Yhteisvastuuta lapsista, omaa vastuuta aikuisille

<Seuraava teksti on henkilökohtaista pohdintaa, ei minkäänlaista virallista visiota OKMöstä tai SDPstä. Tarkoitettu selkeyttämään omaa ajattelua sekä saamaan siihen palautetta sen kehittämistä varten>

hammasraJulkisen talouden kestävyysvaje, huoltosuhteen heikentyminen ja menopaineen kasvu erityisesti vanhuspalveluissa on moneen kertaan kerrattua asiaa. Haasteet ovat merkittäviä, vaikka tämän hetken talouspolitiikan mahdollisuuksia rajaavat finanssipolitiikan raamit tulisivatkin tulevaisuudessa muuttumaan mm. EKP:n roolin muutoksen myötä. Siksi on oleellista pohtia jatkuvasti sitä, mihin julkista rahoitusta erityisesti suunnataan; missä tarvitaan entistä enemmän ja missä voitaisiin ehkä pärjätä vähemmällä, korostaen ihmisten omaa vastuuta. Kyse on myös oikeudenmukaisuudesta; siitä, että kun yksilö hyötyy yhteisesti rahoitetuista palveluista ja rakenteista, hän vastavuoroisesti osallistuu samojen mahdollisuuksien ylläpitämiseen muille.

Kaikki puolueet ovat olleet Suomessa perinteisesti yksimielisiä koulutukseen panostamisen tärkeydestä. Painopiste-eroja esiintyy lähinnä koulutusasteiden välisessä arvostuksessa, koulutukselliseen tasa-arvoon sekä yhtenäisiin ryhmiin ja valinnaisuuteen liittyvissä asioissa. Päälinja on kuitenkin ollut kaikille selkeä; koulutusta arvostetaan, siihen panostetaan ja järjestelmän kansainvälisesti katsoen korkea taso on yhteinen kansallinen ylpeydenaihe. Taannoisessa suomalaisten historiakäsitystä koskeneessa tutkimuksessa kävi mm. ilmi, että kansalaiset pitävät peruskoulua suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpänä saavutuksena jonka merkitys ihmisten mielissä ylittää jopa viime sodat.

Suomessa on tarvetta panostaa tuntuvasti koulutukseen myös rahallisesti. Syitä on monia. Varhaiskasvatuksen tavoittavuus ei ole maassa sillä tasolla kuin mikä olisi perusteltua niin lasten välisen tasa-arvon kuin erityisesti pienten lasten äitien työmarkkina-aseman kannalta. Peruskoulun oppimistulokset ovat edelleen eurooppalaista huipputasoa, mutta laskussa erityisesti koulutuksellisesti huono-osaisista taustoista tulevien lasten kohdalla. Eriarvoisuuden kasvu näkyy niin tuloksissa kuin motivaatiossa ja alueellinen eriytyminen pahentaa ongelmia. Toiselle asteelle siirryttäessä tuhannet putoavat tyhjän päälle jäädessään vaille jatkopaikkaa lukiossa tai ammatillisessa koulutuksessa. Korkeakoulujen hakijasuma ja opiskelijavalintojen toimimattomuus tuottavat toisille moninkertaista koulutusta toisten jäädessä joko yo-tutkinnon varaan tai hakukierteeseen jossa haaskaantuu vuosia. Yleinen koulutustaso – osaamista ja koulutusta painottavassa maailmassa ja kilpailun kiristyessä – on Suomessa jämähtämässä paikoilleen. Ja lopulta aikuiskoulutusjärjestelmä ei laajuudestaan huolimatta tavoita kovinkaan hyvin niitä ihmisiä, jotka eniten tarvitsisivat täydentävää koulutusta.

Miten ratkoa näitä ongelmia tilanteessa, mikäli julkisen rahoituksen määrä ei koko talouden puitteissa tule merkittävästi kasvamaan, ja jossa sosiaali- ja terveyspuolta kohtaa selkeästi kasvava menopaine? Vaikka koulutukseen panostamisen tärkeyden ymmärtävät kaikki, ja kaikki tietävät että siitä leikkaaminen on leikkaamista tulevaisuuden kasvun ja hyvän elämän edellytyksistä, tulee rahoitus olemaan kovassa paineessa. Syinä se, että nuoremmat ikäluokat ovat pienempiä kuin vanhemmat sekä välitöntä helpotusta vaativien tarpeiden, kuten terveyteen ja sairauteen liittyvien kysymysten olevan lähes kenen tahansa silmissä akuutimpia ratkaistavia kuin mahdollisesti kymmenien vuosien päästä hedelmää kantavat investoinnit vaikkapa varhaiskasvatukseen.

