Suomen suosituimmaksi talousblogiksi vuonna 2014 nousseen Raha ja talous-blogin taustalla olevat tutkijat Lauri Holappa ja Jussi Ahokas ovat kirjoittaneet laajan ja kattavan johdatuksen jälkikeynesiläiseen talousteoriaan sekä rahatalouden mekanismeihin. Rahatalous haltuun – irti kurjistavasta talouspolitiikasta tarjoaa paitsi perusteellisen valtavirtaisen, ns. uusklassisen taloustieteen ja siitä johdetun talouspolitiikan kritiikin, myös kattavan ohjelman jälkikeynesiläisen talousteorian oletuksille pohjaavan talouspolitiikan toteuttamiseksi.
Euroopan talouskriisiä on hoidettu ennen muuta tiukalla finanssipolitiikalla ja julkisen sektorin menoja rajusti supistamalla. Tulokset ovat olleet huonoja – kasvu on pysähtynyt, työttömyys kasvanut rajusti ja kriisimaissa joiden piti päätyä kestävälle kasvu-uralle on julkisen velan BKT-suhde leikkauksista lukuunottamatta noussut. Teoksessa osoitetaan monien esimerkkien kautta miten tämä epäonnistunut lamanhoitopolitiikka on nojannut työn tarjonnan merkityksen ylikorostamiseen sekä oletukseen rahan neutraliteetista eli siihen ettei kierrossa olevan rahan määrä vaikuta työllisyyden tai tuotannon tasoon. Erityisesti nämä kaksi perusoletusta nykyisen talouspolitiikan taustalla johtavat näihin, kirjoittajien mukaan todistetusti huonoihin, politiikkasuosituksiin ja niiden toteuttamiseen.
Teoreettinen kritiikki lähtee liikkeelle rahan perusolemuksesta ja rahataloudesta. Teos käy läpi ns. hyödykerahatarinan ja todistaa sen paikkansapitämättömäksi. Kun raha ymmärretään oikein, velkasuhteena taloudellisten toimijoiden välillä, johtaa se hyvin erilaiseen käsitykseen talouden toiminnasta ja sen lainalaisuuksista. Raha syntyy taloudellisten toimijoiden kohtaamisessa ja investointipäätöksessä eikä sen tarkkaa määrää voida taloudessa määritellä. Teorioiden ero tiivistyy käsitykseen rahasta vain vaihdon välineenä ja toisaalta toisaalla velkasuhteiden ilmentäjänä. Jälkimmäisessä kuvauksessa kokonaisrahamäärän kasvu liittyy nimenomaan tuotannon lisäykseen.
Kirjoittajien mukaan kapitalismin toimintaa tulee ymmärtää nimenomaan rahasta, ei niinkään tuotantosuhteista, käsin. Ns. rahamotiivi on ensisijainen kun halutaan ymmärtää kapitalismin toimintaa. Kapitalismin kehitystä voidaan puolestaan ymmärtää siirtymänä kauppakapitalismista finanssi- ja teollisuuskapitalismin kautta salkunhoitajakapitalismiin. Viimeisimmälle siirtymälle luonteenomaista on yksityisen rahoitussektorin vaikutusvallan kasvu ja julkisen sektorin merkityksen väheneminen. Vaikka teollisuuskapitalismi tuotti nopeaa talouskasvua, se ei ollut pääoman omistajien kerryttämän rahamuotoisen tuoton kannalta paras talousmalli sillä se rajoitti nimenomaan rahamuotoisten voittojen kasvua. Tästä syntyi paine muutokselle, jossa yleinen etu kumoutui rahamotiivin edessä.
Muutos on tarkoittanut reaalitalouden kasvun hidastumista, epävakauden ja kriisien lisääntymistä sekä talouden yleistä finanssoitumista. Siitä huolimatta sitä pidetään ainoana mahdollisena tulevaisuudenkuvana globalisaation aikana. Teoksessa läpivalaistaan myös monia muita nykyisessä taloustieteessä ja -politiikassa käytettyjä käsitteitä ja niiden teoreettisia perusteluita. Erityinen paino annetaan käsitykselle luonnollisesta työttömyysasteesta (NAIRU) sekä Sayn laille (työn tarjonta luo oman kysyntänsä). Näitä käsitteitä kritisoidaan erityisesti John Maynard Keynesin työn pohjalta.
