SDP eteenpäin – sosialistiselta vai kristillis-sosiaaliselta pohjalta?

Artikkeli julkaistu Demokraatissa 4.4.2014.

sdp_vanhaPuolueen puheenjohtajakisa tulee tulevina viikkoina toivon mukaan etenevän nykyistä enemmän aatteelliseen ja poliittiseen linjapohdintaan. Tähän on myös hyviä aineksia nyt kun Jutta Urpilaisen kiertue käynnistyy ja Antti Rinne on julkaissut oman ohjelmapaperinsa. Yhtenä näkökulmana tähän keskusteluun tulisi nostaa mielestäni merkityksellinen ja tärkeä jaottelu, joka mielestäni havainnollistaa puolueen aatteellisen suuntakeskustelun juuria ja auttaa viemään keskustelua periaatteellisemmalle tasolle.

Kutsun tätä jännitteeksi toisaalta sosialistisesta arvopohjasta ja yhteiskunta-analyysista kumpuavan ajattelun sekä kristillis-sosiaalisen, edellistä voimakkaammin nimenomaan arvoihin liittyvän ajattelun välillä. Sosialistinen ajattelu tulee tässä yhteydessä ymmärtää eetoksena ja yhteiskunnan toiminnan dynamiikan ymmärtämisenä, ei näkemyksenä esimerkiksi tavoiteltavasta tuotantovälineiden omistusmuodosta, kristillis-sosiaalinen taas filosofisena lähtökohtana ja viitekehyksenä eikä viittauksella tiettyyn uskontoon tai sen sakramentteihin.

SDP on, ja toivon mukaan tulee aina olemaan sekä arvo-, että intressipuolue. Arvopohja ja yhteiskunta-analyysi kun tuottavat aina sellaisen näkökulman yhteiskuntaan, jossa tietyt ihmisryhmät näyttäytyvät vajaavaltaisina, syrjittyinä tai syrjäytettyinä. Sosialidemokratian arvopohjaan nojaavan puolueen on silloin luontevaa toimia näihin ryhmiin kuuluvien ihmisten yhteiskunnallisten intressien, eli konkreettisten etujen, ajajana. Mutta se, miltä pohjalta analyysi rakennetaan, vaikuttaa merkittävällä tavalla näiden ryhmien tunnistamiseen sekä yhteiskuntapolitiikan suuntaan ylipäänsä. Ja juuri tässä on nähdäkseni aidon suuntakeskustelun paikka.

Sosialististen arvojen ja yhteiskunta-analyysin pohjalle rakentuva sosialidemokraattinen puolue tarkastelee yhteiskuntaa ennen muuta ihmisten taloudellisten suhteiden ja materialistisen todellisuuden kautta. Se hahmottaa keskeisimmät yhteiskunnalliset ristiriidat talouden kentässä ja on siksi hakenut paikkansa ennen muuta suhteessa pääomaan ja siihen liittyvään valtaan. Kasaantuvat pääomat ja kapitalistinen yhteiskuntajärjestys antavat yhteiskunnassa suhteetonta valtaa omistajille suhteessa muihin. Taloudelliset resurssit nähdään ensisijaisiksi eriarvoisuuksien tuottajiksi ja sitä kautta yksilönvapauden asteen määrittäjiksi.

Tästä näkökulmasta tarkastellen yhdenvertaisen täyden kansalaisuuden saavuttamiseksi ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan rakentamiseksi on rakennettava paitsi tapoja jakaa talouden tuotokset oikeudenmukaisemmin kaikkien taloudelliseen tuotantoon ja vaihdantaan osallistuvien kesken, myös laajaa julkiseen vastuuseen perustuvaa hyvinvointivaltiota joka tarjoaa tasa-arvoisia elämän eväitä luokka-asemaan katsomatta kaikille. Tämä koituu luonnollisesti eniten heikoimmassa asemassa olevien hyväksi – ja kaventaa valtaresursseissa olevia eroja ihmisten välillä. Niin ikään (palkka)työ näyttäytyy tässä ajattelussa poliittisen kamppailun areenana, jonka puitteissa saavutetaan, tai ollaan saavuttamatta, tiettyjä vapaus- ja muita arvotavoitteita.

Tämänkaltaisen ajattelun rinnalla on, viime vuosina voimistuen, kulkenut ajattelutendenssi jota nimitän tässä kristillis-sosiaaliseksi ajatteluksi ja analyysiksi. Tässä ajattelussa käsitys työn ja pääoman välisestä suhteesta ja ristiriidasta antaa tilaa erityisesti kristillisestä perinteestä ammentavalle käsitykselle velvollisuusetiikasta erityisesti yhteisöä kohtaan, lähimmäisyydestä sekä hyvyydestä köyhiä ja osattomia kohtaan. Moraalin merkitys poliittisen mobilisaation lähteenä korostuu työmarkkina-asemaan (”luokkaan”) ja valta-asetelmiin perustuvan rakennekritiikin sijasta. Tämä ajattelu ei tietenkään hylkää yhteiskunnallisia rakenteita ja niiden merkitystä, mutta painottaa niiden sijasta enemmän eettisiä ja moraalisia hyveitä sekä yksilön vastuuta.

Kristillis-sosiaalisiin hyveisiin liittyy ennen muuta anteliaisuus ja hyväntekeväisyys sekä voimakas moraalinen ulottuvuus jonka puitteissa tuomittavaksi käyttäytymiseksi yhteisöä kohtaan lasketaan yhtä lailla ahneus kuin laiskuus. Luokkapohjainen vastakkainasettelu ja sen merkitys politiikassa vähenee, koska tämänkaltainen kollektiivispohjainen edunvalvonta-ajattelu yhdistyy huonosti ajatukseen yhteiseen moraaliin sitoutuneista ihmisistä.

Tässä ajattelussa esimerkiksi sosiaalipolitiikan painopiste siirtyy ”viattomien köyhien” tukemiseen esimerkiksi työmarkkinoilla vaikeassa asemassa olevien sijasta. Sosiaalipolitiikka on apua köyhille ja heidän asemansa parantamista, ei niinkään kamppailua sellaisten olosuhteiden puolesta joissa köyhyys tulee mahdottomaksi. Myös työ nähdään toisin, kristillis-sosiaalisessa ajattelussa työ on ennen kaikkea moraalista vastuunkantoa yhteiskunnasta johon jokaisella on velvollisuus. Kapitalismin rakenteiden ja logiikan kritiikki muuttuu kapitalismin toimintatapojen kritiikiksi ja vaatimus ”muutoksesta” vaihtaa sisältöään. Sen sijaan että vaadittaisiin esimerkiksi laajapohjaisempaa omistusta, vaaditaankin yritysjohtajilta sosiaalista vastuuta työntekijöistään.

Näiden sosialidemokraattisten aatesuuntien laaja tavoite on sama: parempi ja ihmisläheisempi talous ja yhteiskunta. Sen sijaan niiden keskeinen erottava tekijä on analyysi siitä miten markkinavetoinen kapitalistinen yhteiskuntamalli muutetaan nykyistä oikeudenmukaisemmaksi, vakaammaksi ja välittävämmäksi. Varmaa on toki se, että molempia tarvitaan, mutta onko puolueen ensisijainen strategia muuttaa talouden toiminnan logiikkoja ja rakenteita, vaiko vedota ihmisissä asuvaan laupeuden- ja oikeudentuntoon sekä yhteiskunnan ja taloudellisten toimijoiden yhteisöllisen moraalin kohotukseen? Tästä painopistevalinnasta tämän ajan sosialidemokraattisessa linjakeskustelussa tulisi mielestäni olla kyse.

Kyse ei ole kahdesta toisiaan poissulkevasta teoreettisesta rakennelmasta, koska molemmat ovat tärkeitä ja tarpeellisia osia laajassa  työväenliikkeessä jossa parempaa yhteiskuntaa rakennetaan monesta suunnasta. Lisäksi molemmat kohtaavat osin samoja haasteita kulttuurisesti yksilökeskeistyvässä maailmassa puhuttelevan identiteetin rakentamisessa. Painopistevalinta on kuitenkin oleellinen, ja se on syytä tehdä tietoisesti.

