Sopeutusta veroilla vai ilman?

Finlandia_5_marchiEduskuntavaalikeskustelussa erot puolueiden välillä ovat alkaneet syntyä ennen muuta suhteessa verotukseen. Lähes kaikki puolueet pitävät  sopeutustoimien jatkamista perusteltuna myös tulevalla vaalikaudella – näkemyseroja on mittaluokasta, ajoituksesta ja järkevimmistä kohteista, mutta yhteisymmärrys siitä että menojen kasvua tulee hillitä ja tehdä myös suoria leikkauksia, on olemassa. Sen sijaan selkeä näkemysero SDPn ja oikeistopuolueiden välillä on siinä voidaanko sopeutusta tehdä myös veronkorotuksilla.

SDP haluaa kerätä miljardi euroa lisää verotuloja uudistamalla verotusta. Mahdollinen veronkevennysvara tulee suunnata pieni- ja keskituloisille osana palkkaratkaisun tukemista. Tätä kautta saadaan kotimarkkinoille luottamusta ja vauhtia. Mutta kun vaje julkisessa taloudessa on suuri, ei rikkaimmille suomalaisille meneviin verolahjoihin ikävä kyllä yksinkertaisesti ole varaa – ainakaan jos haluamme ylläpitää kouluja, terveyskeskuksia ja muita julkisia palveluita myös tulevaisuudessa.

Kun sopeutustarvetta joka tapauksessa on, on oikeudenmukaista kattaa osa siitä myös keräämällä lisää tuloja – ei vain leikkaamalla menoja. Paljon on puhuttu siitä, että sopeutustoimet tulisi tehdä reilusti ja kaikkia koskien – mutta menosopeutus luonnollisesti vaikuttaa voimakkaimmin niihin ihmisiin jotka ovat riippuvaisia hyvinvointivaltion palveluista tai eduista. Jotta heidän taakkaansa voitaisiin helpottaa, olisi hyvä että varakkaimmatkin kantaisivat kortensa kekoon.

SDP:n esitys sai luonnollisesti tyrmäyksen sekä Kokoomuksesta että Keskustasta. Kokoomus haluaa pelkkiä leikkauksia eikä hyväksy verotuksen kiristämistä. Päinvastoin, suuresta vajeesta huolimatta nykyinen pääministeripuolue haluaa 2mrd€ veroalen joka kohdistuu kaikkiin tuloluokkiin. Eli myös kaikkein suurimpia tuloja nauttiville. Keskustan ohjelma taas keskittyy vahvasti yritysten täsmäveronalennuksiin.

Argumenttina verouudistusta vastaan käytetään suosittuja hokemia siitä, että ”veronkorotusten tie on käyty loppuun” ja että ”veroaste on jo nyt liian korkea”, tai että ”verotuksen kiristäminen on haitallista kasvulle”. Kaikkia näitä on  toki hyvä arvioida. 

Kun katsotaan veropolitiikan suuntaa viime vuosina, on se ollut pitkään veroastetta laskeva. VATTin tuore tutkimus, jossa on arvioitu veromuutosten vaikutuksia vuosina 1993-2012 osoittaa, että ansiotuloverotus on tarkasteltuna aikana keventynyt merkittävästi. Tutkimuksen mukaan ansiotulojen verotusta on kevennetty kuluneena aikana yhteensä n. 8 ja puolella %-yksiköllä. Valtion ansiotuloverotusta on kevennetty 7 %-yksiköllä. Kun tulojen kasvu otetaan huomioon, ansiotulojen verotus on keventynyt 3%-yksikköä. Samana aikana verovähennykset ovat lisääntyneet. Kun mukaan otetaan pääomatulot, on verotus keventynyt perustemuutosten johdosta runsaat seitsemän prosenttiyksikköä.

Kun ajatellaan että verotus on tällä hetkellä selvästi kevyempää kuin mitä se on aiemmin ollut, voisi kuvitella että taloudellisessa kriisitilanteessa meillä olisi varaa – SDP:n esityksen mukaisesti – periä hieman korkeampaa veroa yli 70 000 euroa vuodessa ansaitsevilta ihmisiltä. Lisäksi yli 60 000 euron pääomatulojen saajien progression nostaminen jättäisi edelleen pääomatuloilla elävien ihmisten verotuksen kevyemmälle tasolle kuin palkansaajilla. On toki täysin legitiimiä olla tästä eri mieltä, mutta näkemys siitä että verotus nousisi näillä muutoksilla jotenkin ennennäkemättömän kireäksi on yksinkertaisesti väärä.

