Hans Falladan huikea sota-ajan Berliiniä kuvaava suurteos Yksin Berliinissä kertoo Quangelin pienen perheen, sekä heidän rapussaan asuvien tarinan sodan ajan natsipääkaupungissa. Ranskan-valloitus aikaansaa riemua natsiaktiivi Persicken perheessä, jossa nuorin poika etenee nopeasti SSn riveissä, mutta sen sijaan hiljaisten ja vaatimattomien Quangeleiden perheeseen saapuu suru. Innokas radioamatööri, sotaan haluton vanhempiensa ainokainen Otto, Ottolainen, on kaatunut. Tämä herättää hiljaiset Quangelit vastarintaan Hitlerin valtaa vastaan.
Välineenä ovat postikortit, joita isä-Otto ja vaimo Anna alkavat kylvää ympäri kaupunkia. Ehkä joku lukee niitä, ehkä joku muukin ryhtyy vastarintaan. Mutta pelon ilmapiirissä kortit aikaansaavat löytäjissään enemmän pelkoa kuin ryhdistäytymistä. Kortit alkavat kertyä Gestapon pöydälle joka käynnistää etsintäoperaation.
Teemaksi nousee kaiken täydellinen lohduttomuus. Kaksi ikääntyvää ihmistä ja heidän yksinäinen, täysin turha ja toivoton taistelunsa ilman tulevaisuuden odotuksia. Uhreja ovat myös Quangeleiden jahtaajat, erityisesti epäsuosioon ajautuva, tapausta tutkiva Gestapon etsivä Escherich, joka ”on kuvitellut olevansa aivan eri maata kuin muut ihmiset. Ja kaiken tämän itsepetoksen hän on nyt joutunut mielessään myöntämään ja hautaamaan, itse asiassa jo niinä parina sekuntina kun SS-mies Dobat veti häntä nyrkillä suuhun ja hän oppi, mitä on pelko.”
Lopussa odottaa tuomio – ja kuolema. Mutta kuolema voi tulla myös armollisessa muodossa.
Erkki Tuomiojan aikalaisdokumentti Siinä syntyy vielä rumihia – Poliittiset päiväkirjat 1991-1994 luo ainutlaatuisen tarkkaa kuvaa sisäpiirin poliitikon elämästä turbulenttina aikana. Muutaman vuoden ajanjaksoon mahtuvat maailmanpoliittiset suurtapahtumat, Neuvostoliiton romahdus ja Baltian maiden sekä muiden neuvostotasavaltojen itsenäistymisaalto, Jugoslavian sisällissota, Suomen suuri lama sekä sen ajan talouspolitiikan hirvittävät virheet, EY- sittemmin EU-jäsenyyshakemuksen jättäminen sekä sitä edeltänyt keskustelu ja niin edelleen. Poliittiset mannerlaatat liikkuivat noina vuosina hämmästyttävällä nopeudella.
Ottaen huomioon ajan tapahtumien valtavan nopeuden ja mittasuhteet on poliittinen todellisuus Helsingissä kuitenkin verrattain pienen piirin toimintaa. Tutut nimet toistuvat kokouksesta ja palaverista toiseen. Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä, Elanto ja kansainväliset yhteydet korostuvat toiminnan paikkoina. Monet kirjan teemoista ovat myös jopa tuskallisen tuttuja ottaen huomioon että keskustelunaiheet ja niiden suunnat ovat yli kahdenkymmenen vuoden takaa. SDP:n vaikeus hahmottaa tarkalleen oma vaihtoehtonsa ja paikkansa, poliittisen lehdistön ahdinko ja pääkaupunkiseudun kuntien koko seudun kehittämistä vaikeuttavat riidat ovat kuin tästä päivästä.
