Kesäkirjoja III

nalkavuosiAki Ollikaisen Nälkävuosi kuuluu viime aikojen vahvimpiin lukuelämyksiin. Suomen viimeisistä suurista nälkäkuoleman vuosista on vain vähän yli 140 vuotta aikaa. Vuosina 1866-68 koettu nälänhätä vei hautaan miltei kymmenen prosenttia suomalaisista. Mielenkiintoinen historiallinen seikka on se, että vuonna 1867, samaan aikaan kun kansaa alkoi kuolla joukoittain kulkutauteihin ja kerjäläisiä liikkua kohti etelää ja kaupunkeja, rukiin vienti Suomesta kasvoi.

Nälkävuodessa seurataan Marjan ja Juhanin, sekä heidän kahden lapsensa, Mataleenan ja Juhon kohtaloa. Kaiken valtaava lumi ja kylmyys tunkeutuu pieneen torppaan, heidän kotiinsa. Leipä loppuu, pettukin loppuu. Isä-Juhani kieltäytyy ruuasta lasten vuoksi ja sairastuu. Uhri on turha. Marjan on lähdettävä lasten kanssa, isä on jätettävä ja Mataleena katsoo miten ”isää ei näy, on vain lumen peittämä järvenselkä jonka valkeuteen isä on veneineen soutanut kadoksiin”. Ovi jää raolleen, lumi tunkeutuu sisään, edessä on loputon tie ja liittyminen kierteleviin kerjäläislaumoihin jotka vaeltavat kohti Helsinkiä ja Pietaria. Kuolema käy tutuksi, miehen ja lapsen nääntyminen näkyy Marjassa synkkinä ja levottomina unina sekä kylmyytenä, joka ”leviää vatsasta ympäri kehoa, se muuttaa surun tunteeksi ja pyyhkii tieltään kaiken muun, nälän, vilun ja väsymyksen. Se täyttää onton ruumiin raskaalla tyhjyydellä, joka ei jätä tilaa millekään muulle. Sen sisällä on suolampi, täynnä mustaa, elotonta vettä.”

Toisaalla parempiosaiset; lääkäri-Teo ja kamreeri Lars Renqvist eivät näe nälkää. Heillä on aikaa kansanluonteen ja kansan koettelemusten analyysiin vaikka se ei heitä kosketa. Pieni yksityiskohta on jäänyt Teon mieleen: matkalla hautaamaan köyhien pariin lääkärintyötä tekemään mennyttä opiskelutoveriaan hän vierailee pienessä torpassa antaen sen isännälle setelin. Isäntä oli ottanut esille pienen rasian ja sieltä samanlaisen setelin, kehottaen lääkäriä syömään omansa niin hän syö omansa. Teon ystävä nauraa tapahtuneelle, mutta saa hänet miettimään miten kurjuus vain huvittaa, ei kosketa heitä. ”Jos he sen todella itsessään tuntisivat, voisivatko he enää nauraa? Kun pitäisi katsoa ihmistä, he katsovat peiliin. Kas siinä lähimmäinen, se, jonka Jumala on muovannut omaksi kuvakseen. Sen minkä teet hänelle, sen sinä teet Jumalalle, palvele siis häntä ja tee hänelle hyviä töitä parhaan taitosi mukaan.”

Kohtalo heittää Marjan perheen rippeet Teon hautajaisistä kotiin päin matkaavan reen eteen. Joku pelastuu, mutta hinta on kova.

rosenlundModerni kertomus köyhyydestä on puolestaan Mathias Rosenlundin Vaskivuorentie 20. Siinä köyhästä perheestä kotoisin oleva kirjoittaja tekee tiliä oman menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa, kertoen kouriintuntuvasti siitä, mitä on olla köyhä nyky-Suomessa, mitä köyhyys tarkoittaa ja miten se haavoittaa, rajaa ja aikaansaa vihaa. Ja miten tärkeänä hän pitää sitä, että hänen lapsillaan olisi mahdollisuus paeta hänelle vanhemmiltaan periytyneestä köyhyydestä.

Rosenlund määrittelee köyhyyden ”perintönä saaduksi toimintakyvyttömyydeksi ja huonoksi itsetunnoksi”. Lapsensa hän haluaisi suojella omalta menneisyydeltään, ympäristöltä joka muokkasi hänet sellaiseksi joka hän nyt on ja joka on ”paikka jossa ei voi katsoa ympärilleen ja miettiä minne menisi, paikka, johon jämähtää.” Tämä lanka kulkee kovaa työtä tehneiden, mutta silti raha-asioidensa kanssa tuskailleiden vanhempien kodista Tukholman Fittjasta Suomeen, Vantaan Myyrmäen Vaskivuorentielle.

Köyhyys lyö leimansa perheeseen. Opinnot viivästyvät ja niiden myötä toive kunnollisesta kiinnittymisestä työmarkkinoille, merkityksellisestä osallistumisesta yhteiskunnan toimintaan, asemasta ja statuksesta. Vaimo kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, joka tekee hänestä työkyvyttömän, ja kyvyttömän myös osallistumaan kodin töihin – edessä on ero. Perheenisän pätkissä saamat ansiotyöt eivät riitä elämiseen ja ne katkaisevat sosiaalitukien maksatuksen. Lopulta kyse on unelmien toteutumatta jäämisestä. Köyhyys on Rosenlundille myös unelmaton tila, ja unelmia vailla oleva ihminen ei elä, hän on vain olemassa.

Vaikka kirjan kantava viesti on toivottomuuden kokemuksen välittäminen, Rosenlund kirjoittaa myös köyhien välisestä solidaarisuudesta. Köyhillä, alkoholisteilla ja maahanmuuttajilla ei ole ohikulkevalle keskiluokalle nimiä. Mutta hänellä on. Samaten hän haluaa antaa lapsilleen illuusion yhtä arvokkaasta elämästä kuin mitä heidän ystävillään on. Elokuvalippu kymmenvuotiaalle pojalle, jotta hän voisi hetken olla kuin omat kaverinsa. Loppukuu syödään halvemmalla, mutta lapsi voi hetken elää yhtä arvokkaana yhteisön jäsenenä kuin muutkin.