Kysymys veronkorotusten ja kasvun välisestä suhteesta ei sekään ole selkeä. On luonnollisesti totta, että kysyntälamassa veronkorotuksia olisi hyvä välttää. Mutta niin olisi suoria leikkauksiakin niiden syödessä suoraan kysyntää ja lisätessä kuluttajien epävarmuutta. Kyse onkin lähinnä siitä, että mikäli sopeutustoimien välitön jatkaminen katsotaan oleelliseksi, miten niitä kannattaa toteuttaa mahdollisimman vähin vahingoin.

Asiaa sivuaa mm. tuore artikkeli CEPRiltäjossa arvioidaan ns. fiskaalikertoimia eri toimenpiteiden välillä. Tämä tarkoittaa siis sitä, kuinka paljon erilaiset kiristävät toimet vähentävät taloudellista kasvua. Tuore tutkimus on osoittanut, että taloudellisen laman aikana erityisesti leikkausten kasvua haittaavat vaikutukset ovat selvästi aikaisemmin arvioitua suurempia. Myös tämä uusi paperi osoittaa, lukuisiin aiempiin tutkimuksiin perustuen, että kasvulle haitallisinta on taantuma-aikana leikata julkisia investointeja.

Tämä havainto liittyy Suomen keskusteluun siitä tuleeko sopeutusta toteuttaa vain menoja leikkaamalla. Mikäli Suomi ei ole erityistapaus, on odotettavaa että pelkät suuret menoleikkaukset hidastavat kasvua huomattavasti enemmän kuin sopeutus, jota toteutetaan myös toteuttamalla veronkorotuksia. Eli: näyttää siltä  että taloudellisen kasvun kannalta järkevämpää on siirtää osa sopeutustarpeesta veroilla katettavaksi.

Entä veroaste? Suomen veroaste on kiistatta korkeahko. Mutta samalla se on matalampi kuin esimerkiksi Tanskassa. Samaten julkisen sektorin osuus työllisistä on Suomessa Tanskaa – ja muita pohjoismaita – pienempi. Myös julkisen kulutuksen suhde BKThen on Suomea korkeammalla tasolla. Eikä tilanne näytä vauhtia haittaavan – tanskalaiset ovat maailman onnellisimpia ja talous osoittaa piristymisen merkkejä.

Tästä emme toki voi suoraan päätellä että veroasteen korkeus tekisi ketään autuaaksi – mutta emme myöskään sitä, että sen nosto veisi Suomen turmioon. On läheisten esimerkkien perusteella täysin mahdollista todeta, että riittävän tulovirran takaaminen valtiolle nopeuttaa taloudellista kasvua ja lisää hyvinvointia – ei päinvastoin. Ja että keskeisimmät väitteet, jolla suurituloisten osallistumista verojen muodossa taloustalkoisiin pyritään minimoimaan, eivät yksinkertaisesti kestä lähempää tarkastelua.   

Mainokset

Should we resist the Borg?

Borg_cubeEtukäteen paljon keskustelua herättänyt Ruotsin entisen valtiovarainministeri Anders Borgin (M/kok) ja eduskuntavaaliehdokas, VATTin ylijohtaja Juhana Vartiaisen (kok) talouspoliittinen raportti julkaistiin tänään. Kierroksia lisäsi Vartiaisen loikka SDPstä Kokoomukseen ja eduskuntavaaliehdokkaaksi. Ajoitus oli hienosti mietitty julkisuuden näkökulmasta – maksimaalista näkyvyyttä puolueen ja myös ehdokkaan kampanjalle.

Ministeripaikalta vaalien myötä tipahtanut Borg tilattiin Ruotsista pääministeri Stubbin (kok) toimesta kirjoittamaan raportti Suomen talouden haasteista. Hallituksen tilaustyöstä ei ole kysymys, vaan nimenomaisesti Kokoomuksen puheenjohtajan toiveesta kuulla ruotsalaisen puoluetoverin näkemyksiä. Ja miksipä ei. Ruotsin taloudella on monessa suhteessa mennyt viime vuosina Suomea paremmin. Tosin kasvun taustalla on tapahtunut myös nopeaa eriarvoistumiskehitystä.

