Should we resist the Borg?

Borg_cubeEtukäteen paljon keskustelua herättänyt Ruotsin entisen valtiovarainministeri Anders Borgin (M/kok) ja eduskuntavaaliehdokas, VATTin ylijohtaja Juhana Vartiaisen (kok) talouspoliittinen raportti julkaistiin tänään. Kierroksia lisäsi Vartiaisen loikka SDPstä Kokoomukseen ja eduskuntavaaliehdokkaaksi. Ajoitus oli hienosti mietitty julkisuuden näkökulmasta – maksimaalista näkyvyyttä puolueen ja myös ehdokkaan kampanjalle.

Ministeripaikalta vaalien myötä tipahtanut Borg tilattiin Ruotsista pääministeri Stubbin (kok) toimesta kirjoittamaan raportti Suomen talouden haasteista. Hallituksen tilaustyöstä ei ole kysymys, vaan nimenomaisesti Kokoomuksen puheenjohtajan toiveesta kuulla ruotsalaisen puoluetoverin näkemyksiä. Ja miksipä ei. Ruotsin taloudella on monessa suhteessa mennyt viime vuosina Suomea paremmin. Tosin kasvun taustalla on tapahtunut myös nopeaa eriarvoistumiskehitystä.

Ennakkohypetykseen nähden raportti sisältää hyvin vähän mitään radikaalia tai odottamatonta. Siinä on paljon hyvää analyysia ja se poikkeaa edukseen monista muista raporteista kokonaisvaltaisuudellaan. Se on myös paikoin yllättävä ottaen huomioon erityisesti Vartiaisen hiljattaiset siirrot. Ottaen huomioon sen miten vahvasti mm. pääministeri Stubb ja Kokoomus on viimeaikaisessa retoriikassaan hyökännyt ”konsensusta” ja työmarkkinajärjestöjä vastaan on Borgin-Vartiaisen linja selkeästi työmarkkinaratkaisuja tukeva. Raportti arvioi palkanmuodostuksen perusperiaatteet toimiviksi ja itse asiassa korostaa palkkakoordinaation merkitystä. Samalla siinä halutaan pikemminkin vahvistaa luottamusmiesten ja ammattiliittojen asemaa paikallistasolla kuin heikentää sitä.

Kun Suomen talouden ”rakenteellisista ongelmista” puhutaan, syytetään usein liiallisia palkankorotuksia tai epäonnistunutta kotimaista talouspolitiikkaa. Mutta Borgin ja Vartiaisen tilannekuva itse asiassa haastaa tämän näkemyksen. Kun poistetaan metsä- ja televiestintäsektorien merkitys niin nähdään miten Suomen vienti kehittyy aivan vastaavalla tavalla kuin Ruotsin. Toisin sanoen vientiongelmat liittyvät näiden teollisuudenalojen rakenteellisiin ongelmiin ja muutokseen – ei yhteiskuntapolitiikkaan kokonaisuutena.

Konsensuskritiikiltä vie pohjaa myös havainto yksikkötyökustannusten kasvulta suhteessa kilpailijamaihin. Suomen suhteellinen asema lähti heikkenemään juuri silloin kun keskitettyä ratkaisua ei tehty – edellisen porvarihallituksen kaudella. Kun keskitettyihin ratkaisuihin taas, sosialidemokraattien hallitusvaltaan nousun myötä, palattiin, on suhteellinen kustannuskilpailukyky lähtenyt hiljalleen paranemaan. Absoluuttisesta kilpailukyvyn heikkenemisestä ei edes ole merkkejä, sillä Suomen kustannustaso on jatkuvasti pysynyt mm. Ruotsin alapuolella. Tässäkin suhteessa Borg ja Vartiainen osoittavat Stubbin Kokoomuksen konsensuskritiikin tyhjäksi.

Laajempi kysymys liittyy palkkapolitiikkaan yleensä. De facto nollalinja, jota raportin kirjoittajat esittävät, voi olla perusteltu jos asiaa katsotaan vain mekanistisesti ulkoisen kilpailukyvyn näkökulmasta. Mutta kysymys kuuluu mitä täydellinen nollalinja tarkoittaisi kotimaiselle kysynnälle? Sen varassa pyörii kuitenkin kotimainen palvelusektori ja sitä myötä valtava määrä työpaikkoja. On myös muistettava, että tuottavuuskehityksen  ylläpito vaatii usein myös palkankorotuksia. Mikäli palkat eivät nouse, ei yrityksillä ole vastaavia kannustimia työn tuottavuuden parantamiseen. Reaalipalkkojen aleneminen voisi pahimmillaan tuottaa laskevan tuottavuuskehityksen kehän, joka olisi erityisen tuhoisaa Suomen taloudelle.