Rosenlund jäljittää köyhyyden rakenteelliset syyt yhteiskuntaan. Hänen mukaansa vastuu köyhyydestä on yhteinen – yhteiskunta hyväksyy ja ajoittain jopaa ajaa köyhyyteen. Hän pitää näkyvää ja kasaantuvaa köyhyyttä esimerkkinä siitä miten hyvinvointivaltio sellaisena kuin olemme sen ymmärtäneet, on hajoamassa peruuttamattomasti. Kukaan ei kuole nälkään, mutta suuri osa väestöä kantaa stigmaa, jonka seurauksena voi olla myös häpeästä nouseva viha.

2052_Sinun jalkeesi MaxLeena Parkkisen Sinun jälkeesi Max kertoo surumielisen ja kauniin tarinan Isaacista ja Maxista. He ovat kyljestään yhteen tarttuneet siamilaiset kaksoset, jotka ansaitsevat elantonsa kiertävissä teattereissa ja sirkuksissa 1900-luvun alkupuolen Euroopassa. Tuona aikana ”friikkisirkukset” ja kummajaiskavalkadit ovat tähtiviihdettä jonka puitteissa voi löytää paikkansa maailmassa, mutta jonka taustalla on eri tavoin vammautuneiden pilkka, toiseus, ulkopuolisuus ja raaka riisto.

Kertoja Isaac on veljeksistä herkempi ja surumielisempi, Max taas eloisampi, rohkeampi ja vahvempi. Syynsä on niin kahdella erilaisella luonteella puolessatoista kehossa, kuin lapsuuden sikotaudilla joka vei seksin ilot toiselta veljeksistä. Sirkuksessa he kohtaavat, tultuaan ensin äitinsä jättämiksi ja tätinsä myymiksi, kaltaisiaan ulkopuolisia. Tämä tuottaa toisistaan voimaa hakevan poikkeusyksilöiden yhteisön, jota kuitenkin kohtaa liian usein traaginen menetys. Trapetsi pettää tytön alta, luita vailla syntyneitä merenneitoja uhkaa jatkuva kuolemanvaara. Ulkopuolinen maailma tarkastelee heitä mielellään lasin läpi, mutta tavallisten ihmisten keskuudessa poikkeavan osa on usein viha.

Sirkuskiertue heittää veljekset aikanaan sisällissodasta toipuvaan Suomeen, jossa herkkä Isaac kohtaa kuvanveistäjä Robertin luona elämänsä rakkauden, Pietarista saapuneen kauppiaan vaimon Iriksen. Iris pyrkii seurapiireihin, ja pääseekin, putoaa mutta selviytyy. Lopulta kaiken palkkana on unohdus, joka sulkee syliinsä myös Isaacin.

wealth and power cover_0Wealth and Power – China’s Long March to the Twenty-First Century on Orville Schellin ja John Deluryn suositeltu teos Kiinan viimeisen sadan vuoden historiaan; keisarikunnan rappeutumisesta ja länsimaiden sekä Japanin harjoittamasta kolonialismista nykyaikaan. Kirja kuvaa kiinalaisen yhteiskuntapoliittisen ajattelun ja politiikan kehitystä kahdentoista ajattelijan ja poliitikon kautta, jotka esitellään kronologisessa järjestyksessä. Kattavana teemana on kiinalaista ajattelua ja tavoitteenasetantaa leimannut tarve toisaalta vaurastua ja vahvistua, toisaalta vapautua keisarikunnan viimeisten aikojen kansallisesta heikkoudesta ja nöyryytyksestä.

Vauraus ja voima kansallisena tavoitteena, kiinaksi fuqiang, sekä uudistuminen, fuxing, ovat hallinneet yhteiskunnallista keskustelua keisarikunnan viimeiseksi jääneen Qing-dynastian loppuajoilta asti. Tuolloin maailmanhistorian mahtavin valtio, Zhongguo, Keskustan valtakunta, joutui huomaamaan ulkovaltojen ja erityisesti länsimaiden vahvistuneen huomattavasti itseään vahvemmaksi. Erityisesti Oopiumisota osoitti Kiinan asevoimien olevan kyvyttömiä vastaamaan länsimaiden haasteeseen – joka puolestaan johti keisarikunnan poliittiseen alistamiseen ja rannikon tärkeiden kauppakaupunkien de facto ajautumiseen siirtomaavallan alle.

Kiinan alistuminen länsimaiden edessä aiheutti valtaisan kansallisen trauman sekä häpeän. Tämän nöyryytyksen on kuitenkin katsottu toimineen herättäjänä, joka sysäsi Kiinan modernisoitumisen polulle ja jolla sittemmin on perusteltu suuria yhteiskunnallisia reformeja sekä vallankumouksia. Lännen ylivertaisuutta kadehdittiin ja nähtiin sen menestyksen rakennuspalikoiden kopioimisen olevan välttämätöntä mikäli Kiina haluaisi saavuttaa uudelleen kunnioitusta ulkovaltojen keskuudessa. Kiinan perinteisen, konfutselaiseen filosofiaan perustuneen yhteiskunnallisen järjestyksen nähtiin jarruttavan kehitystä ja sen vaihtoehdoksi alkoi nousta ns. legalistinen näkemys joka korosti vahvaa sotilaallista voimaa, valtion vahvaa asemaa taloudessa sekä autoritääristä poliittista järjestelmää.

1800-luvun lopulta merkityksellisiksi nousivat erityisesti Feng Guifenin ajatukset itsevahvistuksesta. Feng näki Kiinan kykenevän vahvistamaan itseään omaksumalla lännestä koulutuksen, taloudellisen kehityksen, poliittisen legitimiteetin joka perustui hallitsijoiden ja kansan dialogiin sekä tieteellisen uteliaisuuden. Ensimmäinen ”täydellistä irtautumista” konfutselaisesta perinteestä vaatinut intellektuelli oli puolestaan 1900-luvun alun Liang Qichao, joka tosin joutui pakenemaan radikaaleine ajatuksineen Japaniin monen muun keisarikunnan aikaisen toisinajattelijan tavoin. Tuolloin Japani edusti aasialaista kulttuuria, joka oli Meiji-restauraation aikana omaksunut modernit arvot ja voimistunut nopeasti, toisin kuin Kiina. 1. maailmansota vähensi kuitenkin eurooppalaisen sivilisaation houkuttelevuutta Aasiassa; katastrofiin johtaneen modernismin houkuttelevuus väheni.