Ennakkohypetykseen nähden raportti sisältää hyvin vähän mitään radikaalia tai odottamatonta. Siinä on paljon hyvää analyysia ja se poikkeaa edukseen monista muista raporteista kokonaisvaltaisuudellaan. Se on myös paikoin yllättävä ottaen huomioon erityisesti Vartiaisen hiljattaiset siirrot. Ottaen huomioon sen miten vahvasti mm. pääministeri Stubb ja Kokoomus on viimeaikaisessa retoriikassaan hyökännyt ”konsensusta” ja työmarkkinajärjestöjä vastaan on Borgin-Vartiaisen linja selkeästi työmarkkinaratkaisuja tukeva. Raportti arvioi palkanmuodostuksen perusperiaatteet toimiviksi ja itse asiassa korostaa palkkakoordinaation merkitystä. Samalla siinä halutaan pikemminkin vahvistaa luottamusmiesten ja ammattiliittojen asemaa paikallistasolla kuin heikentää sitä.

Kun Suomen talouden ”rakenteellisista ongelmista” puhutaan, syytetään usein liiallisia palkankorotuksia tai epäonnistunutta kotimaista talouspolitiikkaa. Mutta Borgin ja Vartiaisen tilannekuva itse asiassa haastaa tämän näkemyksen. Kun poistetaan metsä- ja televiestintäsektorien merkitys niin nähdään miten Suomen vienti kehittyy aivan vastaavalla tavalla kuin Ruotsin. Toisin sanoen vientiongelmat liittyvät näiden teollisuudenalojen rakenteellisiin ongelmiin ja muutokseen – ei yhteiskuntapolitiikkaan kokonaisuutena.

Konsensuskritiikiltä vie pohjaa myös havainto yksikkötyökustannusten kasvulta suhteessa kilpailijamaihin. Suomen suhteellinen asema lähti heikkenemään juuri silloin kun keskitettyä ratkaisua ei tehty – edellisen porvarihallituksen kaudella. Kun keskitettyihin ratkaisuihin taas, sosialidemokraattien hallitusvaltaan nousun myötä, palattiin, on suhteellinen kustannuskilpailukyky lähtenyt hiljalleen paranemaan. Absoluuttisesta kilpailukyvyn heikkenemisestä ei edes ole merkkejä, sillä Suomen kustannustaso on jatkuvasti pysynyt mm. Ruotsin alapuolella. Tässäkin suhteessa Borg ja Vartiainen osoittavat Stubbin Kokoomuksen konsensuskritiikin tyhjäksi.

Laajempi kysymys liittyy palkkapolitiikkaan yleensä. De facto nollalinja, jota raportin kirjoittajat esittävät, voi olla perusteltu jos asiaa katsotaan vain mekanistisesti ulkoisen kilpailukyvyn näkökulmasta. Mutta kysymys kuuluu mitä täydellinen nollalinja tarkoittaisi kotimaiselle kysynnälle? Sen varassa pyörii kuitenkin kotimainen palvelusektori ja sitä myötä valtava määrä työpaikkoja. On myös muistettava, että tuottavuuskehityksen  ylläpito vaatii usein myös palkankorotuksia. Mikäli palkat eivät nouse, ei yrityksillä ole vastaavia kannustimia työn tuottavuuden parantamiseen. Reaalipalkkojen aleneminen voisi pahimmillaan tuottaa laskevan tuottavuuskehityksen kehän, joka olisi erityisen tuhoisaa Suomen taloudelle.

