Kalle Kniivilän Putinin väkeä on kirja, joka näyttää sen Venäjän joka lännessä jää usein piiloon. Hän on kiertänyt Venäjää ja tavannut laajan joukon erilaisista taustoista tulevia venäläisiä, jotka muodostavat sen laajan enemmistön jolle Putinin valta perustuu. Kirja osoittaa miten Venäjän presidentillä on aitoa ja laajaa kannatusta, jonka taustoja ja syitä Kniivilä kirjassaan tutkii.
Teoksesta piirtyy kuva hirvittävän kansallisen trauman läpikäyneistä entisen supervallan kansalaisista, joille poliittisen ja taloudellisen vapautumisen aika Neuvostoliiton romahduksen jälkeen näyttäytyi myös monin paikoin moraalin ja yhteiskunnallisen järjestyksen romahtamisen aikana. Jeltsinin aikana vahvat ja häikäilemättömät ryöstivät maata, sittemmin Putinin aika on tarkoittanut järjestyksen ja ennen muuta vakauden paluuta. Tähän palautuu myös länsimaisen demokratian heikko arvostus tavallisten venäläisten keskuudessa. Demokratia on monille synonyymi kaaokselle, köyhyydelle ja kurjuudelle. Jos demokratia tarkoitti järjestyksen romahtamista ja rikollisten sekä oligarkkien valtaa – kuka haluaa sellaista?
Putinin politiikka on mielenkiintoinen sekoitus kansallismielisyyttä, konservatiivista filosofiaa ja antielitismiä jota hänen poliittisessa kielenkäytössään edustavat sekä Moskovan liberaali eliitti että moraalisesti korruptoituneet länsimaat. Tärkeä havainto, joka on nähtävissä myös monissa läntisissä yhteiskunnissa, on kaupunkilaisen koulutetun nuorison sekä epävarmemmin tulevaisuuteen suhtautuvan iäkkäämmän, maalla asuvan väestön välissä ammottava -ja edelleen kasvava -arvo- ja arvostuskuilu. Valtiollisen median karkealle propagandalle voidaan naureskella pääkaupungin kahviloissa, mutta viesti osuu ja uppoaa muualla – ja se riittää. Virallisella kertomuksella Venäjän ongelmien syistä on myös pitkät kulttuuriset juuret. Vihollisten ympäröimä Venäjä, jota yritetään heikentää ulkopuolelta maassa toimivan ”viidennen kolonnan” kautta on kuulunut Venäjän johtajien kansalle kertomaan tarinaan vuosikymmeniä, ellei -satoja.
Elintason tasainen nousu sekä potentiaalisten seuraajien tai haastajien tien katkominen heti alkuunsa ovat toki näytelleet merkittävää osaa Putinin aseman turvaamisessa. Vaikkei olisi kaikkeen tyytyväinenkään, mikä olisi vaihtoehto? Venäläiset ovat tottuneet myös pelkäämään muutoksia ja suhtautumaan epäillen. Toisaalta politiikka ei kiinnosta – parhaiten menee kun ei sotkeennu asioihin joihin ei kuitenkaan voi vaikuttaa. Ja siksi myös muiden harjoittamaan veneenkeikutukseen suhtaudutaan epäillen. Kuten haastateltava Aleksandr toteaa: ”Mikään muu ei pelota kuin että Putin voisi erota ja joku muu tulla hänen paikalleen. Niin hyvin kuin nyt asiat eivät koskaan ennen ole olleet Venäjällä. Ja jos on niin, että Putin on saanut apua öljyn vientihinnoista, niin se johtuu siitä, että hän on mies jolla on aina onni myötä.”