Qing-dynastian kukistumisen jälkeen Kiinan tasavalta suuntasi Sun Yat-Senin opeilla nationalismin korostamisen suuntaan. Mielenkiintoisina yksityiskohtina tuolta ajalta piirtyy esiin myöhemmän sisällissodan osapuolten, nationalistien ja kommunistien liitto sekä Chen Duxiun, Kiinan kommunistisen puolueen perustajan, tausta länsimielisenä liberaalina joka korosti tieteen ja demokratian merkitystä yhteiskuntaa kehittävinä voimina.

Merkityksellisimmäksi johtajaksi Kiinan 1900-luvun historiassa nousee joka tapauksessa Mao Zedong. Maon poliittista vetovoimaa selitetään teoksessa ennen muuta hänen karismallaan sekä käsityksellä hänen kauttaan kanavoituvasta voimasta, järjestyksestä ja auktoriteetista, joka vetosi kansallisen heikkouden ja itsetunnon menetyksen vallassa olevaan kansaan. Yhtäläisyysmerkkejä tämän päivän Vladimir Putiniin ei ole vaikea nähdä. Mao näki kamppailun, kilpailun ja rakentamista edeltävän vanhan tuhoamisen edistyksen ennakkoedellytyksenä ja historiaa eteenpäin vievänä voimana.

Vaikka Kiinan jättimäinen taloudellinen loikka sekä siirtyminen valtiojohtoiseen kiivaaseen kapitalismiin tapahtuikin vasta Deng Xiaopingin uudistusten aikana ja voimasta, voidaan katsoa näiden reformien onnistuneen Maon häikäilemättömän ja rajun politiikan johdosta. Maon pitkä valtakausi, johon sijoittuivat niin hirvittävällä tavalla epäonnistuneet Suuri harppaus kuin kulttuurivallankumouskin, muokkasi Kiinaa ja sen kulttuuria voimakkaammin ja rajummin kuin mikään sitä ennen. Mao modernisoi ja murskasi kehitystä hidastaneet traditiot tavalla johon häntä edeltäneet reformistit eivät olleet kyenneet, mikä helpotti Dengin harjoittamaa, avautumiseen ja markkinatalouteen perustuvaa uudistumista.

Mielenkiintoisiin väitteisiin kirjassa kuuluu demokratian asema kiinalaisessa keskustelussa. Ajatus liberaalista demokratiasta hallitusmuotona ei suinkaan ole Kiinassa vieras, mutta sen itseisarvoa ei ole juurikaan toisinajattelijoita lukuunottamatta nähty. Demokratia ei ole päämäärä, vaan keino vahvistaa kansakuntaa. Samaten ajatus kiinalaisen kansakunnan ”kypsymättömyydestä” länsimaisen kaltaiseen demokratiaan on toistasataa vuotta vanha. Siirtymäajasta on puhuttu kymmeniä vuosia, mutta nyt kun Kiina on aidosti vahvistunut, ovat johtajat avoimemmin puhuneet siitä miten niin sosialismi kuin demokratiakin toteutuvat Kiinassa ”kiinalaisin erityispiirtein”. Samaten Kiinan kommunistisen puolueen tavoitteeksi ei, erityisesti amerikkalaisista toiveista huolimatta, ole muotoutumassa yksityistämisohjelma sen itsensä vuoksi, vaan valtion ja kansakunnan voimistamisen vuoksi.

Mainokset

Häkämies arvostelee omia päätöksiään

EK_logoBudjettiehdotus puhuttaa, ja eilen saimme nauttia myös Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n tiedotteesta aiheeseen liittyen. On hieman metkaa, että kyseisen tahon vaatimukset ovat toistaiseksi perustuneet lähes täysin rajujen leikkausten vaatimiseen, mutta nyt pääasiassa yritystukiin kohdistuva leikkausesitys ei nyt sitten olekaan hyvä asia. EK:ssakin voitaisiin pohtia oman viestin koherenssia – tai sitten tulisi esittää suoraan sitä mitä halutaan sanoa eli leikkaukset köyhien sosiaaliturvaan ja säästyneet rahat bisneksen tukemiseen tai verolahjoihin varakkaille. Joskus sitä vaan ajattelee että olikohan maassa joskus sellainen aika että siellä oli rehellisiä markkinatalousporvareita eikä pelkkiä oman edun ajajia.

TEKESin mahdolliset leikkaukset ovat sinällään ikäviä ja niistä tulee voida keskustella, mutta tiedotteessa erityishuomion ansaitsee EK:n toimitusjohtajan ja entisen ministerin Jyri Häkämiehen lausunto Aalto-yliopiston ylimääräisen rahoituksen purusta. Häkämies toteaa, että:

Aalto-yliopiston rahoitukseen esitetään roimaa yli 20 miljoonan euron leikkausta. Tämä aiheuttaisi yliopiston toimintaan suuren loven ottaen huomioon, että valtiovallan rahoitus ei ole alun alkaenkaan toteutunut luvatulla tavalla, muistuttaa Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies.

– Aaltoa perustettaessa valtiovalta ja elinkeinoelämä sopivat yliopiston rahoituksesta, ja elinkeinoelämä kokosi hankkeeseen 200 miljoonaa euroa. Jos valtiovalta yhä jatkaa oman rahoitusosuutensa supistamista, se vaarantaa tämän Suomelle tärkeän hankkeen tulevaisuuden. Siihen ei ole varaa.