***

Raportin ongelmat liittyvät kirjoittajien ideologisiin ongelmiin valtion aktiivisuuden suhteen. Kun kirjoittajat itsekin näkevät Suomen talouden ongelmien johtuvan paljolti Nokian ja sen ympärille rakentuneen klusterin romahtamisesta, he eivät kuitenkaan suostu näkemään ratkaisuna valtion aktiivisuutta uuden teollisuuden ja elinkeinotoiminnan luomisessa. Tässä lienee eräs kysymys, joka erottaa nyky-SDPn linjan Vartiaisesta. ”Uusteollistamista” ei voida ajaa, koska se sotisi vastaan käsitystä valtion patologisesta epäonnistumisesta uusien toimialojen valinnassa ja tukemisessa. Tämä olettamus ei kuitenkaan saa todellisuudesta tai taloushistoriasta juurikaan tukea. Pikemminkin on niin, että vaihtoehtoinen tarina aktiivisesta ja ”yrittäjähenkisestä” valtiosta on saamassa jalansijaa jatkuvasti enemmän kansainvälisessä tutkimuksessa. Borg ja Vartiainen ovatkin tässä suhteessa kuihtuvan markkinaliberalistisen regiimin edustajia – myöhäisherännäisiä joiden näkemykset edustavat väistyvää valtakäsitystä.

Työvoiman tarjonnan ongelmat saavat raportissa paljon tilaa. Tämä on, molempien poliittisen taustan ja erityisesti Vartiaisen aiempien lausuntojen pohjalta, ymmärrettävää. Niin tärkeä ja oleellinen kuin teema onkin, niin se mikä kirjoittajilta vaikuttaa unohtuneen on Suomen työvoiman perinteisesti suuri liikkuvuus työmarkkinoilta esimerkiksi opintoihin tai hoitovapaille. Näin tapahtuu kun työllisyystilanne on heikko – kuten se nytkin on. Piilevää työvoimapotentiaalia on siis paljon myös opintojensa tai perheidensä parissa olevien ihmisten joukossa. Raportissa on myös selkeä virhe, kun sen puitteissa vaaditaan saatavuusharkintaa vapautettavaksi ”asiantuntijoiden” osalta. Ns. asiantuntijat kun eivät tällä hetkelläkään ole saatavuusharkinnan piirissä – harkinta koskee enää erinäisiä työntekijäammatteja joiden piirissä ulkomaista työvoimaa, jo maassa olevaa, on usein käytetty häikäilemättä hyväksi.

Mielenkiintoinen havainto on raportissa esitetty vaatimus pienimuotoisesta elvytysvarasta mikäli rakenteellisissa uudistuksissa onnistutaan. Myös tämä näkemys on ristiriidassa Kokoomuksen linjan kanssa, joka painottaa rajuja leikkauksia tilanteessa kuin tilanteessa sekä elvyttämisen olevan ”Kreikan tie” kasvun tukemisen sijasta. Tämä osio jää kuitenkin kovin kevyeksi sillä mitään konkreettisia esityksiä elvytyspanosten käytöstä ei ole – kaupunkiseutujen infrahankkeet mainitaan mahdollisuutena. Jälleen mielenkiintoisena yksityiskohtana – Pisararata olisi ollut juuri tällainen ja senkin torppasi Vartiaisen nykyinen puolue.

Raportin suurin puute liittyykin investointien edistämisen unohtamiseen. Tämä siitä huolimatta, että investointilama sekä kysynnän puute ovat monella tapaa nykyisen taloudellisen kriisin ytimessä. Tämä kertonee kirjoittajien ideologiasta – vain työn tarjonta nähdään merkityksellisenä, koska teoria opettaa niin. Sen sijaan tulevaisuuden kasvu- ja tuotantopotentiaalia kasvattavien investointien merkitystä kasvulle ja sitä kautta kestävyysvajeen pienentämiselle ei nähdä relevanttina. Kuitenkin voisi nähdä myös niin, että onnistuneilla investoinneilla esimerkiksi infraan tai koulutukseen kasvatetaan kakkua pitkällä aikavälillä. Tätä ei kuitenkaan raportissa haluta myöntää tai antaa sille arvoa. Parempaan työllisyyteen päästään kirjoittajien mielestä luottamalla näkymättömään käteen ja antamalla mennä. Ottaen huomioon miten heikkoa taloudellinen kehitys on viime vuosina ollut kun sääntelyä ja valtion aktiivisuutta on karsittu, ei tällaiseen optimismiin ja luottamukseen tyhjästä ilmestyvästä lisääntyvästä kysynnästä liene aihetta.

