Pisararadasta pitää päättää

Pisararata_fin_RGB-800x600

Pääkaupunkiseudun kehittäminen on ensiarvoisen tärkeää koko Suomen kannalta. Helsingin seudulla syntyy erittäin suuri osa koko Suomen BKTsta ja myös väestö keskittyy voimakkaasti alueelle. Tämän vuoksi on oleellista, että seudun asumisen ja joukkoliikenteen ratkaisut ovat toimivia ja tukevat taloudellista kasvua. Kyseessä ovat investoinnit, joilla Helsinki varautuu kilpailemaan koko Suomen puolesta erityisesti Tukholmaa, Tallinnaa ja Pietaria vastaan. Mikäli Helsinki ei kehity voimakkaasti, se ei onnistu kanavoimaan hyvinvointia myöskään muualle Suomeen.

Erityisen oleellisia ovat raidehankkeet, jotka yhdistävät toisaalta joutuisamman ja joustavamman matkanteon, myös kestävän kehityksen. Raideliikenteen tehostuminen vähentää yksityisautoilun tarvetta ja leikkaa siten päästöjä.

Näiden investointien osalta hallituksen viimeisten kuukausien oleellisin hanke on Pisararata. Kyseessä on hallitusohjelmassa sovittu keskeinen kasvuhanke, joka on osa pääkaupunkiseudun viime kesänä tehtyä sopimusta, jossa valtio sitoutui infrahankkeisiin ja kunnat lisäämään tonttitarjontaa 25 % MAL-sopimuksiin verrattuna. Kaavalisäykset tuottavat 3000 lisäasuntoa vuodessa, joista Helsinki vastaa 1250sta.

Ratahankkeen taloudellinen merkitys on valtava. Rakentamisvaiheen aikana syntyy arvioiden mukaan yli 3500 uutta henkilötyövuotta. Käyttövaiheessa puhutaan edelleen yli 2500 uudesta henkilötyövuodesta. Koko rakentamisvaiheelle, kun siihen vielä yhdistetään asuntorakentamiseen syntyvät työpaikat puhutaan yli 20 000 henkilötyövuodesta. Käyttövaiheen arvioidaan tukevan Suomen taloutta 433 miljoonalla eurolla – ja josta lähes puolet kohdentuu Helsingin ulkopuolelle. Asuntojen tarjonnan lisääntyminen vähintään hillitsee asumisen hinnan nousua, jolla on positiivisia vaikutuksia tavallisten ihmisten kukkarolle.

Tähän päälle tulevat liikenteelliset hyödyt. Pisara jakaa matkustajat kantakaupungissa useimmille asemille: kaupungin sisäinen liikkuminen nopeutuu, matkustajat pääsevät lähemmäs määränpäätä tai vaihtoasemaa.  Täsmällisyys parantuu merkittävästi kauko- ja lähiliikenteessä, kun rata- ja laiturikapasiteettia vapautuu ja talven aiheuttamat ongelmat vähenevät radan siirtyessä tunneliin.

Hankkeen kustannus on luonnollisesti suuri, lähellä miljardia. Mutta suuria ovat hyödytkin. Kyseessä on myös hanke, johon on mahdollisuus saada merkittävä, jopa 20% EU-tuki. Suunnitteluhankkeesta on jo päätetty ja siihen sidottu rahaa. Lisäksi suunniteltu rahoitusmalli jakaa kustannukset usealle vuodelle. Hyöty-kustannussuhde on arvioitua suurempi, koska konsulttien tekemät arvioinnit eivät esimerkiksi lainkaan kansantalouden kannalta tärkeitä hyötyjä kuten työvoiman liikkuvuuden parantumista tai yhdyskuntarakenteen tiivistymistä. Erityisen ongelmallista on, ettei HK-lukua laskettaessa arvioida hankkeen vaikutusta toimintavarmuuteen, joka on keskeisin liikenneverkon ominaisuus. Perinteisellä tavalla laskettu hyöty-kustannussuhde antaa Pisaran tyyppisessä hankkeessa täysin puutteellisen kuvan hankkeen kannattavuudesta, koska hyödyissä otetaan huomioon lähinnä matka-aikojen lyheneminen. Muut hyödyt, jotka Pisaran tapauksessa ovat mittavat, jäävät tarkastelun ulkopuolelle.