Tämä on aivan legitiimi mielipide, ei siinä mitään. Metkaksi sen tekee kuitenkin se, että Aallon lisärahoituksen purusta sovittiin jo edellisen porvarihallituksen aikana. Valtiontalouden kehyspäätöksessä 2009-2012 todetaan, että Aalto-yliopiston ylimääräinen rahoitus puretaan vuoteen 2020 mennessä ja se aloitetaan vuonna 2015.

Tätä päätöstä on ollut tekemässä myös valtioneuvoston jäsen Jyri Häkämies. Joka nyt siis vaatii tiukkaan sävyyn oman päätöksensä perumista syyttäen siitä SDP:tä ja valtionvarainministeri Rinnettä.

Ainahan sitä politikoida saa, mutta ei nyt pitäisi sentään ihan näin härski olla. Toki vaihtoehtona on se, ettei muista mitä on tullut itse aikoinaan päättäneeksi. Tosin en tiedä kumpi nyt sitten lopulta on yhteiskunnan kannalta huonompi.

Oppivelvollisuudesta ratakiskomallilla

kolumni Demokraatissa 14.8.2014.

Viime kuukausien koulutuspoliittisessa keskustelussa on noussut esiin erityisesti oppivelvollisuuden pidentäminen. Kuntaliiton laatimilla propagandalaskelmilla itsensä vyöttänyt oikeisto on käynyt tarmokkaasti uudistusta vastaan, ja saanut mukaansa myös merkittävän määrän pääkirjoitustoimittajia. Siksi yleisimpiin väitteisiin on syytä vastata tiiviisti.

Velvoittavuus on kerännyt kritiikkiä erityisesti poliittisesta oikeistosta. Tässä ei ole mitään uutta, sillä samoilla argumenteilla on vastustettu kaikkia aiempiakin iän nostoja. Myöhemmin voitaneen kysyä oliko tuossa vastustamisessa järkeä. Lisäksi kun samaan aikaan Kokoomuksen ministerit ovat innolla kehittelemässä ”osallistavaa sosiaaliturvaa” pakkotyöllistämisineen, on periaatteellinen velvoittavuuskritiikki onttoa.

Velvollisuus on valittu keinoksi tehokkuutensa vuoksi. Aiemmat velvollisuuden pidennykset ovat tuottaneet kovaa tulosta – käytännössä kaikki ovat suorittaneet uuden, pidemmän oppivelvollisuuden. Ero nykytilanteeseen, jossa perusasteen varaan jäävien osuus on jumittunut samalle tasolle kuin 80-luvulla, on huikea. Tehostettuihin ja syrjäytyviin nuoriin suunnattuihin toimenpiteisiin käytetään vuositasolla kymmeniä miljoonia euroja mutta paikallisia menestystarinoita lukuun ottamatta tulokset ovat olleet kansallisella tasolla vaatimattomia. On hölmöyttä tehdä kerta toisensa jälkeen samoja asioita ja odottaa eri lopputulosta.

Paikkapulastakaan ei ole kyse, sillä koulutustarjonnan vähennys on ollut olennaisesti pienempi kuin ikäluokkien pieneneminen. Vuonna 2014 ammatillisessa koulutuksessa on noin 150 700 opiskelijapaikkaa, 4,7 % enemmän kuin vuonna 2009, vaikka peruskoulun päättävä ikäluokka on kooltaan vain noin 58 650 henkeä, selvästi pienempi kuin vuonna 2009. Huomionarvoista on myös, että kokoomuslaisen opetusministeri Sarkomaan aikana ammatillista koulutusta lisättiin kahden vuoden aikana yli 5400 opiskelijalla, noin 46 miljoonan euron kustannuksella, jotta paikkoja saataisiin peruskoulun päättäneille. Silti toisen asteen ulkopuolelle jäi 2009 suurempi osa peruskoulun päättäneistä kuin 2007.

Minkäänlaista koulupakkoa ei edelleenkään Suomeen ole tulossa. Vaihtoehtoina oppivelvollisuuden suorittamisessa ovat mukana niin lukiot ja ammatilliset oppilaitokset, kuin valmistavat koulutukset, oppisopimukset ja muut toiminnallisemmat opetuksen ja oppimisen muodot. Pulpettiin ei ketään pakoteta, sen sijaan aikaisin tapahtuvaa syrjäytymistä halutaan estää. Vapaus syrjäytyä koulutuksesta ei sosialidemokraattisen arvomaailman mukaan kuulu 15-vuotiaan nuoren perusoikeuksiin.

Uudistukseen on varattu rahaa 15 miljoonaa euroa.  Tätä hintalappua on epäilty ja pidetty liian pienenä. Kuitenkin on niin, että mikäli oletetaan että lukion tai ammatillisen koulutuksen ensimmäisenä vuonna kirjoja ja muita materiaaleja voitaisiin kierrättää samalla tehokkuudella kuin vuotta alemmalla asteella peruskoulun yhdeksännellä luokalla, maksuttomat materiaalit mahtuvat kustannusraamiin.

Uudistuksen vastustajia motivoi osaltaan ideologia, osaltaan se että he saavat palkkansa tämänkaltaisten uudistusten jarruttamisesta. Siksi kritiikkiin vastaaminen on ollut monilta osin turhauttavaa työtä – samat väitteet kierrätetään eteen siitä huolimatta että ne on kumottu moneen kertaan. Tästä huolimatta työtä pitää jatkaa – R.H. Oittisen unelma peruskoulusta vei yli kaksikymmentä vuotta toteutuakseen. Toivottavasti nyt pääsemme nopeammin tulokseen, yhteiseksi hyväksi.

Yliopistojen rahoitus ei heikkene

imageBudjetin ympärillä kihisee, ja erityisesti koulutuspolitiikan. Luvut jäävät helposti elämään omaa elämäänsä ja niiden taakse on aina syytä kurkistaa ennen kuin vetää kovinkaan suuria johtopäätöksiä. Tästä on kyse, kun Kokoomuksen Verkkouutiset uutisoivat ”Rinteen budjetin leikkaavan eniten yliopistoilta ja tutkimuksesta”. Juttu antaa harhaanjohtavan käsityksen yliopistojen rahoitustilanteesta vuonna 2015. Artikkelissa on käsitelty säästöjä unohtaen samanaikaisesti tehtävät määrärahalisäykset ja toimet yliopistojen perusrahoituksen vahvistamiseksi.