Kokonaisuutena paperi on siis maltillinen ja sisältää monia täysin oikeita ja perusteltuja huomioita nykytilasta sekä perusteltuja toimenpide-esityksiä vaikkapa kotihoidontuen suhteen. Mutta kysynnän merkityksen ideologinen kieltäminen syö monelta tavoitteelta loogiset keinot ja typistää näin raportin sinällään mielenkiintoiseksi tilannekuvaukseksi muiden vastaavien joukkoon. Mitään uutta se ei suomalaiseen keskusteluun ikävä kyllä kyennyt tuomaan.

Talvi-iltain teoksia II

YKSIN_~1Hans Falladan huikea sota-ajan Berliiniä kuvaava suurteos Yksin Berliinissä kertoo Quangelin pienen perheen, sekä heidän rapussaan asuvien tarinan sodan ajan natsipääkaupungissa. Ranskan-valloitus aikaansaa riemua natsiaktiivi Persicken perheessä, jossa nuorin poika etenee nopeasti SSn riveissä, mutta sen sijaan hiljaisten ja vaatimattomien Quangeleiden perheeseen saapuu suru. Innokas radioamatööri, sotaan haluton vanhempiensa ainokainen Otto, Ottolainen, on kaatunut. Tämä herättää hiljaiset Quangelit vastarintaan Hitlerin valtaa vastaan.

Välineenä ovat postikortit, joita isä-Otto ja vaimo Anna alkavat kylvää ympäri kaupunkia. Ehkä joku lukee niitä, ehkä joku muukin ryhtyy vastarintaan. Mutta pelon ilmapiirissä kortit aikaansaavat löytäjissään enemmän pelkoa kuin ryhdistäytymistä. Kortit alkavat kertyä Gestapon pöydälle joka käynnistää etsintäoperaation.

Teemaksi nousee kaiken täydellinen lohduttomuus. Kaksi ikääntyvää ihmistä ja heidän yksinäinen, täysin turha ja toivoton taistelunsa ilman tulevaisuuden odotuksia. Uhreja ovat myös Quangeleiden jahtaajat, erityisesti epäsuosioon ajautuva, tapausta tutkiva Gestapon etsivä Escherich, joka ”on kuvitellut olevansa aivan eri maata kuin muut ihmiset. Ja kaiken tämän itsepetoksen hän on nyt joutunut mielessään myöntämään ja hautaamaan, itse asiassa jo niinä parina sekuntina kun SS-mies Dobat veti häntä nyrkillä suuhun ja hän oppi, mitä on pelko.”

Lopussa odottaa tuomio – ja kuolema. Mutta kuolema voi tulla myös armollisessa muodossa.

imageErkki Tuomiojan aikalaisdokumentti Siinä syntyy vielä rumihia – Poliittiset päiväkirjat 1991-1994 luo ainutlaatuisen tarkkaa kuvaa sisäpiirin poliitikon elämästä turbulenttina aikana. Muutaman vuoden ajanjaksoon mahtuvat maailmanpoliittiset suurtapahtumat, Neuvostoliiton romahdus ja Baltian maiden sekä muiden neuvostotasavaltojen itsenäistymisaalto, Jugoslavian sisällissota, Suomen suuri lama sekä sen ajan talouspolitiikan hirvittävät virheet, EY- sittemmin EU-jäsenyyshakemuksen jättäminen sekä sitä edeltänyt keskustelu ja niin edelleen. Poliittiset mannerlaatat liikkuivat noina vuosina hämmästyttävällä nopeudella.

Ottaen huomioon ajan tapahtumien valtavan nopeuden ja mittasuhteet on poliittinen todellisuus Helsingissä kuitenkin verrattain pienen piirin toimintaa. Tutut nimet toistuvat kokouksesta ja palaverista toiseen. Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä, Elanto ja kansainväliset yhteydet korostuvat toiminnan paikkoina. Monet kirjan teemoista ovat myös jopa tuskallisen tuttuja ottaen huomioon että keskustelunaiheet ja niiden suunnat ovat yli kahdenkymmenen vuoden takaa. SDP:n vaikeus hahmottaa tarkalleen oma vaihtoehtonsa ja paikkansa, poliittisen lehdistön ahdinko ja pääkaupunkiseudun kuntien koko seudun kehittämistä vaikeuttavat riidat ovat kuin tästä päivästä.