Lisää yhteisvastuuta lapsista ja nuorista

Paras tuotto yksittäiselle yhteiskunnan eurolle saadaan elämän- ja koulutuspolun alussa. Toisin sanoen syrjäytymisen ehkäisyyn sekä hyvien lähtökohtien turvaamiseen kannattaa puuttua mahdollisimman aikaisin. Myöhempi jo syntyneiden ongelmien korjaaminen tulee moninkertaisesti kalliimmaksi kuin yrittää rakentaa sellaiset olosuhteet jossa kyseisiä ongelmia ei pääsisi syntymään. Siksi loogiselta tuntuisi panostaa julkista rahoitusta selkeästi nykyistä enemmän opintien alkupäähän, sillä siellä syntyvät sellaiset erot, jotka vaikuttavat pitkälle elämään, jopa ratkaisevasti.

Jo alle kouluikäisten lasten sanavarastoissa, oppimisvalmiuksissa ja kyvyissä on havaittavissa isoja eroavaisuuksia, jotka selittyvät taustalla ja kasvuolosuhteilla. Kun koulu alkaa, voi eroa olla jopa vuoden opintoja vastaavassa määrin. Siis _ennen_ koulun alkamista. Kun vaikuttava tekijä on ennen muuta tausta, ja usein varhaiskasvatuksen palveluita vaille jäävät ne lapset, joiden vanhempien työmarkkina-asema voi olla huono, työttömyyttä ja sosiaalisia ongelmia enemmän kuin väestössä keskimäärin ja niin edelleen, olisi tärkeää varmistaa että erityisesti nämä lapset saataisiin laadukkaiden palveluiden piiriin. Käytännössä siis päivähoitoon, jossa on tarjolla pedagogista osaamista, monipuolisia virikkeitä sekä harrastuksia ja mikä tärkeintä, toisia lapsia erilaisista kokemusmaailmoista ja perheistä.

Vertaisryhmän merkitys korostuu ja se tekee sitä myös päiväkodeissa ja kouluissa. Olisi kaikkien etu, että lapset altistuisivat jo mahdollisimman aikaisin monenlaisille erilaisille ihmisille – ja ennen kaikkea toisille lapsille toisenlaisista perheistä. Tämä opettaa erilaisuuden hyväksymistä ja kunnioittamista – sekä ymmärrystä siitä, että olemme kaikki yhtä arvokkaita ja ainutlaatuisia. Varhaiskasvatuksen osalta tällaisten ryhmien aikaansaaminen tarkoittaa kannustinloukkujen purkamista päivähoitomaksuista (nykyisin pienipalkkaisen työn vastaanottava vanhempi ei välttämättä näe juurikaan muutosta tilipussissaan, koska jo hyvinkin alhaisilla tuloilla päivähoitomaksu nousee merkittäväksi – seurauksena voi olla erityisesti pienipalkkaisten osalta kotiin jääminen ja pysyvä syrjäytyminen työmarkkinoilta), päivähoidon laatuun panostaminen niin riittävän pienten ryhmien kuin ammattitaitoisen henkilökunnan osalta sekä riittävän monipuolisten ryhmien syntymisen varmistaminen erityisesti siten, etteivät asuinalueet eriytyisi enempää toisaalla rikkaiden ja toisaalla köyhien reservaateiksi.

Toisin sanoen julkista rahoitusta tulisi nykyistä enemmän suunnata erityisesti varhaiskasvatukseen, niin lisäpaikkoina, perheiden oman maksurasituksen vähentämisenä kuin laadun jatkuvana kehittämisenä. Lasten tulevaisuuden kannalta tämä olisi perusteltua myös siksi, etteivät he alaikäisinä voi itse juuri vaikuttaa tilanteeseensa omilla valinnoillaan vaan ovat toisten varassa. Siksikin yhteiskunnan interventio ja sen toimeenpanema lähtökohtien tasoittaminen on perustellumpaa täällä kuin monessa muussa paikassa. Sama logiikka jatkuu peruskouluun, jossa luodaan ne koulutuksellisemmat eväät joilla elämään lähdetään eteenpäin.

Toisen asteen koulutuksen ollessa jo nyt käytännössä edellytys työmarkkinoille pysyvämmin kiinnittymisen kannalta, on oletettavaa ja toivottavaa että sen suorittaminen otetaan pikku hiljaa oppivelvollisuuden piiriin. Jo nyt työllisyysasteet ovat pelkän perusasteen varassa toimivien osalta 40% kieppeillä ja tilanne tulee tulevaisuudessa vain heikkenemään sillä vain vähän tai ei lainkaan osaamista vaativien työtehtävien määrä putoaa nopeutuvasti automaation ja digitalisaation saavuttaessa myös nyt suuria määriä vähän koulutusta omaavia ihmisiä työllistävät palvelualat.