Opetus- ja kulttuuriministeriö teki toukokuussa talousarvioehdotuksensa vuodelle 2015, johon saatiin elokuun alussa valtiovarainministeriön kanta. Valtiovarainministeriön kantaan sisältyy eri hallinnonaloille uudelleenkohdentamissäästöjä, joista yliopistoille ja tieteelle on kohdennettu mainittu 6 miljoonaa euroa. Opetusministeri Kiuru ehdottaa näistä säästöistä luopumista, sillä koulutukseen tehtävät leikkaukset eivät ole parhaita säästökohteita. Erityisesti Verkkouutisten laskujen maksaja Kokoomus on vaatinut voimakkaita toimia julkisen talouden menojen vähentämiseksi.

Vaikka olisikin mukavaa, että korkeakoululaitosta voitaisiin kehittää jatkuvasti lisääntyvän rahoituksen vallitessa – eikä näin ikävä kyllä ole, ei yliopistojen ensi vuodelle hahmoteltu rahoitustilanne ei ole kokonaisuutena tarkastellen laisinkaan niin huono kuin Verkkouutisten artikkelista voisi päätellä. Hallitusohjelman mukaisen kertaluonteisen 10 miljoonan euron lisäksi yliopistojen rahoitukseen on tulossa 22,3 miljoonan euron määrärahalisäys täysimääräisen kustannustason huomioon ottamisen perusteella. Tämä selittyy sillä, että Antti Rinteen VM on hyväksynyt osaksi omaa esitystään OKMn esityksen indeksileikkausten perumisesta.

Yliopistojen kesken kohdennettava rahoitus on säästöistä huolimatta itse asiassa lisääntymässä kuluvasta vuodesta. Tämä selittyy pitkälti sillä, että Aalto-yliopistolle kohdennettua lisärahoitusta ollaan aiempien linjausten mukaisesti asteittain purkamassa. Molempien ministeriöiden esityksissä Aalto-yliopiston lisärahoituksesta ollaan siirtämässä 21,5 miljoonaa euroa osaksi yliopistojen perusrahoitusta. Näin Aalto-yliopiston lisärahoituksen taso olisi vuonna 2015 48,5 miljoonaa euroa aiemman 70 miljoonan euron sijaan.

Siis: päinvastoin kuin Verkkouutisten artikkelissa väitetään, yliopistojen rahoitus ei ole vähentymässä kuluvasta vuodesta 24 miljoonalla eurolla, vaan lisääntyy 8 miljoonalla eurolla. Yliopistojen perusrahoitus tulee lisääntymään kuluvasta vuodesta kaikilla yliopistoilla Aalto-yliopistoa lukuun ottamatta edellyttäen, että toiminnan tuloksellisuudessa ei ole tapahtunut heikentymistä suhteessa muihin yliopistoihin.

 

Yhteisvastuuta lapsista, omaa vastuuta aikuisille

<Seuraava teksti on henkilökohtaista pohdintaa, ei minkäänlaista virallista visiota OKMöstä tai SDPstä. Tarkoitettu selkeyttämään omaa ajattelua sekä saamaan siihen palautetta sen kehittämistä varten>

hammasraJulkisen talouden kestävyysvaje, huoltosuhteen heikentyminen ja menopaineen kasvu erityisesti vanhuspalveluissa on moneen kertaan kerrattua asiaa. Haasteet ovat merkittäviä, vaikka tämän hetken talouspolitiikan mahdollisuuksia rajaavat finanssipolitiikan raamit tulisivatkin tulevaisuudessa muuttumaan mm. EKP:n roolin muutoksen myötä. Siksi on oleellista pohtia jatkuvasti sitä, mihin julkista rahoitusta erityisesti suunnataan; missä tarvitaan entistä enemmän ja missä voitaisiin ehkä pärjätä vähemmällä, korostaen ihmisten omaa vastuuta. Kyse on myös oikeudenmukaisuudesta; siitä, että kun yksilö hyötyy yhteisesti rahoitetuista palveluista ja rakenteista, hän vastavuoroisesti osallistuu samojen mahdollisuuksien ylläpitämiseen muille.

Kaikki puolueet ovat olleet Suomessa perinteisesti yksimielisiä koulutukseen panostamisen tärkeydestä. Painopiste-eroja esiintyy lähinnä koulutusasteiden välisessä arvostuksessa, koulutukselliseen tasa-arvoon sekä yhtenäisiin ryhmiin ja valinnaisuuteen liittyvissä asioissa. Päälinja on kuitenkin ollut kaikille selkeä; koulutusta arvostetaan, siihen panostetaan ja järjestelmän kansainvälisesti katsoen korkea taso on yhteinen kansallinen ylpeydenaihe. Taannoisessa suomalaisten historiakäsitystä koskeneessa tutkimuksessa kävi mm. ilmi, että kansalaiset pitävät peruskoulua suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpänä saavutuksena jonka merkitys ihmisten mielissä ylittää jopa viime sodat.

Suomessa on tarvetta panostaa tuntuvasti koulutukseen myös rahallisesti. Syitä on monia. Varhaiskasvatuksen tavoittavuus ei ole maassa sillä tasolla kuin mikä olisi perusteltua niin lasten välisen tasa-arvon kuin erityisesti pienten lasten äitien työmarkkina-aseman kannalta. Peruskoulun oppimistulokset ovat edelleen eurooppalaista huipputasoa, mutta laskussa erityisesti koulutuksellisesti huono-osaisista taustoista tulevien lasten kohdalla. Eriarvoisuuden kasvu näkyy niin tuloksissa kuin motivaatiossa ja alueellinen eriytyminen pahentaa ongelmia. Toiselle asteelle siirryttäessä tuhannet putoavat tyhjän päälle jäädessään vaille jatkopaikkaa lukiossa tai ammatillisessa koulutuksessa. Korkeakoulujen hakijasuma ja opiskelijavalintojen toimimattomuus tuottavat toisille moninkertaista koulutusta toisten jäädessä joko yo-tutkinnon varaan tai hakukierteeseen jossa haaskaantuu vuosia. Yleinen koulutustaso – osaamista ja koulutusta painottavassa maailmassa ja kilpailun kiristyessä – on Suomessa jämähtämässä paikoilleen. Ja lopulta aikuiskoulutusjärjestelmä ei laajuudestaan huolimatta tavoita kovinkaan hyvin niitä ihmisiä, jotka eniten tarvitsisivat täydentävää koulutusta.