Keskeisiä teoreettisia oletuksia kirjan tulkinnassa taloudesta ovat myös käsitykset endogeenisestä rahasta sekä suvereenista valtiorahoituksesta. Molemmat ovat erityisesti nykyisessä eurokriisin tilanteessa yhteiskuntapoliittisesti erittäin mielenkiintoisia ja relevantteja. Japania esimerkkinä käyttäen kirjassa osoitetaan miten rahapoliittisesti suvereeni valtio (oma kelluva valuutta, velka korostuneesti kotimaista) voi asettaa huomattavasti vapaammin oman kulutuksensa rajat ilman pelkoa korkotason noususta. Euromailta tämä mahdollisuus nimenomaisesti puuttuu joka on johtanut korkojen nousuun ja julkisen talouden velkakriiseihin. Tärkeitä ovat myös huomiot kotimaisen talouden sektoritaseista sekä siitä miten ylijäämäinen vaihtotase edellyttää usein matalaa kotimaista investointiastetta ja tulojen kasvua. Talouspoliittisiin suosituksiin kuuluu voimakas investointien lisääminen niiden kyetessä käytännössä yksin nostamaan taloudellisen toimeliaisuuden astetta ja luomaan talouteen uusia, kysyntää luovia tulovirtoja. Käytännössä tarvitaan mm. voimakkaita taloutta tasapainottavia julkisia rakenteita, jotka toimivat kokonaiskysynnän säätelijänä yli yksityisen sektorin suhdannevaihteluiden, ylijäämien rajoittamista alijäämien tapaan valuutta-alueilla, automaattisten vakauttajien täydentämistä työtakuuohjelmilla sekä aktiivista rahapolitiikkaa.
Taloustieteen professori Ha-Joon Changin 23 tosiasiaa kapitalismista on voimakas liberalistisen/libertaristisen talouspolitiikan kritiikki joka puhkoo 23 myyttiä talouden toiminnasta. Chang pilkkoo vakuuttavasti mm. vapaiden markkinoiden olemassaolon, omistaja-arvon maksimoinnin tavoitteen edes osakkeenomistajien näkökulmasta katsottuna sekä inflaation hidastumisen merkityksen maailmantalouden vakaudelle.
Erityisesti kysymys inflaatiosta on mielenkiintoinen. Hintavakaus on kylläkin monin paikoin saavutettu, mutta se ei, päinvastoin kuin oli luvattu, ole tarkoittanut sen paremmin nopeaa taloudellista kasvua kuin kansantalouksien vakautumistakaan. Kansantaloudet ovat pikemminkin muuttuneet entistä epävakaammaksi. Euroalueen kannalta mielenkiintoinen on Changin havainto siitä, että liian tiukka inflaation torjunta saattaa johtaa taloudellisen kasvun hidastumiseen ja jopa pysähtymiseen. Tätä kautta hän lähestyy nimenomaan investointeja taloudellisen kasvun lähteenä.
Muodissa oleva sääntelyn purku on myös oleellinen kysymys, sillä kun katsotaan globaalia taloutta ja viimeisten vuosien taloudellisia menestyjiä kehittyvissä talouksissa havaitaan että nopeimmin markkinoitaan liberalisoineet yhteiskunnat ovat pärjänneet kilpailussa huonosti. Sen sijaan nopeimmin kasvaneet taloudet erityisesti Aasiassa ovat noudattaneet erittäin voimakasta valtiovetoista talouspolitiikkaa jossa markkinoiden vapauttaminen on ollut toissijaista. Saharan eteläpuolinen Afrikka on noudattanut parhaiten IMFn neuvoja – ja jäänyt hitaaseen kasvuun, hitaampaan kuin ennen 80-luvun ”uudistuksia”. Myytiksi mainitaan myös ulkomaisten suorien sijoitusten siunauksellisuus, joiden Chang katsoo olevan useimmiten väyliä hankkia päätösvalta olemassa olevassa yhtiössä – ei luoda uusinvestointeja tai laajentaa toimintaa. Erityisen selvästi tämä näkyy hänen mukaansa pääomasijoittajien toiminnassa.