Yhteiskunnan tulisi tavalla tai toisella varmistaa, että erityisesti aikaisin tapahtuva syrjäytyminen tehdään mahdollisimman vaikeaksi. Siksi oppivelvollisuus on paras tapa puuttua ongelmiin koulupudokkuuden osalta. Se ei luonnollisestikaan poista nuoriso-, tai sosiaalityön, erityisopetuksen, terveydenhuollon tai opinto-ohjauksen tarvetta. Mutta valitettavasti niillä ei ole saavutettu riittäviä tuloksia vaan perusasteen varaan jäävien määrä ei ole juurikaan vähentynyt vuosikausiin. On taattava mahdollisuus vapaasti valita oma suuntansa, mutta niin kauan kuin puhutaan käytännössä perusvalmiuksia antavasta koulutuksesta, tulisi umpiperiä ja raiteelta putoamista välttää. Parempi mielikuva löytyy ratapihasta, jossa raiteita on monia, mutta kaikki vievät eteenpäin eikä kiskoilta voi pudota. Toisen asteen tutkinnon suorittamisen jälkeen ollaan tilanteessa, jossa omien siipien on alettava kantaa entistä vahvemmin.

Aikuisille monipuolisempia mahdollisuuksia ja omaa vastuuta

Suomessa koulutustason nousu on nuoremmissa ikäluokissa pysähtynyt ja laskee suhteessa keskeisiin kilpailijamaihin. Siksi meillä on tarvetta laajentaa korkeakoulutuksen tarjontaa. Ellei laajennusta tehdä, voimme hyvästellä asemamme ja utopiamme osaamiseen perustuvasta kansantaloudesta – muut maat ajavat Suomen ohi houkuttelevana investointikohteena sillä niillä on laajemmin käytössään koulutettua työvoimaa. Suuremman laajennuksen vaihtoehtona on nykyisen opiskelijavalinnan sujuvoittaminen niin, ettei sisäänpääsyä tarvitse odotella vuosikausia, sekä läpäisyn parantaminen. Tätä taas voisi edistää paitsi yleisesti vetävämmillä työmarkkinoilla (harva venyttää valmistumistaan jos töitä on tarjolla ja tutkintoa työn saamiseksi vaaditaan), päivittämällä tutkintojen rakenteita sekä suorittamismuotoja sekä luomalla taloudellisia kannusteita.

Hyvä kysymys on, tarvitaanko 2030-luvun Suomessa nykyistä määrää korkeakouluja? Kun MOOCit valtaavat alaa ja teknologia tuo kaikkien maailman huippuyliopistojen luentotarjonnan mille tahansa tietokoneruudulle, ryhmätöitä voidaan tehdä maantieteellisistä rajoista piittaamatta ja niin edelleen, on kysyttävä mitä erityistä lisäarvoa kontaktiopetus suomalaisessa korkeakoulussa tarjoaa? Yksinkertainen vastaus voisi sisältää ajatuksen siitä, että resursseja siirrettäisiin massaluennoista pienryhmiin ja itse oppilaitosten kohdalla erikoistumiseen. Voisimmeko, ajatusleikkinä, pohtia tulevaisuutta jossa peruskurssit suoritetaan, oikeastaan koulutusasteeseen katsomatta, verkkopohjaisesti ja itse opetustilanteet ovat keskustelua, kritiikkiä, valmennusta ja soveltamaan oppimista? Nk. flipped classroom -mallista on perusasteella hyviä kokemuksia.

Tällaisessa maailmassa voitaisiin ajatella _jälleen ajatusleikkinä_, että suomalainen korkeakoululaitos koostuisi ensinnä laajoista tiedeyliopistoista, joihin opiskelijat valittaisiin tiedekuntatason kandidaattiohjelmiin. Kandidaattivaiheessa tutustuttaisiin laajalti tieteenalan eri tieteisiin, yhdisteltäisiin rajapintoja ynnä muuta. Massaluennot tehtäisiin verkossa ja kotitöinä, kontaktiopetus painottuu ongelmanratkaisuun ja ajattelun taitoihin, ei jäljentämiseen. Kandidaattivaiheen jälkeen valittaisiin maisteriohjelman muodossa pääaine – ja tässä yhteydessä tiedeyliopistojen (jotka luonnollisesti myös tarjoaisivat maisteriohjelmia) rinnalle tulevat erikoistuneet korkeakoulut jotka tarjoavat huipputason syventävää koulutusta – niin ammatillisesti kuin tieteellisemmin orientoituneissa ohjelmissa. Lopputyöt kuten pro gradut voisivat olla paljon nykyistä useammin yhteistyössä työelämän kanssa tehtäviä yhteishankkeita: selvityksiä, kehittämishankkeita tai muita, ja selkeästi tieteellis-teoreettiseen työhön orietoituneen opinnäytetyön jättäisivät ennen muuta ne, jotka suunnittelevat tohtorikoulutusta ja tutkijanuraa. Tällaisessa maailmassa ei tarvitsisi käyttää vastaavaa rahaa seiniin kuin nykyisin, mutta voitaisiin kuitenkin säilyttää alueellisesti kattava korkeakoululaitos. Saattaisimme saavuttaa pienemmällä rahalla enemmän tutkintoja ja samalla siirtää painopistettä julkisten varojen käytössä aikuisista lapsiin.