Kirja saa myös miettimään tämänhetkistä tilannetta Ukrainassa ja Venäjän-vastaisten pakotteiden sekä öljyn hinnan romahduksen vaikutusta Putinin suosioon ja sitä kautta hallintoon. Tilanne iskee voimakkaasti Venäjän talouteen, mutta toisaalta sen selkeimmät ja rajuimmat vaikutukset kohdistunevat siihen osaan väestöä joka ei tällä hetkelläkään kannata Putinia ja jolle hän on kirjan tulkinnan mukaan monin paikoin jo kääntänyt selkänsä. Muutos lienee kuitenkin väistämätön sillä tasapainoilu vaatii yhä enemmän rahaa jonka hankkiminen halventuneen raaka-aineen vientiin perustuvassa taloudessa on vaikeaa. Silti se tullee olemaan hidas, eikä välttämättä kehity siihen suuntaan kuin mikä lännestä katsoen vaikuttaisi loogisimmalta. Pikemminkin Venäjän konservatiivisessa ja autotäärisemmässä käänteessä on piirteitä, joita kytee myös läntisissä liberaaleissa demokratioissa.
Antti Alajan Kalevi Sorsa -säätiön julkaisusarjassa julkaistu uutuusraportti Valtionyhtiöistä yrittäjähenkiseen valtioon osoittaa monipuoliseen kansainväliseen tutkimukseen pohjautuen julkisen sektorin ja valtion merkittävän roolin onnistuneen elinkeinopolitiikan ja talouskasvun luomisessa. Perushavainto on, että pelkkä kaupan vapauttaminen sekä globalisaatiokehitys eivät johdata yhteiskuntia taloudellisen kasvun tielle, vaan usein kestävän kasvun edellytyksenä on aktiivinen ja päämäärätietoinen, kehitystä ohjaava valtio.
Nk. kehityshenkisestä valtiosta oli kyse Itä-Aasian talouksien voimakkaassa nousussa 50-luvulta lähtien. Japani, Etelä-Korea, Taiwan ja Singapore olivat esimerkkejä maista, joissa valtio ohjasi erittäin voimakkaasti talouden kehitystä, investoi teknologiaan, otti riskiä ja suojasi omaa kehittyvää tuotantoaan. Tämä johti erittäin nopeaan talouskasvuun sekä maiden yleiseen vaurastumiseen. Ns. Washingtonin konsensuksen mukaiset talouspoliittiset uudistukset valinneet valtiot erityisesti Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa kasvoivat tuona aikana huomattavasti hitaammin kuin valtiojohtoisemman talouden yhteiskunnat. Pohjoismaissa tätä kautta luonnehtivat Ruotsissa ns. Rehn-Meidner -mallin mukainen talouspolitiikka ja Suomessa valtionyhtiöiden perustaminen.
Valtionyhtiöihin ja ns. national championien varaan rakentuva kasvumalli ei enää ole mahdollinen muille kuin suurimmille talouksille. Siksi seuraavan sukupolven elinkeinopolitiikka onkin yrittäjähenkisen valtion elinkeinopolitiikkaa. Tässä lähestytään Marianna Mazzucaton ajattelua. Erityisesti USAssa valtion merkitys innovaatioiden luomisessa ja teknologisen kehityksen nopeutuksessa on ollut valtava. Teknologiset edistysaskeleet ja innovaatiot edellyttävät usein pitkäjänteistä toimintaa epävarmuuden vallitessa. Aloittamisen kustannukset ovat kovat ja potentiaaliset tuotot kaukana. Siksi läpimurtoteknologioiden tutkimukseen ja kehittämiseen on vain harvoin saatavilla riittävästi yksityistä rahaa. Epävarmat olosuhteet eivät kannusta yksityisiä investoimaan riittävästi jonka vuoksi valtiollinen rahoitus on oleellista.
Yrittäjähenkinen valtio toimii innovaatiovetoisessa taloudessa ennen muuta kohdistamalla resursseja, avaamalla uusia markkinoita mm. julkisilla hankinnoilla, rakentaa verkostoja yritysten, usaein julkisrahoitteisten tutkimuslaitosten sekä rahoittajien välille ja raivaamalla uusien teknologioiden markkinaesteitä. Tärkeää on myös yhteiskunnassa omaksuttava missio – suurempi tehtävä, joka ohjaa mm. tutkimus- ja tuotekehitystyötä. Kuuhun laskeutuminen oli esimerkki missiosta – se ei olisi syntynyt yrityksessä tai rationaalisten laskelmien perusteella, mutta tuotti oheistuotteenaan valtavasti osaamista ja uutta teknologiaa joka sittemmin levisi kaikkeen tuotantoon ja loi pohjaa teknologiselle kehitykselle ja uusille liiketoimintamahdollisuuksille.