Kun asiasta on sovittu hallitusneuvotteluissa, kaupunkien kanssa ja EU-tuen hakemusdeadline häämöttää, niin missä ongelma? Eikö niin, että pannaan kuokka saveen ja aletaan rakentaa?

Ei vielä.

Murheita tuottaa ensinnäkin gallupjohtaja Keskusta, joka on ottanut hankkeen hampaisiinsa. Keskusta on lähtenyt varmistelemaan voittoaan maakunnissa hyökkäämällä vahvasti pk-seudun hankkeita vastaan. Kepu vastustaakin niin Pisaraa kuin Malmin lentokentän rakentamista kuin metropolihallintoakin. Samaan aikaan puolueen oma ohjelma vaatii maaseudun yksityisteiden rahoituksen tuntuvaa nostamista. Eli liikennerahoja pois sieltä, missä on käyttäjiä sinne missä heitä ei juurikaan ole. Kyseessä on vanhanaikainen tapa ajatella, jossa kotimaiset liikenneinvestoinnit nähdään nollasummapelinä.

Toisaalta neuvottelut seudun kaupunkien kanssa ovat olleet hitaita. Kuin esimerkkinä metropolihallinnon tarpeesta ja kuntien välisen osaoptimoinnin ongelmista yhtenäisellä työssäkäyntialueella Vantaa ja Espoo ilmoittivat etteivät halua osallistua Pisara-radan rahoitukseen aiotulla 1,5% osuudella. Tämä siitä huolimatta, että koko seutu hyötyy mm. lähiliikenteen aikataulupitävyyden paranemisesta ja saavutettavuuden lisääntymisestä joka nostaa maan hintaa koko seudulla. Nyttemmin kuitenkin on Helsingin kanssa saatu sovittua siitä, että se hoitaa myös Vantaalle ja Espoolle suunnitellut pienet osuudet rahoituksesta. Näiltä osin tämäkin este on nyt raivattu ja nyt olisi aika tehdä päätös.

Ellei päätöstä saada tehtyä, tapahtuu seuraavaa:

  • valtion uskottavuus sopimuskumppanina romahtaa, koska Pisarasta on sovittu kuntien kanssa. Miksi kunnat ottaisivat jatkossa valtion vakavasti missään asiassa jos se ei kykene päätöksentekoon?
  • sovittu asuntotuotannon lisäys sekä yhdyskuntarakenteen tiivistymisestä saatavat tuottavuushyödyt kaatuvat – hinnan maksavat tavalliset ihmiset asuntojensa korkeina vuokrina ja ostohintoina
  • tuhannet henkilötyövuodet sekä satojen miljoonien taloudellinen kasvuvaikutus jää saamatta
  • menetetään 20% EU-tuki hankkeelle

Ja nämä siis vain taloudellisina tappioina. Puhumattakaan paremmasta kaupunkiympäristöstä, vähenevistä liikenteen päästöistä, sujuvammasta matkustamisesta ja joukkoliikenteen toimintavarmuudesta.

Menestyvästä ja toimivasta pääkaupungista hyötyy koko maa. Siksi päätös Pisarasta tarvitaan nyt.

Mainokset

Perhepaketti, tasa-arvo ja mielen muuttamisen taito

Viikonvaihteen suurin poliittinen uutinen oli ehdottomasti hallituksen suunnitteleman ns. perhepaketin eli subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajauksen sekä kotihoidon tuen jakamisen peruminen. Hallituspuolueiden johtajat päättivät ettei pitkälle valmisteltuja esityksiä tulla viemään eteenpäin eduskuntaan. Näin ollen päivähoito-oikeutta ei rajata eikä kotihoidontukeen tule jakoa.