Opiskelijoille korkeakoulutus on kouluttamattomiin verrattuna rahasampo. Koulutus kannattaa, mitataan sitä sitten elinkaaren mittaisina tuloina, työttömyysriskin pienenemisenä tai eliniän odotteen pituutena. Korkeakoulutukseen osallistuvien opintoja rahoittavat myös muut kuin siihen osallistuvat, joten on perusteltua että he vastaavasti saavat, mm. progressiivisen verotuksen avulla, yhteiskunnan palveluina takaisin toisiin sijoittamiaan varoja. Tätä taustaa vasten on tärkeää, että koulutuksella saatua osaamista myös todella hyödynnetään työelämässä mikäli siihen vain mahdollisuus on.

Tutkinnon suorittaminen parantaa keskimääräisesti sekä työllistymistä että tulotasoa. Tulojen myötä lisääntyvät myös yhteiskunnan verotulot. Tässä mielessä nopea valmistuminen on yhteisen edun mukaista ja ottaen huomioon sen, että koulutuksen maksavat sen saantihetkellä muut ihmiset on solidaarista ja vastuullista pyrkiä valmistumaan kohtuullisessa ajassa. Joustoa tottakai aina tarvitaan, mutta vuosikausia roikkuvat opinnot tai moneen kertaan tapahtuvat alanvaihdot eivät ole erityisen perusteltuja tai sitten niistä pitäisi olla valmis kantamaan myös omaa vastuuta.  Nopeampi valmistuminen, työelämän kanssa yhteistyössä tehtävät lopputyöt ynnä muut voisivat pienentää erityisesti opintotuesta ja myös graduvaiheen opiskelusta koituvia julkisia menoja. Samaten jonkinlainen taloudellinen kannuste opintotukeen liittyvän lainan muodossa (yhdistettynä esimerkiksi ko. lainan anteeksiantoon tilanteessa, jossa asiat hoituvat hyvin) ei olisi kohtuutonta, varsinkin jos mahdollinen takaisinmaksu sidottaisiin valmistumisen jälkeiseen tulotasoon ja säästyviä varoja voitaisiin jälleen kerran siirtää ongelmien ennaltaehkäisyyn koulutuspolun alussa.

Oppi ei lopu koskaan

Aikuiskoulutuksen osalta fakta on se, että aivan liian suuri osa sinällään hyvästä ja laajasta tarjonnasta kohdistuu niille ihmisille, joiden koulutustaso on jo valmiiksi korkea. Kärjistäen, työväenopistoissa näkyy vähemmän rautakouria kuin ylemmän keskiluokan rouvia. Ikebanasta ja italian kielestä on  takuulla hyötyä ja opetuksen hyvinvointivaikutukset varmasti positiivisia, mutta voidaan perustellusti kysyä onko kohderyhmä saavutettu? Työnantajan maksama koulutus kasaantuu ylemmille toimihenkilöille ja johtavassa asemassa oleville, duunaritaso joka on rakennemuutoksessa kovimmilla, jää vähemmälle.

Nykyinen hallitus on tehnyt paljon aikuiskoulutuksen eteen. Nuorten aikuisten osaamisohjelmalla on tavoitettu tuhansia tutkintoa vailla olevia. Kehysneuvotteluissa sovittiin 20 miljoonan euron potista ns. Noste2-ohjelmaan jossa panostetaan iäkkäämpien tutkintoa vailla olevien työllisyyden parantamista palvelevaan koulutukseen. Ja työmarkkinoilla pitkään hiertänyt kolmen päivän koulutusoikeus, joka muotoutui lopulta työnantajan verovähennykseksi, on tärkeä periaatteellinen siirtymä, jossa osaamisen kehittäminen ensimmäistä kertaa tunnustetaan tietyllä tavalla jokaisen työuraan kuuluvaksi kokonaisuudeksi josta työnantajan on kannettava oma vastuunsa.

Seuraavassa vaiheessa kyse on siitä, millä toisaalta estetään kouluttamattomien varannon syntyminen tulevaisuudessa, ja toisaalta siitä miten jatkuva ammatillinen ja yleinen sivistyksellinen kehittyminen voidaan mahdollistaa mahdollisimman tasa-arvoisesti kaikille, ammatilliseen asemaan katsomatta. Itse asiassa erityinen huomio jo työssä olon aikana tapahtuvaan osaamisen vahvistamiseen ja monipuolistamiseen tulisi kohdistaa niihin ihmisiin joiden riski ajautua nykytyöstään työttömyyteen ja työmarkkinoilta putoamiseen on suurin. Tämä koskee erityisesti vähän koulutusta saaneita, rakennemuutoksen aloilla tai alueilla työskenteleviä iäkkäämpiä työntekijöitä.