Vaikka kirja tarjoaa huikean kurkistuspaikan milloin porvarihallituksen ja opposition välisiin neuvotteluihin, milloin jättimäistä vaalivoittoa odottaneen (ja sen sittemmin saaneen) SDP:n sisäiseen dynamiikkaan, ovat sen parasta antia harvoin toistuvat mutta silloin kovin terävinä piirtyvät viillot Tuomiojan omista, linjaavammista pohdinnoista liittyen oman poliittisen toiminnan motiiveihin ja suuntaan. Niistä piirtyy hieman surumielinen kuva vahvan mission omaavasta ihmisestä, joka kuitenkin huomaa ajautuvansa omasta näkökulmastaan hankalasti perusteltavissa oleviin positioihin. Kriittinen kyllä EU:lle, Ahtisaaren puolesta tehty kampanja, edessä olevien eduskuntavaalien jälkeisen poliittisen elämän suunnittelu tilanteessa, jossa Paavo Lipposen johtama SDP linnoittautuu Tuomiojan näkökulmasta liiaksi Iiro Viinasen talouspoliittisille linjoille ovat kaikki esimerkkejä tästä. Samalla vaihtoehdon rakentamisen vaikeus tulee esiin – sekä moraalinen pohdinta oman tekemisen tarkoituksesta.

Kaiken kaikkiaan kirja tarjoaa kirjoittajansa näköisen – ja siten voimakkaan subjektiivisen – kuvan ajan politiikasta, dynamiikasta ja toimintatavoista. Se myös paljastaa miten puolueiden sisäiset jakolinjat ovat usein merkityksellisempiä kuin niiden väliset, ja miten vaikea on yhdistää vaikutusvallan rakentaminen ja omalle itselleen rehellisen poliittisen äänen säilyttäminen kun omatunto ajaa hegemoniaa vastaan.

kapitalismiPitkän linjan tutkijoiden, Immanuel Wallersteinin, Randall Collinsin, Michael Mannin, Georgi Derluguianin ja Craig Calhounin teos Onko kapitalismilla tulevaisuutta? nostaa esiin kysymyksen siitä onko nykymuotoinen kapitalismi peruuttamattomissa ongelmissa ja jos on, mitä sen jälkeen on tuleva?

Lähtökohtaisesti kirjoittajat pitävät kapitalismin romahtamista todennäköisenä, ainakin jos puhutaan nykyisestä länsimaisesta liberaalista finanssikapitalismista. Se, tapahtuuko tämä kerralla vastaavankaltaisena romahduksena kuin kommunismin kaatuminen Neuvostoliiton myötä, on kuitenkin epätodennäköistä. Pikemminkin tapahtuu suhteellisen aseman heikkenemistä – rinnalle syntyy toisaalta erityisesti Aasian talouksien nousun myötä erilaisia valtiokapitalismin malleja, toisaalta kärjistyvä eriarvoistuminen ja ympäristökriisi pakottavat pohtimaan myös liberaalin finanssikapitalismin vaihtoehtoja joissa kielteisiä ulkoisvaikutuksia pyritään hillitsemään.

Kapitalismi on historiallisesti uskomattoman muuntautumiskykyinen talous- ja valtajärjestelmä. Samalla se sisältää itse oman tuhonsa siemenet. Sisäisen logiikan suosiessa varallisuuden kasautumista, monopolien syntymistä sekä kustannusten ulkoistamista se uhkaa voittaessaan tuhota omat edellytyksensä. Finanssoituminen puolestaan uhkaa kapitalismin toista edellytystä – kulutusvoimaista työtä tekevää keskiluokkaa. Riskinä onkin, että markkinoiden jatkuva liberalisointi ja pääoman vallan kasvu itse asiassa syö kapitalistisen järjestelmän taloudelliset ja poliittiset edellytykset.

Kirjassa esitellään myös laajalti erityisesti Wallersteinin maailmanjärjestelmäteoriaa sekä kommentoidaan näkemyksiä  erityisesti uusliberalismin synnystä. Mielenkiintoinen on ajatus siitä, että uusliberalismin voittokulun avasikin 60-lukulainen instituutiokriittinen vasemmisto. Individualismille ja identiteeteille rakentaneelta liikkeeltä loppui oma aatteellinen polttoaine, ja järjestelmäkritiikin hedelmät kantoikin thatcheriläinen oikeisto.

