Maen sanoin:
”Secrets are lies.
Sharing is caring.
Privacy is theft.”
Pentti Haanpään Noitaympyrä sijoittuu 30-luvun ja pula-ajan Lappiin, savotoille ja kulkumiesten, lentojätkien maahan. Juureton ja levoton, pohjoiseen leivän ja työn perässä ajautunut metsätyömies Pate Teikka urakoi savottakämpän ja lumisen metsän tuoksuisessa romaanissa, joka piirtää kuvan kovan työn ja kapean leivän köyhästä maasta jota kohtaa kansainvälisen talouden lama: maailman taloudellinen elämä oli saanut taudinkohtauksen, koko koneisto ikäänkuin natisi, seisahteli, pyöri tyhjää ja tänne kaukaiseen valkoiseen erämaahankin ulottui tämä suuri sairaus. Seurauksena on pulaa työstä ja toimeentulosta, inhimillistä hätää ja kurjuutta sekä vaarallisia aatteita.
Savotoilta lähdetään uitoille; ja Vanttauskoskella syntyy suma. Hoikka, nuori kiharatukkainen Niemi-poika purkaa sumaa mutta kompastuu. Keksin varsi räiskähtää poikki ja Niemi-poika on mennyt. Sata miestä katsoo mutta kukaan ei voi auttaa. Työt jatkuvat, mutta Niemi-pojan muisto elää. Miksi nuoren miehen, melkein pojan, piti kuolla? Lukuhullu-Täky kertoo savottatovereilleen Neuvosto-Venäjän kommunismista, joka poistaisi maailmasta köyhyyden ja kurjuuden. Päreen valossa hän perehtyy kommunismin ja marxilaisen talousteorian oppeihin.
Pate Teikka kuitenkin epäilee voisiko moinen maanpäällinen paratiisi koskaan syntyä. Eihän ihminen elä vain uusien sukupolvien vuoksi, tässä maailmassa yksilön etu ajaa kauniista puheista huolimatta yhteisen edun edelle. Täkyn toivomaa ”Suurta minää”, joka on enemmän kuin pieni yksilö, ei synny. Työväenliike taistelee keskenään, ja tähän taisteluun työväen sieluista, äänistä, näytti kaikki kuivuvan. Olivatko takana vain asemat, pomonpaikat, valta, voima ja kunnia? Kun äänestäjä oli saatu piirtämään viiva, pudottamaan lippu laatikkoon niin siinäkö kaikki?
Kaupunkikaan ei tuo lohtua Pate Teikan etsivään oloon, liikkuvat pyörät, melu, touhu sai hänet levottomaksi. Eikä joenvarren soma tammukka saa häntä jäämään perhettä perustamaan tuohon pieneen joenmutkaan, ei vaikka tammukan silmäkulmassa kimmeltää kyynel. Työnjohtajaksi ylettyään hän saa potkut; suuren yhtiön mies ei voi tuntea sääliä. Tämä käynnistää lopulta viimeiseksi jäävän hiihdon, jonka loppua ei näy.
Hiljattain edesmenneen kolumbialaisen kirjailijan Gabriel Garcia Marquezin romaani Rakkautta koleran aikaan sijoittuu edellisen vuosisadan vaihteen Kolumbiaan, Karibian rannikolle. 81-vuotiaaksi elänyt tohtori, yhteisön tukipylväs, mesenaatti ja merkkihenkilö Juvenal Urbino kuolee tapaturmaisesti ja jättää jälkeensä 72-vuotiaan lesken, Fermina Dazan. Ruumiinvalvojaisissa laivanvarustaja Florentino Ariza kertoo leskelle tunnustaa rakkautensa ja odottaneensa tätä hetkeä viisikymmentäyksi vuotta, aina siitä asti kun heidän teinirakkautensa Ferminan toimesta katkesi.
Seuraa paluu viidenkymmenen vuoden taakse. Kolumbiassa raivoavat koleratauti sekä pitkittyvät, sekavat sisällissodat. Suurta jokea pitkin lipuvat alavirtaan niin lamantiinit ja höyrylaivat lasteineen kuin myös pöhöttyneet talonpoikien ja kylien köyhien asukkaiden ruumiit. Koleran uhreilla on usein luodinreikä takaraivossaan. Florentino Arizan kaipuu menetettyä rakkauttaan kohtaan ei jätä häntä milloinkaan rauhaan, ja hän kaataa ikäväänsä muihin naisiin, sitoutumatta kuitenkaan keneenkään. Sen sijaan häneen rakastutaan, usein naisille turmiollisin seurauksin. Fermina Daza vanhenee yhdessä aviomiehensä kanssa, päätyen lopulta omaishoitajaksi.
Juvenal Urbinon kuoleman jälkeen lesken ja hänen ihailijansa välit lämpenevät. Vaikka maailma ympäriltä tuhoutuu ja kaikki kaunis katoaa, vanhukset löytävät tulevaisuususkon. Ja kolerataudin merkiksi laivoissa liehutettu keltainen lippu lunastaa heille sitä yhteistä aikaa, mitä kukkeassa nuoruudessa ei ollut.
Haruki Murakamin Norwegian Wood sijoittuu 60-luvun lopun sosiaalisesti ja poliittisesti kuohuvaan Japaniin. Taustalla soi erityisesti Beatles, nimikkokappale mukaan lukien, opiskelijaliikehdinnän taustalla Marx. Nuori Toru Watanabe menettää parhaan ystävänsä Kizukin, joka löytyy autostaan itsemurhan tehneenä. Kizukin tyttöystävä, kaunis ja herkkä Naoko, lähentyy Torun kanssa mutta he ajautuvat erilleen, toinen opiskeluihinsa Tokioon, toinen liikaa kuolemaa nähneenä vuoristossa sijaitsevaan hermoparantolaan.
Tokiossa opiskeleva Toru ei unohda Naokoa ja eristäytyy sosiaalisesta elämästä. Ajan kuohunta näkyy vain hänen ympärillään, eikä ainoan ystävän Nagasawan tarjoama kurkistus rikkaan ja menestyvän eliitin elämään satunnaisine seksisuhteineen ja jatkuvine juhlineen houkuttele häntä. Tarkoitukseton työ, opinnot ja kirjeenvaihto Naokon kanssa täyttävät Torun samanlaisina vyöryvät päivät, jotka katkeavat vain vierailuihin parantolassa. Vierailulla Toru tutustuu Naokon potilastoveriin, kitaraa soittavaan Reikoon, nelikymppiseen perheensä hermoromahduksen vuoksi hylänneeseen naiseen. Naoko on arka, mutta vierailee yöllä Torun luona, jättäen unohtumattoman muiston.
Naokon depressio syvenee ja Toru tapaa Tokiossa nuoren, vihaisen, itsenäisen ja vapautuneen Midorin, joka on sanojensa mukaan ”elävä tyttö, täynnä verta”. Midori seurustelee, mutta hän ja Toru alkavat viettää entistä enemmän aikaa keskenään. Kohta Toru kamppailee itsensä kanssa – ylläpitää sitoutumista entiseen, kauniiseen suruun ja melankoliaan, vaiko katkaista siteet menneeseen ja aloittaa uusi elämä.
Kauniin kielen melankolinen romaani koukuttaa tavanomaisesta tarinanvirrastaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi. Aihe on ikuinen, nuorten kohtalot traagisia. Avainlauseeksi rakkautta ja kuolemaa yhdistelevässä romaanissa kohoaakin ehkä tekstissä toistuva toteamus: ”Death exists, not as the end, but part of life.”
Esa Suominen 