Tärkeää on havaita, että bisnestoimijat voivat olla riskinottajien sijaan riskien kaihtajia. Tämä voi hidastaa kehitystä. Siksi tarvitaan epävarmuuden olosuhteissa rohkeaa valtiota, joka luo omalla toiminnallaan näköalaa, kysyntää ja uusia markkinoita. Yksityisen rahoituksen merkitys kasvaa kun näkyvissä on konkreettinen tuote ja palvelu markkinoille, mutta sitä ennen tarvitaan pohjan luomista – ja tilaa myös epäonnistumiselle.
Yrittäjähenkinen valtio toimii niin USAssa kuin monissa muissa maissa julkisuudelta piilossa. Politiikot, pääkirjoitustoimittajat ja elinkeinoelämän johto haluavat usein vähätellä valtion roolia talouden ohjauksessa. Faktisesti tilanne on kuitenkin toinen. Erityisesti Yhdysvalloissa valtion rooli on erittäin voimakas. Suomessa mm. Tekes, Sitra, VTT ja strategisen huippuosaamisen keskittymät ovat juuri niitä rakenteita joiden varassa erittäin merkittävä osa suomalaisen yritystoiminnan tuotelippulaivoista on kehittynyt. Tätä suuntaa on pitkittyvässä taantumassa, elinkeinorakenteen murroksessa ja epävarmuuden oloissa vahvistettava edelleen – valtion vetäytyminen tarkoittaisi uuden bisneksen teon mahdollisuuksien hiipumista. Lisäksi tarvitaan ohjaavaa missiota – Alaja tarjoaa perustellusti teoksessaan ekologisesti kestävää kasvumallia ja -yhteiskuntaa sellaiseksi.
SOSTE eli Suomen sosiaali ja terveys ry on tuonut suomalaiseen julkiseen keskusteluun ajatusta hyvinvointitaloudesta. Ideana on ollut korostaa hyvinvoinnin ja sosiaalisen pääoman merkitystä myös taloudellisen kilpailukyvyn ja kestävyyden kannalta. Tätä työtä tukemaan on julkaistu laaja artikkelikokoelma Hyvinvointitalous (toim. Riitta Särkelä, Aki Siltaniemi, Päivi Rouvinen-Wilenius, Heikki Parviainen ja Eija Ahola), jossa eri tieteenalojen edustajat pohtivat hyvinvointitalouden käsitettä ja sen mahdollista sisältöä.
Artikkeleita on teoksessa kaikkiaan 25 sekä yhteenveto. Jaakko Kianderin artikkelissa osoitetaan mielenkiintoisesti miten hyvinvointivaltion lyhyeksi jäänyt kukoistuskausi nopeutti talouskasvua nimenomaan riskien sosialisoinnin vuoksi. Kun hyvinvointivaltiota nyt on purettu ja supistettu se tarkoittaa ihmisten lisääntyvää tarvetta varautua riskeihin itse. Käytännössä nämä yksityisiin vakuutuksiin tai palveluihin kuluvat rahat ovat poissa muusta kulutuksesta ja siten talouskasvusta. Jos kansalaiset ovat rationaalisia ja varautuvat säästöillään talous ylisäästää. Yksityistyvä sosiaalivakuutus aiheuttaa siis tehokkuustappioita ja eriarvoistuvaa uutta luokkayhteiskuntaa.
Olli Loukola avaa mielenkiintoisen näkökulman hyvinvointivaltion muutokseen, kun ryhmäidentiteetit korvautuvat yhä enemmän yksilöidentiteeteillä. Tämä tarkoittaa individualismin ja yksilöllisyyden suojelun periaatteen voimistumiseen hyvinvointivaltion toiminnassa – ja politiikassa yleensä. Mirjam Kalland puolestaan nostaa hyvinvoinnin mittaamisen uudeksi käsitteeksi ajatuksen resilienssistä. Vaikeasti kääntyvä käsite viittaa yksilön ja yhteiskunnan sinnikkyyteen ja toipumis- sekä palautumiskykyyn vastoinkäymisen jälkeen. Resilienssin mittaaminen voisi olla mielenkiintoinen ajatellessa hyvinvointivaltiota/yhteiskuntaa ”trampoliinina”.