Mainokset

Maahantulolle tarvitaan säännöt – myös liberaalissa ja avoimessa maailmassa

Debattiartikkeli Vasemmistofoorumin Peruste -julkaisussa 1/2014. Koko debatti täällä

perustebanneriTyöperäisestä maahanmuutosta, osana laajempaa maahanmuuttopolitiikkaa, on keskusteltu paljon erityisesti poliittisen vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen piirissä. Konkreettisin debatin aihe on ollut kysymys työvoiman saatavuusharkinnan olemassaolosta, mutta asia itsessään on huomattavasti laajempi ja liittyy ennen kaikkea hyvinvointivaltion rajojensa sisällä tarjoamien oikeuksien sekä ihmisten vapaan liikkuvuuden väliseen suhteeseen.

Maahanmuuttopolitiikan osalta poliittiset rintamalinjat ovat liikkuneet mielenkiintoisesti sekä luoneet konsensusta sellaisten voimien välillä, joilla ei perinteisesti ole ollut mitään tekemistä keskenään. Toisaalta mahdollisimman vapaata liikkuvuutta ovat ajaneet työnantajien edustajat yhdessä pienen mutta äänekkään markkinalibertaristisen oikeiston ja toisaalta punavihreän, instituutiokriittisen vasemmiston aktiivien kanssa. Poliittisen kentän äärilaitojen väliin jäävät maltillisemmat poliittiset voimat, mukaan lukien ay-liike, joiden lisäksi lupajärjestelmän olemassaoloa puoltavat maahanmuuttoon yleisesti kriittisesti suhtautuvat tahot.

Maahantulon sääntely, tavalla tai toisella, on osa kaikkien maailman maiden lainsäädäntöä, kyse ei siis ole asiasta, johon voi suhtautua joko kielteisesti tai myönteisesti, vaan kyse on sääntöjen tarkoituksenmukaisuudesta ja niiden käytännön soveltamisesta. Tästä lähtökohdasta käsin tarkastelisin myös saatavuusharkintaa. Ensinnäkin on katsottava työllisyyspolitiikan kokonaisuutta. Suomen nopeasti kasvaneen maahanmuuttajaväestön keskuudessa vallitsee kolminkertainen työttömyys kantaväestöön verrattuna sekä merkittävää vajaatyöllisyyttä ja näiden aiheuttamia toimeentulovaikeuksia. Ongelmat ovat yleisiä myös niiden maahanmuuttajien kohdalla, jotka on nimenomaisesti rekrytoitu Suomeen täyttämään työvoimatarvetta vaikkapa siivous- tai majoitus- ja ravitsemusalalla.

Siivousala tarjoaakin erityisen hyvän esimerkin alasta, jossa oikeuksistaan tietämättömän ulkomaalaisen työvoiman hyväksikäyttö rehottaa. Samaan aikaan, kun alan työnantajat vaativat saatavuusharkinnasta luopumista ja työntekijöiden maahantuonnin merkittävää helpottamista, heidän olemassaolevat, usein maahanmuuttajataustaiset työntekijänsä eivät saa täysiä työpäiviä tai ihmisarvoista palkkaa. Jos työvoimapula on todellista, mikseivät jo olemassaolevat ihmiset saa sellaisia työsuhteita joista saadulla palkalla voi elää? Todellista työvoimapulaa tuskin on olemassa niin kauan kuin näitä ongelmia esiintyy laajalti.

Saatavuusharkinnassa on kyse ihmisten suojelusta. Ihmisten oikeuksista huolehtimista ei voi jättää siihen hetkeen kun he ovat saaneet tulleet maahan. Muuten ajaudumme hyvin nopeasti tilanteeseen jossa työnantajat rekrytoivat maahan joustavaa kertakäyttötyövoimaa, eivät panosta heidän kouluttamiseensa tai sitouttamiseensa koska uutta väkeä on aina tulossa, ja sysäävät vastuun näiden ihmisten toimeentulosta ja integroitumisesta julkisen sektorin vastuulle. Seurauksena olisi pahimmillaan vähäosaisten kilpailu vähenevistä resursseista, työmarkkinoiden entistä pahempi segregaatio ja kurjistuminen.

Työvoiman saatavuusharkinta ei ole ongelmaton järjestelmä. Puutteita on valvonnan resursseissa, tilastoissa ja alueellisten työlupalinjausten perusteet voivat pahimmillaan roikkua ilmassa. Myös alat ovat erilaisia, tilanne näyttäytyy hyvin erilaisena vähän koulutusta vaativilla aloilla kuin korkeamman osaamisen tehtävien osalta. Silti kyseessä on työkalu jonka avulla voidaan suojella niiden ihmisten, hyvin usein ulkomaalaisten, oikeuksia jotka ovat jo maassa, sekä myös niiden ihmisten osalta jotka ovat rekrytoitumassa Suomeen. Hyväksi esimerkiksi käy SAK:n esittämä, ja hyväksytyksi tullut ajatus siitä, että Uudenmaan alueelle kolmansista maista tuleville kokeille ja siivoojille edellytetään toistaiseksi voimassa olevaa työsuhdetta ja kokoaikaista työtä. Ja vaikka saatavuusharkinnasta luovuttaisiin, on selvää että maahanmuutto ja työnteko alueella tarvitsee tiettyjä sääntöjä ja perusteita.

Ay-liike ja erityisesti vapaata liikkuvuutta painottavat poliittiset voimat ovat olleet yksimielisiä siitä, että työvoiman hyväksikäytöstä koituvia rangaistuksia tulee kiristää, valvontaa parantaa ja harmaata taloutta torjua. Näiden osalta voidaan etsiä suuntia tulevaan. Alipalkkauksen kriminalisointi olisi sekin selkeä edistysaskel. Samaten tärkeää on maahanmuuttajien integroiminen ammattiliittojen jäseniksi ja aktiiveiksi. On muistettava, että ammattiliitot ovat jäsentensä edunvalvontajärjestöjä ja niiden voima ja merkitys perustuvat kollektiivisuuteen ja joukkovoimaan. Sen vuoksi on tärkeää että maahanmuuttajataustaisten ihmisten ääni kuuluu riittävästi näissä järjestöissä, eivätkä keskustelua omi sinällään hyvää tarkoittavat, mutta jakaantuneiden työmarkkinoiden todellisista ongelmista usein tietämättömät tai jopa välinpitämättömät kantaväestön edustajat.

Korkeakoulutus periytyy – mitä voidaan tehdä?

julkaistu Suomen ylioppilaskuntien liiton Tulevaisuuden yliopisto -blogissa 22.10.2013.

imageSuomessa ollaan usein korostuneen ylpeitä tasa-arvoisesta koulutusjärjestelmästämme. Ylpeyteen on myös monin paikoin syytä. Peruskoulun loistavat oppimistulokset ovat suurelta osin seurausta yhtenäisistä ryhmistä sekä siitä, että koulujen väliset erot ovat Suomessa kansainvälisesti katsoen ainakin toistaiseksi pieniä. Mutta toiselle asteelle ja korkeakoulutukseen siirtyessä alkaa tapahtua asioita, jotka haastavat ajattelemaan onko opintie aidosti tasa-arvoisesti avoin kaikille?

Kyse on koulutuksen periytyvyydestä. Vaikka koulutus on maksutonta ja opintotuki takaa periaatteessa kaikille taloudelliset mahdollisuudet opiskeluun, kovin harva duunaritaustainen nuori lopulta löytää itsensä yliopistosta. Yliopistokoulutettujen vanhempien lapsista yliopistoon päätyy noin 60 %, ei-yliopistokoulutettujen lapsista noin 15 %.