Miten ratkoa näitä ongelmia tilanteessa, mikäli julkisen rahoituksen määrä ei koko talouden puitteissa tule merkittävästi kasvamaan, ja jossa sosiaali- ja terveyspuolta kohtaa selkeästi kasvava menopaine? Vaikka koulutukseen panostamisen tärkeyden ymmärtävät kaikki, ja kaikki tietävät että siitä leikkaaminen on leikkaamista tulevaisuuden kasvun ja hyvän elämän edellytyksistä, tulee rahoitus olemaan kovassa paineessa. Syinä se, että nuoremmat ikäluokat ovat pienempiä kuin vanhemmat sekä välitöntä helpotusta vaativien tarpeiden, kuten terveyteen ja sairauteen liittyvien kysymysten olevan lähes kenen tahansa silmissä akuutimpia ratkaistavia kuin mahdollisesti kymmenien vuosien päästä hedelmää kantavat investoinnit vaikkapa varhaiskasvatukseen.

Lisää yhteisvastuuta lapsista ja nuorista

Paras tuotto yksittäiselle yhteiskunnan eurolle saadaan elämän- ja koulutuspolun alussa. Toisin sanoen syrjäytymisen ehkäisyyn sekä hyvien lähtökohtien turvaamiseen kannattaa puuttua mahdollisimman aikaisin. Myöhempi jo syntyneiden ongelmien korjaaminen tulee moninkertaisesti kalliimmaksi kuin yrittää rakentaa sellaiset olosuhteet jossa kyseisiä ongelmia ei pääsisi syntymään. Siksi loogiselta tuntuisi panostaa julkista rahoitusta selkeästi nykyistä enemmän opintien alkupäähän, sillä siellä syntyvät sellaiset erot, jotka vaikuttavat pitkälle elämään, jopa ratkaisevasti.

Jo alle kouluikäisten lasten sanavarastoissa, oppimisvalmiuksissa ja kyvyissä on havaittavissa isoja eroavaisuuksia, jotka selittyvät taustalla ja kasvuolosuhteilla. Kun koulu alkaa, voi eroa olla jopa vuoden opintoja vastaavassa määrin. Siis _ennen_ koulun alkamista. Kun vaikuttava tekijä on ennen muuta tausta, ja usein varhaiskasvatuksen palveluita vaille jäävät ne lapset, joiden vanhempien työmarkkina-asema voi olla huono, työttömyyttä ja sosiaalisia ongelmia enemmän kuin väestössä keskimäärin ja niin edelleen, olisi tärkeää varmistaa että erityisesti nämä lapset saataisiin laadukkaiden palveluiden piiriin. Käytännössä siis päivähoitoon, jossa on tarjolla pedagogista osaamista, monipuolisia virikkeitä sekä harrastuksia ja mikä tärkeintä, toisia lapsia erilaisista kokemusmaailmoista ja perheistä.

Vertaisryhmän merkitys korostuu ja se tekee sitä myös päiväkodeissa ja kouluissa. Olisi kaikkien etu, että lapset altistuisivat jo mahdollisimman aikaisin monenlaisille erilaisille ihmisille – ja ennen kaikkea toisille lapsille toisenlaisista perheistä. Tämä opettaa erilaisuuden hyväksymistä ja kunnioittamista – sekä ymmärrystä siitä, että olemme kaikki yhtä arvokkaita ja ainutlaatuisia. Varhaiskasvatuksen osalta tällaisten ryhmien aikaansaaminen tarkoittaa kannustinloukkujen purkamista päivähoitomaksuista (nykyisin pienipalkkaisen työn vastaanottava vanhempi ei välttämättä näe juurikaan muutosta tilipussissaan, koska jo hyvinkin alhaisilla tuloilla päivähoitomaksu nousee merkittäväksi – seurauksena voi olla erityisesti pienipalkkaisten osalta kotiin jääminen ja pysyvä syrjäytyminen työmarkkinoilta), päivähoidon laatuun panostaminen niin riittävän pienten ryhmien kuin ammattitaitoisen henkilökunnan osalta sekä riittävän monipuolisten ryhmien syntymisen varmistaminen erityisesti siten, etteivät asuinalueet eriytyisi enempää toisaalla rikkaiden ja toisaalla köyhien reservaateiksi.

Toisin sanoen julkista rahoitusta tulisi nykyistä enemmän suunnata erityisesti varhaiskasvatukseen, niin lisäpaikkoina, perheiden oman maksurasituksen vähentämisenä kuin laadun jatkuvana kehittämisenä. Lasten tulevaisuuden kannalta tämä olisi perusteltua myös siksi, etteivät he alaikäisinä voi itse juuri vaikuttaa tilanteeseensa omilla valinnoillaan vaan ovat toisten varassa. Siksikin yhteiskunnan interventio ja sen toimeenpanema lähtökohtien tasoittaminen on perustellumpaa täällä kuin monessa muussa paikassa. Sama logiikka jatkuu peruskouluun, jossa luodaan ne koulutuksellisemmat eväät joilla elämään lähdetään eteenpäin.