Heikki Hiilamon tärkeä viesti koskee täystyöllisyyden ideaalia. Hän lähtee voimakkaasti näkemyksestä, jonka mukaan täystyöllisyyden tavoittelu on välttämätöntä mikäli todellista hyvinvointia halutaan tavoitella. Syvin yhteiskunnallinen jako kulkee työssä käyvien ja työtä vailla olevien välillä. Hän myös alleviivaa hyvinvointivaltion paradoksia, vahvoihin tutkimuslähteisiin perustuen voidaan todeta, että vain köyhien hoitoon perustuvat hyvinvointivaltiot eivät onnistu voittamaan köyhyyttä. Tämä nostaa universalismin merkitystä.
Investointiajattelun nostaminen esille osana hyvinvointivaltion puolustamista ja kehittämistä on oleellinen kysymys. Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikan ajatus on poliittisesti voimakas, mutta sitä on täydennettävä ekologisen kestävyyden ulottuvuudella. Erityisesti Jorma Sipilän ja Jussi Ahokkaan artikkelit tarjoavat kirkasta analyysia, Sipilän teksti kertoo tarkasti miten hyvinvointivaltion hyvä kehä on pysähtynyt ja menestystarina uhkaa romahtaa ellei universalististen palveluiden kustannustehokkuutta haluta nähdä. Samaan ajatteluun nojaa myös Sakari Möttösen artikkeli, joka korostaa silloittavan luottamuksen luomisen merkitystä aikana jolloin ryhmäidentiteetit ovat murtumassa. Ahokas puolestaan argumentoi vahvasti Keynesin talouspoliittisen ajattelun pohjalta ja osoittaa miten kokonaiskysynnän tason nostaminen voisi nostaa pysyvästi myös talouden tuottavuutta ja tuotantopotentiaalia.
Puoluepoliittisesti mielenkiintoisin artikkeli on SDPn kaupunginvaltuutetun ja kansanedustajaehdokas Thomas Wallgrenin voimakas teksti koskien suuren murroksen tarvetta yhteiskuntapolitiikan suunnassa. Wallgren argumentoi sekä nykymuotoista vasemmistoa että oikeistoa vastaan ja katsoo niiden molempien epäonnistuvan kestävän hyvinvoinnin tuottamisessa. Hän kehottaa erityisesti sosialidemokraatteja mutta myös muuta vasemmistoa ottamaan valtasuhteiden demokratisoinnin ensisijaiseksi tavoitteeksi ja haastaa erityisesti globalisaatiota ja eurooppalaista nykymuotoista integraatiota kiihdyttävää politiikkaa. Samalla hän kritisoi näkemystä politiikan ulkopuolelle asettuneista markkinoista, ja toteaa teknologian olevan paitsi merkityksellisempi kysymys, myös aidosti poliittisen päätöksenteon ja demokratian ulkopuolella olevan ilmiön.
Tony Judtin Reappraisals – Reflections on the Forgotten Twentieth Century on upean historioitsijan voimannäyte. Kirja koostuu sarjasta pääosin New York Review of Booksissa ilmestyneistä esseistä, ja ne käsittelevät 1900-luvun historiaa, politiikkaa ja intellektuelleja. Judtin keskeinen huomio liittyy historiaan ja unohtamiseen – hänen mukaansa olemme vaarassa ajautua ”unohtamisen aikaan”, virallista historiaa on kirjattu ylös enemmän kuin koskaan, mutta siitä ei opita, eikä haluta oppia, mitään. Kyse on ulkomuseoinnista, ei historiaan perehtymisestä. 1900-luvun väkivalta ja massiiviset kärsimykset ohitetaan pohtimatta – sehän on jo takanamme eikä sitä kannata enää ajatella.