Mielenkiintoisen rinnastuksen Chang tekee verratessaan rikkaiden rikastumista ja sitä kautta koittavia suurempia investointeja propagoivaa politiikkaa ja edesmenneen Neuvostoliiton Stalinin ajan NEP-talouspolitiikkaa. Molemmat lähtivät oletuksesta jossa mahdollisimman suuri osa investointikelpoisesta ylijäämästä tulisi ohjata investointien tekijöille – toisaalla kapitalisteille, toisaalla valtion suunnitteluelimelle. Tämän politiikan tarkoituksena on nopeuttaa kasvua pitkällä aikavälillä, siis klassista trickle down -teoriaa noudatellen. Ja kuten Neuvostoliitossa, myös uuden ajan markkinastalinismin oloissa, taloudellinen kasvu on ollut hidasta ja investointien määrä pudonnut – ylijäämien kasautumisesta huolimatta.
Sendhil Mullainathanin ja Eldar Sharifin Scarcity – Why Having Too Little Means So Much valottaa mielenkiintoisesti köyhyyden ja puutteen syitä ja seurauksia erityisesti psykologiselta kannalta. Teos osoittaa, miten vähäosaisuuden ja puutteen kokemus verottaa ihmisen kognitiivisia kykyjä johtaen ennen kaikkea ns. kaistanleveyden (bandwidth) vähenemiseen ja tunnelimaiseen keskittymiseen (tunneling). Nämä ilmiöt selittävät puolestaan merkittävissä määrin sitä miksi köyhien ja puutteenalaisten ihmisten monet hankkeet epäonnistuvat, he ovat muita riskialttiimmassa asemassa ja miten ne ruokkivat omalta osaltaan puutetta ja hankaloittavat elämän eteenpäin suunnittelua. Syntyy alaspäin vievä noidankehä, josta on vaikeaa päästä pois.
Köyhä ihminen joutuu keskittymään voimakkaasti tähän nimenomaiseen hetkeen ja puutteesta selviytymiseen. Tämä johtaa väistämättä lyhytjännitteiseen suunnitteluun sekä kokonaisuuden arviointiin. Niinpä keskittymisen tuomat hyödyt saattoivat usein kadota, koska ihmisellä ei ole mahdollisuutta ottaa huomioon laajempaa kuvaa tai varautua yllättäviin tilanteisiin. Tärkeä on myös pelivaran (slack) käsite. Pelivara, tai joustovara, on kyse sitten ajasta tai rahasta, tekee poissulkevien valintojen tarpeen pienemmäksi. Myös epäonnistumisen tai virheen kohtalokkuus on suhteellista – turmeleeko huono ostospäätös talouden riippuu siitä miten paljon henkilöllä on taloudellista pelivaraa. Toisin sanoen sama virhe on toiselle ihmiselle turmiollisempi kuin toiselle. Ero johtuu pelivarasta.
Mielenkiintoisia ovat myös psykologiset havainnot erityisesti ihmisten talouskäsitysten suhteen. Esimerkki 35$ säästöstä koskien sadan tai tuhannen dollarin ostosta, mikäli siihen liittyi matkustamista oli erittäin havainnollinen. Vaikka säästön summa oli sama, niiden ihmisten määrä jotka olisivat valmiita matkustamaan toiseen kauppaan hakemaan esineen halvemmalla, putosi kun kyseessä oli kalliimpi tuote. Ne, jotka olisivat valmiita hakemaan tuotteen toisesta paikasta, olivat korostuneesti köyhiä. Se, mitä tästä opimme, on että köyhät ihmiset käyttäytyvät useimmiten kuten valtavirtaisen taloustieteen homo economicus käyttäytyy. Tämä ei kuitenkaan ole tehnyt heistä rikkaita. Tärkeä havainto, joka kyseenalaistaa merkittävällä tavalla rationaaliseen käyttäytymiseen liittyvien talousoppien yleistettävyyttä.
Pienlainat ovat amerikkalaisessa esimerkissä monen köyhyyteen ajautuneen työssäkäyvän köyhtymisen taustalla. Selitys lainojen suosioon löytyy pelivaran puutteesta ja puutteen johtamasta liiallisesta keskittymisestä ”tässä-ja-nyt” -ratkaistaviin ongelmiin tulevaisuuden rationaalisen suunnittelun kustannuksella. Nykyisyyden korostuminen tulevaisuuden kustannuksella johtaa lainaamiseen ajankohtaisten haasteiden ratkaisemiseksi – vaikka tulevaisuudessa tilanne korkojen ja takaisinmaksun myötä vain hankaloituu. Riskien realisoituminen voi ajaa pienillä marginaaleilla toimivan henkilön tai perheen milloin tahansa taloudellisiin vaikeuksiin ja uudelleen ansaan. Tästä aiheutuva stressi kuormittaa ihmisiä ja johtaa usein myös sosiaalisiin ongelmiin – perheet ajautuvat myös henkisesti vaikeisiin tilanteisiin.