Vaikka kirja tarjoaa huikean kurkistuspaikan milloin porvarihallituksen ja opposition välisiin neuvotteluihin, milloin jättimäistä vaalivoittoa odottaneen (ja sen sittemmin saaneen) SDP:n sisäiseen dynamiikkaan, ovat sen parasta antia harvoin toistuvat mutta silloin kovin terävinä piirtyvät viillot Tuomiojan omista, linjaavammista pohdinnoista liittyen oman poliittisen toiminnan motiiveihin ja suuntaan. Niistä piirtyy hieman surumielinen kuva vahvan mission omaavasta ihmisestä, joka kuitenkin huomaa ajautuvansa omasta näkökulmastaan hankalasti perusteltavissa oleviin positioihin. Kriittinen kyllä EU:lle, Ahtisaaren puolesta tehty kampanja, edessä olevien eduskuntavaalien jälkeisen poliittisen elämän suunnittelu tilanteessa, jossa Paavo Lipposen johtama SDP linnoittautuu Tuomiojan näkökulmasta liiaksi Iiro Viinasen talouspoliittisille linjoille ovat kaikki esimerkkejä tästä. Samalla vaihtoehdon rakentamisen vaikeus tulee esiin – sekä moraalinen pohdinta oman tekemisen tarkoituksesta.
Kaiken kaikkiaan kirja tarjoaa kirjoittajansa näköisen – ja siten voimakkaan subjektiivisen – kuvan ajan politiikasta, dynamiikasta ja toimintatavoista. Se myös paljastaa miten puolueiden sisäiset jakolinjat ovat usein merkityksellisempiä kuin niiden väliset, ja miten vaikea on yhdistää vaikutusvallan rakentaminen ja omalle itselleen rehellisen poliittisen äänen säilyttäminen kun omatunto ajaa hegemoniaa vastaan.
Pitkän linjan tutkijoiden, Immanuel Wallersteinin, Randall Collinsin, Michael Mannin, Georgi Derluguianin ja Craig Calhounin teos Onko kapitalismilla tulevaisuutta? nostaa esiin kysymyksen siitä onko nykymuotoinen kapitalismi peruuttamattomissa ongelmissa ja jos on, mitä sen jälkeen on tuleva?
Lähtökohtaisesti kirjoittajat pitävät kapitalismin romahtamista todennäköisenä, ainakin jos puhutaan nykyisestä länsimaisesta liberaalista finanssikapitalismista. Se, tapahtuuko tämä kerralla vastaavankaltaisena romahduksena kuin kommunismin kaatuminen Neuvostoliiton myötä, on kuitenkin epätodennäköistä. Pikemminkin tapahtuu suhteellisen aseman heikkenemistä – rinnalle syntyy toisaalta erityisesti Aasian talouksien nousun myötä erilaisia valtiokapitalismin malleja, toisaalta kärjistyvä eriarvoistuminen ja ympäristökriisi pakottavat pohtimaan myös liberaalin finanssikapitalismin vaihtoehtoja joissa kielteisiä ulkoisvaikutuksia pyritään hillitsemään.
Kapitalismi on historiallisesti uskomattoman muuntautumiskykyinen talous- ja valtajärjestelmä. Samalla se sisältää itse oman tuhonsa siemenet. Sisäisen logiikan suosiessa varallisuuden kasautumista, monopolien syntymistä sekä kustannusten ulkoistamista se uhkaa voittaessaan tuhota omat edellytyksensä. Finanssoituminen puolestaan uhkaa kapitalismin toista edellytystä – kulutusvoimaista työtä tekevää keskiluokkaa. Riskinä onkin, että markkinoiden jatkuva liberalisointi ja pääoman vallan kasvu itse asiassa syö kapitalistisen järjestelmän taloudelliset ja poliittiset edellytykset.
Kirjassa esitellään myös laajalti erityisesti Wallersteinin maailmanjärjestelmäteoriaa sekä kommentoidaan näkemyksiä erityisesti uusliberalismin synnystä. Mielenkiintoinen on ajatus siitä, että uusliberalismin voittokulun avasikin 60-lukulainen instituutiokriittinen vasemmisto. Individualismille ja identiteeteille rakentaneelta liikkeeltä loppui oma aatteellinen polttoaine, ja järjestelmäkritiikin hedelmät kantoikin thatcheriläinen oikeisto.