Judt pelkää tämän unohduksen ajavan länsimaat taloudellisen kriisin syvetessä uudelleen fasismin tielle. Toisen maailmansodan muiston ollessa vielä tuore muistettiin myös se, miksi hyvinvointivaltioita rakennettiin. Kyse ei ollut egalitarismin ihanteista vaan menneisyydessä ongelmia ja kumouksellisuutta aiheuttaneen puutteen ja siitä nousevan levottomuuden ja radikalismin estämisestä. Nyt tämä oppi on unohtunut. Epävarmuuden ja puutteen vähennyttyä hyvinvointivaltioiden alkuperäinen tarkoitus – ja legitimiteetti – on hapertunut ihmisten mielissä. Ja menneisyys uhkaa palata yhteiskunnan muuttuessa jälleen eriarvoisemmaksi.
1900-luku oli intellektuellien ja ideologioiden aikaa. Näille ilmiöille – ja ihmisille- on helppo nauraa depolitisoituneessa ja suurten tarinoiden lopun nähneessä ajassa, mutta aliarvioidaanko tuolloin ideoiden voima? Ja jos aliarvioidaan, osataanko suhtautua tilanteeseen jossa ne nousevat uudelleen? Tätä voidaan kysyä kun yltäkylläisyyden keskelle nousee uskonnollisen fundamentalismin liikkeitä. Ja mikäli ei ole suurta tulevaisuutta visioivia ideoita, mikä estää pelolla politikoinnin? Tästäkin Euroopasta on esimerkkejä.
Monet teoksen esseet ovat erinomaisia 1900-luvun käännekohtien kuvauksia. Erityisen hyvin jää mieleen Primo Levin elämän kautta kerrottava holokaustista selvinneiden juutalaisten syyllisyydentunne. Eurooppalaisista intellektuelleista, jotka vaikuttivat 1900-luvun poliittisten ja kansallisten aatteiden syntyyn, hämmästyttävän moni oli taustaltaan juutalainen.
Judtin mukaan 1900-luvulle tyypillinen ilmiö oli myös poliittinen älymystö. Erityisesti marxismi veti puoleensa valtavan määrän älyllisesti lahjakkaita ihmisiä lähes läpi vuosisadan – marxismin nimissä tehdyistä kommunismin rikoksista huolimatta. Hän tarjoaa ratkaisuksi marxismin ja kommunismin edistystarinaa, suurta visiota paremmasta yhteiskunnasta. Leszek Kolakowskia käsittelevässä esseessä kuvataan marxismi aatekokonaisuudeksi joka yhdisti teorian talouden toiminnasta, moraalisesta oikeudenmukaisuudesta ja etiikasta sekä poliittisen toimintaohjelman kohti määriteltyä edistystä. Tämä oli tehokas yhdistelmä – ja aikana jolloin 1% valta maailmassa kasvaa, voi Marxin työstä voimansa saavien aatteiden ja liikkeiden aika olla pikemminkin edessä kuin takana.
Kirjan jälkipuoliskolla pääsee pujahtamaan arvioihin Ranskan tappion syistä vuoden 1940 lyhyessä sodassa natsi-Saksaa vastaan, Ranskan menneisyydenhallintaan ja kansallisiin traumoihin, Belgian pilariyhteiskunnan kuvaukseen ja Romanian kansallisen identiteetin rakennusaineisiin. Pisimmät ja kriittisimmät puheenvuorot Judt käyttää Israelista, jonka itseymmärryksen käännekohtana hän näkee Kuuden päivän sodan. Tuo sota käänsi siihen asti avoimemman yhteiskunnan korostuneen arabivihamieliseksi – ja sitä kautta itseriittoiseksi joka näkyy tänä päivänä rauhan mahdottomuudessa vaikka palestiinalaisten oikeutetut vaateet tunnustetaan yhä laajemmalti. Hän myös katsoo nyky-Israelin politiikan olevan syy jälleen nousevaan antisemitismiin – uhrien valtion identiteetti ei enää sitä suojele tai anna legitiimiä syytä sortaa vielä heikompia ihmisiä.
Esa Suominen 