Mullainathan ja Sharif lähtevät ratkomaan vähäosaisuusongelmaa miettimällä uudelleen erityisesti kannusteiden merkitystä. Välittömään selviytymiseen keskittynyttä ihmistä ei voida kannustaa tiukoilla rajoilla tai häämöttävillä rangaistuksilla, koska ne eivät mahdu ”tunnelissa” toimivan ajatuksiin. Kannusteiden tuleekin olla välittömiä ja nopeasti saatavissa. He argumentoivat myös erityisesti palveluiden tarjoamisen puolesta – pelkkä rahanjako ei vapauta stressaantuneiden ihmisten ajankäyttöä. Myös riskinsietokyvyn rakentaminen erilaisten ”shokkipuskurien” avulla on olennaista. Ajatus lähestyy ansiosidonnaisen työttömyysturvan ideaa. Lopulta nimenomaan tämän ”kaistanleveyden”, ts. mahdollisuuden keskittyä muuhunkin kuin välittömien päällekaatuvien ongelmien ratkaisuun, rakentaminen on kirjoittajien mukaan paras tapa tukea köyhiä ja vähäosaisia.
Pajtim Statovcin esikoisromaani Kissani Jugoslavia on maagiseen realismiin vivahtava kertomus erään Kosovosta Suomeen siirtyneen albaaniperheen elämästä ja kohtalosta. Kertojia on kaksi – toinen heistä on kosovolainen tyttö Emine, joka tapaa komean ja epäsovinnaisuudessaan kiehtovan Bajramin Titon Jugoslaviassa. Vaurautta ja rakkautta enteilevä elämä saa kuitenkin karuja käänteitä. Toinen kertojaääni kuuluu Eminen ja Bajramin pojalle Bekimille, joka elää pakolaisperheen poikana Suomessa.
Eminen onni särkyy nopeasti ja naiselle näytetään perinteiden mukainen paikkansa: ”Mutta hän löi minua, vaikka hän käveli niin suoraselkäisesti, vaikka oli luvannut minulle onnellisen elämän.” Ympärillä alkaa kasvaa etninen viha, kun Jugoslavia alkaa särkyä väkivaltaisesti kappaleiksi. He pakenevat sodan jaloista pohjoiseen ja tuntemattomaan Suomeen, maahan, jossa Bajramin miehisyys alkaa murentua lopullisesti irrallisuuden ja pakenemisen aiheuttaman syyllisyydentunteen taakan alla. Tämä alemmuuskompleksi kääntyy tyrannimaiseksi käytökseksi perhettä ja erityisesti poika Bekimiä kohtaan.
Bekim puolestaan tekee rajua pesäeroa vanhempiinsa ja heidän kulttuuriinsa – niin jättämällä isänsä toiveet toteuttamatta kuin heittäytymällä irtosuhteisiin. Irrallisuus tarttuu kuitenkin häneenkin, suomalaisessa yhteiskunnassa hän on ikuinen vieras. ”Minusta aina tuntuu kuin ihmiset tarkkailisivat käytöstäni koulussa, työpaikoilla, kaikkialla, miten paljon ruokaa otan lounasravintoloissa ja muistanko kiittää keittiössä työskenteleviä ihmisiä, osaanko kirjoittaa tenttivastauksen virheettömällä suomen kielellä ja miten usein vaihdan vaatteet. Kun koulussa puhuttiin islaminuskosta, diktatuureista tai vieraista kielistä painoin pääni aina alas koska tunsin miten kaikki kääntyivät katsomaan minua… Ja ollessani myöhässä kuulin usein, että sinunkin olisi jo korkea aika oppia ettei tämä ole mikään kehitysmaa.”
Tarinassa merkittävää osaa näyttelevät Bekimin lemmikkikäärme sekä hänen baarissa tapaamansa kissa, jotka voi nähdä monenlaisina symboleina.
Esa Suominen 