Huomattavan painoarvon kirjassa saa myös mahdollinen tuleva teknologinen työttömyys ja keskustelu siitä kykeneekö kapitalismi korvaamaan automaation myötä katoavat työpaikat uusilla ja paremmilla. Randall Collins epäilee ja povaa institutionaalista muutosta pois kapitalismista juuri tästä syystä – yksityisomistukseen ja rahamuotoisen pääoman kasaamiseen perustuva järjestelmä ei voi toimia maailmassa, jossa työ vähenee radikaalisti. Michael Mann on sen sijaan optimistisempi ja katsoo matalamman kasvun ”sosialidemokraattisen kapitalismin” olevan saavutettavissa mikäli sodilta ja ekokatastrofilta onnistutaan välttymään.
Douglas Carswell on brittiläinen konservatiivipoliitikko, jonka kirja End of Politics – and the Birth of iDemocracy tarjoaa toisaalta ennustettavaa ja tylsää libertaristista byrokratia- ja hyvinvointivaltiokritiikkiä, mutta toisaalta erittäin kiinnostavaa analyysia teknologian demokratisoivasta potentiaalista tulevaisuudessa.
Carswell katsoo, että hyvinvointivaltioiden kasvu on johtunut ennen muuta progressiivisesta verotuksesta ja pääoman rajoitteista ja jotka ovat nyttemmin poistumassa keinovalikoimasta. Näin ollen julkiset sektorit tulevat supistumaan verkkopohjaisen kansalaisten itsehallinnon tieltä.
Carswellin mukaan paisuva hallinto on käytännössä kaapannut vallan myös demokraattisesti valituilta poliitikoilta. Kun aikoinaan parlamentit valittiin pitämään ”kansalaisten” puolta valtiokoneistoa ja absoluuttista hallitsijaa vastaan, ovat ne hänen mukaansa tällä hetkellä muuttuneet lähinnä byrokratian edustajiksi kansalaisten suuntaan. Tämä on omiaan laskemaan äänestysprosentteja entisestään kun politiikka ei enää ”edusta meitä” vaan on eräänlainen hallinnon jatke. Hän pitää hyvinvointivaltiokehitystä myös suunnittelu-uskoisen kulttuurieliitin hankkeena – ei ”massojen” tarpeista nousevana sosiaalisena tilauksena.
Carswellin ennustuksessa nouseva iDemokratia tekee lopun keskusjohtoisesta asiantuntijavaltiosta. Hänen mukaansa digitaalinen vallankumous luo edellytykset todelliselle kollektiiviselle älylle ja vertaisryhmien synnylle joka voi syrjäyttää asiantuntijoiden harjoittamat valinnat omien valintojen tieltä. Median portinvartijarooli romahtaa kun jokainen voi luoda itselleen sopivan, kustomoidun mediamaiseman. Samaa logiikkaa voidaan hänen mukaansa seurata hyvinvointipalveluissa jotka luonnollisesti tulee rahoittaa palveluseteleillä niiltä osin kuin niitä kyetään enää yhteisesti rahoittamaan. Tulevaisuus kun on Carswellin mukaan matalien tasaverojen veropohjan romahtaessa maantieteen merkityksen vähenemisen kautta. Syntyy kuluttaja-kansalainen joka vaatii rahoilleen vastinetta ja haluaa päättää itse.
Kirjassa on paljon kiinnostavaa analyysia erityisesti digitaalisen ajan mahdollisuuksista avoimuuden ja poliittisen julkisuuden demokratisoimisen kannalta. Myös erikoismarkkinoiden syntyminen internetin ja mm. 3D-tulostuksen kautta tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia. Samalla kirja on korostuneen naiivi sivuuttaessaan täysin mahdolliset ongelmat iDemokratiaan siirtymisen kannalta – ja mitä siitä voisi seurata yhteiskuntien vakaudelle ja toimivuudelle. Ajatusten herättelijänä kuitenkin onnistunut, ja harvinainen piipahdus teknologiauskoisten libertaarien ajattelumaailmaan.
Esa Suominen 