Mikäli, ja kun, lähdemme ajatuksesta, että lahjakkaiden ja yliopisto-opintoihin kykenevien osuus ei ole köyhemmissä tai matalammin koulutetuissa perheissä neljännestä koulutetumpien perheiden vesoista, on meillä käsissämme sosiaalinen ongelma. Järjestelmä syrjäyttää merkittävän osan sellaisista nuorista, joilla olisi periaatteessa täydet mahdollisuudet hakeutua korkea-asteen opintojen piiriin ja menestyä niissä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että korkea-asteen opintoihin ei kokonaisuudessaan hakeudu se opiskelija-aines, jolla olisi parhaat edellytykset menestyä niissä. Toisin sanoen kyseessä on kansallisen lahjakkuusreservin vajaakäyttö ja siten tarpeettoman hidas tieteen kehittyminen ja taloudellinen kasvu.

Kyse on luonnollisesti kulttuurista. Tietyissä sosioekonomisissa taustoissa koulutukseen hakeutumiseen ei vastaavalla tavalla kannusteta kuin joissain muissa. Joissain perheissä ajatus tytön tai pojan siirtymisestä toisen asteen ammatilliseen koulutukseen on kauhistus, toisaalla taas turhaa kirjojen lueskelua saatetaan pitää ajan haaskauksensa. Osin kyse on kuitenkin myös rahasta: kalliisiin valmennuskursseihin ei ole varaa eikä ilman niitä kannata haaveilla paikasta suositussa tiedekunnassa tai pääaineessa. Aikaisin tehty valinta esimerkiksi hakeutumisesta ammatillisten opintojen pariin lukion sijasta nostaa tehokkaasti nostosillat korkeakouluun hakeutumisen edestä – vaikka muodollista umpiperää ei olekaan. Ja niin edelleen.

Tulevaisuuteen katsottaessa piirtyy selkeä kuva siitä miten koulutusta tulisi kokonaisuutena kehittää kun näkökulmaksi otetaan työmarkkinoiden kehitys. Ensinnäkin matalaa koulutusta vaativat työtehtävät ovat nopeasti katoamassa työmarkkinoilta. Tämä tarkoittaa sitä, että perusasteen varassa ei, harvoja onnekkaita poikkeuksia lukuun ottamatta, voi odottaa pysyvää työllistymistä. Toiseksi työpaikan ja jopa ammatinvaihto tulee olemaan yhä useammalle arkipäivää jossain vaiheessa työuraa. Kun kokonaiset toimialat voivat syntyä ja kadota, tarkoittaa tämä voimakasta vaatimusta jatkuvien opiskelumahdollisuuksien ja osaamisen täydentämisen osalta kaikille kansalaisille. Ja kolmanneksi: korkean tason osaaminen, niin akateeminen kuin ammatillinenkin, tulee yhä tärkeämmäksi niin yksilöille kuin koko yhteiskunnalle.

Kaikki tämä yhdessä korostaa tarvetta poistaa kaikki koulutukselliset umpiperät, niin muodolliset kuin epämuodolliset. Samalla puhtaasta tutkintokeskeisyydestä tulisi siirtyä entistä enemmän kohti yleisiä valmiuksia ja sen päälle käytännössä koeteltua osaamista. Ja kolmanneksi on avattava merkittävällä tavalla lisää mahdollisuuksia korkean koulutuksen hankkimiseen. Erityisen tärkeää tämä on koulutuksellisesti huono-osaisemmista taustoista tulevien nuorten, ja miksei vanhempienkin ihmisten, kohdalla.

Ensimmäiseksi muutosta kaipaisi toisen asteen koulutus. Nykymuotoinen tiukasti kahtia jakautunut toisen asteen koulutus on historiallinen jäänne joka ei tue elinikäisen oppimisen ideaalia. Tarpeettoman korkeat raja-aidat urauttavat herkässä ikävaiheessa valintoja tekeviä nuoria poluille, joiden tarkoituksenmukaisuudesta vain harva 15-vuotias voi olla järkähtämättömän varma. Jotta korkeakoulukelpoisuus toisen asteen tutkinnon suorittamisen jälkeen olisi teorian lisäksi entistä useamman kohdalla mahdollista käytännössä, tulee sisältöihin rakentaa yleissivistäviä ja jatko-opintoihin valmentavia kokonaisuuksia kummallakin puolella toista astetta. Turhaa hajurakoa akateemisen ja ammatillisen maailman välillä voitaisiin poistaa myös yhteisillä kurssitarjottimilla, tilojen yhteiskäytöllä ja yhteisillä oppitunneilla vaikkapa kielissä.

Toiseksi Suomessa tulisi laajentaa korkeakoulutuksen tarjontaa. Suomi on jo nyt jäänyt pahasti jälkeen koulutustasonsa suhteen. Kun vielä 1990-luvun alussa olimme maailman kärkeä, olemme OECD-maiden joukossa tällä hetkellä sijalla 18 kun tarkastellaan sitä kuinka suuri osuus 25–34-vuotiaasta ikäluokasta on suorittanut korkea-asteen tutkinnon. Puola, jossa 15 vuotta sitten tutkinnon suorittaneiden osuus oli kolmanneksen Suomen tasosta, on ohittamassa meidät. Viimeisen kymmenen vuoden aikana korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden työikäisten määrä on OECD-maissa ja EU-maissa noussut 3,4 % vuodessa. Vertailun kärjessä ovat Luxemburg ja Puola, joissa kasvuvauhdit ovat yli 6,5 prosenttia vuodessa. Suomessa kasvuvauhti on ollut 1,7 prosenttia jolla sijoitutaan 33 maan vertailussa sijalle 29. Tarjonnan lisääminen toisi korkeakouluopinnot entistä lähemmäksi myös sellaisille nuorille jotka jäävät tällä hetkellä koulutusta paitsi samalla kun se antaisi vauhtia hallitusohjelman tavoitteelle olla luoda suomalaisista maailman osaavin kansakunta.

Kolmanneksi korkeakoulujen opiskelijavalintaa tulee uudistaa. Tällä hetkellä vuosittain noin 13 000 aloituspaikkaa suuntautuu hakijoille, joilla on jo korkeakoulututkinto tai opiskelupaikka korkeakoulussa. Tämä tosiasia heikentää nimenomaan niiden opiskelijoiden asemaa, jotka ovat pyrkimässä sisään, niiden eduksi jotka ovat kerran jo päässeet sisään. Ja kun sisään päässeet ovat taustoiltaan voimakkaasti valikoituneet, ei laajakaan sisäänotto yksin välttämättä auta tilannetta. Tämän vuoksi jo valmistelussa oleva opiskelijavalintauudistus jonka puitteissa korkeakoulujen päävalinnat varataan niille hakijoille, joilla ei ole aiempaa vastaavantasoista tutkinto-oikeutta on erittäin tärkeä ja oikeudenmukainen. Se varmistaa, yhdessä koulutusmäärien kasvattamisen kanssa että huomattavasti useampi nuori pääsee suorittamaan toiveidensa ja motivaationsa mukaista koulutusta ilman kasautuvia välivuosia.

Kolmanneksi tulisi tutkintorakenne hahmottaa uudella tavalla. On pohdittava sitä kannattaako nykymuotoinen pääainevalinta tehdä jo heti opintojen alkuvaiheessa vai tulisiko korkeakoulutuksessa suunnata yleisempiin teoreettisiin suuntiin kandidaattivaiheessa jonka jälkeen erikoistuminen ja pääainevalinta tapahtuisi maisterivaiheessa. Malliksi voisi tarjota ajatusta, jossa vaikkapa yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan pyrkivä opiskelija saisi kandidaattivaiheen tutkinto-oikeuden tiedekunnan opiskelijaksi, suorittaisi yleisiä yhteiskuntatieteellisiä opintoja ja valitsisi varsinaisen syventävän ja erikoistavan pääaineen vasta kandidaattitutkielman yhteydessä tai jälkeen. Maisterivaiheen opintoihin voisi puolestaan kuulua selkeästi nykyistä enemmän ajatus työnteon ja opintojen limittymisestä – seikka jonka tulisi näkyä myös opintojen järjestämistavassa.