Ensimmäiseen ongelmaan pureudutaan tehokkaimmin oppivelvollisuuden pidentämisellä. Kun varmistetaan tiettyjen  perusvalmiuksien saavuttaminen sekä nuorisotakuun keinoin autetaan löytämään ensimmäistä työpaikkaa, voidaan vähentää aikaista putoamista. Toisaalla oikein rakennettu henkilökohtainen koulutustili voisi tarjota osaratkaisun ongelmiin aikuisten osalta. Jos jokaisella olisi käytössään henkilökohtainen, aikuisena tapahtuvaan kouluttautumiseen tarkoitettu tili jolle kertyy rahamuotoista etuutta, voisi oikeus oppimiseen avautua uudella tavalla. Tilille voisi kertyä ko. etuutta niin osana TESsejä, suorina sijoituksina joko työnantajalta, työntekijältä itseltään (voisiko malliin kytkeä verovähenteisyyttä) tai julkiselta vallalta esimerkiksi sillä perusteella että henkilö kuuluu riskiryhmään?

Ideana tulisi olla, että tätä etuutta voisi käyttää mahdollisimman vapaasti. Periaatteellisempana tavoitteena työkyvyn ylläpidon ja laajentamisen lisäksi olisi työntekijän riippuvuuden vähentäminen. Kun riippuvaisuus yhdestä työnantajasta vähenisi, eikä työnantajalla olisi direktio-oikeutta koulutuksen suuntaamiseen, voisi kyseessä olla myös henkilökohtaisen valtaistamisen työkalu – autonomiaa ja vaihtoehtoja lisäävä ratkaisu. Tällaiseen luulisi ammattiliittojenkin tarttuvan.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Yhteisvastuuta lapsista, omaa vastuuta aikuisille

  1. Hieno pohdiskelu Esa!
    Teksti sisälsi kohtia, joita on vielä vaikea pyöritellä loogiseen loppuunsa asti, mutta tällaisessa tekstissä se on ymmärrettävää.

    Toivottavasti saat paljon ja rakentavaa palautetta, tällainen keskustelu koulutuksen tulevaisuudesta on tarpeen. On äärimmäisen tärkeää pitää puheenvuoroja, joissa kokonaiskuva pysyy kirkkaana mielessä.

    Vastaan pikaisesti pariin kohtaan, jotka itselleni pistivät tekstissä silmään. Omia pohdintojani nämäkin, eivätkä kaikki aivan loppuun asti mietittyjä.

    Etenen mallilla vauvasta vaariin, jotta kirjoituksessa säilyy jokin logiikka.

    Varhainen puuttuminen:
    Tämä on ehdottomasti tärkein yksittäinen asia, jota koulutusjärjestelmässä tulee parantaa. Kuten toteat, yhteiskunnallisen tai ainakin koulutuksellisen syrjäytymisen idut näkyvät jo esikoulussa tai ala-asteella. Ongelmien ilmenemisikä totta kai vaihtelee yksilöllisesti, ja muutenkin yleistykset ovat näissä puheissa ongelmallisia. Karkeana nyrkkisääntönä voi sanoa, että esikoulu, ja peruskoulun kuusi ensimmäistä vuotta määräävät monelle sen polun, jolta yläasteella ei enää poiketa.
    Näihin varhaisen vaiheen ongelmiin puuttuminen on usein kallista.
    Se sisältää esimerkiksi lapsen tilanteen yksilökohtaista arviointia, vanhempien/ huoltajien ottamista mukaan keskusteluihin, harraste- ja kerhotoiminnan tukemista, yleistä opiskeluviihtyisyyden parantamista ja opetusresurssien lisäämistä. Mikään näistä (ehkä tietyissä kohdin harrastemahdollisuuksien lisäämistä lukuun ottamatta) ei voi toteutua kovin halvalla.
    Se on kuitenkin tehokkain keino vaikuttaa myös myöhemmän vaiheen ongelmiin: lapsi, joka on varhaisessa vaiheessa integroitunut hyvin koulujärjestelmään suorittaa opintonsa todennäköisesti kunnialla loppuun asti.
    Siis: kaikki paukut, mitä järjestelmästä vain irtoaa ala-asteen oppilaiden tukeen noiden kuuden kriittisen vuoden aikana.

    Peruskoulu:
    Mietin peruskoulutasolla ihmisten kiinnostusta siirtyä vaikkapa oppisopimuskoulutukseen tai ammattikouluun peruskoulun jälkeen. Tämä liittyy varmasti kokemuksiin, joita oppilailla tuossa vaiheessa on käytännönläheisestä työskentelystä.
    Käsityön ja käytännönläheisten aineiden suosiota voisi yrittää lisätä luopumalla sukupuolijaottelusta käsitöissä, ja antamalla nuorille laajasti mahdollisuuksia kokeilla eri asioita. Tässä on toki myönnettävä, että edistystä on jo tapahtunut: sukupuolijaottelu ei monin paikoin ole yhtä jäykkää kuin ennen. Silti sitä esiintyy turhan paljon.