Kotihoidon tuen jakaminen molemmille vanhemmille olisi ollut tärkeä uudistus, joka toteutuessaan lisäisi merkittävällä tavalla työmarkkinoiden tasa-arvoa. Tällä hetkellä pitkät vapaat kasaantuvat lähes yksinomaan naisille. Tämä johtaa naisten lyhyempiin työuriin sekä riskialttiuteen työnantajien silmissä. Pelko siitä, että palkattu tai vakinaistettu nuori nainen jää pitkälle hoitovapaalle on suuri verrattuna samanikäiseen mieheen. Pitkät poissaolot työelämästä syövät työmarkkinakelpoisuutta, vanhentavat osaamista ja näkyvät ansiotason myötä aina eläkkeelle asti.

On siis harmillista, että tämä uudistus ei etene. Mutta hyvänä on sen sijaan pidettävä sitä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus säilyy nykyisellään.

Päivähoito-oikeuden rajaus olisi ollut kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla uskomattoman typerä uudistus. Ensinnäkin kyse on lasten, ei vanhempien, oikeudesta. Lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen, ikäiseensä seuraan ja virikkeisiin ei tule rajata hänen vanhempiensa aseman, työ- tai perhetilanteen perusteella.

Vaikka SDP onnistui kamppailemaan aiotut rajoitukset pois työttömien lapsilta (tämä rajaus olisi toteutuessaan tarkoittanut varsinaista lapsiapartheidia päiväkodeissa; ”Jessen on nyt lähdettävä kotiin kesken leikkien koska Jessen isä on työtön”), olisi suunniteltukin malli tuottanut lähinnä byrokratian lisääntymistä ja lasten jakamista kahteen kastiin. Rajoituksen piiriin olisi kuulunut vain hyvin pieni määrä lapsia, hekin iässä jossa omanikäinen seura on jo tärkeää. Sosiaalisin syin tapahtuva täyden päivän myöntäminen olisi tarkoittanut paperityön lisääntymistä. Ja niin edelleen.

Lattemammakeskustelussa unohtuu myös se, että mikäli perhe tosiaan halutaan pitää lasta päivähoidossa myös silloin kun itse ollaan kotona, voi päiväkoti itse asiassa olla lapselle oikein hyvä ja virikkeellinen paikka. Varhaiskasvatuksesta hyötyvät tutkitusti eniten heikoimmista oloista tulevat lapset joille pedagogian alan ammattilaisten tarjoama tuki sekä vertaisryhmä ovat arvokkaita tulevan opinpolun ja elämän kannalta. Rajaus siivoaisi korostuneesti juuri näitä lapsia pois päivähoidosta. Ei mitään järkeä.

Ratkaiseva virhe tapahtui, kun nämä kaksi esitystä sidottiin yhteen. Asiaa perusteltiin sillä, että rajaus tuo säästöjä joilla kuitataan tuen jaon mukanaan tuomia lisääntyneitä päivähoidon kustannuksia. Yhtälö ei kuitenkaan olisi mennyt mitenkään umpeen. Lisäksi yksi hyvä olisi tuonut mukanaan ketään hyödyttämättömän, yksin haitallisen uudistuksen. Jos olisi haluttu tehdä hyvää sukupuolten välistä tasa-arvoa lisäävää  politiikkaa, rajaus olisi pitänyt jättää alun perinkin päättämättä.

On odotettavaa, että paketin kaataneita, erityisesti SDPtä, tullaan arvostelemaan. Ensinnäkin on kuitenkin todettava, että viivyttämisen ja sovitusta luistamisen ovat hallinneet tässä hallituksessa aivan muut kuin SDP. Metropolilainsäädäntöä on viivytetty ja vesitetty, oppivelvollisuus jäi pidentämättä vaikka asia sovittiin moneen otteeseen ja niin edelleen.

Toiseksi kyse on järjen käytöstä. Kun sovittu uudistus näyttää valmistelun jälkeen yhä järjettömämmältä, viisautta ei ole painaa päälle ketään kuuntelematta. Viisautta on todeta tilanne ja muuttaa tarvittaessa suuntaa. Päivähoito-oikeuden rajaaminen olisi tuonut mukanaan erään keskeisimmän tasa-arvoistavan palvelun periaatteellisen haaksirikon, mitättömät säästöt ja merkittäviä ongelmia perheiden arkeen – siksi paketin kaatuminen ja puhtaalta pöydältä aloittaminen on parempi vaihtoehto.