Laajempiin opintokokonaisuuksiin siirtyminen kandidaattivaiheessa mahdollistaisi joustavammat siirtymiset koulutukseen, ja maisteriohjelmien käyttäminen erikoistumisohjelmina niiden myöhemmän käyttämisen täydennyskoulutuksen välineenä työelämässä jo toimivien ihmisten osalta. Näinkin korkeakoulutusta ja yliopistoja kyettäisiin kytkemään osaksi yhä useamman ihmisen sivistyksellistä kasvua ja työuran rakentamista.

Are Finns showing their ”True” colors?

julkaistu 30.8.2012 brittiläisen Policy Network -ajatushautomon kotisivuilla.

Narrow national interests led Finland to join the EU. Now those same narrow national interests are shaping Finland’s domestic political response to the Euro crisis

The Finnish political landscape witnessed a seismic shift in the 2011 general elections, when the populist anti-EU party Perussuomalaiset (True Finns) became the third largest political force in the country with a landslide of 19,1% of the total vote (+15% points) under their hugely popular party leader, Mr Timo Soini.

Their surge had already been predicted in the polls, but was seen in its full force only on election evening, with the rise of the True Finns and the concurrent demise of the Centre Party from being formerly the biggest party to 4th place. After the elections the True Finns assumed the role of leading opposition party, concentrating their opposition policy on European issues.

As with the rest of the Finnish political landscape in general, the True Finns party is difficult to categorize and is often simply put in the continuum of the rising far-right forces in Europe. First of all, their background is in the former Finnish Rural Party (SMP) which experienced a similar surge in the elections in the early 70’s. The rhetoric and topics of the current True Finn party are a mirror of their SMP predecessors. SMP campaigned with anti-elitist and anti-establisment rhetoric and under a charismatic leader, Mr Veikko Vennamo. They got most of their support from low-income rural families, which have traditionally been the core base for the Centre Party vote.

In this way, it is very difficult to stamp the True Finns as simply another far-right party. It is true, that the party holds within it’s ranks MPs convicted for “hate speech” against minorities and believers of Islam and that the growing number of Finnish anti-immigrant groups have found homes in it. MP Mr Jussi Halla-aho is the most visible member of this wing. Halla-aho`s politics can be seen as part of the European Counter-Jihad movement, which has been built around the claim, seen tragically elsewhere in Europe, that we are witnessing the “Islamization of Europe”.

The True Finns also contain a strong element of old SMP-style politicians, who present themselves as the “voice of the forgotten/basic normal people”. Their rhetoric draws a distinction between the people (True Finns) vs the Elite (all established political forces). The European Union, the Euro and immigration are then taken as examples of the ways in which this perceived elite is “lying” to the people, making them the guinea pigs for the elites’ ideological pursuits.

The True Finns have in very many ways adopted the role of a social-conservative, nationalist anti-establishment party. They, at least at the programme level, are leaning left in tax policies and are heavily criticizing the retrenchment of the welfare state. At the same time they have been aggressively advocating against many symbolically important issues such as proposals concerning same-sex marriage and euthanasia. In this way they have subsumed also the religious themes traditionally occupied by the small Christian Democratic Party.

However, these “stands” are also very much the personal opinions of the party’s leader and it is questionable how much they actually drive individual party MP’s or local council members. For starters, the anti-immigration wing of the party is, by contrast, advocating very neo-liberal economic policies.

The True Finns influence on other parties has been a big debate in the Finnish media. In particular, the Social Democratic Party (SDP) has been criticized by its political opponents for adopting positions and ways of doing politics closer to the True Finns than used to be the case before the True Finns spectacular rise. This has, however, not been seen in image polling, where the SDP, currently the minor party in the ruling coalition, is still considered as a responsible party of government by the general public.

It is however notable, that the Finnish SDP has been adopting a more critical stand towards the current state of the EU. This can be seen best in the way the Finnish government has demanded collateral for its support of the rescue packages designed for financially troubled EU member states. The SDP has also sharpened its own political message while being a party of government. This has been a cause of concern to the prime minister’s party, the centre-right Kokoomus (National Coalition Party), which after a long reign in polls, is increasingly being challenged by the resurgent SDP.

It is a matter of debate whether this change has to do with the reaction to the True Finns’ rise, or because of a genuine policy renewal of the SDP itself. There has been growing disillusionment concerning the current state of the union policies within the party, and also among the general public, over the last years. The bail-out packages have been seen as the rescue of the big banks and investors, not the people and the welfare systems. Many within the SDP ranks have been interested in a union with stronger powers to contain market forces, not to keep on liberating them and paying for the dysfunctions with the taxpayer’s purse.

This does not, however, remove the fact that the current SDP/Finnish line towards the EU and the euro crisis maintains a strong national benefit element and is directed more by a national than a European interest. This could be interpreted as a phenomena influenced by the True Finns, and as a line which can’t stand genuinely intellectual scrutiny, if seen from the European perspective. Finland lacks a response to the crisis as a whole, and seems to be more than fine with this fact, focusing on its own interest in a quite narrow way.

Uusi julkaisu: Kotihoitoloukku?

Julkaisin yhdessä Saija Kaleniuksen kanssa osana Kalevi Sorsa -säätiön Impulsseja -sarjaa artikkelin ”Kotihoitoloukku?”. Argumentoimme artikkelissa päivähoidon kehittämisen puolesta ja pyrimme osoittamaan miten nykymuotoinen kotihoidontuki toimii liian usein loukkuna, jolla on haitallisia vaikutuksia tasa-arvolle ja työllisyydelle ilman, että se käytännössä saavuttaa niitä tavoitteita joita sillä toivotaan saavutettavan. Etsimme keinoja, joilla työn ja perheen yhteensovittaminen voisi olla nykyistä helpompaa ja sujuvampaa ja miten tasa-arvoista vanhemmuutta voitaisiin edistää ilman negatiivisia vaikutuksia. Tutustu!

Ylin valta

Artikkeli julkaistu SDP:n jäsenlehti Aimossa 3/2012,  5.5.2012.

Puoluekokous ja sen 500 edustajaa ovat SDP:n korkein päättävä elin, jonka linjausten varaan SDP rakentaa koko politiikkansa. Puoluekokous päättää myös henkilövalinnoista, toisin sanoen valitsee ne henkilöt, joiden vastuulle puolueen johtaminen annetaan kokousten väliseksi ajaksi.

SDP valmistautuu jälleen puoluekokoukseensa, joka järjestetään 24.-26.5. 2012 Helsingissä. Miten politiikan sisältöjä tänä vuonna valmistellaan?

Olen itse osallistunut kolmeen puoluekokoukseen, niin puheoikeutetun seuraajan, puoluekokousedustajan kuin toimitsijan ominaisuudessa. Olenkin saanut läheltä nähdä miten merkittävä puoluekokouksen linjaava rooli on, erityisesti sosialidemokraattisessa puolueessa.

Eväät reppuun

Puoluekokoukseen valmistautumiseen liittyy niin asiasisällön valmistelu kuin edustajien valinta. Kokoukselle esitettävien linjausten valmistelu käynnistyy usein yli vuotta ennen itse kokousta. Paitsi, että puolueosastot ja jäsenet voivat olla aloitteellisia, toisin sanoen toimittaa omia aloitteitaan ja ideoitaan puoluekokouksen käsittelyyn, valmistelee puolueen työryhmäorganisaatio johdon tai edellisen kokouksen linjausten perusteella ne ohjelmalliset painopisteet, joiden pohjalta valmistellaan esitykset kokoukselle. Käsittelyyn toimitettavat ohjelmat määrittävät SDP:n politiikan kyseisillä ohjelma-alueilla ja ne sitovat puoluejohtoa.

Puoluekokousedustajien valinnalla on merkitystä. Edustajien valinta vaalilla takaa jokaisen jäsenen mahdollisuuden vaikuttaa siihen, mitkä mielipiteet ja näkemykset etenevät kokouksessa. Tämän vuoksi tämän valinnan demokraattisuuteen ja aitoon edustuksellisuuteen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Siksi ideaalitilanteessa kaikilla alueilla järjestettäisiin vaali –  joko piirin laajuinen tai pienemmissä yksiköissä – ja että puoluekokousedustajiksi pyrkivät esittelisivät omia näkemyksiään ja tavoitteitaan hyvissä ajoin muille jäsenille.