    Oppisopimuskoulutus:
    Tuo edellä mainitsemani voisi olla yksi pieni askel oppisopimuskoulutuksen arvostelun lisäämiseen.
    Oppisopimuskoulutuksen potentiaali on huikea, kuten vaikkapa Saksan esimerkki osoittaa. Kuitenkin tämänhetkistä keskustelua aiheesta vaivaa asenneongelma. Oppisopimus esitetään kuin viimeisenä vaihtoehtona niille, joille ”koulu ei vain sovi”. Saksan mallissahan oppisopimuskoulutetut ovat halutuinta väkeä: motivoituneita ja alalle aidosti suuntautuneita.
    Oppisopimukset kaipaavat siis kasvojenkohotuksen. Se voisi lähteä tuosta peruskoulutason käsityöopetuksesta. Esim. yrityksissä vierailut opetuksen lomassa ovat kannattavia, toki ongelmallisia pienillä paikkakunnilla.

    Nuorisotakuu:
    Tästä pääsemmekin seuraavaan ongelmaan.
    Nuorisotakuun idea on suorastaan loistava. Toistaiseksi se ei kuitenkaan toimi ideansa tasolla.
    Takuu on tarpeellinen ja toimiva kaupunkien kasvukeskuksissa. Niissä on aidosti nuoria, jotka eivät meinaa mahtua kouluun ja vaikkapa yrityksiä, jotka voivat innostua oppisopimuskoulutuksesta.
    Kuitenkaan esimerkiksi Sanssi-kortin tulokset eivät ole niin hyviä kuin on odotettu.
    Erityisesti syrjäseuduilla tai muuttotappiopaikkakunnilla takuu on melko tyhjänpäiväinen. Toisen asteen koulutuspaikkoja kyllä on kaikille halukkaille, mutta töitä koulutuksen jälkeen ei löydy. Ongelma ovat tässä kohtaa ne jo syrjäytyneet, jotka ovat eksyksissä eivätkä oikeastaan edes halua kouluttautua ammattiin tai muuten pidemmälle.

    Oppivelvollisuusikä:
    Olen epäilevä oppivelvollisuusiän noston suhteen. Älä käsitä väärin – en kiistä sen tehoa.
    Nuoret kypsyvät eri tahtiin, ja on varmasti niitä, joille vuosi lisää tukea tarjoaa mahdollisuuden päästä paremmin kiinni yhteiskuntaan ja miettiä, mitä elämältään oikeasti haluavat.
    Tässä kohtaa epäilisin kuitenkin, että kohdennetut toimet toimivat paremmin. Verrattuna varhaiseen puuttumisen tehtäviin panostuksiin väitän, että oppivelvollisuusiän mekaanisessa nostossa resursseja menee hukkaan.
    Oppivelvollisuusikää tulisi nostaa, jos resursseja olisi riittävästi. Kun kirjoituksesikin lähtökohtana oli resurssien rajallisuus, totean kuitenkin, että panostus varhaiseen puuttumiseen olisi tärkeämpää. Ysiluokan kohdalla toimittakoon sitten kohdennetummin.

    Lukio:
    Ehdotus lyhyt/pitkämatikka jaosta luopumisesta humanistinen/luonnontieteellinen jaon hyväksi ansaitsee pohdintaa. En haluaisi lisätä viime päivinä puhuttanutta yleissivistyksen jakolinjaa humanistien ja luonnontieteilijöiden välillä, joten tarkka tässä pitäisi olla. Kuitenkin esimerkiksi tilastojen ja todennäköisyyksien ymmärtäminen olisi monelle yliopistoon siirtyvälle nykyopetuksen derivaattoja ja integraaleja olennaisempaa.

    Ylioppilaskirjoitukset:
    Aika vähän sanottavaa tästä. Liikkuisin kirjoitusten kanssa melko maltillisesti. Sanokaa mua vaan konservatiiviksi ja nostalgikoksi, mutta on mukavaa, että koulu-uralla on selkeä huipentuma. On toki mietittävä, miten niitä voidaan maksimaalisesti hyödyntää koulutuksen jatkumisessa. Ja mieli tulee pitää auki myös ylioppilaskirjoitusten poistolle, jos se fiksuksi osoittautuu. Lisästressin kasaaminen lukiotaan lopetteleville ei ole toivottavaa.

    Siirtymä yliopistoihin/ korkeakouluihin:
    Korkeakoulujen pääsykokeet ovat monesti vanhanaikaisia. Niiden korvaamiselle olisi kuitenkin esitettävä selkeä vaihtoehto. On tärkeää, että yliopistoon voi päästä, vaikka lukio olisikin mennyt penkin alle.
    Mielenkiintoinen ajatus nousee mainitsemistasi MOOC-kursseista. Voisiko niitä hyödyntää pääsykokeissa? En aivan muista kuka ylioppilaskunta-aktiivi tästä on aiemmin kovaan ääneen julistanut, mutten yllättyisi, vaikka olisit idean jo aiemmin kuullut.
    Eli: annetaan kaikille yliopistoon halajaville tietty kurssi suoritettavaksi. Se toimii samalla pääsykoevalmentautumisena. Muista kurssilaisista saa vertaistukea, ja kurssimuoto voidaan tehdä helpottamaan erilaisten oppijoiden asemaa. Kurssin lopuksi järjestetään nykyisen kaltainen pääsykoe.
    Ideaan liittyy ongelmia, mutta se on mielestäni pohdinnan arvoinen.
    Irrallisena pointtina muistutan myös, ettei asevelvollisuuden rooli opintien katkoissa ole merkityksetön.