***

Raportin ongelmat liittyvät kirjoittajien ideologisiin ongelmiin valtion aktiivisuuden suhteen. Kun kirjoittajat itsekin näkevät Suomen talouden ongelmien johtuvan paljolti Nokian ja sen ympärille rakentuneen klusterin romahtamisesta, he eivät kuitenkaan suostu näkemään ratkaisuna valtion aktiivisuutta uuden teollisuuden ja elinkeinotoiminnan luomisessa. Tässä lienee eräs kysymys, joka erottaa nyky-SDPn linjan Vartiaisesta. ”Uusteollistamista” ei voida ajaa, koska se sotisi vastaan käsitystä valtion patologisesta epäonnistumisesta uusien toimialojen valinnassa ja tukemisessa. Tämä olettamus ei kuitenkaan saa todellisuudesta tai taloushistoriasta juurikaan tukea. Pikemminkin on niin, että vaihtoehtoinen tarina aktiivisesta ja ”yrittäjähenkisestä” valtiosta on saamassa jalansijaa jatkuvasti enemmän kansainvälisessä tutkimuksessa. Borg ja Vartiainen ovatkin tässä suhteessa kuihtuvan markkinaliberalistisen regiimin edustajia – myöhäisherännäisiä joiden näkemykset edustavat väistyvää valtakäsitystä.

Työvoiman tarjonnan ongelmat saavat raportissa paljon tilaa. Tämä on, molempien poliittisen taustan ja erityisesti Vartiaisen aiempien lausuntojen pohjalta, ymmärrettävää. Niin tärkeä ja oleellinen kuin teema onkin, niin se mikä kirjoittajilta vaikuttaa unohtuneen on Suomen työvoiman perinteisesti suuri liikkuvuus työmarkkinoilta esimerkiksi opintoihin tai hoitovapaille. Näin tapahtuu kun työllisyystilanne on heikko – kuten se nytkin on. Piilevää työvoimapotentiaalia on siis paljon myös opintojensa tai perheidensä parissa olevien ihmisten joukossa. Raportissa on myös selkeä virhe, kun sen puitteissa vaaditaan saatavuusharkintaa vapautettavaksi ”asiantuntijoiden” osalta. Ns. asiantuntijat kun eivät tällä hetkelläkään ole saatavuusharkinnan piirissä – harkinta koskee enää erinäisiä työntekijäammatteja joiden piirissä ulkomaista työvoimaa, jo maassa olevaa, on usein käytetty häikäilemättä hyväksi.

Mielenkiintoinen havainto on raportissa esitetty vaatimus pienimuotoisesta elvytysvarasta mikäli rakenteellisissa uudistuksissa onnistutaan. Myös tämä näkemys on ristiriidassa Kokoomuksen linjan kanssa, joka painottaa rajuja leikkauksia tilanteessa kuin tilanteessa sekä elvyttämisen olevan ”Kreikan tie” kasvun tukemisen sijasta. Tämä osio jää kuitenkin kovin kevyeksi sillä mitään konkreettisia esityksiä elvytyspanosten käytöstä ei ole – kaupunkiseutujen infrahankkeet mainitaan mahdollisuutena. Jälleen mielenkiintoisena yksityiskohtana – Pisararata olisi ollut juuri tällainen ja senkin torppasi Vartiaisen nykyinen puolue.

Raportin suurin puute liittyykin investointien edistämisen unohtamiseen. Tämä siitä huolimatta, että investointilama sekä kysynnän puute ovat monella tapaa nykyisen taloudellisen kriisin ytimessä. Tämä kertonee kirjoittajien ideologiasta – vain työn tarjonta nähdään merkityksellisenä, koska teoria opettaa niin. Sen sijaan tulevaisuuden kasvu- ja tuotantopotentiaalia kasvattavien investointien merkitystä kasvulle ja sitä kautta kestävyysvajeen pienentämiselle ei nähdä relevanttina. Kuitenkin voisi nähdä myös niin, että onnistuneilla investoinneilla esimerkiksi infraan tai koulutukseen kasvatetaan kakkua pitkällä aikavälillä. Tätä ei kuitenkaan raportissa haluta myöntää tai antaa sille arvoa. Parempaan työllisyyteen päästään kirjoittajien mielestä luottamalla näkymättömään käteen ja antamalla mennä. Ottaen huomioon miten heikkoa taloudellinen kehitys on viime vuosina ollut kun sääntelyä ja valtion aktiivisuutta on karsittu, ei tällaiseen optimismiin ja luottamukseen tyhjästä ilmestyvästä lisääntyvästä kysynnästä liene aihetta.

Kokonaisuutena paperi on siis maltillinen ja sisältää monia täysin oikeita ja perusteltuja huomioita nykytilasta sekä perusteltuja toimenpide-esityksiä vaikkapa kotihoidontuen suhteen. Mutta kysynnän merkityksen ideologinen kieltäminen syö monelta tavoitteelta loogiset keinot ja typistää näin raportin sinällään mielenkiintoiseksi tilannekuvaukseksi muiden vastaavien joukkoon. Mitään uutta se ei suomalaiseen keskusteluun ikävä kyllä kyennyt tuomaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s