Tärkeä osa valmistautumista on aloitevastausten sekä ohjelmien huolellinen läpikäynti piirien puoluekokousedustajaryhmissä. Vaikka suurin osa kysymyksistä ei olekaan luonteeltaan alueellisia, vaan ideologisia tai moraalisia ja siten alueellinen näkökulma ei niissä nouse ratkaisevaksi, avaa keskustelu usein taustoja ja näkökulmia, joita ei ilman ryhmäkeskustelua kyettäisi saavuttamaan.  Lisäksi monet edustajat hakevat evästystä omaan toimintaansa paikallisista puolueosastoista; tapa, jonka soisi leviävän mahdollisimman laajalle. Osastotason toiminta tarjoaa vahvan taustan päätöksentekoon ja kytkee suuremman joukon jäseniä ja aktiiveja mukaan demokraattiseen toimintaan.

Hyvää käytäntöä edustavat myös puoluejohtoon pyrkivien ehdokkaiden haastattelut puoluekokousedustajaryhmissä tai, mikä parhainta, kaikille jäsenille suunnatuissa tilaisuuksissa. Kaikki tämä työ toimii hyvänä pohjustuksena sille, että tärkeitä päätöksiä kyetään tekemään informoituina ja perehtyneinä.

Hornankattila

”SDP:ssä puoluekokouksen rooli on erityinen.”

Puheensorinaa, puuttuvia papereita, hermostuneita toimitsijoita ja ehdokkaita, tuttujen tapaamisia ja naurunremakoita. Näitä kaikkia on puoluekokouksen ensimmäisen päivän aamu. Puolueen johtohahmoja ei juuri näy, heistä moni valmistelee vielä puheenvuoroaan. Ensikertalaiset, erityisesti nuoret edustajat, hakeutuvat usein toistensa seuraan.

Vaikka kokous on periaatteessa toiminnaltaan samankaltainen kuin lähes kaikki kokoukset, on tunnelma omanlaisensa. SDP:ssä puoluekokouksen rooli on erityinen. Se ei ole Keskustan puoluekokouksen kaltainen kansanjuhla, jossa edustajien roolina on lähinnä taputtaminen. Eikä se ole Kokoomuksen puoluekokouksen kaltainen tunnelman nostattaja, jolle ei tärkeitä päätöksiä sallita. Sosialidemokraattinen puoluekokous on vakavan päätöksenteon paikka, johon valmistaudutaan huolella ja jota poliittiset päätöksentekijät kunnioittavat.

Silmiinpistävää on edustajien moninainen tausta. Toisin kuin vihreiden kokoontumisissa, jossa kaikki paikalle tulleet ovat kuin yhdestä muotista, sattumalta kaikki samalla tavalla vaihtoehtoisia, kohtaavat SDP:n puoluekokouksessa veteraanivaikuttaja, telakkatyöntekijä, leipuri, yhteiskuntatieteiden tohtori, opiskelijapoliitikko ja perhepäivähoitaja. Paikalla on pitkän päivätyön kunnallispolitiikassa tehneitä, työpaikkojensa pääluottamusmiehiä, nuoria äitejä ja poliittisia uraohjuksia. Yhdistävänä tekijänä on arvomaailma ja halu toimia, olla osana yritystä vaikuttaa yhteiskunnan suuntaan.

Eniten kokouksen alla kynsiään pureskelevat johtopaikoille ehdolla olevien vaalipäälliköt ja keskeiset tukiryhmäläiset. Vaikka henkilökeskustelun aika onkin vasta myöhemmin, on varmistettava oman ehdokkaan puolesta puhuvien edustajien olemassaolo. Akateemisesta taustasta ponnistavan ehdokkaan vaalipäällikkö etsii ehdokkaansa tueksi teollisuuspaikkakunnan ay-vaikuttajaa. Nuoren miesehdokkaan olisi hyvä löytää kansanedustaja sanomaan hyvä sana. Hän toivoo, että tämän arvovalta auttaisi puoluekokousedustajia tuntemaan luottamusta uuteen kasvoon. Ja niin edelleen.

Kuhina rauhoittuu ja ihmiset löytävät paikkansa. Kokous avataan ja sääntömääräisten asioiden jälkeen puolueen puheenjohtaja nousee puhujanpönttöön pitämään poliittisen tilannekatsauksen. Kaikki tietävät, että tämän päivän poliittinen puheenaihe nousee tästä keskustelusta. Tilannekatsaus käynnistää yleiskeskustelun, jossa edustajat saavat vapaasti ottaa kantaa joko katsaukseen tai nostaa esille omasta mielestään olennaisia kysymyksiä.

”SDP:n puoluekokouksessa kohtaavat veteraanivaikuttaja, telakkatyöntekijä, leipuri, yhteiskuntatieteiden tohtori, opiskelijapoliitikko ja perhepäivähoitaja.”

Tilannekatsauksesta käytävä keskustelu vie usein huomattavan suuren osana ajasta, mutta sen merkitys politiikan tarkkailijan kannalta on suuri. Media tavoittaa vain osan ilmiöistä. Paraskaan sosiologinen analyysi ei kykene havainnoimaan kaikkea ihmisten toimintaan ja käyttäytymiseen vaikuttavaa. Sen sijaan puoluekokouksen puheenvuoroista voi aistia ja kuulla sen todellisuuden, jota politiikassa toimivat kohtaavat arjessaan.

Jälkiviisaana on helppo todeta, että perussuomalaisten nousu olisi ollut aistittavissa, mikäli olisimme olleet herkempiä omien ihmistemme tunnoille. Moni puhui poliittisen toiminnan vaikeutumisesta ja kiristyvistä asenteista jo vuosia ennen kuin gallupit kertoivat karua kieltä. Varoitus kuultiin myös luottamuksen pettämisestä, katkeroituneista kansalaisista, jotka kokivat jääneensä paitsi yhteisen menestyksen hedelmistä. Ja paljon puhuttiin perusturvan jälkeenjääneisyydestä ja tuloerojen kasvusta jo ennen kuin OECD:n tutkimustulokset nostivat aiheen pääkirjoituksiin.

”Puoluekokouksen puheenvuoroista voi aistia ja kuulla sen todellisuuden, jota politiikassa toimivat kohtaavat arjessaan. ”

Mikä muuttuu?

SDP:n puoluekokouksella on erityisen suuri merkitys politiikan linjaajana. Linjaukset rakentuvat aloitevastauksissa sekä ohjelmissa. Kun puolue sitten valmistelee vaalitavoitteitaan tai hallitusohjelmatavoitteitaan, pohjana toimivat juuri nämä päätökset.

Toimiessani SDP:n poliittisen osaston päällikkönä vuosina 2009-2011 tein itse tätä työtä. Hallitusohjelmaneuvotteluita varten valmistellut esitykset pohjasivat takavuosien puoluekokouspäätöksiin sekä oppositiokauden aikana tehtyyn vaihtoehtotyöhön.

Puoluekokouspäätösten pohjalta rakentuivat tavoitteet pääomatuloveron korotuksesta ja muuttamisesta progressiiviseksi. Puoluekokouspäätöksistä ovat kotoisin vaatimukset paremmasta perusturvasta, jotka vietiin osittain toteen vuoden 2012 alusta. Puoluekokouksen linjaukset ovat taustalla sosialidemokraattisessa kuntalinjassa, terveydenhuollon kehittämisessä sekä koulutuspolitiikassa. Vuoden 2010 puoluekokous hyväksyi mm. tärkeän avauksen peruskoulun rahoituksen kehittämisessä, joka sisältyy, kiitos tämän työn, nyt myös Kataisen hallituksen ohjelmaan.