Toisen asteen koulutuksen ollessa jo nyt käytännössä edellytys työmarkkinoille pysyvämmin kiinnittymisen kannalta, on oletettavaa ja toivottavaa että sen suorittaminen otetaan pikku hiljaa oppivelvollisuuden piiriin. Jo nyt työllisyysasteet ovat pelkän perusasteen varassa toimivien osalta 40% kieppeillä ja tilanne tulee tulevaisuudessa vain heikkenemään sillä vain vähän tai ei lainkaan osaamista vaativien työtehtävien määrä putoaa nopeutuvasti automaation ja digitalisaation saavuttaessa myös nyt suuria määriä vähän koulutusta omaavia ihmisiä työllistävät palvelualat.

Yhteiskunnan tulisi tavalla tai toisella varmistaa, että erityisesti aikaisin tapahtuva syrjäytyminen tehdään mahdollisimman vaikeaksi. Siksi oppivelvollisuus on paras tapa puuttua ongelmiin koulupudokkuuden osalta. Se ei luonnollisestikaan poista nuoriso-, tai sosiaalityön, erityisopetuksen, terveydenhuollon tai opinto-ohjauksen tarvetta. Mutta valitettavasti niillä ei ole saavutettu riittäviä tuloksia vaan perusasteen varaan jäävien määrä ei ole juurikaan vähentynyt vuosikausiin. On taattava mahdollisuus vapaasti valita oma suuntansa, mutta niin kauan kuin puhutaan käytännössä perusvalmiuksia antavasta koulutuksesta, tulisi umpiperiä ja raiteelta putoamista välttää. Parempi mielikuva löytyy ratapihasta, jossa raiteita on monia, mutta kaikki vievät eteenpäin eikä kiskoilta voi pudota. Toisen asteen tutkinnon suorittamisen jälkeen ollaan tilanteessa, jossa omien siipien on alettava kantaa entistä vahvemmin.

Aikuisille monipuolisempia mahdollisuuksia ja omaa vastuuta

Suomessa koulutustason nousu on nuoremmissa ikäluokissa pysähtynyt ja laskee suhteessa keskeisiin kilpailijamaihin. Siksi meillä on tarvetta laajentaa korkeakoulutuksen tarjontaa. Ellei laajennusta tehdä, voimme hyvästellä asemamme ja utopiamme osaamiseen perustuvasta kansantaloudesta – muut maat ajavat Suomen ohi houkuttelevana investointikohteena sillä niillä on laajemmin käytössään koulutettua työvoimaa. Suuremman laajennuksen vaihtoehtona on nykyisen opiskelijavalinnan sujuvoittaminen niin, ettei sisäänpääsyä tarvitse odotella vuosikausia, sekä läpäisyn parantaminen. Tätä taas voisi edistää paitsi yleisesti vetävämmillä työmarkkinoilla (harva venyttää valmistumistaan jos töitä on tarjolla ja tutkintoa työn saamiseksi vaaditaan), päivittämällä tutkintojen rakenteita sekä suorittamismuotoja sekä luomalla taloudellisia kannusteita.

Hyvä kysymys on, tarvitaanko 2030-luvun Suomessa nykyistä määrää korkeakouluja? Kun MOOCit valtaavat alaa ja teknologia tuo kaikkien maailman huippuyliopistojen luentotarjonnan mille tahansa tietokoneruudulle, ryhmätöitä voidaan tehdä maantieteellisistä rajoista piittaamatta ja niin edelleen, on kysyttävä mitä erityistä lisäarvoa kontaktiopetus suomalaisessa korkeakoulussa tarjoaa? Yksinkertainen vastaus voisi sisältää ajatuksen siitä, että resursseja siirrettäisiin massaluennoista pienryhmiin ja itse oppilaitosten kohdalla erikoistumiseen. Voisimmeko, ajatusleikkinä, pohtia tulevaisuutta jossa peruskurssit suoritetaan, oikeastaan koulutusasteeseen katsomatta, verkkopohjaisesti ja itse opetustilanteet ovat keskustelua, kritiikkiä, valmennusta ja soveltamaan oppimista? Nk. flipped classroom -mallista on perusasteella hyviä kokemuksia.

Tällaisessa maailmassa voitaisiin ajatella _jälleen ajatusleikkinä_, että suomalainen korkeakoululaitos koostuisi ensinnä laajoista tiedeyliopistoista, joihin opiskelijat valittaisiin tiedekuntatason kandidaattiohjelmiin. Kandidaattivaiheessa tutustuttaisiin laajalti tieteenalan eri tieteisiin, yhdisteltäisiin rajapintoja ynnä muuta. Massaluennot tehtäisiin verkossa ja kotitöinä, kontaktiopetus painottuu ongelmanratkaisuun ja ajattelun taitoihin, ei jäljentämiseen. Kandidaattivaiheen jälkeen valittaisiin maisteriohjelman muodossa pääaine – ja tässä yhteydessä tiedeyliopistojen (jotka luonnollisesti myös tarjoaisivat maisteriohjelmia) rinnalle tulevat erikoistuneet korkeakoulut jotka tarjoavat huipputason syventävää koulutusta – niin ammatillisesti kuin tieteellisemmin orientoituneissa ohjelmissa. Lopputyöt kuten pro gradut voisivat olla paljon nykyistä useammin yhteistyössä työelämän kanssa tehtäviä yhteishankkeita: selvityksiä, kehittämishankkeita tai muita, ja selkeästi tieteellis-teoreettiseen työhön orietoituneen opinnäytetyön jättäisivät ennen muuta ne, jotka suunnittelevat tohtorikoulutusta ja tutkijanuraa. Tällaisessa maailmassa ei tarvitsisi käyttää vastaavaa rahaa seiniin kuin nykyisin, mutta voitaisiin kuitenkin säilyttää alueellisesti kattava korkeakoululaitos. Saattaisimme saavuttaa pienemmällä rahalla enemmän tutkintoja ja samalla siirtää painopistettä julkisten varojen käytössä aikuisista lapsiin.