    Korkea-aste (5 kohtaa):

    1. Läpäisy
    Läpäisyssä olennaista on esimerkiksi tutkinnon selkeys, opintojen monipuoliset ja joustavat suoritusmahdollisuudet sekä opintojen alussa opintoihin integroituminen (First Year Experience). Nämä, yhdessä opetuksen yleisen tason kanssa saavat opiskelijat opiskelemaan. Lopulta kyse on opiskelijan omasta motivaatiosta, mutta siihen on vaikeampi puuttua. Yhteiskunnallinen etu vaatii laajaa korkeakoulutettujen poolia, minkä toteutuminen vaatii meitä sietämään ainakin hiukan tyhjäkäyntiä opinnoissa.

    2. Opintotuki
    Ensinnäkin: Opintotuki on indeksissä! Hip-hip-hurraa!!!
    Täysipäiväisen opiskelun tukeminen on yhteiskunnan etu, ja täysipäiväisyyttä ei tueta opiskelijan elinoloja kurjistamalla. Siksi: opintorahaa ylös. Jos varat riittävät, kesänajan erillinen asumistuki takaisin. Mutta sitä tärkeämpänä osa-aikaisen opiskelun mahdollistaminen, esim. sairausloman ohessa.
    Nyt päätetty 20 op:n minimivaatimus on hirviö, jonka kaula kannattaisi katkaista. Suurelle osalle asia on toki pieni merkitykseltään, mutta se joukko, johon uudistus iskee, ovat juuri opintojensa sujumisen kanssa kamppailevat, tai tilapäisesti niistä syrjässä olevat. Valtion etu on paimentaa heidät takaisin opintoihin, jotta tutkinnot valmistuvat, ei rangaista ja työntää pois tuen piiristä.
    Opintotukikuukausien määrä ja opiskeluaika ovat molemmat jo rajattuja, joten uusia ikuisuusopiskelijoita tai alaansa loputtomasti valtion piikkiin vaihtavia ei hevin synny.
    Toisin kuin moni kaltaiseni punavihreä yliopistoaktiivi, en kammoa opintolainaa. Lainahyvityksen kanssa on otettu askelia oikeaan suuntaan. Miettiä voisi vielä uudemman kerran Suomen ylioppilaskuntien liiton ehdotusta vuosikohtaisesta lainakannustimesta. On helpompaa suunnitella opintonsa, taloutensa ja kannustimiin reagointi vuosittain kuin viiden vuoden syklillä ajatellen.

    3. MOOCit
    Verkko-opetus painaa päälle ja isosti. MOOCeja hienosti. Kuitenkin kommentti sanomiseesi MOOCeista koko koulutuksen tukirankana. Korkeakouluopinnoissa muodostettujen verkostojen merkitys on työelämässä suuri. Ne myös auttavat sitoutumaan omaan alaan, ja vaikkapa abstraktimmilla aloilla keksimään, miksi siitä haluaakaan työllistyä.
    On siis oltava tarkkana, ettei MOOCeilla vahingossa raunioiteta jo nyt välillä henkitoreissaan olevaa korkeakouluopiskelun yhteisöllisyyttä.

    4. Ulkomaiset opiskelijat
    Fyysisesti paikan päällä annettavassa opetuksessa on se hyvä puoli, että se saa ihmiset fyysisesti paikan päälle. Esimerkiksi kaipaillut korkeakoulutason maahanmuuttajat saadaan sitä kautta Suomeen ja sitoutumaan maahamme. Jo nyt useampi ulkomailta tuleva korkeakoulutettu haluaisi jäädä, mutta Suomeen sitoutuminen kompastuu vaikkapa työnantajien ennakkoluuloihin. Surullista.

    5. Lukukausimaksut
    Ei näitä tänne kiitos.
    Asiasta käyty debatti on niin pitkällistä ja sinulle varmasti tuttua, etten lähde asiaa tässä kohtaa pitkästi purkamaan.
    Korkea asteella EU- ja Eta-maiden ulkopuolisille suunnatut maksut eivät tuo merkittäviä tuloja ja toimivat opiskelijoita karsimatta vain harvoilla aloilla. Suomalaisille niitä ei taida kukaan puolue vaatiakaan, mutta todettakoon, että uhat tasa-arvoiselle koulutukselle ovat suuret.
    Säätykierron ja koulutustason kasvukäyrät ovat jämähtäneet paikalleen. Keinoja tilanteen korjaamisen on pohdittava. Minulle on silti edelleen mysteeri, miksi lukukausimaksujen kuvitellaan jotenkin parantavan tilannetta tasa-arvon näkökulmasta (kommentti, jota mm. UNIFIn pj Kalervo Väänänen on silloin tällöin heitellyt ilmoille)

    Aikuiskoulutus:
    Jälleen kohta, josta riittäisi pitkään pohdittavaa. Koska tämä vastaukseni kuitenkin on jo luvattoman pitkä, jätän sen tällä kertaa väliin. Totean vain, että kirjoituksesi lopun ajatukset henkilökohtaisesta koulutustilistä ovat miettimisen arvoisia. Tekstisi tuo kohta toi muuten mieleeni Liberan Perustili-pamfletin.