Päivähoitomaksujen kohtuullistamisen kautta edetään kohti maksutonta päivähoitoa. Tämä tavoite on läsnä myös tämän kokouksen asialistalla, jossa tavoite vahvistetaan. Kyseinen muutos ajettiin läpi vuoden 2008 puoluekokouksessa. Asian takana olleet olivat aikaansa edellä. Vasta sittemmin on voitu havaita varhaiskasvatuksen valtaisa merkitys eriarvoisuuden vähentäjänä erityisesti maahanmuuttajaperheiden kohdalla. Tästä syystä, sekä työllisyyden ja lapsiperheiden toimeentulon parantamiseksi, kaikki kannustinloukut varhaiskasvatuksen osalta tulee poistaa.

Kaiken kaikkiaan kokouksen linjauksilla on valtaisa merkitys konkreettiseen yhteiskuntapolitiikkaan. Tätä erityisyyttä tulee vaalia. Samalla on myös muistettava tästä seuraava vastuu. Puoluekokous ei ole paikka, jossa tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä henkilökohtaisia voittoja tai kostetaan kaunoja. Se on arvokas vaikuttamisen paikka, jota on kunnioitettava. Joskus parhaat lopputulokset ovat kompromisseja. Onkin muistettava, että yhtä tärkeää kuin tavoitteen saattaminen puolueen päätökseksi on käydä aiheesta sitouttavaa keskustelua. Vain tätä kautta muutos voi olla todellinen ja syvä, muuttua todeksi paitsi papereissa, myös ihmisten välisessä kanssakäymisessä.

”Kaiken kaikkiaan kokouksen linjauksilla on valtaisa merkitys konkreettiseen yhteiskuntapolitiikkaan.”

Aftermath

Puoluekokouksessa tehtävät valinnat saavat mediassa korostuneen roolin. Valinnat ovatkin suomalaisessa henkilökeskeisessä vaalijärjestelmässä tärkeitä. Tärkeämpää on kuitenkin se, että jokainen valittu johtaja toteuttaa yhdessä sovittua ja päätettyä poliittista linjaa. Juuri tämän linjan rakentaminen, kirkastaminen ja sisäistäminen on puoluekokouksen tärkein tehtävä.

Poliittinen työ ei pääty puoluekokouksiin, vaan se alkaa niistä. Tavoitteiden luominen ja niiden jättäminen valittujen edustajien työksi ei riitä, vaan niistä on puhuttava omissa lähipiireissä, työpaikoilla, harrastuksissa ja oppilaitoksissa. Tällä tavalla toimii aito kansanliike.

Sillä: tärkeintä on liike.

Väistyvä puoluesihteeri Mikael Jungner puhui siitä miten ”aito kuiskaus kantaa”. Tässä on paljon perää. Lopulta mielenkiintoista ei ole se, miksi joku julkisuuden henkilö kannattaa puoluetta x tai y, vaan miksi minun läheinen ystäväni, työtoverini tai naapurini on innostunut politiikasta ja kannattaa sosialidemokraatteja. Tätä työtä ei kukaan muu tee – se on meidän jokaisen tehtävä itse.

Working class comeback

Artikkeli julkaistu ruotsalaisessa Dagens Arena -verkkolehdessä 21.4.2012.

The first anniversary of the Finnish six-pack coalition and the return of the Social Democrats to the government is approaching. This first year has seen major decisions taking place, especially when it comes to the economy, the labour market and European policies. But what is even more relevant is the re-emergence of the Finnish trade union movement at the centre of economic and social policy preparation.

In previous years, pension policy and retirement age questions have dominated the Finnish social policy debate. Traditionally these issues have been prepared and adopted by tripartite cooperation between state, employers and trade unions. This was the case when Finland last renewed its pension system in 2005, when the lowest age of retirement was lowered to 63 years, but at the same time significant incentives were created to encourage individuals to voluntarily prolong their careers to 68 years. The result was a flexible work-leaving age, which was accompanied with a pact on the future of pension contributions and the introduction of other reforms such as a life expectancy coefficient which encourages – or effectively forces – younger generations to stay longer in the labour market.

This tripartite cooperation suffered a serious rupture when the previous right-wing government, under Prime Minister Matti Vanhanen from the Centre Party, unilaterally declared that the lowest retirement age should be lifted to 65 years. This maneuver quickly froze the relations between trade unions and the government. Although the government retreated and handed down the issue to be negotiated with the social partners, mistrust ran deep.

After the Centre Party suffered defeat in the 2011 general election, the trade union movement has made a significant comeback to the tables where decisions are made. First the new government urged the social partners to negotiate a major pact concerning salary policy for the future. The so-called frame treaty, which gives guidelines for different sectors on the future costs of labor, was signed between the main confederations and then adjusted in union level negotiations. This new model of a nation-wide treaty was achieved, although the employer side had previously stated that the era of cross-sector collective agreements would be over.

The frame treaty was followed by a tripartite deal concerning future funding of pensions and the prolongment of careers. A whole package of activities is expected to raise the effective age of retirement by one year. One important innovation, which was also agreed upon, is the so-called youth guarantee, which makes sure that every young person leaving school will receive a place in employment, education or training.

***

The next occasion in which a similar kind of “working class comeback” can be seen, will be the SDP congress in May.  There will be no candidate to challenge the current party leader Jutta Urpilainen, but on the lower levels the ground is shaking.

Positions of all three vice-presidents and the party secretary general will be contested, and it is likely that all incumbent vice-presidents will face strong challenges. Since the party congress in 2007 the leadership of the party has faced criticism retarding their visibility and the degree to which they are ‘in touch’ with the party’s more traditional and grassroots, salaried workers. It would now seem likely that the Congress will opt for more “traditional-looking” and sounding politicians.

The hunt for “something more familiar” can be seen also in the quest for a new Secretary General. The incumbent, Mikael Jungner, who was elected two years ago with great expectations after his politically motivated removal from his job as the CEO of the Finnish public broadcasting company YLE, is voluntarily standing down. He has publically stated that the reason is the SDP’s poor performance in the last presidential elections. Other sources claim though, that the tensions between him and the local level had grown so strong, that it would have been hard for him to continue.

It is obvious that although SDP is in a need of a lot of work in the improvement of its policies and the development of a distinct ideological vision for the future, this discussion has so far been in practice non-existent. The new party leadership will also need ways of improving the content of the SDP’s core messages of work and social justice in the October local elections. Mere organizational attention will not be enough.

Saatavuusharkinnan nakertaminen altistaa työperäiselle ihmiskaupalle

Artikkeli julkaistu Ajatuspaja Laitoksen kotisivuilla 20.3.2012.

Suomalaisen maahanmuuttopolitiikan linjaukset nousivat aktiivisesti keskusteluun erityisesti viime eduskuntavaalien alla. Eräät tärkeät poliittiset linjaukset jäivät kuitenkin Hommafoorumilla esitettävien ja perussuomalaisten ehdokkaiden avoimen rasististen näkemysten varjoon. Yksi niistä koski työvoiman saatavuusharkintaa.

Saatavuusharkinta koskee EU/ETA-alueen ulkopuolelta tulevia työntekijöitä, jotka tarvitsevat Suomessa työskentelyyn työntekijän oleskeluluvan. Tässä sovelletaan ala- ja aluekohtaista tarveharkintaa. Jotta lupa voidaan alueellisen työ- ja elinkeinotoimiston toimesta myöntää, on otettava huomioon työnantajien ja ulkomaalaisten työntekijöiden oikeusturva sekä suomalaisilla työmarkkinoilla jo olevan työvoiman mahdollisuus työllistyä. Toisin sanoen on selvitettävä, ettei alueella jo ole työvoimaa, jolle avointa paikkaa voitaisiin tarjota. Osa ammateista on kuitenkin jo tällä hetkellä aluekohtaisesti vapautettu harkinnasta, toisin sanoen kuuluvat ns. a-kategoriaan joiden osalta lupa voidaan myöntää ilman selvitystä.