Opiskelijoille korkeakoulutus on kouluttamattomiin verrattuna rahasampo. Koulutus kannattaa, mitataan sitä sitten elinkaaren mittaisina tuloina, työttömyysriskin pienenemisenä tai eliniän odotteen pituutena. Korkeakoulutukseen osallistuvien opintoja rahoittavat myös muut kuin siihen osallistuvat, joten on perusteltua että he vastaavasti saavat, mm. progressiivisen verotuksen avulla, yhteiskunnan palveluina takaisin toisiin sijoittamiaan varoja. Tätä taustaa vasten on tärkeää, että koulutuksella saatua osaamista myös todella hyödynnetään työelämässä mikäli siihen vain mahdollisuus on.

Tutkinnon suorittaminen parantaa keskimääräisesti sekä työllistymistä että tulotasoa. Tulojen myötä lisääntyvät myös yhteiskunnan verotulot. Tässä mielessä nopea valmistuminen on yhteisen edun mukaista ja ottaen huomioon sen, että koulutuksen maksavat sen saantihetkellä muut ihmiset on solidaarista ja vastuullista pyrkiä valmistumaan kohtuullisessa ajassa. Joustoa tottakai aina tarvitaan, mutta vuosikausia roikkuvat opinnot tai moneen kertaan tapahtuvat alanvaihdot eivät ole erityisen perusteltuja tai sitten niistä pitäisi olla valmis kantamaan myös omaa vastuuta.  Nopeampi valmistuminen, työelämän kanssa yhteistyössä tehtävät lopputyöt ynnä muut voisivat pienentää erityisesti opintotuesta ja myös graduvaiheen opiskelusta koituvia julkisia menoja. Samaten jonkinlainen taloudellinen kannuste opintotukeen liittyvän lainan muodossa (yhdistettynä esimerkiksi ko. lainan anteeksiantoon tilanteessa, jossa asiat hoituvat hyvin) ei olisi kohtuutonta, varsinkin jos mahdollinen takaisinmaksu sidottaisiin valmistumisen jälkeiseen tulotasoon ja säästyviä varoja voitaisiin jälleen kerran siirtää ongelmien ennaltaehkäisyyn koulutuspolun alussa.

Oppi ei lopu koskaan

Aikuiskoulutuksen osalta fakta on se, että aivan liian suuri osa sinällään hyvästä ja laajasta tarjonnasta kohdistuu niille ihmisille, joiden koulutustaso on jo valmiiksi korkea. Kärjistäen, työväenopistoissa näkyy vähemmän rautakouria kuin ylemmän keskiluokan rouvia. Ikebanasta ja italian kielestä on  takuulla hyötyä ja opetuksen hyvinvointivaikutukset varmasti positiivisia, mutta voidaan perustellusti kysyä onko kohderyhmä saavutettu? Työnantajan maksama koulutus kasaantuu ylemmille toimihenkilöille ja johtavassa asemassa oleville, duunaritaso joka on rakennemuutoksessa kovimmilla, jää vähemmälle.

Nykyinen hallitus on tehnyt paljon aikuiskoulutuksen eteen. Nuorten aikuisten osaamisohjelmalla on tavoitettu tuhansia tutkintoa vailla olevia. Kehysneuvotteluissa sovittiin 20 miljoonan euron potista ns. Noste2-ohjelmaan jossa panostetaan iäkkäämpien tutkintoa vailla olevien työllisyyden parantamista palvelevaan koulutukseen. Ja työmarkkinoilla pitkään hiertänyt kolmen päivän koulutusoikeus, joka muotoutui lopulta työnantajan verovähennykseksi, on tärkeä periaatteellinen siirtymä, jossa osaamisen kehittäminen ensimmäistä kertaa tunnustetaan tietyllä tavalla jokaisen työuraan kuuluvaksi kokonaisuudeksi josta työnantajan on kannettava oma vastuunsa.

Seuraavassa vaiheessa kyse on siitä, millä toisaalta estetään kouluttamattomien varannon syntyminen tulevaisuudessa, ja toisaalta siitä miten jatkuva ammatillinen ja yleinen sivistyksellinen kehittyminen voidaan mahdollistaa mahdollisimman tasa-arvoisesti kaikille, ammatilliseen asemaan katsomatta. Itse asiassa erityinen huomio jo työssä olon aikana tapahtuvaan osaamisen vahvistamiseen ja monipuolistamiseen tulisi kohdistaa niihin ihmisiin joiden riski ajautua nykytyöstään työttömyyteen ja työmarkkinoilta putoamiseen on suurin. Tämä koskee erityisesti vähän koulutusta saaneita, rakennemuutoksen aloilla tai alueilla työskenteleviä iäkkäämpiä työntekijöitä.

Ensimmäiseen ongelmaan pureudutaan tehokkaimmin oppivelvollisuuden pidentämisellä. Kun varmistetaan tiettyjen  perusvalmiuksien saavuttaminen sekä nuorisotakuun keinoin autetaan löytämään ensimmäistä työpaikkaa, voidaan vähentää aikaista putoamista. Toisaalla oikein rakennettu henkilökohtainen koulutustili voisi tarjota osaratkaisun ongelmiin aikuisten osalta. Jos jokaisella olisi käytössään henkilökohtainen, aikuisena tapahtuvaan kouluttautumiseen tarkoitettu tili jolle kertyy rahamuotoista etuutta, voisi oikeus oppimiseen avautua uudella tavalla. Tilille voisi kertyä ko. etuutta niin osana TESsejä, suorina sijoituksina joko työnantajalta, työntekijältä itseltään (voisiko malliin kytkeä verovähenteisyyttä) tai julkiselta vallalta esimerkiksi sillä perusteella että henkilö kuuluu riskiryhmään?

Ideana tulisi olla, että tätä etuutta voisi käyttää mahdollisimman vapaasti. Periaatteellisempana tavoitteena työkyvyn ylläpidon ja laajentamisen lisäksi olisi työntekijän riippuvuuden vähentäminen. Kun riippuvaisuus yhdestä työnantajasta vähenisi, eikä työnantajalla olisi direktio-oikeutta koulutuksen suuntaamiseen, voisi kyseessä olla myös henkilökohtaisen valtaistamisen työkalu – autonomiaa ja vaihtoehtoja lisäävä ratkaisu. Tällaiseen luulisi ammattiliittojenkin tarttuvan.