Huomattavan painoarvon kirjassa saa myös mahdollinen tuleva teknologinen työttömyys ja keskustelu siitä kykeneekö kapitalismi korvaamaan automaation myötä katoavat työpaikat uusilla ja paremmilla. Randall Collins epäilee ja povaa institutionaalista muutosta pois kapitalismista juuri tästä syystä – yksityisomistukseen ja rahamuotoisen pääoman kasaamiseen perustuva järjestelmä ei voi toimia maailmassa, jossa työ vähenee radikaalisti. Michael Mann on sen sijaan optimistisempi ja katsoo matalamman kasvun ”sosialidemokraattisen kapitalismin” olevan saavutettavissa mikäli sodilta ja ekokatastrofilta onnistutaan välttymään.

41dzUlpFJkL__SY344_BO1,204,203,200_Douglas Carswell on brittiläinen konservatiivipoliitikko, jonka kirja End of Politics – and the Birth of iDemocracy tarjoaa toisaalta ennustettavaa ja tylsää libertaristista byrokratia- ja hyvinvointivaltiokritiikkiä, mutta toisaalta erittäin kiinnostavaa analyysia teknologian demokratisoivasta potentiaalista tulevaisuudessa.

Carswell katsoo, että hyvinvointivaltioiden kasvu on johtunut ennen muuta progressiivisesta verotuksesta ja pääoman rajoitteista ja jotka ovat nyttemmin poistumassa keinovalikoimasta. Näin ollen julkiset sektorit tulevat supistumaan verkkopohjaisen kansalaisten itsehallinnon tieltä.

Carswellin mukaan paisuva hallinto on käytännössä kaapannut vallan myös demokraattisesti valituilta poliitikoilta. Kun aikoinaan parlamentit valittiin pitämään ”kansalaisten”  puolta valtiokoneistoa ja absoluuttista hallitsijaa vastaan, ovat ne hänen mukaansa tällä hetkellä muuttuneet lähinnä byrokratian edustajiksi kansalaisten suuntaan. Tämä on omiaan laskemaan äänestysprosentteja entisestään kun politiikka ei enää ”edusta meitä” vaan on eräänlainen hallinnon jatke. Hän pitää hyvinvointivaltiokehitystä myös suunnittelu-uskoisen kulttuurieliitin hankkeena – ei ”massojen” tarpeista nousevana sosiaalisena tilauksena.

Carswellin ennustuksessa nouseva iDemokratia tekee lopun keskusjohtoisesta asiantuntijavaltiosta. Hänen mukaansa digitaalinen vallankumous luo edellytykset todelliselle kollektiiviselle älylle ja vertaisryhmien synnylle joka voi syrjäyttää asiantuntijoiden harjoittamat valinnat omien valintojen tieltä. Median portinvartijarooli romahtaa kun jokainen voi luoda itselleen sopivan, kustomoidun mediamaiseman. Samaa logiikkaa voidaan hänen mukaansa seurata hyvinvointipalveluissa jotka luonnollisesti tulee rahoittaa palveluseteleillä niiltä osin kuin niitä kyetään enää yhteisesti rahoittamaan. Tulevaisuus kun on Carswellin mukaan matalien tasaverojen veropohjan romahtaessa maantieteen merkityksen vähenemisen kautta. Syntyy kuluttaja-kansalainen joka vaatii rahoilleen vastinetta ja haluaa päättää itse.

Kirjassa on paljon kiinnostavaa analyysia erityisesti digitaalisen ajan mahdollisuuksista avoimuuden ja poliittisen julkisuuden demokratisoimisen kannalta. Myös erikoismarkkinoiden syntyminen internetin ja mm. 3D-tulostuksen kautta tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia. Samalla kirja on korostuneen naiivi sivuuttaessaan täysin mahdolliset ongelmat iDemokratiaan siirtymisen kannalta – ja mitä siitä voisi seurata yhteiskuntien vakaudelle ja toimivuudelle. Ajatusten herättelijänä kuitenkin onnistunut, ja harvinainen piipahdus teknologiauskoisten libertaarien ajattelumaailmaan.