Hallitusneuvotteluissa saatavuusharkinnan täysimääräistä purkamista ajoi työnantajajärjestöjen tukemana erityisesti Kokoomus, saaden taustatukea myös vihreistä. Purkamista taas vastusti erityisesti SDP, tukenaan ammattiyhdistysliike. Motiivina saatavuusharkinnan säilyttämiselle oli pelko jo tällä hetkellä Suomessa liian yleisen työehtojen polkemisen ja ulkomaisen työvoiman hyväksikäytön räjähtäminen käsiin. Kun valvontaresurssit ovat liian vähäiset estämään jopa ihmiskaupalta muistuttavia työehtoja jo nykyään, pelättiin sääntelyn purkamisen entisestään vain pahentavan ongelmia.

Neuvotteluissa päädyttiin lopulta kompromissiin, jonka puitteissa saatavuusharkinta säilytetään ja seurataan Ruotsin kokemuksia, jossa harkinnasta oli aiemmin luovuttu. Tämän linjauksen jälkeen on kuitenkin kulisseissa alkanut tapahtua kummia.

Keskiöön on noussut Uudenmaan alue sekä siivousala. Työnantajien edustajat ovat nostaneet alueellisissa neuvotteluissa esiin tarpeen vapauttaa siivousalan työntekijät saatavuusharkinnan piiristä, perusteenaan alaa koskeva työvoimapula. Tämä siitä huolimatta, että maassa on tällä TEM:n Toimiala Onlinen tilastojen mukaan hetkellä yli 5000 työtöntä siivousalan työntekijää, heistä Uudenmaan alueella yli 1000. Koko maassa vapaana olevia alan työpaikkoja, kesätyöpaikat mukaan lukien, on vain hieman yli tuhat.

Huolimatta palkansaajajärjestöjen vastustuksesta, hallitusohjelmakirjauksesta sekä tilastoihin perustuvista luvuista, on Uudenmaan ELY-keskuksessa ollut halua siirtää siivoojat pois harkinnan piiristä. Toteutuessaan tämä tarkoittaa paitsi mahdollisuutta rekrytoida vapaasti oikeuksistaan usein tietämätöntä työvoimaa maan rajojen ulkopuolelta, myös koko ohjelmakirjauksen mitätöintiä. Mikäli siivoojat voidaan vapauttaa harkinnasta alan korkeasta työttömyydestä huolimatta, mitä perusteita olisi ylläpitää harkintaa muiden ammattiryhmien kohdalla?

Onkin aidosti kysyttävä mikä on työnantajien aito motiivi ajaa saatavuusharkintaa alas? Syy löytynee halusta välttyä työolojen ja -ehtojen parantamiselta. Merkittävä osa siivousalalta tarjotuista työpaikoista on määrä- ja osa-aikaisia. Näihin on vaikea saada sitoutunutta työvoimaa. Ulkomailta värvätyt työntekijät eivät kuitenkaan useinkaan ole tästä seikasta tietoisia. Tämä tekee heidät alttiiksi hyväksikäytölle.

Esimerkkejä hyväksikäytöstä on jo nyt paljon, aina suoranaisia ihmiskauppaepäilyjä myöten. Vantaan TE-toimiston edustajan arvion mukaan peräti 40% kaikista alueen siivousalan oleskelulupien jatkoluvista joudutaan epäämään sillä perusteella, ettei ulkomaalaisen työntekijän toimeentuloedellytys täyty. Syynä tähän on usein alipalkkaus tai vähäinen työtuntimäärä. Mikäli työvoimasta on pulaa, miksi näille ihmisille ei taata täysiä tunteja?

Ratkaisuksi osaajapulaan voitaisiin siis tarjota kunnollisten työsuhteiden tarjoamista, mikä auttaisi myös jo maassa olevia, usein vajaatyöllisyydestä kärsiviä maahanmuuttajataustaisia työntekijöitä. Tämä ei ole kuitenkaan työnantajille kelvannut vaikka kiinteistöpalvelualan suurtoimijat ovat taloudellisesti erittäin kannattavia yrityksiä.

On myös syytä palata paljon puhuttuihin Ruotsin kokemuksiin. Ruotsissa saatavuusharkinnan poisto johti merkittäviin ongelmiin. Vuoden 2012 alusta alkaen Ruotsin maahanmuuttovirasto onkin aloittanut uudelleen perusteiden tiukentamisen, joka koskee useita aloja.

Työnantajien tavoitteet on helppo ymmärtää bisneksen näkökulmasta. On kuitenkin tärkeää, että yhdessä sovituista periaatteista pidetään kiinni, kunnioitetaan demokraattisesti tehtyjä päätöksiä ja huolehditaan samaan aikaan työntekijöiden oikeusturvasta sekä riittävästä valvonnasta.

Finland’s social democratic election hangover

julkaistu 9.2.2011 brittiläisen ajatushautomon Policy Networkin kotisivuilla.

As in Sweden, the Finnish left succumb to a social-liberal, centre-right catch-all party that has successfully claimed the middle-ground

On Sunday 5 February, Finland got its 12th President. The conservative National Coalition Party (Kokoomus) candidate, Sauli Niinistö, was elected by a landslide of 62.4% against his Green Party opponent Pekka Haavisto in the second round of the presidential elections.

Observers familiar with Finnish political history might well ask the whereabouts of the Social Democratic candidate come the second round of voting. After all, the last three presidents, Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari and Tarja Halonen, have all been Social Democrats, between them representing 30 years of social democratic leadership.

This election was a disaster for the social democratic candidate, former prime minister Paavo Lipponen, who got only 6.7% of the total vote in the first round run-off. Even the total combined support of the Finnish traditional left, the Social Democrats and the successor party of the once-strong Communists, the Left Alliance, would not have carried a candidate to the second round.

To understand the reasons behind the social democratic demise, we first have to look at the candidates. This was Niinistö’s second time running, having been narrowly beaten by incumbent president Halonen in 2006. His popularity ratings soared after this narrow defeat and he continued to poll well during the whole lead up to this year’s elections.

Niinistö has a history as a tough player on the economy. He was the minister of finance and chairman of his party during the late 1990s when the coalition government led by Social Democrats steered Finland out of its most severe economic recession in history. After a brief absence he returned as speaker of the parliament, using this new role very effectively by introducing many ideas categorised as populist, but which were popular among ordinary Finns and gave him the much-needed opportunity to stand out from his party.

Niinistö’s personal rise mirrors that of his party, Kokoomus, which has successfully captured the middle-ground of Finnish politics. The former socially conservative, economically neo-liberal party for the upper classes has evolved, as in Sweden, towards a social-liberal, centre-right catch-all party. This strategic shift was very much formulated by current prime minister Jyrki Katainen when in opposition.

Social democratic candidate Paavo Lipponen on the other hand, clearly possessed the most experience in European issues and foreign policy, both realms where the president still wields considerable influence. So why did he score so miserably?

Firstly, he failed to differentiate himself from the early favourite, Niinistö. They were the main duo in the governments of 1995-2003, and considered politically very close. When Lipponen entered the race he was, although a veteran and a political heavyweight, clearly a challenger. When he was then unable to formulate a clear, symbolically important position which would have stood against Niinistö, the electorate remained uninspired.

The heritage of Lipponen’s prime ministerial tenure is disputed among Finnish progressives. These eight years saw an economic miracle, rapidly rising employment, improvement to the Finnish economy, lowering foreign debt and the rise of Finland as the international example both in education and as the dynamic future information and innovation economy. But they also saw the widening gap between the rich and poor in society and the entering of market mechanisms to the public services.

Lipponen was also seen as the main architect of Finland’s very integration-oriented European policy, including the introduction of the Euro. In times of bail-out packages and the chaotic euro rescue operation, this didn’t favour the candidate. This has also left him politically isolated since the Social Democratic Party has, under its chairwoman and incumbent finance minister, Jutta Urpilainen, revised its European policies and has been clearly more critical towards the Euro rescue operations, especially in Greece.

Lost momentum was also a major factor. From the beginning of the campaign it was fairly obvious that Niinistö would reach a second round and interest soon shifted onto who would be his most likely opponent. For a long time the polls were stagnant, but it was the campaign of the Green Party candidate, Pekka Haavisto, which was able to read the signs and exploit the situation.