    Tässä kaikki tällä erää.
    Onnea pohdintoihisi, toivottavasti jaksoit tämän sekavahkon sepustukseni lukea ja ennen kaikkea toivottavasti sait siitä tukea omaan ajatustyöhösi.
    Ja vielä: kiitokset alkuperäisestä tekstistäsi, se sai rattaat raksuttamaan omissakin aivoissani.

    Terveisin,
    Lauri Miikkulainen.
    Opiskelija, jonkin sortin toimittaja ja hiljalleen vetäytyvä ylioppilasliikeaktiivi.

  2. Henkilökohtaisia näkemyksiä koulutuspolitiikan kehittämisestä on aina virkistävää lukea. Esa Suomisen mielenkiintoiset ajatukset vaativat kuitenkin pari kommenttia.
    Kirjoittaja ehdottaa valtion tuen vähentämistä hyvin koulutettujen ihmisten kouluttamiselta vapaan sivistystyön oppilaitoksissa. Kansallisten (mm. Manninen ja Luukannel) ja kansainvälisten (mm. BeLL-tutkimus) tutkimusten mukaan non-formaali aikuiskoulutus tuottaa kuitenkin merkittäviä hyötyä ihmisille ja koko yhteiskunnalle. Onko Suomella varaa menettää nämä hyödyt? Ihmisten elämänlaatu paranee, hyvinvointi lisääntyy, jatko-opiskeluhalut ja -valmiudet lisääntyvät (Ikebana-kurssi voi olla väylä muunkinlaiseen omaehtoiseen aikuisopiskeluun) ja yhteisöllisyyden ja sosiaalisen pääoman määrä yhteiskunnassa lisääntyvät, kun ihmiset osallistuvat omaehtoiseen koulutukseen. Nämä on korvaamattomia etuja henkilökohtaisella ja yhteiskunnallisella tasolla. Niiden varaan on suomalaista osaamis- ja hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettu vuosikymmeniä. Näistä leikkaaminen tuottaa suuremman vahingon kuin säästön. Koko vapaan sivistystyön valtiontuki on vain 164 miljoonaa euroa, jolla tuotetaan koulutuspalvelut miljoonalle suomalaiselle. Panos–tuotos-hyötysuhde on huikea.
    Varhaiskasvatukseen ja varhaiseen puuttumiseen panostaminen on järkevää, kuten Suominen esittää. Se pitää tehdä kuitenkin formaalin koulutusjärjestelmän sisäisen määrärahasiirroin.
    Oppivelvollisuuden pidentäminen formaalin koulutusjärjestelmän avulla ei palvele niitä nuoria, joilla on jo nykyisellään vaikeuksia viihtyä ja oppia kouluissa. Järkevämpää on hyödyntää vapaan sivistystyön oppilaitosten osaamista ja tiloja vaihtoehtoisen oppimisväylän ja pedagogiikan tarjoamisena nuorille. Kokemukset tällaisesta kouluttamisesta kansanopistoissa ovat erittäin hyvät.
    Koulutustilit ovat ristiriitaisia tunteita herättävä ehdotus. Malliin sisältyy monia heikkouksia ja epävarmuustekijöitä, jotka pitää huolella pohtia ennen kuin esitystä kannattaa viedä eteenpäin. Miten vähän koulutusta omaavat saadaan sijoittamaan rahaa henkilökohtaisille koulutustileille? Valtion tuen siirtäminen oppilaitosten valtionosuuksista koulutustileille hyödyntää jatkossa erilaisia yksityisiä koulutusyrityksiä? Edistääkö tällainen todella vähän koulutettujen osaamisen nostamista tai onko se vain tulonsiirtoa vakiintuneilta koulutuksen järjestäjiltä yksityiseen koulutusbisnekseen? Vastaavia kysymyksiä voisi esittää lisää.
    Esa Suominen kannattaa kirjoituksessaan vahvasti korkeakoulutuksen lisäämistä suomalaisten korkean osaamisen varmistamiseksi. Joutuu kuitenkin kysymään, takaako tutkintojen suorittaminen ihmisten todellisen osaamisen lisääntymisen. Me tarvitsemme vahvaa osaamista – ei välttämättä tutkintoja – jolla Suomi pidetään korkean osaamisen ja ammattitaidon maana myös tulevaisuudessa. Panokset kannattaisi laittaa korkean osaamisen varmistamiseen. Siihen eivät riitä nykyaikana pelkät muodolliset tutkinnot.

    Aaro Harju
    Puheenjohtaja
    Vapaa Sivistystyö ry

Vastaa käyttäjälle Lauri Miikkulainen Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s