The Greens are undeniably one of Finland’s smaller parties, but enjoy considerable support in big cities and among young, educated people. Haavisto’s campaign was extremely successful in the media and his rise in the polls created a phenomenon, which became self-fulfilling. Progressive voters, already uninspired by a social democrat campaign that found it hard to market a 70-year old former prime minister as a fresh alternative, saw Haavisto as the most-likely challenger from the non-Niinistö block and started to group behind him. For these reasons the Lipponen campaign was doomed to fail.

Sorting through the rubble

So where does the result leave the Finnish social democracy and the SDP? The answer isn’t absolutely clear as personality-centric presidential elections do not precisely replicate party support, but certain conclusions can already be made with confidence.

First is, that the Social Democratic core vote has become obsolete and party loyalty has dropped to its lowest point. Each vote will have to be hard-won again. A fragmented core vote means the Social Democrats will find it hard to set the agenda in a way which would make the SDP attractive to both traditional employee voters and young social liberal-minded educated people.

The party is also losing trust and lacks a clear identity, both co-dependant factors. Finnish social democracy has proven vulnerable when cultural identities have become more important in determining voter behavior. Who is a Finnish social democrat? This question is becoming increasingly hard to answer.

After the SDP lost elections in 2007 and remained in opposition, the actions of the party have been guided by the urgent need of renewal. But without a clear vision of what this renewal would mean politically, the policy revision has looked more like a collection of separate positions without a unifying idea, rather than a coherent set of policies aimed towards fulfillment of a set of values.

When the ideological picture of the party is blurred, the identity problem worsens. At the same time, trust towards the party will suffer among the electorate. If trust is not regained, even popular or genuinely innovative policy ideas, which the SDP maintains, will not receive electoral support.

A final conclusion, one which has often been overlooked, is the strong grip the centre-right has on Finnish society. For decades the National Coalition Party was the third biggest party, and in permanent opposition. Now it has been the biggest political force in four consecutive elections, leading the current government, adding a newly-elected president, and is clearly topping the polls before the municipal elections due to be held in October 2012.

The left has been too keen to discredit this success on the growing individualism, crooked media and light and irresponsible attitude of many people concerned with politics. But this lazy analysis misses the point that the image of the party has actually changed in people’s minds. Kokoomus is trusted most by the electorate on economic and employment issues. This is due to their rather collaborative and cooperation-oriented outlook, good control of policies and message and also the revision of their most disliked policies. Their political message is very much value-oriented, and not position-oriented, aimed to minimise the obstacles to become their supporter. This was central to Niinistö’s campaign.

There is a need for the Social Democrats to pay attention to the lessons that the successive centre-right victories give. The party must strengthen their identity in a way which is inclusive, not exclusive, and rediscover their core values and commitments if they are to succeed again.

Right-Wing White and Seven Dwarves

Artikkeli julkaistu Dagens Arenan Krönika-sarjassa 15.1.2012.

Finland is getting ready for the first round of its presidential elections, which will take place on 22nd of January. The incumbent president, Mrs Tarja Halonen, is stepping down after her 12 years in office. She is ineligible for re-election, having served the maximum two terms.

Last three presidents after the long reign of Mr Urho Kekkonen, have been Social Democrats. These include Mr Mauno Koivisto (1982-1994), Nobel Peace Prize winner Mr Martti Ahtisaari (1994-2000) and Mrs Halonen (2000-2012). When the first round now approaches, there is a clear poll lead for National Coalition Party Kokoomus candidate Mr Sauli Niinistö. Niinistö is the ex- Minister for Finance and ex-Speaker of the Parliament, who was the main competitor of Mrs Halonen already in the 2006 elections.

If necessary, the second round will be held on 5 February. It will be held if no candidate receives a majority of votes on the first round. The two candidates who receive the most votes will advance to the second round. There are total 8 candidates in the elections, representing all parties in the parliament. The front runner in all polls has been Mr Niinistö, although his ratings have been in decline. Last poll published by Taloustutkimus on 5th of January gave him 37%, which would indicate that he will not be able to secure victory on the first round.

Behind the early favourite there are the candidates of other parties. It has been considered, that four competitors, Centre Party candidate Mr Paavo Väyrynen, Social Democratic candidate, former Prime Minister (1995-2003) Mr Paavo Lipponen, Green Party candidate Mr Pekka Haavisto and the True Finns candidate Mr Timo Soini, have a chance to enter the 2nd round against Niinistö. Other candidates, who have been considered to be involved more because of the visibility gained for parties than to actually seriously compete about the post include Left Alliance candidate, current Minister for Culture and Sports Mr Paavo Arhinmäki, Svenska Folkpartiet candidate Mrs Eva Biaudet and Christian Democrat Mrs Sari Essayah.

As the election draws closer, the main runner up has been the Green Party candidate Haavisto. Recognized peace negotiator, openly homosexual Haavisto, has been able to mobilize younger voters with liberal values. His campaign has been energetic and succeeded in uniting educated people in the political centre behind him. Last poll put him already to 2nd place with total 8,3% support.

Because of the election system also tactical voting plays a role. Voters favoring progressive values might feel the urge to vote for a candidate most likely to enter 2nd round and drop away more disfavoured candidates. Haavisto, with his rising support, might gain from this.

Other surprising rising candidate has been Mr Paavo Väyrynen from the Centre Party Keskusta. Väyrynen, who has been a minister in four different decades and a star of thousands of cartoons and scandals, has been able to reverse the downward trend of the Centre Party.

Centre Party, which was severely beaten in parliamentary elections and lost its place as the leading force in the government to become 4th biggest political force in the country, chose Mr Väyrynen as its candidate very reluctantly. He was considered to be in clear opposition to the party leadership. Surprisingly he has been able to lure back the agrarian conservatives and anti-EU–minded people, who abandoned the Centre party in hordes for the True Finns. He stands currently in 8,2% support.

Clear underperformers so far, at least what comes to polls, have been the True Finn party candidate, chairperson Timo Soini, and Social Democratic candidate Mr Paavo Lipponen. True Finn party, which made huge gains in parliamentary elections, has been on the rise ever since and currently stands in 19,9% rating and is the 2nd most popular political force in the country. Still Mr Soini scores only 7% in the last poll.

His campaign has been sluggish at best, and most commentators agree, that presidency, or even 2nd round, is not in fact even his goal. Finland will have municipal elections in October, and it is important for the True Finns to stay in spotlight and activate their local branches. Candidacy in the elections serves this purpose well.

Although the most experienced and qualified expert in foreign and security policy issues, which are the main domains where the President still holds powers in Finland, the Social Democratic candidate Mr Paavo Lipponen has been in trouble. His support has eroded since the beginning of the campaign and was even down to 4%. The campaign seems to have been activating the last days, and it remains to be seen whether this will be enough. Social Democratic Party Secretary General Mr Mikael Jungner made a public statement, that if it would be that Mr Lipponen would receive such meager amount of support, he would leave his place in the coming SDP congress in June.

Reasons behind the poor performance of the SDP candidate are various. Although Mr Lipponen’s time as a prime minister was in many ways very successful what comes to employment and competitiveness, many Social Democratic supporters and sympathizers consider that time a period when income differences started to grow fast and Finnish welfare state model was modified in a way which was unpleasant with many citizens with leftist values. Also as an uncompromising EU supporter and the architect of the Finnish euro enrollment, Mr Lipponen has drawn fire because of the current crisis.

Main topics, which have dominated the political discussion, have been the situation with EU and the euro, economical situation in Finland and also moral issues. The True Finn victory in parliamentary elections has activated the discussion around immigration and racism in Finland. Last days the SDP has tried to awaken discussion about economic policy and taxation. Mr Lipponen suggested a new level of income tax to the top earners, an initiative which was seconded by SDP chairwoman, current Minister for Finance Mrs Jutta Urpilainen.

It now seems obvious that the 2nd round will be needed. Mr Niinistö will clear this hurdle without problems, and the interesting part will be to see who will accompany him. The amount of undecided voters is still extremely large, which gives hope mostly to the Social Democrats. Last days of campaigning will make a big difference.